[Latinalainen sana _alibi_ merkitsee lakikielessä sitä todistusta,
että joku on rikoksen sattuessa ollut muualla. -- _Suom._]
Huoneeseen astui herra de Charny hiukan kalpeana, mutta suorana ja
ilman näkyvää kärsimystä. Nähdessään näin ylhäisen seuran hän kävi
ryhdiltään täsmällisen kunnioittavaksi kuten ainakin sotilas ja
maailmanmies.
"Olkaa varuillanne", sanoi Artoisin kreivi hiljaa kuningattarelle.
"Minusta näyttää että kuulustelette liian monta."
"Kuulustelen vaikka koko maailmaa, kunnes tapaan jonkun, joka sanoo
teidän erehtyneen."
Tällä välin Charny oli huomannut Filipin ja tervehtinyt häntä
kohteliaasti.
"Turmelette terveytenne", kuiskasi Filip vastustajalleen. "Lähteä
ulos haavoittuneena... ihanko te tahdotte kuolla?"
"Ei siitä kuole, jos sattuu Boulognen metsässä saamaan pensaasta
naarmun", vastasi Charny mielissään, kun sai vihamieheensä osatuksi
siveellisen piston, joka oli tuskallisempi kuin miekalla tehty.
Kuningatar lähestyi tehden lopun tästä pakinasta, jota olisi pikemmin
voitu sanoa kahden "syrjään" puhumiseksi kuin keskusteluksi.
"Herra de Charny", sanoi hän, "mikäli nämä herrat tietävät, olitte te
oopperanaamiaisissa."
"Oikein, teidän majesteettinne", vastasi Charny kumartaen.
"Sanokaa meille, mitä siellä näitte."
"Kysyykö teidän majesteettinne, mitä näin, vai keitä näin?"
"Juuri sitä... keitä siellä näitte... ettekä saa mitään salata, ei
kenenkään mieliksi peitellä."
"Pitää siis sanoa kaikki, madame?"
Kuningattaren poskille tuli taas se kalpeus, joka aamusta lähtien oli
jo ainakin kymmenen kertaa vaihdellut kuumeisen punan kanssa.
"Aloittaakseni säätyarvon mukaan, kuten kunnioitus vaatii..." sanoi
Charny.
"Hyvä, näitte siis minut?"
"Näin, sillä hetkellä, kun teidän majesteettinne naamio
valitettavasti lähti irti."
Marie-Antoinette rutisti suonenvetoisesti kaulahuivinsa pitsejä.
"Monsieur", sanoi hän äänellä, jossa taitavampi tarkastelija olisi
aavistanut purkautumaisillaan olevia nyyhkytyksiä, "katsokaa minua
tarkoin, oletteko aivan varma?"
"Teidän majesteettinne piirteet ovat uurretut kaikkien alamaistenne
sydämiin. Jos on kerran nähnyt teidän majesteettinne, näkee aina."
Filip katsahti Andréeseen, Andrée loi katseensa Filipiin. Nämä kaksi
tuskaa, nämä kaksi mustasukkaisuutta tekivät kärsimysliiton!
"Monsieur", sanoi kuningatar astuen lähemmäksi Charnyta, "kuitenkin
vakuutan, etten käynyt niissä naamiohuveissa."
"Oi, madame", huudahti nuori mies kumartaen melkein maahan asti,
"eikö teidän majesteetillanne ole oikeutta mennä, minne hyväksi
näkee, ja vaikka teidän majesteettinne astuisi jalallaan helvettiin,
olisi helvetti samalla kirkastettu."
"En vaadi teitä puolustelemaan käytöstäni", sanoi kuningatar, "vaan
pyydän uskomaan, etten ole niin käyttäytynyt."
"Uskon kaikki, mitä teidän majesteettinne käskee uskomaan", vastasi
Charny, jota sydämen pohjaan asti liikutti tämä kuningattaren
itsepintaisuus, tämä niin ylpeän naisen herttainen nöyryys.
"Kälyni, tuo on liikaa", kuiskasi Artoisin kreivi Marie-Antoinettelle.
Sillä tämä kohtaus oli jähmetyttänyt läsnäolijoita, toisia heidän
rakkautensa tai loukatun itserakkautensa tuskalla, toisia sillä
mielenliikutuksella, jota aina herättää syytetty nainen uljaasti
puolustautuessaan musertavia todistuksia vastaan.
"Minua ei uskota, ei uskota!" puhisi kuningatar vihan vimmassa,
kävi sitten toivottomaksi ja vaipui nojatuoliin pyyhkien salavihkaa
hyppysellään kyyneleen, jota ylpeys kärvensi silmäluomen laidassa,
mutta äkkiä hän taas nousi.
"Rakas käly", sanoi Artoisin kreivi hellästi, "suokaa minulle
anteeksi! Täällä on vain uskollisia ystäviä, eikä sitä salaisuutta,
josta niin ylenmäärin kiivastutte, tunne kukaan muu, ja me kyllä
osaamme sen sydämissämme säilyttää niin kauan kuin elämme."
"Salaisuus, salaisuus!" huudahti kuningatar, "sitä juuri en siedä!"
"Kälyni!"
"Ei mitään salaisuutta, vaan todistuksia!"
"Madame", sanoi Andrée, "joku tulee."
"Madame", sanoi Filip hitaasti, "kuningas!"
"Kuningas!" ilmoitti päivystävä upseeri etuhuoneesta.
"Kuningas, sitä parempi! Kuningas on ainoa ystäväni; kuningas ei
tuomitsisi minua syylliseksi, vaikka luulisi nähneensäkin minut itse
teossa. Kuningas on tervetullut."
Kuningas astui sisään. Hänen katseensa erosi jyrkästi niistä
hämmästyneistä ja hätääntyneistä, joita näkyi kuningattaren ympärillä.
"Sire!" huudahti tämä, "tulette juuri parhaiksi. Taas on panettelu,
taas herjaus torjuttava!"
"Mikä on asia?" kysyi Ludvig XVI tullen lähemmäksi.
"Huhu, kelvoton huhu. Se leviää. Auttakaa minua, sire, sillä nyt
minua eivät syytä vihamiehet, vaan ystävät."
"Ystävänne?"
"Nämä herrat, lankoni... anteeksi, Artoisin kreivi, herra de Taverney
ja herra de Charny väittävät, väittävät minulle vasten kasvoja
nähneensä minut oopperanaamiaisissa."
"Oopperanaamiaisissa!" huudahti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.
"Niin, sire."
Läsnäolijoita painosti kamala vaitiolo. Rouva de la Motte näki
kuninkaan kolkon levottomuuden, kuningattaren kalmankalpeuden;
yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla sanalla hän saattoi tehdä niin
raatelevasta tuskasta lopun, kumota kaikki syytökset menneeltä ajalta
ja pelastaa kuningattaren vastaisen varalta. Mutta hänen sydämensä
ei johtanut häntä siihen; hänen etunsa esti häntä siitä. Hänen
mielestään ei enää sopinut peräytyä; hän tuumi, että jo Mesmerin
jutussa oli totuutta poljettu ja että jos hän peruuttaisi sanansa
ja näyttäisi kerran valehdelleensa ja jättäneensä kuningattaren
pulaan, kun tehtiin ensimmäinen syytös, silloin hän, uusi suosikki,
heti tuhoisi itsensä, riistäisi itseltään jo alussa sen edun, jota
vastainen suosio tuottaisi. Hän siis pysyi, vaiti.
Kuningas toisti tuskastuneen näköisenä:
"Oopperanaamiaisissa? Kuka niin sanoo? Tietääkö sen Provencen kreivi?"
"Mutta se ei ole totta", vakuutti kuningatar epätoivoisen
viattomuuden äänensävyllä. "Se ei ole totta. Artoisin kreivi erehtyy,
herra de Taverney erehtyy. Tekin erehdytte, herra de Charny. Voihan
erehtyä." Kaikki nyökkäsivät.
"Kuulkaapa!" huudahti kuningatar. "Kutsutaan tänne kaikki väkeni,
koko maailma, ja kysytään! Lauantainahan ne huvit olivat?"
"Niin, kälyni."
"No niin, mitä minä tein lauantaina? Pitää ottaa siitä selko, sillä
näin minä tulen hulluksi, ja jos tämmöistä jatkuu, rupean itsekin
uskomaan, että kävin noissa katalissa naamiaisissa; mutta jos olisin
käynyt, hyvät herrat, niin sanoisin myös."
Äkkiä kuningas läheni säteilevin silmin, suu hymyssä ja kädet
levitettyinä.
"Viime lauantai", sanoi hän, "se päivähän se oli, hyvät herrat?"
"Niin oli, sire."
"No sitten", jatkoi hän, yhä tyyntyen ja yhä rehevämmin iloiten,
"ei tarvitse sitä asiaa muilta tiedustaa kuin kamarineitsyeltänne
Marielta. Kenties hän muistaa, mihin aikaan tulin huoneeseenne sinä
iltana; lienee ollut yhdentoista tienoilla."
"Ah!" huudahti kuningatar riemusta hurmaantuneena, "niin juuri, sire!"
Ja hän heittäytyi kuninkaan syliin, mutta sitten heti hän punastuen
ja hämillään, kun huomasi toisten katselevan, kätki kasvonsa
kuninkaan povelle, tämän suudellessa hellästi hänen kauniita
hiuksiaan.
"Jopa nyt", sanoi Artoisin kreivi kuin hölmistyen sekä yllätyksestä
että ilosta, "täytyy ostaa silmälasit; mutta taivaan nimessä, tuota
näkyä en vaihtaisi miljoonaankaan, vai mitä arvelette, herrat?"
Filip nojasi kuolonkalpeana seinään. Charny seisoi kylmänä,
heltymättömänä, ja oli juuri pyyhkinyt hikoilevaa otsaansa.
"Ja siinä on syy, hyvät herrat", sanoi kuningas onnellisena
aikaansaamastaan vaikutuksesta, "miksi kuningattaren oli mahdotonta
sinä yönä olla oopperanaamiaisissa. Uskokoon muuten kukin, mitä
hyväksi näkee; kuningatar varmaankin tyytyy siihen, että minä uskon
omalla tavallani."
"Hyvä on", lisäsi Artoisin kreivi, "Provencen kreivi saa siitä
ajatella, mitä tahtoo, mutta sen minä takaan, ettei hänen
puolisolleen onnistu samanlainen _alibi_, jos joskus syytettäisiin
yön viettämisestä kotoa poissa."
"Veljeni!"
"Sire, olen nöyrin palvelijanne!"
"Charles, minä lähden mukaanne", sanoi kuningas suudeltuaan
kuningatarta vielä kerran.
Filip ei ollut liikahtanut.
"Herra de Taverney", sanoi kuningatar tuimasti, "ettekö lähde
saattamaan Artoisin kreiviä?"
Filip suoristi itsensä kiivaasti; veri syöksähti hänen ohimoihinsa
ja silmiinsä. Hän oli vähällä pyörtyä. Tuskin hän jaksoi kumartaa,
katsahtaa Andréeseen, luoda pelottavan silmäyksen Charnyhin ja
tukahuttaa mielettömän tuskansa purkauksen. Sitten hän poistui.
Kuningattaren luokse jäivät Andrée, Jeanne ja herra de Charny.
Andréen tilaa, hän kun oli joutunut veljensä ja kuningattaren väliin,
ystävyytensä ja mustasukkaisuutensa ristiriitaan, emme olisi saaneet
kuvatuksi hidastamatta sitä draamallista kohtausta, johon kuningas
toimitti onnellisen loppusuorituksen. Mutta tämä nuoren naisen
kärsimys ansaitsee puoleltamme erityistä huomiota. Hän tunsi, että
Filip olisi vaikka henkensä antanut estääkseen kuningattaren saamasta
yksityisesti puhutella Charnyta; hän tunnusti itselleen sydämensä
murtuvan, jos olisi mennyt Filipiä saattamaan ja lohduttamaan,
niinkuin olisi pitänyt, ja siten jättänyt Charnyn yksin rouva de la
Motten ja kuningattaren seuraan, siis vapaammaksi kuin kahden kesken,
ja tämän hän aavisti Jeannen häveliäästä ja samalla tuttavallisesta
ilmeestä. Kuinka on selitettävissä, mitä hän tunsi?
Oliko se rakkautta? Ei, ei, -- olisi hän itselleen sanonut, rakkaus
ei idä eikä kasva niin nopeasti hovin kylmässä ilmapiirissä.
Rakkaus, tämä harvinainen taimi, viihtyy ja kukkii ylevissä,
puhtaissa, tahrattomissa sydämissä. Se ei rupea juurtumaan muistojen
saastuttamassa sydämessä, sellaisessa maaperässä, joka on jäätynyt
jo vuosikausia kerääntyneistä kyynelistä. Ei, rakkautta ei ollut se,
mitä neiti de Taverney tunsi herra de Charnyta kohtaan. Hän torjui
väkisinkin sellaisen ajatuksen, koska oli vannonut, ettei tässä
maailmassa enää mitään rakastaisi.
Mutta miksi hän siis oli niin kärsinyt, kun Charny oli
kuningattarelle lausunut muutamia kunnioituksen ja ihastuksen sanoja?
Tietysti siinä oli mustasukkaisuutta.
Andrée myönsikin itselleen olevansa mustasukkainen, ei sen
lemmen vuoksi, jota mies voi tuntea toista naista kohtaan, vaan
sille naiselle, joka saattoi herättää, vastaanottaa ja oikeuttaa
tämän rakkauden. Surumielisesti hän näki uuden hovin kaikkien
liehittelijäin kulkevan sivutsensa. Nämä uljaat ja tuliset herrat,
jotka eivät käsittäneet häntä, poistuivat hänen luotaan osoitettuaan
hänelle hiukan ihailua, toiset siksi, ettei hänen kylmyytensä ollut
filosofiaa, toiset senvuoksi, että tämä kylmyys oli merkillisesti
ristiriidassa entisen kevytmielisyyden kanssa, jonka aikakauteen
Andrée muka alkuaan kuului.
Ja sitäpaitsi miehet, tavoitelkootpa he nautintoa tai haaveilkoot
rakkautta, epäilevät tuollaista kylmyyttä viidenkolmatta vanhassa
naisessa, joka on kaunis ja rikas ynnä kuningattaren suosikki, kun
hän yksinäisenä, jääkylmänä, vaiteliaana ja kalpeana astuu sitä uraa,
jolla suurimpana riemuna ja onnena on herättää mitä suurinta huomiota.
Mutta elävänä arvoituksena oleminen ei viehätä ihmisiä, sen oli
Andrée kylläkin saanut kokea. Hän oli nähnyt, kuinka katseet vähin
erin kääntyivät poispäin hänen kauneudestaan ja älykkäät epäilivät
hänen älyään tai sen suoraan epäsivät. Hän näki enemmänkin: tämä
laiminlyönti muuttui tavaksi vanhemmissa, vaistoksi uusissa
hoviherroissa; eipä enää ollut tavallisempaa puhutella neiti de
Taverneyta kuin Dianan tai Latonan patsaita Versaillesissa, näiden
seistessä mustuneen veden kylmässä kehässä. Kun oli tervehtinyt neiti
de Taverneyta, pyörähtänyt ympäri ja hymähtänyt toiselle naiselle,
oli velvollisuus täytetty.
Nämä eri vivahdukset eivät jääneet nuoren tytön tarkalta silmältä
huomaamatta. Hän, jonka sydän oli kokenut kaikki mielipiteet
tuntematta ainoatakaan iloa; hän, joka tunsi iän lähenevän, mukanaan
kalvava ikävä ja kolkot muistot, kääntyi hiljakseen pikemmin
kostavan kuin anteeksiantavan Jumalan puoleen, ja tuskallisessa
unettomuudessa, muistellessaan elämänriemuja, jotka olivat
Versaillesin onnellisille rakastaville tarjona, hän huokaili katkerin
mielin: "Ja minä, voi Jumalani, entä minä?"
Tavatessaan Charnyn tuona pakkasiltana, nähdessään, kuinka nuoren
miehen silmät utelevina kiintyivät häneen ja vähitellen kietoivat
hänet myötätunnon verkkoon, ei hän tässä huomannut tuota outoa
pidättymystä, jota hänelle kaikki hovimiehet ilmaisivat. Tästä
miehestä hän oli nainen. Tämä mies oli hänessä taas elvyttänyt
nuoruuden, sulattanut jään ja saanut Dianan ja Latonan marmorin
punastumaan.
Neiti de Taverney olikin äkkiä kiintynyt tähän elvyttäjään, joka
oli suonut hänen jälleen tuntea elinvoimaansa. Hän tunsi myös onnea
saadessaan katsella tätä nuorta miestä, joka ei pitänyt häntä
arvoituksena. Ja siksi hän olikin onneton ajatellessaan, että toinen
nainen pääsisi silpomaan hänen heleän mielikuvituksensa siivet,
salpaamaan hänen tuskin puhjenneen kultaisen haaveensa.
Suotakoon anteeksi, että olemme näin selitelleet, miksi Andrée ei
lähtenyt Filipin mukana kuningattaren luota, vaikka hänen veljelleen
tehty loukkaus oli tuottanut hänelle tuskaa, vaikka tämä veli oli
hänen epäjumalansa, uskontonsa, melkeinpä rakkautensa.
Neiti de Taverney, joka ei tahtonut jättää kuningatarta kahden
kesken Charnyn kanssa, ei enää aikonut ottaa keskusteluun osaa, kun
hänen veljensä oli poistettu. Hän istuutui likelle tulisijaa, selkä
melkein käännettynä sitä ryhmää kohti, jonka muodostivat kuningatar
istuen, Charny seisten puoleksi kumartuneena ja rouva de la Motte
heidän kohdallaan akkunakomerossa, mistä hänen tekoarkuutensa haki
turvapaikkaa, mutta tosiuteliaisuutensa edullista tähystyssijaa.
Kuningatar oli muutamia minuutteja vaiti; hän ei tiennyt, kuinka
saisi keskustelun jälleen käyntiin äskeisen niin arkaluontoisen
selityksen jälkeen. Charny näytti kärsivältä, eikä hänen ilmeensä
ollut kuningattarelle vastenmielinen. Vihdoin Marie-Antoinette
katkaisi vaitiolon ja virkkoi vastaten samalla omaan ja muiden
ajatukseen:
"Se todistaa, ettei meiltä suinkaan vihamiehiä puutu. Voisiko
todella uskoa, että niin viheliäisiä asioita sattuu Ranskan hovissa,
monsieur, voisiko sitä uskoa?"
Charny ei vastannut.
"Mikä onni on", jatkoi kuningatar, "elää laivoillanne vapaan taivaan
alla, avoimella ulapalla! Meille kaupunkilaisille puhutaan meren
vimmasta ja häijyydestä. Mutta katsokaapa itseänne, monsieur! Eivätkö
valtameren aallot, vimmaisimmat hyrskyt ole teihin heittäneet
kiukkunsa vaahtoa? Eikö niiden rynnäkkö ole joskus paiskannut teitä
kumoon laivan kannella? Mutta katsokaapa, te olette sittenkin terve,
nuori ja kunniakas."
"Madame!"
"Eivätkö myös englantilaiset", jatkoi yhä innostuva kuningatar, "ole
teihin suunnanneet luotiensa ja raehauliensa vimmaa, joka on uhannut
henkeänne? Mutta vähät te siitä! Te olette säilynyt, te olette
väkevä; ja sen johdosta, että olette masentanut vihollisten raivon,
on kuningas teitä onnitellut, suonut teille suosionsa, ja kansa
tietää nimenne ja pitää sitä arvossa."
"Ja sillä teidän majesteettinne tarkoittaa?..." mutisi Charny, mieli
arkana katsellen kuningattaren yhä yltyvää hermokiihtymystä.
"Sillä minä tarkoitan, että siunattuja olkoot ne viholliset, jotka
meihin sinkauttavat tulta ja terästä ja vaahtolaineita, siunattuja ne
viholliset, jotka meiltä uhkaavat vain hengen viedä!"
"Voi taivas, madame", vastasi Charny, "teidän majesteetillanne ei
voi olla vihollisia, niinkuin ei kotkallakaan voi olla vihollisia
käärmeiden seassa. Maassa matelevat eivät vaivaa niitä, jotka
leijailevat pilvien korkeudessa."
"Monsieur", riensi kuningatar lausumaan, "te olette eheänä
päässyt taistelusta, pelastunut vammatta myrskystä, voitollisena
ja rakastettuna, kun taas meikäläiset, joiden maineen vihollinen
tahraa parjauksen näljällä, tosin eivät ole hengen vaarassa, mutta
vanhenevat joka mäiskäystä, tottuvat painamaan otsansa maahan,
peläten kohtaavansa, kuten minä tänään, sen kaksinkertaisen
vääryyden, että ystävät ja viholliset hyökkäävät yhdessä kimppuun. Ja
lisäksi, monsieur, jospa tietäisitte, kuinka kovaa on olla vihattu!"
Andrée odotti tuskallisesti nuoren miehen vastausta, peläten hänen
rupeavan tuntehikkaasti lohduttamaan, kuten kuningatar näkyi
toivovan. Mutta sensijaan Charny pyyhki otsaansa nenäliinalla, etsi
tukea läheisen nojatuolin selkämyksestä ja kalpeni. Kuningatar
katsahti häneen ja sanoi:
"Eikö täällä ole liian lämmin?"
Rouva de la Motte aukaisi akkunan kätösellään, joka väänsi
akkunansalpaa yhtä nasevasti kuin miehen jäntevä koura. Charny
hengitti mielihyvin raikasta ilmaa.
"Herra on tottunut merituuleen; pian hän tukehtuisi Versaillesin
komeroissa."
"Ei se ole lainkaan sitä, madame", vastasi Charny, "mutta minulla
on virantoimitus kello kaksi, ja ellei teidän majesteettinne käske
jäämään..."
"En, en, monsieur", sanoi kuningatar. "Me kyllä tiedämme, mitä
määräys on, eikö niin, Andrée?"
Sitten hän kääntyi Charnyhin päin ja sanoi hieman närkästyneellä
äänellä:
"Te olette vapaa, monsieur."
Ja hän viittasi nuorelle upseerille jäähyväisiksi. Charny kumarsi
ilmeisesti kiirehtien ja katosi oviverhon taakse. Pari sekuntia
senjälkeen kuului etuhuoneesta ikäänkuin parahdus ja monen ihmisen
hätäisiä askelia. Kuningatar oli lähellä ovea joko sattumalta tai
tahtoen katseellaan seurata Charnyta, jonka kiireellinen poistuminen
oli hänestä tuntunut omituiselta. Hän kohotti oviverhoa, huudahti
heikosti ja näytti aikovan syöstä ulos. Mutta Andrée, joka oli
pitänyt häntä silmällä, riensi hänen ja oven väliin.
"Oi, madame!" sanoi hän.
Kuningatar loi Andréeseen tuikean silmäyksen, jonka tämä kesti
säikkymättä. Rouva de la Motte kurotti päätään. Kuningattaren ja
Andréen välissä oli pieni rako, josta hän saattoi nähdä herra de
Charnyn tainnoksissa ja tämän avuksi rientäneitä palvelijoita ja
kaartilaisia. Huomatessaan rouva de la Motten liikahduksen kuningatar
sulki oven hätäisesti, mutta liian myöhään, sillä toinen oli jo
nähnyt.
Kulmakarvat rypyssä ja arvelevin askelin palasi Marie-Antoinette
istumaan nojatuoliinsa; hän oli sen synkän mietiskelyn vallassa,
joka seuraa rajua mielenliikutusta. Hän ei näyttänyt muistavan, että
ympärillä oli eläviä olentoja. Andrée taas, vaikka seisoi seinään
nojaten, näytti yhtä syvästi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hetken
aikaa oltiin ääneti.
"Kovin meikillistä se sittenkin on", sanoi äkkiä kuningatar,
jonka sanat vavahduttivat molempia toisia, ne kun olivat niin
odottamattomia, "herra de Charny näkyy vieläkin epäilevän..."
"Epäilevän mitä, madame?" kysyi Andrée.
"Sitä, että tuona naamiaisyönä olin täällä linnassa."
"Ei, ei, madame!"
"Enkö ole oikeassa, kreivitär", sanoi kuningatar, "että herra de
Charny vielä epäilee?"
"Vaikka kuningas selitti? Se olisi mahdotonta, madame", sanoi Andrée.
"Voidaanhan ajatella, että kuningas itserakkaudesta tuli avukseni.
Hän ei uskonut minua varmasti, ei uskonut, sen kyllä näki."
Andrée puri huultaan.
"Veljeni ei ole niin epäuskoinen kuin herra de Charny", huomautti
hän. "Hän näkyi ihan varmasti uskovan."
"Se olisi surkeata", jatkoi kuningatar, joka ei ollut kuunnellut
Andréen huomautusta. "Eikä sillä nuorella miehellä siinä tapauksessa
olekaan sydän niin puhdas ja rehellinen kuin luulin."
Sitten hän löi harmistuneena käsiään yhteen ja puhui kiivaasti:
"Mutta kun asiaa ajattelee, miksi hän minua uskoisi, jos on minut
nähnyt? Onhan Artoisin kreivi myös nähnyt, herra Taverney samoin,
ainakin hän niin sanoi; kaikki ihmiset ovat nähneet, ja tarvittiin
kuninkaan sana, jotta uskottaisiin tai edes oltaisiin uskovinaan
päinvastoin. Sen takana on jotakin, josta minun on otettava selko,
kun ei kukaan muu välitä. Sanokaapa, Andrée, eikö minun asiani ole
tätä juttua selvittää."
"Teidän majesteettinne on oikeassa", vastasi Andrée, "ja uskon rouva
de la Motten olevan samaa mieltä, että teidän majesteettinne tulee
etsiä, kunnes löytää. Vai mitä arvelette, madame?"
Rouva de la Motte, joka näin yllätettiin, värähti eikä osannut
vastata.
"Sillä kumminkin sanotaan", jatkoi kuningatar, "että minut on nähty
Mesmerin luona."
"Ja teidän majesteettinne olikin siellä", riensi rouva de la Motte
hymyillen lisäämään.
"Vaikka", vastasi kuningatar, "mutta minä en siellä käyttäytynyt,
niinkuin herjauskirjoituksessa väitetään. Ja sitten minut on nähty
oopperassa, vaikken siellä ollut."
Hän harkitsi; sitten hän äkkiä huudahti innostuneena:
"Nyt sen keksin!"
"Selityksenkö?" sammalsi rouva de la Motte.
"Sepä oli mainiota!" sanoi Andrée.
"Lähettäkää hakemaan tänne herra de Crosne", sanoi kuningatar
iloisena rouva de Miserylle, joka astui huoneeseen.