Tultuaan Ludvig XVI:n työhuoneesta kuningatar mittaili mielessään sen
vaaran syvyyttä, joka oli häntä uhannut. Hän osasi antaa arvoa sille
hienotunteisuudelle ja varovaisuudelle, jota Jeanne oli osoittanut
jouduttuaan yhtäkkiä todistajaksi, samoin kuin tämän erinomaiselle
taidolle pysyä menestyksensä jälkeen varjossa.
Jeanne, jolla oli ollut tavaton onni päästä heti alussa osalliseksi
sellaisiin hovisalaisuuksiin, jollaisia ovelimmatkin hovimiehet
saavat turhaan tavoitella kymmenen vuotta, tiesi siis varmasti
tästedes olevansa kuningattaren silmissä tärkeä henkilö, mutta hän ei
nyt ilmaissut tätä saavutustaan millään joutavalla ilmeellä, jonka
ylhäisten ylpeä arkatuntoisuus heti huomaa alempiarvoisten kasvoissa.
Senpä vuoksi kuningatar ei päästänytkään Jeannea lähtemään, kuten
tämä säädyllisesti aikoi, vaan pidätti häntä herttaisesti hymyillen,
ja sanoi:
"Todellakin oli onnellista, kreivitär, että Mesmerin luona estitte
minua menemästä pitemmälle Lamballen prinsessan kanssa, sillä ilkeys
on siinä, että minut on nähty joko ovella tai eteisessä ja tällä
verukkeella väitetään minun käyneen siinäkin huoneessa, jota sanotaan
hurmiosaliksi... sehän sen nimi on?"
"Niin, madame, hurmiosali."
"Mutta", sanoi Lamballen prinsessa, "mistä johtuu, että jos muut
ovat luulleet kuningattaren olleen sielläkin, herra de Crosnen
asiamiehet myös ovat erehtyneet? Se minusta on salaperäistä, sillä
nuo poliisimiehet kuuluvat todellakin väittävän, että ovat nähneet
kuningattaren myös toisessa salissa."
"Se on totta", sanoi kuningatar miettiväisenä. "Eikä voi epäillä
mitään kieroutta herra de Crosnen puolelta, joka on rehellinen mies
ja minulle uskollinen; mutta hänen asiamiehensä on voitu lahjoa,
rakas prinsessa. Minulla on vihamiehiä, kuten näette. Jotakin
perustusta tuolla huhulla on kuitenkin ollut. Kertokaa siis,
kreivitär, yksityiskohdat. Ensiksikin kuvataan minua tuossa kauheassa
kirjoituksessa niin huumaantuneeksi, lumotuksi, magnetisoiduksi, että
olisin unohtanut kaiken naisellisen arvoni. Mikä on siinä suhteessa
todennäköistä? Olisiko siellä kenties joku nainen..."
Jeanne punastui. Hänen mieleensä muistui elävänä se salaisuus, jonka
ainoakin sana voisi tehdä tyhjäksi hänen tuhoisan vaikutuksensa
kuningattaren kohtalon. Sen paljastaessaan hän menettäisi tilaisuuden
olla hyödyksi, jopa välttämätönkin kuningattarelle, ja siten hän
pilaisi tulevaisuutensa. Siksi hän esiintyi niin hillitysti kuin
äskenkin.
"Madame", sanoi hän, "siellä oli todellakin eräs hyvin kiihtynyt
nainen, joka rumasti näytteli kouristuksiaan ja hourailuaan. Mutta
minä luulin..."
"Että se oli jokin näyttelijätär", keskeytti kuningatar innostuneena,
"tai niinkuin sanotaan ilotyttö, eikä suinkaan Ranskan kuningatar,
eikö niin?"
"Aivan niin, madame."
"Kreivitär, te vastasitte kuninkaalle oikein hyvin; nyt on minun
vuoroni puhua teidän puolestanne. Millä kannalla asianne nyt ovat ja
milloin aiotte saada oikeutenne tunnustetuiksi? Mutta tuleeko sieltä
joku prinsessa?..."
Huoneeseen astui rouva de Misery.
"Ottaako teidän majesteettinne vastaan neiti de Taverneyn?" kysyi
kamarirouva.
"Hänetkö? Tietysti. Kuinka tarkka hän on! Hän ei koskaan loukkaisi
hovisääntöä. Andrée, Andrée, tulkaa sisään!"
"Teidän majesteettinne on kovin hyvä minulle", sanoi Andrée
tervehtien viehkeästi.
Nyt hän huomasi Jeannen, joka tuntiessaan toisen saksalaisista
hyväntekeväisyysnaisista heti osasi kuin tilauksesta toimittaa
kasvoilleen punastusta ja häveliäisyyttä.
Lamballen prinsessa käytti hyväkseen tätä kuningattaren seurueen
lisäystä palatakseen Sceauxiin, Penthièvren herttuan luo.
Andrée istuutui Marie-Antoinetten viereen, tyynet, tutkivat silmät
luotuina rouva de la Motteen.
"Katsokaapa, Andrée", sanoi kuningatar, "tässä on se rouva, jonka
luona kävimme viimeisenä pakkaspäivänä."
"Tunsin rouvan heti", vastasi Andrée kumartaen.
Jo ylpeäksi käynyt Jeanne vaani Andréen ilmeissä kateuden merkkiä,
mutta ei havainnut muuta kuin täydellistä rauhallisuutta. Andrée,
intohimoissaan kuningattaren kaltainen Andrée, nainen, joka
olisi muista naisista vienyt voiton hyvyydessä, henkevyydessä ja
ylevyydessä, jos olisi ollut onnellinen, piti todellisen olemuksensa
niin ehdottomasti suljettuna, että koko hovi luuli sitä neitseellisen
Dianan ylpeäksi kainoudeksi.
"Tiedättekö", sanoi kuningatar, "mitä kuninkaalle on minusta
kerrottu?"
"Varmaankin on kerrottu kaikkea pahaa", vastasi Andrée, "juuri siksi,
ettei osata kylliksi kertoa sitä, mikä on hyvää."
"Siinä on kaunein lause", sanoi Jeanne koruttomasti, "mitä olen
koskaan kuullut. Sanon sitä kauniiksi, koska se täydellisenä esittää
sen tunteen, joka on koko elämäni, ja koska ei heikko järkeni olisi
kyennyt sanoja niin sovittamaan."
"Kerron teille kaikki, Andrée."
"Tiedän sen jo", vastasi tämä. "Provencen kreivi sen kertoi äsken
erään ystäväni läsnäollessa."
"Sepä on kaunista", sanoi kuningatar vihaisena, "levitellä valhetta
senkin jälkeen, kun on kuullut totuuden! Mutta jätetään se sikseen.
Tässä oli puheena kreivittären asia. Kuka teitä suojelee, kreivitär?"
"Te, madame", vastasi Jeanne rohkeasti, "te, joka sallitte minun
tulla kättänne suutelemaan."
"Hänellä on sydäntä", sanoi Marie-Antoinette Andréelle, "ja
semmoisista purkauksista minä pidän."
Andrée ei vastannut mitään.
"Madame", jatkoi Jeanne, "vain harvat ovat uskaltaneet minua
suosia, kun olin ahdingossa ja syrjässä; mutta nyt, kun minut
nähdään Versaillesissa, rupeavat kaikki kiistelemään etuoikeudesta
tehdä kuningattaren mieliksi, sen henkilön hyväksi, jolle teidän
majesteettinne on suonut silmäyksen."
"Mitä", sanoi kuningatar istuutuen, "eikö kukaan ollut kyllin
kunnollinen tai kunnoton suosiakseen teitä itsenne vuoksi?"
"Aluksi oli rouva de Boulainvilliers", vastasi Jeanne, "kunnollinen
nainen; sitten herra de Boulainvilliers, kunnoton suosija...
Mutta naimisiin menostani saakka ei yksikään ihminen ole minusta
välittänyt, ah, ei ainoakaan!" lisäsi hän taitavasti matkien
värisemistä. "Anteeksi, olin unohtaa ylevän miehen, anteliaan
prinssin..."
"Prinssin! Niinkö sanoitte? Kuka se on?"
"Herra prinssi-kardinaali de Rohan."
Kuningatar liikahti kiivaasti ja sanoi hymyillen:
"Minun vihamieheni!"
"Teidän majesteettinne vihamies, hän, kardinaali!" huudahti Jeanne.
"Voi madame!"
"Näyttää siltä, kuin ihmettelisitte, että kuningattarella on
vihollinen. Kyllä näkyy, että hovi on teille outo!"
"Mutta, madame, kardinaali ihailee teidän majesteettianne, ainakin
olen saanut sen käsityksen, ja ellen ole erehtynyt, on hänen
kunnioituksensa kuninkaan korkeata puolisoa kohtaan myös täydellinen."
"Oikein, kreivitär, uskon kyllä, mitä sanotte", vastasi
Marie-Antoinette käyden taas hilpeäksi, kuten hänen tapansa oli,
"uskon ainakin osaksi. Kardinaali todella ihailee minua."
Näin sanoen hän purskahti heleään nauruun ja kääntyi Andrée de
Taverneyhin päin.
"Katsokaa, kreivitär, juuri siksi, että kardinaalissa on tuo ihailu,
hän on vihamieheni."
Jeanne de la Motte oli hämmästyvinään kuin maalaistyttö.
"Vai niin, te olette prinssi-kardinaali Ludvig de Rohanin suojatti",
jatkoi kuningatar. "Kertokaa lähemmin."
"Se on perin yksinkertaista, madame. Hänen ylhäisyytensä on
minua avustanut niin ylevästi, hienotunteisesti, niin kekseliään
jalomielisesti kuin suinkin."
"Kauniisti tehty. Prinssi Ludvig on tuhlaavainen, sitä ei voisi
kieltää. Ettekö luulisi, Andrée, että kardinaali voisi hieman ihailla
myös tätä kaunista kreivitärtä? Mitä te itse arvelette, kreivitär?"
Ja taas kuningatar päätyi iloisesti ja huolettomasti nauramaan, mitä
neiti de Tavemey, aina vakavana, ei kuitenkaan yllyttänyt.
"Tuo räikeä iloisuus ei mitenkään voi olla muuta kuin teeskenneltyä",
ajatteli Jeanne. "Saadaanpa nähdä."
"Madame", sanoi hän liikutetulla äänellä, "minulla on kunnia
vakuuttaa teidän majesteetillenne, että kardinaali..."
"Hyvä, hyvä", sanoi kuningatar keskeyttäen. "Koska olette niin harras
hänen puolestaan... Koska olette hänen ystävänsä..."
"Madame!" huudahti Jeanne, jossa ihastuttavasti tuli esille
häveliäisyyttä ja kunnioitusta.
"No no, pikku ystäväiseni, olkoon!" sanoi kuningatar suloinen hymy
huulilla. "Mutta kysykääpä häneltä joskus, minne hän on pannut ne
hiukset, jotka hän minulta varastutti eräällä kähertäjällä, jolle se
temppu kävi kalliiksi, minä kun ajoin hänet tiehensä."
"Teidän majesteettinne hämmästyttää minua", sanoi Jeanne. "Onko
kardinaali de Rohan todella niin menetellyt?"
"On kyllä... pelkästä ihailusta! Inhottuaan minua Wienissä,
käytettyään ja koetettuaan kaikki, jottei kuninkaan ja minun
välilläni aiotusta avioliitosta tulisi mitään, sai hän sitten
ihmeekseen havaita, että olen nainen ja hänen kuningattarensa; että
hän, suuri valtiomies, oli ampunut harhaan; että hänellä tulisi aina
olemaan minun kansaani vanhaa riitaa. Silloin tuo kelpo prinssi
säikähti tulevaisuutensa puolesta. Hän teki niinkuin hänen ammattinsa
harjoittajat tekevät: hyväili enimmin sitä, jota enimmin pelkäsi, ja
tietäen minut nuoreksi, luullen minua tyhmäksi ja turhamaiseksi, hän
alkoi näytellä Celadonin [tunteellinen rakastaja. -- _Suom._] osaa.
Huokausten, kaihoisten katseitten perästä hän heittäytyi ihailemaan,
kuten sanoitte. Kyllä hän minua ihailee, eikö totta, Andrée?"
"Madame!" vastasi tämä kumartaen.
"Niin... Andrée ei myöskään tahdo joutua vaaraan, mutta minä
uskallan; täytyyhän kuningattaren arvosta olla jotakin etua.
Kreivitär, minä tiedän ja te myös, että kardinaali ihailee minua.
Siitä on sovittu; saatte hänelle sanoa, etten ole hänelle siitä
vihainen."
Nämä katkeran ivan sanat koskivat syvästi Jeanne de la Motten
turmeltuneeseen sydämeen. Jos hän olisi ollut jalo, puhdas ja
rehellinen, olisi hän niissä nähnyt vain ylhäisen naissydämen
suurenmoista ylenkatsetta, muita ylevämmän sielun täynnä
halveksimista vähempiarvoisten juonia kohtaan, joita alempana
punotaan. Tällaiset naiset, nämä niin harvinaiset enkelit eivät
suojaa mainettaan niiltä ansoilta, joita heille maan päällä
viritetään. He eivät tahdo epäilläkään, että on olemassa sitä
liejua, jossa he tahraantuvat, sitä tahmaa, johon takertuvat heidän
kultasiipiensä heleimmät höyhenet.
Jeannen arkipäiväinen ja turmeltunut luonne, näki kuningattaressa
suuren harmin, kun tämä lausui käsityksensä kardinaalin menettelystä.
Hän muisti, mitä oli hovista huhuiltu; häväistysjuoruja, jotka
olivat hovin etuhuoneista levinneet Pariisin esikaupunkeihin asti
ja herättäneet niin runsasta kaikua. Kardinaali, joka rakasti
naisia näiden sukupuolen vuoksi, oli sanonut Ludvig XV:lle, joka
rakasti samalla tapaa, että dauphine oli naiseksi vaillinainen.
Tiedettiin myös Ludvig XV:n merkilliset lausunnot silloin, kun
hänen pojanpoikansa meni naimisiin, ja mitä hän oli kysynyt
eräältä avomieliseltä lähettiläältä. Kun Jeanne oli kiireestä
kantapäähän nainen, niin täydellisesti nainen kuin koskaan on ollut,
turhamielinen pienimmästäkin hiuksesta, joka vetäisi puoleensa
huomiota, ja kun hän tunsi tarvetta miellyttää ja voittaa kaikilla
ansioillaan, ei hän osannut kuvitella, että joku nainen olisi näissä
arkaluontoisissa asioissa toisella kannalla.
"Kuningattaressa on harmia", ajatteli hän. "Mutta harmin ohella on
varmaan muutakin."
Arvellen, että vastaväitteistä asia selviää, hän alkoi puolustaa
herra de Rohania käyttäen älyään ja viekkauttaan, joita luonto hyvänä
äitinä oli hänelle niin runsaasti suonut, ja kuningatar kuunteli.
"Hän ottaa huomioon, mitä puhun", ajatteli Jeanne.
Eikä hän huonon luonteensa eksyttämänä edes huomannut, että
kuningatar kuunteli jalomielisyydestä, koska hovissa ei ole tapana
puhua hyvää niistä, joista hallitsija ajattelee pahaa. Tästä
uutukaisesta rikkomuksesta perinnäistapoja vastaan, tästä hovisäännön
merkillisestä syrjäyttämisestä kuningatar tuli melkein hyvälle
mielelle, sillä hän näki tuossa sydämen, johon Jumala oli pannut vain
kuivan, janoisen sienen.
Keskustelu jatkui kuningattaren ollessa tällä hyväntahtoisella,
tuttavallisella kannalla. Jeanne oli kuin tulisilla hiilillä ja
joutui hämille, sillä hän ei enää nähnyt mahdollisuutta poistua,
saamatta siihen suoranaista viittausta, vaikka äsken oli niin
kauniisti esiintynyt vieraana, joka itse määrää lähtöhetkensä; mutta
äkkiä kuului viereisestä huoneesta nuorekas, iloinen meluava ääni.
"Artoisin kreivi!" sanoi kuningatar.
Andrée nousi kohta, ja Jeanne valmistui lähtemään, mutta prinssi
oli niin kiireesti tunkeutunut siihen huoneeseen, jossa kuningatar
oli, että oli melkein mahdotonta lähteä. Kuitenkin rouva de la Motte
näytteli poistuvan henkilön osaa.
Prinssi pysähtyi nähdessään tämän sievän naisen ja tervehti.
"Kreivitär de la Motte", esitti hänelle kuningatar.
"Vai niin!" sanoi prinssi "Älkää vain minun tähteni karatko,
kreivitär."
Kuningatar viittasi Andréelle, joka pidätti Jeannen lähtemästä. Se
viittaus merkitsi: Minun pitää antaa jotakin rouva de la Mottelle,
mutta en ole joutanut; jätetään se toiseen kertaan.
"Ja nyt olette palannut susia metsästämästä", sanoi kuningatar
tarjoten langolleen kätensä englantilaisen tavan mukaan, jota silloin
jo ruvettiin noudattamaan.
"Niin olen, kälyni, ja hyvä onni minulla olikin, sillä seitsemän
sutta on tapettu, tavaton määrä", vastasi prinssi.
"Itsekö ne tapoitte?"
"Siitä en ole varma", sanoi kreivi nauraen, "mutta niin vakuutetaan.
Muuten, tiedättekö, että olen ansainnut seitsemän sataa livreä?"
"Kah! Millä tapaa?"
"Jokaisen tuommoisen pedon päästä maksetaan sata livreä. Kallista se
on, mutta minä maksaisin vaikka kaksi sataa joka sanomalehtimiehen
päästä. Entä te, kälyni?"
"Vai niin", sanoi kuningatar, "te näytte jo tuntevan sen jutun."
"Kuulin Provencen kreiviltä."
"Hän siis kertoi jo kolmannen kerran", sanoi Marie-Antoinette.
"Väsymätön kertoja! Mutta suokaa meidän hieman kuulla, millä tapaa
hän kertoi?"
"Sillä tapaa, että te esiinnyitte valkoisempana kuin lumi,
puhtaampana kuin Venus Afrodite. Vielä lienee jokin muu nimi, jonka
loppu on _ene_ [tarkoittaa nimeä Pallas Athene. -- _Suom._], mutta
sen saisitte tietää oppineilta, esimerkiksi veljeltäni."
"Kaikissa tapauksissa hän siis kertoi jutun eri vaiheet?"
"Kyllä, kälyni. Mutta teidän majesteettinne on siitä selvinnyt
kunnialla. Voisipa lisätä, jos tekisi sanasutkauksen, kuten herra de
Bièvren on tapana harva se päivä: Ammeen juttu on pesty."
"Hyi, tuo sanoilla leikkiminen on rumaa!"
"Älkää hyljeksikö vaeltavaa ritaria, joka on tullut tarjoamaan
peistään ja kättään teidän palvelukseenne. Onneksi ette ketään
tarvitse. Teillä, rakas käly, on todellakin mainio onni!"
"Vai sitä te sanotte onneksi! Kuuletteko, Andrée?"
Jeanne alkoi nauraa. Kreivi, joka ei lakannut häntä katselemasta,
antoi hänelle rohkeutta. Puhuttiin Andréelle, mutta Jeanne vastasi.
"Hyvää onnea se on", toisti Artoisin kreivi. "Sillä olihan, rakas
käly, hyvin mahdollista, että Lamballen prinsessa ei olisi ollut
mukana."
"Olisinko sinne yksin mennyt?"
"Ja toiseksi, ettei kreivitär de la Motte olisi siellä ollut
estämässä."
"Tiedättekö siis, että kreivitär oli siellä?"
"Kun Provencen kreivi kertoo, kertoo hän kaikki. Vielä olisi voinut
käydä niin, ettei rouva de la Motte olisi sattunut juuri parhaiksi
Versaillesiin voidakseen todistaa. Arvatenkin huomautatte, että hyve
ja viattomuus ovat kuin orvokki, jota ei tarvitse nähdä, jotta sen
tuntisi. Mutta orvokista, kälyseni, tehdään kukkavihko, kun nähdään,
ja kun on haisteltu, heitetään se hukkaan. Se on minun siveysoppini!"
"Kaunis oppi!"
"En ole parempaa tavannut, ja teille olen todistanut, että teillä on
hyvä onni."
"Laiha todistus!"
"Siis lisää todistuksia?"
"Ei haittaisi."
"Sama se, mutta paljon te vaadittekin", sanoi prinssi pyörähtäen
korollaan ja heittäytyen sohvaan kuningattaren viereen. "No
luetellaan todistukset. Pelastus usein mainituista kääseistä..."
"Yksi", sanoi kuningatar laskien sormillaan.
"Pelastus ammeesta..."
"Olkoon, lasketaan sekin. Kaksi! Sitten?"
"Ja pelastus naamiaisista", kuiskasi hän kuningattaren korvaan.
"Mistä naamiaisista?"
"Oopperanaamiaisista."
"Kuinka sanoitte?"
"Minä sanoin: oopperanaamiaisista."
"Nyt en ymmärrä."
Prinssi purskahti nauramaan.
"Taisin olla tyhmä, kun kajosin salaisuuteen!"
"Salaisuuteen! Tehän puhutte oopperanaamiaisista, lankoni. Nyt olen
niin utelias!"
Jeannen korvaan oli sattunut sana "oopperanaamiaiset", ja hän
herkisti tarkkaavaisuuttaan.
"Hiljaa!" sanoi prinssi.
"Ei ollenkaan, vaan puhutaan suu puhtaaksi", väitti kuningatar.
"Miksi te puhutte oopperanaamiaisista, kuinka se tähän kuuluu?"
"Rukoilen säälimään, kälyni..."
"Minä tahdon vastausta, prinssi."
"Ja minä tahdon olla vaiti."
"Tahdotteko minua loukata?"
"En suinkaan. Mutta toivoakseni olen jo sanonut niin paljon, että
ymmärrätte."
"Ette ole sanonut yhtään mitään."
"Rakas käly, nyt käyn minä uteliaaksi... Kuulkaahan... oikeinko
tosissanne?"
"Kunniani kautta, minä en puhu leikkiä."
"Vaaditte minut puhumaan?"
"Heti paikalla."
"Kaiketi muualla kuin täällä", sanoi prinssi viitaten Andréeseen ja
Jeanneen.
"Täällä juuri! Ei silloin ole liian monta kuin asia selvitetään."
"Varokaa, käly!"
"Se on minun asiani."
"Ettekö käynyt äskeisissä oopperanaamiaisissa?"
"Minäkö?" huudahti kuningatar, "minäkö oopperanaamiaisissa?"
"Hiljaa, Herran tähden!"
"Mitä vielä, vaan huudetaan, lanko... Sanotteko, että olin
oopperanaamiaisissa?"
"Siellä te olitte."
"Kenties te näitte?" kysyi hän ivallisesti, mutta vielä kuin leikillä.
"Näin kyllä."
"Minutko? Minut!"
"Teidät, juuri teidät."
"Tämä on liikaa."
"Sitä minäkin ajattelin."
"Miksi ette väitä, että puhuttelitte siellä minua? Se olisi vieläkin
hassumpaa."
"Aioin juuri tulla puhumaan, kun joukko naamioittuja tunki väliin."
"Te olette hullu!"
"Siitä olinkin varma, että saisin teiltä sen vastauksen. Ei olisi
pitänyt tähän vaaraan mennä. Oma syyni se on."
Kuningatar nousi äkkiä ja käveli kiihtyneenä vähän aikaa
edestakaisin. Kreivi silmäili häntä hämmästyneenä. Andrée värisi
pelosta ja levottomuudesta. Jeanne puristi käsiään nyrkkiin
säilyttääkseen malttinsa.
Pysähtyen prinssin eteen kuningatar sanoi:
"Hyvä ystävä, jätetään nyt pila sikseen; minulla on niin ärtyisä
luonto, että kuten näette, jo nyt olen menettää malttini. Tunnustakaa
heti, että olette tahtonut huvitella minun kustannuksellani, ja minä
tyydyn siihen."
"Tunnustan, jos niin tahdotte, kälyni."
"Pysykää nyt vakavana, Charles."
"Olkaa niin hyvä ja sanokaa, että olette tekaissut koko jutun."
Iskien naisille silmää prinssi vastasi.
"Niin, itse sen tekaisin, suokaa anteeksi."
"Te ette ymmärrä minua, lankoni", sanoi nyt kuningatar ankarana.
"Peruutatteko näiden naisten kuullen ihan suoraan, mitä ensin
väititte, vai pysyttekö sanoissanne? Älkää valehdelko; minua ei
tarvitse säästää."
Andrée ja Jeanne hiipivät verhojen taakse.
"Kuulkaa nyt, käly", sanoi prinssi hiljaa, kun toisia ei enää
näkynyt, "minä olen puhunut totta, mutta miksi ette kohta viitannut
minua vaikenemaan?"
"Näitte siis minut naamiohuveissa?"
"Niinkuin nyt näen teidät, ja tekin näitte minut."
Kuningatar huudahti, kutsui esille Andréen ja Jeannen, juoksi itse
heitä hakemaan oviverhojen takaa, talutti kumpaakin kädestä ja toi
heidät kiivaasti takaisin.
"Hyvät naiset", sanoi hän, "Artoisin kreivi väittää minut nähneensä
oopperassa."
"Ah!" mutisi Andrée.
"Nyt ei enää sovi peräytyä", jatkoi kuningatar. "Todistakaa,
todistakaa..."
"Asian laita oli näin", selitti prinssi. "Seurassani oli Richelieun
marski, herra de Calonne... ja monta muuta... kuka heitä muistaa.
Teidän naamionne heltisi."
"Minun naamioni!"
"Aioin juuri sanoa teille: tuo on liian uskallettua, mutta te
katositte sen kavaljeerin mukana, jonka käsivarteen nojasitte."
"Kavaljeerin mukana! Voi Jumalani, tästähän tulee hulluksi!"
"Sillä oli sininen domino", lisäsi prinssi. Kuningatar siveli kädellä
otsaansa.
"Mikä päivä se oli?" kysyi hän.
"Lauantai, päivää ennen, kuin lähdin metsästysretkelle. Nukuitte
vielä aamulla, kun lähdin; muuten olisin jo silloin sanonut samaa
kuin nytkin."
"Voi Jumalani, mihin aikaan te näitte minut?"
"Kello taisi olla kahden ja kolmen välillä."
"Varmasti on jompikumpi meistä hullu."
"No sitten olen minä hullu... minä olen kai erehtynyt... Kuitenkin..."
"Kuitenkin?"
"Älkää olko niin hädissänne... mitään ei ole tullut ilmi... Kerran
jo luulin, että olitte kuninkaan seurassa, mutta se henkilö puhui
saksaa, ja kuningas osaa vain englantia."
"Saksaa... saksalainen! Mutta minä voin todistaa, että panin
lauantaina nukkumaan kello yksitoista."
Kreivi kumarsi hymyillen epäilevän näköisenä. Kuningatar soitti.
"Rouva de Misery voi sen teille vakuuttaa", sanoi hän. Kreivi alkoi
nauraa.
"Voisitte samalla kutsuttaa tänne myös Laurentin, sen portinvartijan,
joka on siellä vesiallasten puolella. Kaiketi hänkin todistaa.
Itsehän minä sen aseen teille taoin, pikku käly; älkää sitä käyttäkö
minua vastaan."
"Voi!" huusi kuningatar vimmoissaan. "Voi, kun ei uskota!"
"Uskoisin, jollette niin kovin suuttuisi. Mutta kuinka se nyt on
mahdollista? Jos myönnynkin siihen, mitä tahdotte, niin tulee toisia,
jotka eivät myönny."
"Toisia? Keitä toisia?"
"Tietysti ne, jotka teidät näkivät."
"Tämäpä on kerrassaan ihmeellistä! On siis useampia, jotka ovat minut
nähneet. Mainitkaa!"
"Heti... Filip de Taverney, onko hän täällä?"
"Minun veljeni!" huudahti Andrée.
"Hän oli siellä, hyvä neiti", vastasi prinssi. "Tahdotteko, että
häntä kuulustellaan, käly?"
"Sitä tahdon nimenomaan."
"Voi Jumalani!" mutisi Andrée.
"Mitä?" kysyi kuningatar.
"Veljeni haastetaan todistajaksi!"
"Niin, se on minun tahtoni."
Ja kuningatar kutsui väkeään; juostiin hakemaan Filipiä hänen
isänsä talosta saakka, josta hän juuri oli lähtenyt edellä
kuvaamamme kohtauksen jälkeen, Filip, joka oli voittajana selvinnyt
kaksintaistelusta Charnyn kanssa ja äsken tehnyt kuningattarelle
palveluksen, oli nyt hyvillä mielin matkalla Versaillesin
linnaa kohti. Hänet tavattiin puolitiessä; hänelle ilmoitettiin
kuningattaren käsky, ja hän joudutti tuloaan.
Marie-Antoinette riensi häntä vastaan, seisahtui hänen eteensä ja
sanoi:
"Kuulkaa, monsieur, osaatteko puhua totta?"
"Kyllä, madame, mutta en osaa valehdella."
"No sanokaa... ja selkeästi... oletteko viime viikolla nähnyt minut
jossakin julkisessa tilaisuudessa?"
"Olen, madame", vastasi Filip.
Läsnäolijain sydämet jyskivät niin, että olisi voinut kuulla.
"Missä olette minut nähnyt?" kysyi kuningatar pelottavalla äänellä.
Filip oli vaiti.
"Älkää yhtään säästäkö, monsieur; lankoni tuossa on väittänyt
nähneensä minut oopperanaamiaisissa; missä te olette nähnyt?"
"Samoin kuin monseigneur Artoisin kreivi, oopperanaamiaisissa,
madame."
Kuin salaman iskemänä vaipui kuningatar sohvalle. Mutta kavahtaen
taas pystyyn kuin haavoitettu pantteri, hän sanoi:
"Se on mahdotonta, koska en ollut siellä. Varokaa, herra de Taverney,
huomaan teidän täällä rupeavan puritaanin tapaiseksi; Amerikassa se
kävi päinsä, herra de Lafayetten parissa, mutta Versaillesissa ollaan
ranskalaisia, kohteliaita, vilpittömiä."
"Teidän majesteettinne musertaa herra de Taverneyn", sanoi Andrée
kalpeana harmista ja suuttumuksesta. "Jos hän sanoo nähneensä, on hän
nähnyt."
"Tekin!" sanoi Marie Antoinette, "vai tekin! -- Ei muuta puutu, kuin
että tekin olisitte minut nähnyt! Voi taivas, jos minulla on ystäviä,
jotka puolustavat minua, niin on vihollisia jotka murhaavat minut.
Hyvät herrat, yksi todistaja ei riitä."
"Siinäpä te muistutatte mieleeni", sanoi Artoisin kreivi, "että juuri
kun teidät näin ja huomasin, ettei sininen domino ollutkaan kuningas,
luulin sitä sensijaan komentaja de Suffrenin sisarenpojaksi. Mikä
hänen nimensä onkaan, sen kelpo upseerin, joka sotalipulla teki sen
urotyön? Te otitte hänet viimeksi niin ystävällisesti vastaan, että
luulin hänen päässeen suojelusritariksenne."
Kuningatar punastui; Andrée kävi kalmankalpeaksi. Molemmat
katsahtivat toisiinsa ja vavahtivat nähdessään toistensa ilmeen.
Filipin kasvoihin tuli lyijynväri.
"Herra de Charny?" mutisi hän.
"Charny! Se se oli", jatkoi Artoisin kreivi. "Eikö ole totta, herra
Filip, että sinisen dominon olennossa oli jotakin, mikä muistutti
herra de Charnyta?"
"En huomannut, monseigneur", vastasi Filip tukahtuneella äänellä.
"Mutta", selitti edelleen prinssi, "pian huomasin erehdykseni; sillä
herra de Charny tuli äkkiä näkyviini. Hän seisoi likellä Richelieun
herttuaa, vastapäätä teitä, kälyni, silloin kuin naamionne irtaantui."
"Ja hänkin näki?" huusi kuningatar ääntään hillitsemättä.
"Ellei satu olemaan sokea", sanoi prinssi.
Kuningatar teki epätoivoisen liikkeen ja soitti jälleen.
"Mitä aiotte?" kysyi prinssi.
"Tahdon kysyä myös herra de Charnylta, juoda kalkkini pohjaan saakka."
"En usko, että herra de Charny on Versaillesissa", sanoi Filip
kankeasti.
"Miksi ei olisi?"
"Luulen kuulleeni, että hän on... pahoinvoipa."
"Mutta tämä asia on niin vakava, että hänen pitää tulla, monsieur.
Minäkin voin pahoin ja kuitenkin menisin vaikka paljain jaloin
maailman halki todistamaan..."
Tuskaisin mielin lähestyi Filip Andréeta, joka katseli akkunasta
puutarhaan päin. Äkkiä kuului Andrée hämmästyksestä huudahtavan.
"Mikä nyt on?" kysyi kuningatar astuen sinne päin.
"Ei mitään... Sanottiin herra de Charnyn olevan sairaana, mutta
tuolla hän on."
"Näetkö hänet?" kysyi Filip hätkähtäen.
"Näen kyllä, hän se on."
Unohtaen kaiken muun kuningatar aukaisi itse akkunan tavattoman
ripeästi ja huusi:
"Herra de Charny!"
Tämä käänsi päänsä ja suuntasi, perin hämmästyneenä, askeleensa
linnaan.