Huoneeseen astui Lamballen prinsessa kauniina ja tyynenä. Hänellä oli
avonainen otsa, korkean tukkalaitteen hajalliset suortuvat ylpeästi
heitettyinä ohimoiden taakse; mustat kulmakarvat niin hienopiirteiset
kuin seepiavärillä maalatut; suuret sinisilmät heleänkirkkaat kuin
helmiäiset, nenä suora ja säännöllinen, huulet samalla siveät ja
hekumalliset. Tämä viehättävä pää liittyi vartaloon, joka oli
verrattoman siro, ja koko olento ihastutti ja herätti kunnioitusta.
Prinsessasta levisi ympärillä oleviin jokin hyveen, sulon ja
aineettomuuden vaikutelma, samanlainen kuin la Vallièresta, ennen
tämän joutumista suosikiksi ja sitten, kun oli suosion menettänyt.
Nähdessään prinsessan tulevan hymyillen, kainostellen, kuningas tunsi
repivää tuskaa.
"Mitä noilta huulilta tulee, se on lopullinen tuomio", johtui hänen
mieleensä.
"Istukaa, prinsessa", sanoi hän tervehtien syvällä kumarruksella.
Provencen kreivi lähestyi suutelemaan hänen kättään. Kuningas kokosi
ajatuksiaan.
"Mitä teidän majesteettinne haluaa?" kysyi prinsessa enkelimäisellä
äänellä.
"Selkoa eräästä asiasta, tarkkaa selkoa, serkkuni."
"Odotan, sire."
"Minä päivänä kävitte kuningattaren kanssa Pariisissa? Muistelkaa
tarkoin."
Herra de Crosne ja Provencen kreivi katsahtivat toisiinsa
hämmästyneinä.
"Käsitättehän, herrat", sanoi kuningas, "te ette epäile, mutta minä
epäilen vielä, ja siksi kyselen kuin epäilijä."
"Keskiviikkona, sire", vastasi prinsessa.
"Anteeksi, serkku", jatkoi Ludvig XVI, "mutta minä tahdon päästä
totuuden perille."
"Sen saatte kuulla kyselemällä", vastasi Lamballen prinsessa
koruttomasti.
"Mitä varten te Pariisiin menitte?"
"Kävin herra Mesmerin luona, Vendôme-torin varrella."
Molemmat todistajat hätkähtivät, kuningas punastui
mielenliikutuksesta.
"Yksinänne?" sanoi hän.
"En, sire, vaan hänen majesteettinsa kuningattaren kanssa."
"Kuningattaren kanssa? Sanoittehan niin?" huudahti Ludvig XVI,
innoissaan tarttuen hänen käteensä.
"Niin, sire."
Provencen kreivi ja herra de Crosne lähestyivät toisiaan ällistyneinä.
"Teidän majesteettinne oli antanut kuningattarelle luvan", sanoi
prinsessa. "Ainakin hän niin sanoi."
"Ja hän puhuikin totta... No nyt... minusta tuntuu kuin jälleen
hengittäisin, sillä Lamballen prinsessa ei koskaan valehtele."
"En koskaan, sire", sanoi prinsessa vienosti.
"Ei koskaan, ei!" huudahti herra de Crosne mitä syvimmän vakaumuksen
äänellä. "Mutta sallikaa minun siis sire..."
"Saatte, saatte, herra de Crosne. Kysykää, tutkikaa, minä istutan
rakkaan prinsessani syytettyjen penkille, luovutan hänet kokonaan
teille."
Lamballen prinsessa hymyili.
"Valmis olen", sanoi hän, "mutta kidutus on poistettu, sire."
"Muilta olen sen poistanut", sanoi kuningas leikillisesti, "mutta
minulta sitä ei ole poistettu."
"Madame", sanoi poliisiministeri, "tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa
kuninkaalle, mitä kuningattaren seurassa teitte Mesmerin luona ja
aluksi, millainen oli kuningattaren puku?"
"Hänen majesteetillaan oli helmenharmaa taftipuku, kirjailtu
musliiniviitta, kärpännahkainen puuhka ja ruusunpunainen
samettihattu, jossa oli leveät, mustat nauhat."
Nämä olivat aivan toisia tuntomerkkejä kuin mitä oli Olivasta annettu.
Herra de Crosne osoitti suurta kummastusta; Provencen kreivi puri
huultaan. Kuningas hieroi käsiään ja kysyi:
"Ja mitä kuningatar teki, kun oli astunut sisään?"
"Sire, teidän sopiikin sanoa: kun oli astunut sisään, sillä tuskin
olimme astuneet sisään..."
"Yhdessäkö?"
"Niin, sire, yhdessä; ja tuskin olimme astuneet ensimmäiseen saliin,
missä ei kukaan voinut meitä huomata, sillä kaikkien huomio oli
kiintynyt magneettimysterioihin, kun hänen majesteettinsa eteen tuli
eräs nainen, tarjosi hänelle naamionsa ja pyysi, ettei hän menisi
edemmäksi."
"Ja te pysähdyitte?" sanoi vilkkaasti Provencen kreivi.
"Niin, monsieur."
"Ettekö astuneet toiseen saliin?" kysyi herra de Crosne.
"Emme, monsieur."
"Ettekö hellittänyt kuningattaren käsivartta?" tiedusti kuningas,
mielessään vielä hitunen levottomuutta.
"En sekunniksikaan; koko ajan kuningatar ja minä kuljimme käsi
kädessä."
"No", huudahti kuningas, "mitä nyt arvelette, herra de Crosne? Mitä
sanotte, veljeni?"
"Se on tavatonta, yliluonnollista", vastasi prinssi teeskennellen
iloisuutta, mikä kaikkea epäilystä paremmin paljasti hänen harminsa
vastatodistuksesta.
"Siinä ei ole mitään yliluonnollista", kiirehti vastaamaan herra de
Crosne, jossa kuninkaan levollinen luonne herätti katumusta. "Mitä
Lamballen prinsessa on sanonut, on tietysti totta."
"Ja siitä seuraa..." sanoi Provencen kreivi.
"Siitä seuraa, monseigneur, että asiamieheni ovat erehtyneet."
"Sitäkö todella tarkoitatte?" kysyi prinssi vielä hermostuneesti
värähtäen.
"Juuri sitä, poliisi on erehtynyt; kuningatar on tehnyt, kuten
Lamballen prinsessa kertoi, eikä mitään muuta. Ja kun tämä esitys
asian menosta on niin ilmeisesti tosi, niin täytyy uskoa, että
vihkosen julkaisijakin tietää, mikä tässä on totuus; minä siis heti
määrään sen heittiön vangittavaksi."
Lamballen prinsessa katseli ympärilleen tyynesti kuin ainakin
viattomuus, joka hakee selvyyttä ilman uteliaisuutta tai pelkoa.
"Malttakaa hetkinen", sanoi kuningas. "Aina sen sanomalehtimiehen
ehtii hirttää. Mainitsitte jonkun naisen, joka muka pysäytti
kuningattaren heti saliin tultua: sanokaa, prinsessa, kuka se nainen
oli?"
"Hänen majesteettinsa näkyy hänet tuntevan: saatanpa sanoa, koska en
tahdo valehdella, että hänen majesteettinsa tuntee hänet, sen tiedän."
"Asia on se, että minun täytyy välttämättä tavata se nainen. Hänen
kauttaan selviää koko totuus, häneltä saadaan tämän salaisuuden
avain."
"Sitä minäkin", sanoi herra de Crosne, johon päin kuningas oli
kääntynyt.
"Akkain juoruja..." mutisi Provencen kreivi. "Se nainen on kuin
velho, joka päästää lumouksesta."
"Kuulkaapa, serkku", sanoi hän ääneen, "onko kuningatar tunnustanut
teille tuntevansa sen naisen?"
"Ei tunnustanut, monseigneur, vaan kertonut."
"Niin, niin, anteeksi."
"Veljeni tarkoittanee", keskeytti kuningas, "että jos kuningatar
hänet tuntee, niin tiedätte myös hänen nimensä."
"Se on rouva de la Motte-Valois."
"Se juoniniekka!" huudahti kuningas harmistuneena.
"Se kerjäläinen!" sanoi Provencen kreivi. "Hitto vie, häneltä on paha
tietoja saada; perin ovela nainen."
"Me olemme yhtä ovelia", sanoi herra de Crosne. "Eikä tässä oveluutta
tarvitakaan, kun on kuultu Lamballen prinsessan selitys. Jos siis
kuningas vähänkin haluaa..."
"Ei, ei", keskeytti Ludvig XVI alakuloisesti, "olen kyllästynyt
näkemään kuningattaren ympärillä tuota huonoa seuraa. Kuningatar on
niin hyvä, että köyhyyteen vedoten hänen luokseen tunkeutuvat kaikki
epäilyttävät henkilöt koko valtakunnan alimmasta aatelista."
"Rouva de la Motte on todellakin Valois-sukua", sanoi Lamballen
prinsessa.
"Olkoon mitä tahansa, mutta minä en halua, että hän jalallaan tänne
astuu. Mieluummin luovun siitä suunnattomasta ilosta, että näkisin
kuningattaren asian täydellisesti selvitettynä, kuin suostuisin tuota
olentoa tapaamaan."
"Ja kuitenkin hänet tapaatte", huudahti kuningatar suuttumuksesta
kalpeana aukaisten oven ja ilmestyen ihanana ylpeydessään ja
harmissaan Provencen kreivin näkyviin, joka huikaistuna kumarsi
kömpelösti eteensä kääntyvän ovenpuoliskon takaa.
"Niin, sire", jatkoi kuningatar, "ei auta sanoa: minä haluan tai
pelkään nähdä tuota olentoa, sillä se olento on todistaja, jolta
syyttäjäini oveluus..."
Tällöin hän katsahti lankoonsa.
"Ja tuomarieni suoruus..."
Tällöin hän kääntyi kuninkaaseen ja herra de Crosneen päin.
"Ja vihdoin hänen omatuntonsa, kuinka turmeltunut olisikin, on
kiristävä totuuden huudon. Minä, syytetty, vaadin sitä naista
kuulusteltavaksi, ja niin tapahtuukin."
"Madame", riensi kuningas huomauttamaan, "ymmärrättehän, ei sovi
lähettää noutamaan rouva de la Mottea sitä varten, että hän saisi
kunnian todistaa hyväksenne tai teitä vastaan. En tahdo panna teidän
kunniaanne punnittavaksi tuon naisen rehellisyydellä."
"Ei tarvitsekaan lähettää noutamaan, koska hän on täällä, sire."
"Täällä!" sanoi kuningas hätkähtäen kuin olisi astunut käärmeen
päälle. "Täällä!"
"Kuten tiedätte, sire, kävin erään onnettoman naisen luona, jolla
on loistava nimi. Se oli se päivä, muistattehan, josta sittemmin
huhuttiin kaikenlaista..."
Ja hän katseli tuikeasti olkansa ylitse Provencen kreiviä, joka
olisi suonut olevansa sata jalkaa maan alla, mutta koki leveisiin
kasvoihinsa saada jotakin hyväksymisen ilmettä.
"Entä sitten?" kysyi Ludvig XVI.
"Silloin unohtui minulta rouva de la Motten luo eräs muotokuva,
oikeastaan lipas. Ja tänään hän toi sen takaisin, ja nyt hän on
täällä."
"Ei, ei... Uskonhan minä", sanoi kuningas. "Annetaan asian olla."
"Mutta minä en siihen tyydy", sanoi kuningatar. "Minä tuon hänet
tänne. Mistä muuten johtuu tämä vastahakoisuus? Mitä hän on tehnyt?
Kuka hän on? Ellen tiedä, sanokaa. Kuulkaapa, herra de Crosne, te kun
tiedätte kaikki, sanokaa..."
"En tiedä hänestä mitään epäedullista", vastasi virkamies.
"Ihanko totta?"
"Varmasti. Hän on köyhä, siinä kaikki; ehkä hieman kunnianhimoinen."
"Kunnianhimo on veren ääni. Ellei teillä ole häntä vastaan muuta,
voinee kuningas sallia hänen todistaa."
"En tiedä, mistä johtuu", vastasi Ludvig XVI, "mutta minulla on
aavistuksia, vaistoja; minusta tuntuu, että siitä naisesta tulee
elämääni jokin onnettomuus, jokin ikävyys... se kai riittää."
"Tuo on taikauskoa, sire! Noutakaa hänet heti tänne", sanoi
kuningatar prinsessalle.
Viittä minuuttia myöhemmin astui Jeanne kainosti ja hämillään,
mutta hienona ryhdiltään ja puvultaan verkkaisin askelin kuninkaan
työhuoneeseen.
Ludvig XVI, jonka vastahakoisuus oli auttamaton, oli kääntänyt
selkänsä oveen päin ja istui kyynärpäillään nojaten kirjoituspöytään,
pää kätten välissä, kuin vieras muiden joukossa. Provencen kreivi
lennätti Jeanneen niin kiusallisen urkkivia silmäyksiä, että
jos tämän kainous olisi ollut todellinen, olisi hänen kielensä
halvaantunut kykenemättä sanaakaan lausumaan. Mutta mokoma ei
riittänyt panemaan Jeannen päätä pyörälle. Kuninkaat tai keisarit
valtikkoineen tai paavi tiaroineen, taivaan vallat tai hornan henget
eivät olisi pystyneet tässä rautaisessa mielessä herättämään pelkoa
tai kunnioitusta.
"Madame", sanoi hänelle kuningatar taluttaen häntä kuninkaan taitse,
"olkaa niin hyvä ja sanokaa, mitä teitte silloin kun kävin herra
Mesmerin luona; kertokaa kohta kohdalta."
Jeanne oli vaiti.
"Älkää salatko mitään, älkää kursailko. Ei muuta kuin totuus
sellaisena kuin se mieleenne muistuu."
Ja kuningatar istuutui nojatuoliin, jottei katseellaan vaikuttaisi
todistajaan.
Mikä tilaisuus esiintyä oli nyt Jeannella! Hänellä, joka tarkalla
älyllään oli aavistanut olevansa hallitsijattarelleen tarpeellinen,
hänellä, joka tiesi, että Marie-Antoinettea väärin epäiltiin ja että
syytöksen saattoi kumota poikkeamatta totuudesta! Kuka muu tahansa
olisi tässä vakaumuksessa riemukseen esittänyt liiankin paljon
todistuksia kuningattaren viattomuudesta. Jeanne oli luonnostaan niin
ovela, niin taitava, että rajoittui kertomaan pelkän tapahtuman.
"Sire", sanoi hän, "minä olin, niinkuin koko Pariisi, lähtenyt
uteliaisuudesta Mesmerin luo. Siellä näkemäni tuntui jokseenkin
epähienolta. Olin menossa pois, kun äkkiä näin ensi salin kynnyksellä
hänen majesteettinsa, joka minulla oli ollut kunnia nähdä joku päivä
aikaisemmin, silloin tuntematta, mutta anteliaisuudesta arvaten hänen
korkean säätynsä. Nähdessäni nyt hänen ylevät piirteensä, jotka eivät
muististani koskaan haihdu, minusta tuntui, että hänen majesteettinsa
kenties ei sopisi tulla sellaiseen paikkaan, missä paljon kärsimyksiä
ja naurettavia parannustapoja tarjottiin katseltaviksi. Pyydän hänen
majesteetiltaan nöyrimmästi anteeksi, että rohkenin niin vapaasti
ajatella, mitä hänen sopisi tehdä, mutta se oli salamannopea
naisellinen vaisto; polvillani pyydän anteeksi, jos olen rikkonut
sitä kunnioitusta vastaan, jota minun puoleltani on saapa hänen
majesteettinsa pieninkin mieliteko."
Tähän hän pysähtyi kuin mielenliikutuksessa, laski päänsä ja sai
erinomaisella taidollaan äänensä tukehtumaan, ikäänkuin itkun edellä.
Herra de Crosne piti tätä totena, ja Lamballen prinsessa tunsi
heltyvänsä tuota naista kohtaan, joka esiintyi niin hienotunteisena,
ujona, henkevänä ja lempeänä. Provencen kreivi ei tiennyt mitä
ajatella. Kuningatar kiitti Jeannea katseella, jota tämä katseellaan
pyysi tai oikeastaan salaa vaani.
"Sire", sanoi kuningatar, "oletteko kuullut?"
Kuningas ei liikahtanutkaan.
"En tarvinnut tätä todistusta", vastasi hän.
"Minua käskettiin puhumaan", huomautti Jeanne arasti, "ja minun piti
totella."
"Riittää!" sanoi Ludvig XVI tylysti. "Kun kuningatar jotakin sanoo,
ei hän tarvitse todistajia vahvistamaan sanojaan. Kun minä hyväksyn
kuningattaren käytöksen, ei hänen tarvitse muista välittää, ja minä
hyväksyn sen."
Hän nousi lausuttuaan nämä sanat, jotka nujersivat Provencen kreivin.
Kuningatar ei laiminlyönyt lisätä siihen halveksivaa hymyä. Kuningas
käänsi veljelleen selkänsä ja tuli suutelemaan Marie-Antoinetten ja
Lamballen prinsessan kättä. Viimemainitulta hän jäähyväiseksi pyysi
anteeksi, että oli vaivannut häntä _tyhjän tähden_, -- lisäsi hän.
Mutta rouva de la Mottelle hän ei suonut ainoatakaan sanaa tai
katsetta. Kun hänen kuitenkin oli pakko astua Jeannen editse
päästäkseen takaisin nojatuoliinsa ja ottaa huomioon kuningattaren
loukkaantuvan, jos olisi tämän vastaanottamalle henkilölle
epäkohtelias hänen läsnäollessaan, sai hän väkinäisesti nyökätyksi
Jeannelle, ja siihen tämä hätäilemättä vastasi syvällä kumarruksella,
joka soi hänelle tilaisuuden näyttää kaikkea viehkeyttään.
Ensin astui huoneesta Lamballen prinsessa, sitten rouva de la Motte,
jota kuningatar sysäsi edellään; viimeisenä kuningatar vaihtaen
kuninkaan kanssa viimeisen, melkein hyväilevän katseen. Sitten kuului
käytävästä kolmen naisen kuiskutusta heidän poistuessaan.
"Veljeni", sanoi silloin Ludvig XVI Provencen kreiville, "nyt en
teitä enää pidätä. Minun on poliisiministerin kanssa päätettävä
viikon työt. Kiitän teitä, että olette suonut huomiota sille, kuinka
kälynne viattomuus täysin, perinpohjin, loistavasti todistettiin.
Ilmeistä on, että siitä riemuitsette niinkuin minäkin, ja se
merkitsee paljon. Nyt työhömme me kaksi, herra de Crosne. Olkaa niin
hyvää ja istukaa tuohon."
Provencen kreivi kumarsi, yhä hymy huulilla, ja poistui huoneesta,
kun ei enää kuullut naisten ääniä eikä siis tarvinnut pelätä
ilkamoitsevaa katsetta tai katkeraa sanaa.