Sillaikaa, kun nämä tapaukset sattuivat Pariisissa ja Versaillesissa,
puuhasi kuningas tapansa mukaan rauhallisena, kun tiesi laivastonsa
voitollisiksi ja talven voitetuksi, työhuoneessaan meri- ja
maakarttojen keskellä suunnitellen pieniä koneellisia pohjapiirroksia
ja aikoen merillä viitoittaa uusia reittejä Lapeyrousen laivoille.
Hiljainen koputus ovelle keskeytti hänen haaveilunsa, jota oli
elähyttänyt äsken nautittu kelpo välipala, ja samalla kuului ääni
kysyvän:
"Saanko tulla sisään, veljeni?"
"Provencen kreivi kiusakseni!" mutisi kuningas sysäten luotaan
tähtitieteellisen teoksen, joka oli avoinna suurimpien kuvioiden
kohdalta. "Astukaa sisään", sanoi hän ääneen. Silloin tuli huoneeseen
lyhyt, tanakka, verevä, vilkaskatseinen mies, joka oli eleiltään
veljeksi liian kursaileva, alamaiseksi liian tuttavallinen.
"Ette osannut minua odottaa?"
"Totta puhuen, en."
"Häiritsenkö ehkä?"
"Ette. Olisiko teillä jotakin hauskaa kerrottavana?"
"Käy niin hassu huhu, niin mahdoton..."
"Ahaa, jokin panettelu!"
"Juuri niin, veljeni."
"Ja se on teitä huvittanut?"
"Niin, merkityksellään."
"Se lienee jokin ilkeys minua vastaan?"
"Taivas on todistajani, etten silloin nauraisi."
"No sitten se koskee kuningatarta."
"Kuvitelkaa, sire, että minulle on todellakin sanottu, täydellä
todella... saisitte arvailla vaikka kuinka kauan, ette sittenkään
keksisi..."
"Veljeni, siitä asti, kun opettajani pakotti minut ihailemaan
rouva de Sévignén teoksissa tuota puhetaiteellista varovaisuutta
mallikelpoisena, en sitä enää ihaile... Asiaan!"
"Hyvä!" sanoi Provencen kreivi hieman jäähtyneenä tästä
kuivakiskoisesta vastaanotosta. "Sanotaan, että kuningatar joku päivä
sitten nukkui yönsä poissa kotoa, ha, ha, haa!" Ja hän koki parhaansa
mukaan nauraa.
"Olisi kovin ikävää, jos se olisi totta", vastasi kuningas vakavasti.
"Mutta eihän se ole totta, vai kuinka?"
"Ei."
"Sitten ei liene totta sekään, että kuningatar on nähty odottamassa
vesialtaiden puoleisella portilla?"
"Ei."
"Sinä päivänä, muistattehan, jolloin käskitte sulkea portit kello
yksitoista."
"En muista."
"Vai niin! Ajatelkaapa, veljeni, että huhu väittää..."
"Mitä on huhu? Missä se on, kuka se on?"
"Siinä teitte syvämietteisen kysymyksen. Mitä oikeastaan on huhu?
Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, nyt tuo käsittämätön olento,
jota sanotaan huhuksi, väittää, että kuningatar on nähty Artoisin
kreivin kanssa, käsi kädessä, sinä yönä puoli yhden aikaan."
"Missä?"
"Menossa erästä pikku taloa kohti, joka Artoisin kreivillä on siellä
tallirakennusten takana. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut
puhuttavan näin mahdottomasta jutusta?"
"Olen kyllä, veljeni, koska on täytynyt kuulla."
"Kuinka niin, sire?"
"Ettekö te itse ole jollakin tapaa toimittanut sitä tietooni?"
"Minäkö?"
"Te juuri."
"Mitä siis olen muka tehnyt?"
"Esimerkiksi runon, joka julkaistiin _Mercuressä."_
"Runon!" toisti kreivi punaisempana poskiltaan kuin huoneeseen
tullessaan.
"Teidät tiedetään runotarten suosikiksi."
"Ei siihen määrään, että..."
"Että sepittäisitte nelisäkeisen runon, jonka loppu kuuluu:
"Hyvältä Menelaokseltaan
Helena tyystin kätki juonen."
"Minäkö olisin..."
"Älkää kieltäkö, tässä on tuon runon käsikirjoitus. Teidän
käsialaanne... vai mitä? Runoudesta en paljon käsitä, mutta jos on
puhe käsialasta, niin olen kuin asiantuntija..."
"Sire, hullutus tuo toisen perässään."
"Vakuutan teille, Provencen kreivi, että hullutus on vain teidän
tahollanne, ja ihmettelen, että filosofi on eksynyt semmoiseen
hullutukseen. Pitäkäämme tämä sana osoittamassa runonne laatua."
"Sire, teidän majesteettinne on minulle ankara."
"Kostamisoikeus, veljeni! Sen sijaan, että sepititte tuon runon,
olisitte voinut tiedustaa, mitä kuningatar oli tehnyt; niin minä
menettelin; ja sen sijaan, että runoilitte häntä ja siis minuakin
vastaan, olisitte sepittänyt jotakin kälynne kunniaksi. Tosin
voisitte huomauttaa, ettei se aihe teitä innostuta, mutta minulle
ainakin on enemmän mieleen huono ylistys kuin hyvä pilkka. Ja niin
arveli Horatiuskin, mielirunoilijanne."
"Sire, te aivan muserratte minut."
"Ja ellette olisi ollut varma kuningattaren viattomuudesta, kuten
minä olen", jatkoi kuningas pontevasti, "olisin teidän ollut hyvä
jälleen lukea Horatiustanne. Eikö juuri hän ole lausunut näitä
kauniita sanoja... anteeksi, että rääkkään latinaa:
"Rectius hoc est:
Hoc faciens vivant melius, sic dolcis amicis
Occurram.
"Näin on parempi; jos niin teen, olen rehellisempi, ja niin esiinnyn
kelvollisena ystävilleni."
"Te kääntäisitte sirommin, te, veljeni, mutta luullakseni on merkitys
se, minkä lausuin."
Ja annettuaan tämän enemmän isällisen kuin veljellisen läksytyksen,
hyvä kuningas odotti, että syyllinen puolustaisi itseään.
Kreivi mietti hetken vastaustaan, vähemmän pulaan joutuneena ihmisenä
kuin hienoimpia lauseparsia tavoittelevana kaunopuhujana.
"Sire", sanoi hän, "niin ankara kuin onkin teidän majesteettinne
tuomio, on minulla yksi keino puolustautua ja yksi anteeksiannon
toivo."
"Puhukaa, veljeni."
"Syytätte minua erehdyksestä, eikö niin, mutta ette häijystä
tarkoituksesta?"
"Myönnetään."
"Jos niin on laita, niin teidän majesteettinne, joka tietää,
ettei ole ihmistä, joka ei erehtyisi, voinee olettaa, etten olisi
erehtynyt, ellei siinä mitään järkeä olisi."
"En koskaan syyttäisi järkeänne, veljeni, sillä se on suuri ja etevä."
"Kuinka en siis olisi langennut erehdykseen kuullessani, mitä kaikkea
jutellaan? Me ruhtinaat elämme panettelun ilmapiirissä, se on meihin
syöpynyt. Minä en sano uskovani, sanon vain kuulleeni."
"Hyvä että niin on, mutta..."
"Se runo? Katsokaa, runoilijat ovat omituisia olentoja; eikö muuten
ole parempi vastata herttaisella arvostelulla, joka voi kelvata
varoitukseksi, kuin kulmakarvojen rypistyksellä? Uhkaavat eleet eivät
runon hahmossa loukkaa, sire; toisin on laita häväistyskirjoitusten,
joiden johdosta täytyy anoa teidän majesteetiltanne pakkokeinoja,
esimerkiksi sellaisia sepustuksia vastaan, joita voin itsekin erään
näyttää."
"Onko se häväistyskirjoitus?"
"On, sire, ja minun tarvitsee välttämättä saada määräys toimittaa
Bastiljiin tämän riettauden viheliäinen kyhääjä." Kuningas nousi
kiivaasti.
"Näyttäkääpä!"
"En tosiaankaan tiedä, sopiiko..."
"Tietysti sopii. Siinä suhteessa ei tarvitse arkailla. Onko se
mukananne?"
"On, sire."
"Antakaa tänne."
Ja Provencen kreivi veti taskustaan kappaleen _Etteniotnan juttua_,
onnettoman painoarkin, jota Charnyn keppi, Filipin miekka tai
Cagliostron rovio ei ollut estänyt pääsemästä liikkeelle. Kuningas
silmäili sitä kiireesti, kuten ainakin se, joka on tottunut kirjoista
ja lehdistä heti löytämään hauskimmat kohdat.
"Häpeällistä", sanoi hän, "konnamaista!"
"Siinä näette, sire, että väitetään kälyni olleen Mesmerin ammeen
ääressä."
"Hän onkin käynyt siellä."
"Todellako?" huudahti Provencen kreivi.
"Minun luvallani."
"Oh, sire!"
"Enkä hänen käynnistään Mesmerin luona tee päätelmää hänen
säädyllisyyttään vastaan, koska olin sallinut hänen mennä
Vendôme-torille."
"Teidän majesteettinne ei liene sallinut kuningattaren lähestyä
ammetta itse koetellakseen..."
Kuningas polki jalkaa. Provencen kreivi sattui nämä sanat lausumaan
juuri silloin, kun Ludvig XVI:n silmät osuivat siihen kohtaan,
missä pahimmin loukattiin Marie-Antoinettea, nimittäin kuvaukseen
hurmiotilasta, kouristuksista, puvun vallattomasta epäjärjestyksestä,
kaikesta, mitä Mesmerin luona oli havaittu neiti Olivan
esiintymisessä.
"Mahdotonta!" sanoi kuningas kalpeana. "Poliisin täytyy tietää, mitä
perää tuossa kaikessa on!"
Ja hän soitti.
"Hakekaa tänne heti herra de Crosne", sanoi hän.
"Sire, tänään hänen on annettava viikkokertomuksensa, ja siksi
hän odottaa häränsilmässä." [Häränsilmäksi sanottiin pyöreän
akkunansa vuoksi erityistä etuhuonetta, josta päästiin suureen
vastaanottosaliin. -- _Suom._]
"Tulkoon tänne."
"Sallinette minun..." lausui Provencen kreivi tekopyhästi ja oli
menevinään pois.
"Jääkää", käski Ludvig XVI. "Jos kuningatar on syyllinen, niin
olettehan te perheen jäsen ja voitte siis saada sen tietää; jos hän
on viaton, täytyy teidänkin se tietää, koska olette epäillyt."
Nyt astui huoneeseen herra de Crosne. Kun tämä virkamies näki
Provencen kreivin kuninkaan seurassa, suoritti hän aluksi
kunnioittavimmat tervehdyksensä valtakunnan kahdelle mahtavimmalle,
kääntyi sitten kuninkaan puoleen ja sanoi:
"Sire, kertomus on valmis."
"Ennen kaikkea, monsieur", sanoi Ludvig XVI, "selittäkää, kuinka
Pariisissa on julkaistu niin kelvoton kyhäys kuningatarta vastaan?"
"_Etteniotnako_?" kysyi herra de Crosne.
"Niin."
"Sen on julkaissut eräs sanomalehtimies, nimeltä Reteau."
"Vai niin, tiedätte siis nimen, mutta ette ole häntä estänyt
julkaisemasta ettekä vanginnut julkaisemisen jälkeen?"
"Sire, perin helppoa olisi häntä vangita; voinpa teidän
majesteetillenne näyttää vangitsemiskäskyn, joka on salkussani
valmiina."
"No miksi ei ole vangittu?"
Herra de Crosne kääntyi Provencen kreiviin päin.
"Saan nyt sanoa teidän majesteetillenne hyvästi", sanoi tämä hitaasti.
"Ei, ei", vastasi kuningas. "Olen käskenyt teitä jäämään, jääkää
siis."
Kreivi kumarsi.
"Puhukaa, herra de Crosne; puhukaa suoraan, peittelemättä! puhukaa
pian ja lyhyesti."
"Asia on niin", vastasi poliisiministeri, "etten ole vanginnut tuota
sanomalehtimiestä Reteauta, koska minun täytyi, ennen sellaista
toimenpidettä, välttämättä puhua siitä teidän majesteetillenne."
"Sitä juuri tahdonkin."
"Kenties olisi, sire, parempi, antaa sille miehelle pussillinen rahaa
ja toimittaa hänet pääsemään hirteen muualla, hyvin kaukana."
"Miksi niin?"
"Siksi, että kun nuo viheliäiset valehtelevat, niin yleisö, jolle
asia paljastetaan, hyvin mielellään näkee niitä rangaistavan:
ruoskitaan, leikataan korvat, jopa hirtetäänkin. Mutta kun ne pahaksi
onneksi pistävät kyntensä totuuteen..."
"Totuuteen?"
Herra de Crosne kumarsi vaieten.
"Niin, tiedän kyllä. Kuningatar on käynyt katsomassa Mesmerin
ammetta. Hän on siellä ollut, pahaksi onneksi, kuten sanoitte; mutta
sen olin hänelle sallinut."
"Ooh, sire!" mutisi herra de Crosne.
Tämä purkaus nöyrältä alamaiselta koski kuninkaaseen enemmän kuin
mitä se äsken oli vaikuttanut lähteneenä kateellisen omaisen huulilta.
"Mutta eihän kuningatar silti ole hukassa, luulemma?" sanoi hän.
"Ei, sire, mutta pahassa huudossa."
"Herra de Crosne, mitä teille on poliisinne kertonut?"
"Paljon semmoista, mikä huolimatta velvollisuuteni mukaisesta
kunnioituksesta teidän majesteettianne kohtaan, huolimatta
erityisestä ihailustani kuningatarta kohtaan, pitää yhtä tuon
sepustuksen eräiden väitteiden kanssa."
"Pitää yhtä, sanotte?"
"Esimerkiksi tässä kohden: Ranskan kuningatar, joka menee
tavallisen naisen puvussa keskelle tuota epäilyttävää, Mesmerin
magneettihullutusten houkuttamaa joukkoa, ilman seuralaista..."
"Ilman seuralaista!" huudahti kuningas.
"Niin, sire."
"Te erehdytte, herra de Crosne."
"En luulisi, sire."
"Olette saanut huonosti tietoja."
"Tietoni ovat niin tarkat, sire, että voin kuvata hänen
majesteettinsa puvun, koko hänen olentonsa, askeleensa, liikkeensä,
huutonsa."
"Hänen huutonsa!"
Kuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.
"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä",
lisäsi arasti herra de Crosne.
"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?...
Niin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!"
"Se on mahdotonta!" sanoi Provencen kreivi. "Se olisi pahempaa kuin
häväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä."
Tämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas
tajusi sen, ja hänen verensä kuohui.
"Monsieur", sanoi hän poliisiministerille, "pysyttekö sanoissanne?"
"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire."
"Olen teille, veljeni", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla
hikeä otsaltaan, "velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt.
Kuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan
alttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo,
mutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa
mallikelpoinen."
"Voi", sanoi herra de Crosne, "jos olisi niin käynyt..."
"Jos esimerkiksi", sanoi Provencen kreivi, "hänen seurassaan olisi
ollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa..."
"Juuri niin, veljeni, juuri Lamballen prinsessan olin määrännyt häntä
saattamaan."
"Kovaksi onneksi, sire, prinsessaa ei otettu mukaan."
"Vai niin!" sanoi kuningas vavahtaen. "Jos tottelemattomuus menee
niin pitkälle, täytyy olla ankara ja niin olenkin."
Ja syvä huokaus sulki hänen huulensa raadeltuaan hänen sydäntään.
"Mutta vielä on minussa epäilys", sanoi hän sitten hiljemmin, "joka
tietysti ei herää teissä, te kun ette ole syytetyn kuningas, puoliso
ja ystävä... Sen epäilyksen tahdon poistaa."
Hän soitti, ja huoneeseen astui päivystävä upseeri.
"Ottakaa selko", sanoi kuningas, "onko Lamballen prinsessa
kuningattaren luona tai huoneissaan."
"Sire, Lamballen prinsessa kävelee puutarhassa kuningattaren ja erään
naisen kanssa."
"Pyytäkää prinsessaa tulemaan tänne heti."
Upseeri meni.
"Vielä kymmenen minuuttia, herrat; sitä ennen en voi päätöstäni
tehdä."
Ja vastoin tapaansa Ludvig XVI rypisti kulmakarvojaan luoden
melkein uhkaavia katseita molempiin suuren tuskansa todistajiin.
Nämä pysyivät ääneti. Herra de Crosne oli todellakin murheissaan;
Provencen kreivin ilmeessä oli niin raatelevaa murhetta, että se
olisi sopinut itse Momus jumalalle.
Keveä silkin kahina oven takana ilmaisi kuninkaalle, että Lamballen
prinsessa oli tulossa.