Sillä välin kun nämä tapaukset sattuivat Neuve-Saint-Gilles-kadun
varrella, käveli Taverney vanhempi puutarhassaan, ja kaksi lakeijaa
työnsi hänen perässään rullatuolia.
Siihen aikaan oli Versaillesissa ja ehkä on vieläkin vanhoja taloja
ranskalaisine puutarhoineen, jotka orjallisesti matkien hallitsijan
makua, ja aatteita olivat pienoiskoossa kuin Le Nôtren ja Mansardin
Versailles. Useat hovimiehet, joiden esikuvana kaiketi oli herra
de la Fenillade, olivat rakennuttaneet itselleen supistetussa
mittakaavassa maanalaisen ansarin, sveitsiläislammen ja Apollon
kylpylän.
Siellä tavattiin myös linnanpiha ja Trianonit viidessadasosan
asteikon mukaan: kutakin allasta vastasi saavillinen vettä.
Herra de Taverney oli myös menetellyt samoin, sillä kun Ludvig
XV oli valinnut Trianonit olinpaikakseen, oli parooninkin talo
saanut Trianoninsa, hedelmäpuistonsa ja kukkatarhansa. Kun hänen
majesteettinsa oli hankkinut itselleen lukkosepän verstaan ja
sorvausvehkeet, oli myös Taverneyllä pajansa ja höylänlastunsa. Kun
Marie-Antoinette sai kuntoon englantilaisia puutarhoja, keinotekoisia
jokia, niittyjä ja alppimajoja, toimitti Taverneykin puutarhansa
nurkkaan pienen Trianonin nukeille ja joen ankanpoikasille.
Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, imi hän sisäänsä auringon suloa
ainoalla, suurelta vuosisadalta säilyneellä käytävällä, jonka
lehmuksilla pitkät umput olivat niin punaisia kuin hehkutettu
rautalanka. Hän kulki pienin askelin, kädet pistettyinä puuhkaan, ja
joka viides minuutti läheni palvelijain työntämä nojatuoli tarjoamaan
lepoa ponnistuksen jälkeen. Hän nautti tästä levosta ja tirkisteli
aurinkoa kohti, kun rakennuksen puolelta tuli portinvartija juosten
ja huusi:
"Herra ritari tulee."
"Poikani!" sanoi ukko ylpeästi riemuiten.
Sitten hän kääntyi, huomasi portinvartijan jäljessä Filipin ja sanoi:
"Rakas ritarini!"
Ja kädenliikkeellä hän antoi palvelijan mennä.
"Tervetuloa, Filip", jatkoi parooni, "tulet kuin kutsuttu, minulla
on pää täynnä hauskoja tuumia. Mutta mikä sinua vaivaa... olethan
nyrpeän näköinen."
"Minäkö? En, monsieur."
"Tiedät kai jo, mitä jutusta seurasi?"
"Mistä jutusta?"
Ukko kääntyi ikäänkuin nähdäkseen, oliko joku kuulemassa.
"Voitte puhua, ei täällä kukaan kuuntele", sanoi Filip.
"Tarkoitan sitä tanssiaisjuttua."
"Ymmärrän vielä vähemmän."
"Tarkoitan oopperanaamiaisia."
Filip punastui, ja ovela ukko huomasi sen.
"Varomaton", sanoi hän, "sinä hääräät kuin huonot merimiehet: kohta
kun on myötätuuli, annetaan mennä täysin purjein. Istuppa tuohon
penkille ja kuuntele siveyssaarnaani; minulla on jotakin hyvää."
"Pyydän kuitenkin..."
"Malta. Sinä liioittelet, ryntäät ihan liiaksi, ja vaikka ensin
olet niin arka, hienotunteinen, hillitty, pilaat sinä nyt hänen
mainettaan."
Filip nousi seisaalle.
"Kenestä te puhutte?"
"Hänestä, hitto vie, hänestä."
"Kuka se on?"
"Ahaa, sinä luulet, ettei minulla ole tietoa kujeilustasi, kuinka te
kaksi kujeilitte naamiohuveissa; sepä on somaa."
"Monsieur, minä vakuutan..."
"Kas niin, älä suutu. Sinun hyväksesi minä vain puhun. Sinä et osaa
varoa, vaan joudut kerran vielä kiikkiin, piru vie! Tällä kertaa
sinut nähtiin hänen kanssaan oopperassa, toisella kertaa jossakin
muualla."
"Onko minut nähty?"
"Totta vie! Oliko sinulla sininen domino vai ei?"
Filip aikoi vastata, ettei hänellä ollut sinistä dominoa, että oli
erehdytty, ettei hän ollut käynyt naamiohuveissa eikä tiennyt,
mistä huveista hänelle puhuttiin; mutta muutamien sydänten on
vastenmielistä puolustautua arkatuntoisissa asioissa. Vain silloin
puolustaa itseään innokkaasti, kun tietää olevansa rakastettu ja
puolustaen itseään tekevänsä hyvän työn rakkaalleen, joka syyttää.
"Mutta kannattaako", tuumi Filip, "antaa selityksiä isälle?
Sitäpaitsi tahdon tietää kaikki."
Hän laski päänsä kuin syyllinen, joka tunnustaa.
"Näetkö", jatkoi ukko riemuiten, "sinut tunnettiin, ja siitä olinkin
varma. Fachelieun herttua, joka pitää sinusta paljon ja joka
huolimatta neljästäyhdeksättä ikävuodestaan kävi noissa naamiaisissa,
koetti ottaa selville, kuka oli se sininen domino, jonka käsivarteen
kuningatar nojasi, eikä hän osannut muita epäillä kuin sinua, sillä
kaikki muut hän näki siellä, ja tiedäthän, että vanha marski on
tarkka kun tahtoo."
"Että on epäilty minua", sanoi Filip kylmästi, "sen ymmärrän; mutta
että tunnettiin kuningatar, se on merkillisempää."
"Lienee se ollut kovinkin vaikeata, kun hän otti naamion kasvoiltaan!
Sitä ei olisi voinut kuvitellakaan! Niin uhkarohkea! Se nainen on
sinuun ihan villiintynyt!"
Filip punastui. Hänen kävi mahdottomaksi penkoa tätä asiaa syvemmälti.
"Ellei se ollut uhkarohkeutta", jatkoi Taverney "ei se voi olla muuta
kuin perin harmillinen vahinko. Ole varuillasi, ritari, kadehtijoita
on, vieläpä vaarallisia. Se on haluttu paikka, tuo kuningattaren
suosikkina olo, kun kuningatar on oikea kuningas."
Ja Taverney vanhempi otti hyvillä mielin hyppysellisen nuuskaa.
"Et pahastune siveyssaarnastani, vai mitä? Niin, saat suoda anteeksi,
ystäväiseni. Olen sinulle kiitollisuudenvelassa ja tahtoisin estää,
ettei sattuma, koska sattuma aina on mukana, puhaltaisi kumoon
taitavasti pystyttämiäsi telineitä." Filip nousi, otsa hiessä, kädet
nyrkissä. Hän valmistui lähtemään lopettaakseen keskustelun yhtä
halukkaasti kuin mieli tekee murskata käärmeen selkäranka; mutta
häntä pidätti tuskallisen uteliaisuuden tunne, vimmattu halu päästä
pahan asian perille, säälimätön tutkain, joka kiduttaa rakastavia
sydämiä.
"Sanoin siis, että meitä kadehditaan", jatkoi ukko, "mikä onkin
luonnollista. Mutta vielä emme ole päässeet katonharjalle, jonne olet
meitä nostamassa. Sinulle tulee kunnia siitä, että Taverneyden nimi
kumpuaa vaatimattomasta lähteestä korkeuteen. Ole vain varuillasi;
muuten emme perille pääse, ja aikeesi jäävät kesken. Ja se olisi,
tosiaankin vahinko, kun nyt sujuu niin hyvin."
Filip kääntyi poispäin salatakseen syvän inhonsa ja ylenkatseensa,
mikä tällä hetkellä loi hänen kasvoihinsa sellaisen ilmeen, että ukko
olisi sitä ihmetellyt, ehkä kauhistunut.
"Jonkun ajan päästä pyydät minulle jotakin arvokasta tointa",
sanoi ukko innostuen. "Toimitat niin, että minulle annetaan jokin
varapäällikön toimi, ei kovin kaukana Pariisista. Sitten hankit
Taverney-Maison-Rougelle päärinarvon ja pidät huolta, että minut
muistetaan, kun ensi kerran jaetaan ritarimerkkejä. Itsestäsi voi
tulla herttua, pääri ja kenraaliluutnantti. Parin vuoden päästä,
mitkä vielä aion elää, toimitat minulle..."
"Lopettakaa jo!" mutisi Filip.
"Jos sinä olet kylläinen, en minä silti ole. Sinulla on koko elämä
tallella, minulla vain joku kuukausi. Mutta niillä tahdon korvata
ilottoman ja mitättömän entisyyden. Jumala on minulle lahjoittanut
kaksi lasta. Se on paljon semmoiselle, jolla ei ole varoja; mutta
jos tytär on ollut perheellemme hyödytön, korvaat sinä. Sinä olet
temppelimme arkkitehti. Sinussa näen suuren Taverneyn sankarin.
Herätät minussa kunnioitusta, ja se on jotakin, näetkös. Totta
onkin, että menettelytapasi hovissa on ihailtava. Sukkelampaa en ole
eläissäni nähnyt!"
"Kuinka niin?" kysyi nuori mies hätääntyen kuullessaan hyväksymistä
tuolta käärmeeltä.
"Käytöstapasi on mainio. Et ilmaise mustasukkaisuutta, vaan jätät
täyden vapauden koko maailmalle, pysyen kuitenkin itse paikallasi. Se
on voimakasta, mutta tarkoin harkittua."
"En ymmärrä", sanoi Filip yhä kiihtyen.
"Heitä kainoutesi. Näetkö, sinulla on ihan sama menettely kuin
ruhtinas Potemkinilla, joka onnellaan hämmästytti koko maailmaa. Hän
älysi, että Katariina oli rakkausasioissaan turhamaisen oikullinen;
että jos keisarinnalle suotaisiin vapaus liihottelisi hän kukasta
kukkaan, mutta palaisi rehevimpään, kauneimpaan; että jos häntä
ajettaisiin takaa, karkaisi hän tiehensä. Silloin Potemkin teki
päätöksensä. Hän itse vielä auttoi niitä uusia suosikkeja, joita
keisarinna valitsi, ja tällöin hän, saattaen toiselta puolen esille
heidän ansionsa, osasi toisaalta myös paljastaa heidän vikansa. Hän
sai hallitsijansa kyllästymään hetkellisiin lemmenoikkuihin eikä itse
kyllästyttänyt tarjoomalla aina omaa viehätystään. Ja valmistamalla
näille suosikeille, joita ivallisesti nimitetään kahdeksitoista
tsaariksi, tilaisuutta lyhytaikaiseen hallitukseen Potemkin teki oman
valtansa ikuiseksi järkähtämättömäksi."
"Mutta tuohan on käsittämätöntä häpeällisyyttä", mutisi Filip raukka,
ällistyneenä katsellen isäänsä.
"Potemkinin järjestelmän mukaan", jatkoi ukko levollisesti, "olisit
kuitenkin pikkuisen väärässä. Hän ei lakannut valvomasta; sinä taas
hellität liiaksi. Mutta tiedänhän, ettei ranskalainen politiikka ole
venäläisen kaltainen."
Näihin sanoihin, jotka lausuttiin niin tahallisen viekkaasti,
että niistä olisivat kovimmatkin valtioviisaat päät menneet
vialle, vastasi Filip, luullen isänsä hourivan, vain kohauttamalla
hartioitaan jokseenkin epäkunnioittavasti.
"Niin, niin", sanoi ukko, "sinun mielestäsi en kai ole oikein
arvannut, mutta saatpa nähdä."
"No katsotaan, monsieur."
Taverney pani käsivartensa ristiin.
"Väitätkö ehkä", kysyi hän, "ettet hellästi vaali seuraajaasi?"
"Seuraajaani?" toisti Filip vaaleten.
"Väitätkö, ettet tiedä, kuinka pysyväisiä ovat kuningattaren
lemmenpyyteet, kun hän on ihastunut, ja että aavistaen hänen
taholtaan muutoksen et halua joutua kokonaan hylätyksi, häädetyksi,
kuten tavallisesti käy suhteessa kuningattareen, joka ei voi samalla
rakastaa nykyisyyttä ja sietää menneisyyttä."
"Te puhutte hepreaa, herra parooni."
Nyt ukko rähähti kimakkaan, ilkeään nauruun, joka aina vavahutti
Filipiä kuin pahan hengen hätähuuto.
"Ehkä uskottelet minulle, ettet tahallasi säästä herra de Charnyta?"
"Mitä Charny tähän kuuluu?"
"Se on vastainen seuraajasi, se mies, joka valtaan päästyään voi
sinut karkoittaa, kuten sinä voit karkoittaa herrat Coignyn,
Vaudreuilin ja muut."
Veri syöksähti nyt rajusti Filipin ohimoihin.
"Riittää", huusi hän, "sanon vielä kerran: riittää, monsieur. Minua
hävettää, että olen näin kauan kuunnellut. Se, joka vertaa Ranskan
kuningatarta Messalinaan, on inhottava panettelija."
"Hyvä, varsin hyvä", sanoi ukko. "Oikeassa olet, tuollaista osaa
sinun tuleekin näytellä. Mutta täällä ei sinua kukaan kuule."
"Oi!"
"Ja mitä Charnyhin tulee, huomannet, että olen aikeesi arvannut.
Kuinka taitava lienetkin, näetkös, Taverneyden luontoon kuuluu
aavistaa. Jatka, Filip, jatka. Imartele, taltuta, lohduta Charnyta,
auta häntä hiljakseen ja ilman katkeruutta kehittymään taimesta
kukaksi, niin saat olla varma, että hän, aatelismies, myöhemmin
suosikkiaikanaan maksaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet hänen
hyväkseen tehnyt."
Ja tämän sanottuaan parooni, tuntien ylpeyttä kekseliäisyytensä
näytteestä, hypähti vallattomasti kuin nuorukainen, vieläpä
sellainen, joka on menestyksestään käynyt kopeaksi. Raivoissaan Filip
tarttui häntä hihaan ja hillitsi häntä.
"Niinhän sen laita lienee", sanoi hän. "Järjenjuoksunne on mainio."
"Siitäkö olet vihoissasi, että arvasin oikein? Mitä tyhjää, saat
suoda anteeksi, että olen ollut niin huomaavainen. Muuten on Charny
minulle mieluinen, ja käytöksesi häntä kohtaan tyydyttää minua
täydellisesti."
"Tuo suosimanne Charny on tällä hetkellä niin rakas minulle, niin
herttainen ystäväni, että äsken pistin tämän miekkani koko pitkälti
hänen kylkiluittensa väliin."
Ja Filip näytti isälleen miekkaansa.
"Häh!" huusi Taverney säikähtyen leimuavasta katseesta ja sellaisesta
sotauutisesta. "Tarkoitatko, että olet taistellut herra de Charnyn
kanssa?"
"Ja lävistänyt hänet! Juuri niin."
"Hyvä Jumala!"
"Niin minä hoitelen, kesyttelen ja säästelen seuraajiani", lisäsi
Filip. "Kun nyt tunnette käytäntöni, sovittakaa siihen teorianne."
Ja hän teki epätoivoisen liikkeen paetakseen, mutta ukko takertui
hänen käsivarteensa.
"Filip, Filip, sano, että teit pilaa."
"Sanokaa sitä pilaksi, jos tahdotte, mutta se on totta."
Ukko kohotti nyt silmänsä taivasta kohti, mumisi joitakin katkonaisia
sanoja, jätti poikansa ja juoksi eteiseensä saakka.
"Pian, pian!" huusi hän, "satuloikaa hevonen ja joku rientäköön
ottamaan selkoa, kuinka haavoittunut herra de Charny jaksaa; pitää
kysyä hänen vointiaan ja mainita, että minä olen lähettänyt kysymään."
"Tuo petturi Filip", mutisi hän astuen huoneisiinsa, "eikö hän olekin
sisarensa veli! Ja minä kun luulin hänen parantuneen! Voi, voi, ei
minun perheessäni ole ollut useampia kuin yksi pää... ja se on minun."