Vartioportilla Filip tapasi vuokravaunut, hyppäsi niihin ja sanoi
ajurille:
"Neuve-Saint-Gilles-kadulle, mutta pian!"
Mies, joka oli juuri otellut ja säilyttänyt voittajan ilmeen,
tarmokas mies, jonka muoto viittasi aateluuteen, riitti yllyttämään
kelpo ajuria, jonka piiska, vaikkei ollutkaan merenjumalan
kolmikärjen lailla maailman valtikka, kuitenkin oli nyt Filipin
asialle varsin arvokas. Ja niin tämä neljäkolmatta souta
saapa ajotaituri kiidätti Filipin, joka yhä oli kiihkoissaan,
Neuve-Saint-Gilles-kadulle, kreivi de Cagliostron talon eteen.
Tämä oli ulkonaisesti varsin koruton rakennus, mutta piirteiltään
suurenmoinen, kuten useimmat Ludvig XIV:n aikuiset talot verrattuina
niihin marmorin ja tiilien konstikkaisuuksiin, joita oli Ludvig
XIII:n aikana sommiteltu renessanssin pohjalle.
Lavealla pihalla nähtiin isot vaunut, edessä kaksi reipasta hevosta,
keinumassa joustavilla vietereillään. Ajaja, jolla oli yllään
ketunnahalla vuorattu väljä viitta, torkkui istuallaan, ja kaksi
lakeijaa, joista toisella oli kädessään metsästyspuukko, käveli
ääneti edestakaisin ulkoportailla. Paitsi näitä henkilöitä ei talossa
näkynyt elon merkkiä.
Vaikka Filipin ajoneuvot olivatkin vain pelkät vuokravaunut, käski
hän vaatimaan portinvartijalta pääsyä pihalle, ja pian kääntyikin
raskas portti kitisten saranoillaan. Sitten Filip hypähti maahan,
kiirehti portaiden luo ja kääntyi yhtaikaa kummankin palvelijan
puoleen kysyen:
"Onko kreivi de Cagliostro kotona?"
"Herra kreivi on juuri lähdössä", vastasi toinen palvelijoista.
"Sitä suurempi syy minulla on rientää", sanoi Filip, "sillä minun
tarvitsee puhutella häntä sitä ennen. Ilmoittakaa ritari Filip de
Taverney."
Ja hän seurasi palvelijan kintereillä, niin että ehti salonkiin
melkein samalla kuin tämäkin.
"Ritari Filip de Taverney", toisti palvelijan sanat miehekäs ja
samalla lempeä ääni. "Antakaa hänen tulla."
Filip astui sisään, mielessä jotakin outoa, mitä tämä niin tyyni ääni
oli hänessä herättänyt.
"Anteeksi, monsieur", sanoi Taverney tervehtien kookasta, harvinaisen
voimakasta ja terveennäköistä miestä, joka ei ollut kukaan muu
kuin se, jonka olemme tavanneet Richelieun marskin pöytävieraana,
Mesmerin magneettisoikon ääressä, neiti Olivan kamarissa ja
oopperanaamiaisissa.
"Anteeksiko, mitä?" kysyi tämä.
"Pyydän anteeksi sitä, että estän teitä lähtemästä."
"Teidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, jos olisitte myöhästynyt."
"Miksi niin."
"Siksi, että odotin."
Filip rypisti kulmakarvojaan.
"Ettäkö te odotitte minua?"
"Minulle oli ilmoitettu teidän tulevan."
"Minunko tulevan? Mitä ihmettä?"
"Niin, kaksi tuntia sitten. Vai ettekö ollut pari tuntia sitten
tulossa tänne, kun tahtomattanne piti lykätä vierailunne toiseen
kertaan?"
Filip puristi nyrkkiä; hän tunsi, että tuo mies vaikutti häneen
merkillisesti. Mutta Cagliostro ei näkynyt huomaavankaan Filipin
hermostusta, vaan sanoi:
"Olkaa niin hyvä ja istukaa, herra de Taverney."
Ja hän siirsi Filipin luo nojatuolin, joka oli tulisijan likellä.
"Tämä nojatuoli oli tuohon pantu teitä varten", lisäsi hän.
"Heittäkää jo leikinlasku, herra kreivi", vastasi Filip koettaen
saada äänensä niin tyyneksi kuin isännän, voimatta siitä kuitenkaan
poistaa kaikkea värinää.
"En minä leikkiä laske, vaan odotin teitä, kuten jo sanoin."
"Heittäkää mokomat puijaukset; jos olette tietäjä, en ole
tullut koettelemaan sitä kykyänne. Muuten teillä voi olla etua
ennustustaidostanne, sillä tottapa silloin tiedätte asiani ja voitte
hakea turvaa."
"Turvaa..." toisti kreivi omituisesti hymyillen, "ja mitä varten?"
"Ennustakaa, koska olette ennustaja."
"Hyvä. Mieliksenne voin teiltä säästää vaivan selittää, miksi olette
tullut luokseni. Te tulette riitaa haastamaan."
"Vai tiedätte sen jo?"
"Tiedän."
"Silloin tietänette myös aiheen?" huudahti Filip.
"Aiheena on kuningatar. Nyt on teidän vuoronne puhua. Jatkakaa,
monsieur, minä kuuntelen."
Näitä viime sanoja ei enää lausuttu isännän kohteliaalla äänellä,
vaan vastustajan kuivalla ja kylmällä puhetavalla.
"Oikeassa olette", sanoi Filip, "ja näin minusta onkin parempi."
"Sattui siis aivan kohdalleen."
"Monsieur, on olemassa muuan häväistyskirjoitus..."
"Niitä on paljon, monsieur."
"Sen on julkaissut muuan sanomalehtimies..."
"Niitä on paljon, monsieur."
"Malttakaa. Tämä kirjoitus... sen julkaisijaa saamme käsitellä
myöhemmin..."
"Suokaa huomauttaa, monsieur", keskeytti Cagliostro hymyillen, "että
olette häntä jo käsitellyt."
"Olkoon niin, mutta nyt on puhe häväistyskirjoituksesta, joka on
tähdätty kuningatarta vastaan."
Cagliostro nyökäytti päätään.
"Tunnetteko sen kirjoituksen?"
"Kyllä, monsieur."
"Vieläpä olette sitä ostanut tuhat kappaletta."
"Sitä en kiellä."
"Onneksi ette saanut näitä tuhatta kappaletta käsiinne."
"Mikä teidät panee niin arvelemaan?" kysyi Cagliostro.
"Minä satuin tapaamaan lähettinne, joka kantoi lehtitaakkaa, lahjoin
hänet ja opastin asuntoni, jossa palvelijani varmaankin on ottanut
lehdet vastaan."
"Miksi ette itse suorita asioitanne loppuun asti?"
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että ne silloin onnistuisivat paremmin."
"Tätä asiaa en itse suorittanut loppuun, koska sillaikaa, kun teidän
merkillinen kirjallisuudennälkänne sai palvelijani avulla pienen
nolauksen, minä olin tuhoamassa painoksen muuta osaa."
"Olette siis varma, että nuo minulle aiotut tuhat kappaletta ovat
asunnossanne?"
"Olen, herra kreivi."
"Satutte erehtymään, monsieur."
"Kuinka niin?" kysyi Taverney tuntien sydämessään ahdistusta. "Minne
ne olisivat joutuneet?"
"Tänne ne joutuivat", vastasi kreivi tyynesti nojaten uuninreunaa
vasten.
Filip teki uhkaavan liikkeen.
"Vai luulitteko", jatkoi kreivi kylmäverisesti, "että minusta,
tietäjästä, joksi minua äsken sanoitte, voisi niin vain pilaa tehdä?
Olitte keksivinänne hyvänkin aatteen, kun lahjoitte asiamieheni!
Mutta minulla on muuan apulainen, jonka päähän myös juolahti aate. Ja
siitä hyvästä hänelle maksankin. Hän aavisti, ja tietysti tietäjän
apulainenkin saa aavistaa. No niin, hän aavisti, että lähtisitte
sanomalehtimiehen luo, tapaisitte lehtien kantajan ja lahjoisitte
tämän. Hän siis meni kantajan perässä ja uhkasi pakottaa hänet
luovuttamaan takaisin rahat, jotka oli teiltä saanut. Siitä mies
säikähti, ei mennytkään teidän asuntoonne, vaan tuli koreasti tänne.
Epäilettekö?"
"Epäilen."
_Vide pedes, vide manus!_ [katso jalkoja, katso käsiä. -- _Suom._]
sanoi Jesus apostoli Tuomaalle.
"Minä sanon teille, herra de Taverney: Katsokaa kaappiin, tunnustelkaa
vihkosia."
Ja näin sanoen hän avasi mestarillisesti veistetyn tammikaapin, Sen
suuremmalla hyllyllä hän osoitti kalpenevalle ritarille tuhatta
vihkoa, joissa vielä oli äskenpainetun paperin ilkeä tuoksu.
Filip lähestyi kreiviä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaikka toisen
ilme oli uhkaavinta lajia.
"Monsieur", sanoi Filip, "te näytte olevan rohkea mies. Kehoitan
teitä antamaan minulle miekka kädessä hyvitystä."
"Mistä?"
"Häväistyksestä, jonka uhriksi kuningatar on joutunut ja johon tekin
olette syyllinen, jos pidätte ainoankin kappaleen tuota sepustusta
hallussanne."
"Monsieur", vastasi Cagliostro muuttamatta asentoaan, "olette
todellakin niin erehtynyt, että käy sääliksi. Minun harrastustani
herättävät uutiset, häväistyshuhut, päivän jutut. Minä keräilen
muistaakseni siten tuhansia asioita, jotka ilman tätä varokeinoa
unohtaisin. Olen ostanut tuon aikakauskirjan numeroita; kuinka olisin
sillä teollani ketään loukannut?"
"Te olette loukannut minua."
"Teitä?"
"Juuri minua, minua, ymmärrättekö?"
"En, kunniani kautta, en ymmärrä."
"Mutta mikä vimma teillä on ostaa niin häpeällistä sepustusta?"
"Johan sanoin, keräilyvimma."
"Jos on kunnon mies, niin ei kerää konnantöitä."
"Suonette anteeksi, monsieur, mutta en ole samaa mieltä mitä
tulee tuon kirjoituksen laadun määrittelemiseen. Se lienee
häväistyskirjoitus, mutta ei ole konnantyö."
"Myönnättekö edes, että se on valetta?"
"Taas erehdytte, sillä hänen majesteettinsa kuningatar on todellakin
ollut Mesmerin magneettisen ammeen ääressä."
"Ei ole totta, monsieur."
"Tarkoitatteko, että valehtelen?"
"En ainoastaan tarkoita, vaan sanon suoraan, että valehtelette."
"Jos niin on, vastaan teille kahdella sanalla: näin hänet."
"Näitte hänet siellä?"
"Yhtä selvästi, kuin nyt teidät."
Filip katseli puhetoveriaan kasvoihin, tahtoen avoimella, ylevällä,
kauniilla silmäyksellään masentaa Cagliostron säteilevän katseen,
mutta lopuksi hän väsyi, käänsi silmänsä pois ja huudahti:
"Sittenkin väitän, että valehtelette."
Cagliostro kohautti hartioitaan ikäänkuin mielipuolen herjaukselle.
"Ettekö kuule, mitä sanon?" kysyi Filip kumeasti.
"Päinvastoin, monsieur, olen tarkoin kuullut joka sanan."
"No ettekö tiedä, mitä syytös valheesta merkitsee?"
"Kyllä", vastasi Cagliostro. "Onpa Ranskassa sananlaskukin, että
valheesta syyttäminen maksaa korvapuustin."
"Silloin ihmettelen erästä seikkaa."
"Mitä seikkaa?"
"Ettei kätenne ole vielä näkynyt tavoittelevan poskeani, vaikka
olette aatelismies ja tunnette tuon sananlaskun."
"Ennenkuin minusta tuli aatelismies ja opin tuon sananlaskun, oli
Jumala luonut minut ihmiseksi ja opettanut rakastamaan lähimmäisiäni."
"Niinmuodoin ette suostu antamaan hyvitystä miekka kädessä?"
"Maksan vain sen, mitä olen velkaa."
"Annatteko siis hyvitystä muulla tapaa?"
"Mitä tarkoitatte?"
"En tahdo teitä kohdella pahemmin kuin aatelismiesten kesken on
tavallista; vaadin siis vain, että minun läsnäollessani poltatte
kaikki nuo kappaleet häväistyskirjoitusta, jotka ovat kaapissanne."
"Minäpä en suostu."
"Miettikää asiaa."
"Olen jo miettinyt."
"Silloin pakotatte minut soveltamaan teihin samaa, mitä
sanomalehtimies sai."
"Vai niin, aiotte siis kepillä löylyttää", sanoi Cagliostro nauraen,
liikkumatta paikaltaan.
"Oikein arvattu, monsieur. Ettehän vain huuda väkeänne avuksi!"
"Mitä hullua! En minä väkeäni kutsu, kun asia koskee vain minua, ja
itse minä asiani toimitan. Minä olen teitä väkevämpi. Epäilettekö?
Vakuutan teille. Miettikää nyt vuorostanne. Jos uhkaatte kepillä,
tartun minä teitä kurkkuun ja vyötärykseen ja heitän kymmenen
askeleen päähän joka kerta kun yritätte kimppuuni."
"Se on englantilaisen loordin tai jonkin moukan temppu. Mutta olkoon,
herra Herkules, minä hyväksyn."
Ja Filip syöksähti vimmastuneena Cagliostroa kohti, joka äkkiä
jännitti käsivartensa kuin kaksi rautahakaa, tarttui ritarin kaulaan
ja vyötäisiin ja heitti hänet huumaantuneena patjaröykkiölle, joka
oli sohvalla salongin nurkassa. Annettuaan näytteen suunnattomasta
voimastaan kreivi asettui paikalleen uunin eteen, ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut.
Kalpeana ja raivosta vaahdoten nousi Filip pystyyn, mutta hetkinen
kylmää harkintaa palautti hänelle siveellisen tarmon. Hän suoristi
itsensä, järjesti pukunsa ja kalvostimensa ja sanoi kolkolla äänellä:
"Todellakin olette niin väkevä kuin neljä miestä yhteensä, mutta
järjen juoksunne on heikompaa lajia. Pidellessänne minua niin, kuin
nyt tapahtui, te unohditte, että voitettuna, nöyryytettynä, ainaisena
vihamiehenänne olen nyt saanut oikeuden sanoa teille: Miekka käteen,
kreivi, tai tapan teidät."
Cagliostro ei ollut milläänkään.
"Sivaltakaa miekkanne, sanon, taikka olette kuoleman oma", jatkoi
Filip.
"Ette ole vielä kyllin likellä pidelläkseni teitä kuin äsken",
vastasi kreivi, "enkä suvaitse, että saisitte minua haavoittaa tai
kenties tappaa minut niinkuin Gilbert poloisen."
"Gilbert!" huudahti Filip horjahtaen. "Mistä te sen nimen keksitte?"
"Onneksi ei teillä nyt ole ampuma-asetta, vaan miekka."
"Monsieur", puuskui Filip, "te lausuitte nimen..."
"Joka herätti kamalan muiston, eikö niin?"
"Monsieur!"
"Nimen, jota ette luullut koskaan enää kuulevanne; sillä olittehan te
kahden kesken sen poika-paran kanssa luolassa Azorien saarilla, kun
hänet murhasitte."
"Tarttukaa miekkaanne! Puolustakaa itseänne!" huusi Filip.
"Jospa tietäisitte", sanoi Cagliostro katsellen Filipiä, "kuinka
helppoa on saada miekka kädestänne."
"Miekallanneko?"
"Niin, ensiksikin sillä, jos tahtoisin."
"No katsotaan... katsotaan!"
"Sitä ei minun tarvitse yrittää, kun on varmempi keino."
"Vetäkää miekkanne, sanon viimeisen kerran, taikka pistän
kuoliaaksi", riehui Filip syösten kreivin kimppuun.
Mutta tämä, jota miekankärki uhkasi rintaan kohta osua tuskin kolmen
tuuman päässä, oli jo ottanut taskustaan pienen pullon ja irroittanut
korkin ja roiskautti siitä nyt Filipin kasvoihin. Heti kun neste
osui hyökkääjään, horjahti tämä, pudotti aseensa, pyörähti ympäri,
vaipui polvilleen, ikäänkuin jalat eivät enää kannattaisi, ja meni
muutamaksi sekunniksi tainnoksiin. Cagliostro esti häntä kaatumasta
pitkälleen, nosti hänet istumaan nojatuoliin, pisti miekan takaisin
tuppeen ja odotti, kunnes tainnostila hälveni, sanoen sitten:
"Teidän iällänne, ritari, ei enää sovi tehdä tyhmyyksiä. Herjetkää
siis olemasta hupsu kuin pikkulapsi ja kuunnelkaa, mitä sanon."
Filip ravisteli itseään, ojenteli jäseniään, karkoitti sen kauhun,
joka oli hänet vallannut, ja mutisi:
"Tuommoistako te, monsieur, sanotte aatelismiehen aseeksi?"
Cagliostro kohautti olkapäitään ja vastasi:
"Aina vain hoette samaa. Kun meikäläiset aukaisevat suunsa ammolleen
ja huutavat sanan 'aatelismies', niin sillä muka on kaikki sanottu.
Mikä teistä on aatelismiehen ase? Miekkanneko, josta teillä oli
niin huono apu minua vastaan, vai pistoolinne, josta oli niin hyvä
apu Gilbertiä vastaan? Mikä on ylempiarvoisen ihmisen tuntomerkki?
Riittääkö siksi tuo kauniilta kaikuva sana: aatelismies? Ei, vaan
siihen on tarpeen ensiksikin järki, sitten voima ja viimeiseksi
tieto. Kaikkea tätä olen käyttänyt teitä vastaan; järjellä olen
uhmannut herjauksianne, toivoen saavani teidät kuuntelemaan;
voimalla olen uhmannut teidän voimaanne; tiedollani olen nujertanut
sekä ruumiilliset että siveelliset voimanne. Nyt on minun enää
todistettava, että erehdytte kaksin kerroin, kun tulitte tänne uhkaus
mielessä. Suotteko minulle sen kunnian, että kuuntelette?"
"Te olette minut masentanut", vastasi Filip, "enkä voi paikaltani
liikahtaa. Olette saanut valtaanne lihakseni ja ajatukseni. Vielä
sitten kysytte, tahdonko kuunnella, kun en muuta voi!"
Cagliostro otti nyt pienen kultapullon, jota piteli uunin reunalla
seisova pronssinen Aiskulapios.
"Haistakaa tätä, monsieur", sanoi hän ylevän lempeästi.
Filip totteli; hänen aivojansa pimittäneet höyryt haihtuivat, ja
hänestä tuntui, kuin aurinko laskeutuisi hänen pääkallonsa kätköihin
ja valaisisi siellä kaikki ajatukset.
"Ah, nyt elän uudestaan!"
"Ja tunnette voivanne hyvin, olette vapaa ja vahva, eikö niin?"
"Juuri niin."
"Täysin muistaen menneisyyden?"
"Aivan hyvin."
"Ja kun olen tekemisissä uljaan ja järkevän miehen kanssa, niin
toivoakseni muisto siitä, mitä välillämme tapahtui, on minulle
edullinen."
"Ei", vastasi Filip, "sillä minä toimin pyhän periaatteen vuoksi."
"Mitä siis teitte?"
"Puolustin yksinvaltaa."
"Te, tekö yksinvaltaa puolustitte?"
"Minä juuri."
"Te, joka lähditte Amerikaan puolustamaan tasavaltaa! Kumma juttu!
Olkaa edes vilpitön, sillä joko ette siellä puolustanut tasavaltaa
taikka ette täällä puolusta yksinvaltaa."
Filip loi katseensa alas; valtava nyyhkytys oli halkaista hänen
sydämensä.
"Rakastakaa niitä", jatkoi Cagliostro, "jotka teitä ylenkatsovat;
rakastakaa niitä, jotka teidät unohtavat tai teitä pettävät. Suurille
sieluille ori ominaista pettyä suurimmissa tunteissaan. Kristitty on
velvollinen palkitsemaan pahan hyvällä. Olettehan kristitty, herra de
Taverney?"
"Monsieur!" huudahti Filip kauhistuneena siitä, että näki Cagliostron
tuntevan sekä menneisyyden että nykyisyyden, "ei sanaakaan lisää!
Ellen puolustanutkaan kuninkuutta, puolustin ainakin kuningatarta,
kunnioitettavaa, viatonta naista, jota on kaiken uhallakin pidettävä
kunniassa, koska jumalallinen laki käskee puolustamaan heikkoja."
"Heikkoja! Ja heikoksi sanotte kuningatarta, jonka edessä
kahdeksankolmatta miljoonaa elävää ja ajattelevaa olentoa kumartaa
päätä ja polvea! Johan nyt jotakin!"
"Monsieur, häntä panetellaan."
"Mistä sen tiedätte?"
"Uskon, että niin on."
"Teillä on mielestänne oikeus niin uskoa."
"Epäilemättä."
"Vai niin! Minulla on oikeus uskoa päinvastoin."
"Te menettelette kuin paha henki."
"Kuka sen sanoo?" huudahti Cagliostro, jonka silmä välähti ja valoi
Filipiin loistettaan. "Mistä teillä on tuo uhkarohkeutenne arvella,
että itse olette oikeassa, mutta minä väärässä? Mistä te saatte sen
yltiöpäisen luulon, että teidän periaatteenne on parempi kuin minun?
Te puolustatte yksinvaltaa, mutta entä jos minä puolustan ihmisyyttä?
Te sanotte: antakaa keisarille, mitä keisarin on; minä sanon teille:
Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on. Teille, Amerikan tasavaltalainen,
Cincinnatus-ritarikunnan jäsen, minä muistutan rakkautta ihmisiin ja
tasa-arvoisuuteen. Te poljette kansat jalkainne alle suudellaksenne
kuningatarten käsiä; minä survaisen kuningattaret maahan nostaakseni
kansoja edes askeleen verran. Minä en häiritse teitä ihailussanne,
älkää tekään minua häiritkö työssäni. Minä jätän teille päivänvalon,
taivasten ja hovien auringon; suokaa minulle varjo ja yksinäisyys.
Tottahan käsitätte sanojeni voiman yhtä hyvin kuin äsken yksilöllisen
voimani? Sanoitte: kuole sinä, joka olet loukannut ihailuni esinettä.
Minä sanon teille: elä sinä, joka vastustat, mitä minä ihailen; ja
kun niin sanon, niin teen sen tuntiessani itseni niin väkeväksi
periaatteeni nojalla, ettei teidän tai teikäläisten, kuinka tahansa
ponnistaisitte, onnistu kulkuani hetkeksikään viivyttää."
"Te kauhistatte minua", sanoi Filip. "Lienen tässä maassa
ensimmäisenä, teidän opastamananne, saanut katsahtaa perikatoon,
johon kuningasvalta on menossa."
"Olkaa siis varovainen, jos kuilun näette."
"Te, joka puhutte minulle näin", vastasi Filip heltyneenä isällisestä
äänensävystä, jolla Cagliostro oli viime sanat lausunut, "joka
paljastatte minulle niin kauheita salaisuuksia, olette kuitenkin
jalomielisyyttä vailla, sillä tiedättehän, että mieluummin syöksyn
itse hornaan kuin sallin sinne niiden syöksyä, joita puolustan."
"Vaikka niin, mutta ainakin olen teitä varoittanut ja voin Pilatuksen
tavoin pestä käteni."
"Ja minä taas", puhui Filip kiihtyneenä hypäten Cagliostron eteen,
"minä, joka olen vain heikko ihminen teihin verrattuna, tahdon
käyttää teitä vastaan heikon aseita, lähestyä teitä kostein silmin,
värisevin äänin, ristissä käsin. Tahdon rukoilla teitä edes tällä
kertaa armahtamaan ne, joita vainootte. Tahdon pyytää sitä teiltä
itseni tähden, kun en voi, ties mistä syystä, tottua näkemään teissä
vihollista; tahdon hellyttää, vakuuttaa, vihdoin suostuttaa teidät
siihen, ettei minulle jäisi julmaa pakkoa tunnonvaivoissa muistella
kuningatarparan turmiota, jota en ollut torjunut. Ja lopuksi,
monsieur, saanen teidät suostumaan siihen, että hävitätte tuon
herjaussepustuksen, joka pakottaa naisen itkemään, taikka muutoin,
sen vannon kunniani kautta, kovaonnisen rakkauden kautta, jonka
tiedätte minussa olevan, minä tällä miekallani, joka ei teihin pysty,
lävistän sydämeni tässä silmäinne edessä."
"Ah", mutisi Cagliostro katsellen Filipiä kaunopuheisen tuskaisesti,
"miksi eivät kaikki ole teidän kaltaisianne? Silloin olisin heidän
puolellaan, eivätkä he hukkuisi."
"Monsieur, olkaa niin hyvä ja vastatkaa pyyntööni", jatkoi Filip
rukoilevasti.
"Laskekaa", sanoi Cagliostro oltuaan hetkisen vaiti, "ovatko ne tuhat
kappaletta siellä jäljellä, ja polttakaa ne itse viimeiseen asti."
Filip tunsi sydämensä laajenevan; hän riensi kaapin luo, raastoi
sieltä vihot esille, heitti ne tuleen, puristi sitten liikutettuna
Cagliostron kättä ja sanoi:
"Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset siitä, mitä olette minulle
tehnyt!"
Ja hän riensi pois.
"Olin veljelle velkaa", tuumi Cagliostro nähdessään hänen poistuvan,
"tämän korvauksen siitä, mitä sisar on kärsinyt."
Sitten hän huusi:
"Vaunut esille!"