Sillä välin oli Adelgonde rientänyt hakemaan järjestyksen valvojia.
Mutta ennen hänen paluutaan olivat Filip ja Charny ehtineet sytyttää
aika rovion aikakauskirjan vihoista, joita heittivät tuleen yhä
lisää, repien niitä palasiksi, jotta paremmin syttyisivät. Painoksen
viimeiset kappaleet olivat jo käsiteltävinä, kun Adelgonden takana,
pihan toisessa päässä, näkyi kaartilaisia ja samalla satakunta
katupoikaa ja yhtä monta juoruämmää. Ensimmäiset pyssynperät
kolahtivat juuri eteisen kivilattiaan, kun lehden viimeinen numero
syttyi palamaan.
Onnekseen Filip ja Charny tunsivat sen takatien, jonka Reteau oli
varomattomasti näyttänyt. He siis pujahtivat salakäytävään, sysäsivät
salvat kiinni, astuivat Vieux-Augustins-kadun ristikkoportista,
lukitsivat sen jälleen ja heittivät avaimen katuojaan.
Sillaikaa Reteau, päästyään vapauteen, kirkui: auttakaa, murha,
salamurha! ja Adelgonde kirkui: tulipalo! nähdessään akkunoiden
kimaltelevan paperin palaessa. Sotamiehet saapuivat, mutta
huomattuaan nuorten miesten kadonneen ja tulen sammuvan eivät
pitäneet tarpeellisena jatkaa etsiskelyään, vaan jättivät Reteaun
hautomaan selkäänsä kanferttiviinalla ja palasivat vahtipaikalleen.
Mutta kansanjoukko, ollen uteliaampi kuin kaartilaiset, viipyi
kello kahdentoista tienoille Reteaun pihalla yhä siinä toivossa,
että aamullinen kohtaus uudistuisi. Vimmoissaan soimasi Adelgonde
Marie-Antoinettea nimittäen häntä itävaltalaiseksi ja siunasi herra
Cagliostroa nimittäen tätä kirjallisuuden suojelijaksi.
Kun Filip ja Charny olivat joutuneet Vieux-Augustins-kadulle, sanoi
jälkimäinen:
"Kun asiamme nyt on suoritettu, monsieur, voinko toivoa sitä iloa,
että saisin jollakin tapaa olla teille avuksi?"
"Kiitän tuhannesti, monsieur; aioin kysyä teiltä samaa."
"Kiitos; olen tullut tänne yksityisissä asioissa, joiden takia
viipynen osan päivää Pariisissa."
"Samoin minäkin."
"Sallikaa minun siis lausua teille jäähyväiset ja onnitella itseäni
siitä kunniasta, että olen teidät tavannut."
"Sallikaa minun lausua samaa teille, lisäten toivovani, että se asia,
jota varten olette tänne tullut, onnistuisi mielenne mukaan."
Ja molemmat miehet kumarsivat hymyillen ja kohteliaasti, mutta
samalla olisi kuitenkin helposti nähnyt, että sanat tulivat vain
huulilta. Erottuaan he lähtivät kumpikin omalle suunnalleen, Filip
bulevardeja kohti ja Charny pitkin virran rantaa. Molemmat kääntyivät
pari kertaa katsomaan taakseen, kunnes kumpikaan ei enää nähnyt
toistaan.
Silloin Charny poikkesi Beaurepaire-kadulle ja joutui monen pikku
kadun kautta viimein Saint-Louis-kadulle, jota pitkin sitten astui
päästäkseen Neuve-Saint-Gilles-kadun kulmaan. Mutta samalla hänen
huomionsa kiintyi nuoreen mieheen, joka näytti tutulta ja tuli häntä
vastaan samaa katua. Pari kertaa hän pysähtyi epäillen, mutta pian
häipyi kaikki epävarmuus. Vastaantulija oli todellakin herra de
Taverney.
Filip, joka oli aluksi poikennut Mauconseil kadulle, oli sitten
kulkenut pitkin monta eri katua, sivuuttanut Lamoignonin hotellin
ja lopulta päässyt Saint-Louis-kadulle, missä nuoret miehet taas
yhtyivät juuri silloin, kun piti kääntyä Neuve-Saint-Gilles-kadulle.
Molemmat pysähtyivät ja loivat toisiinsa katseen, joka ei enää
salannut heidän ajatustaan.
Kummallakin oli jälleen ollut sama aikomus, nimittäin mennä vaatimaan
hyvitystä kreivi de Cagliostrolta. Kun he nyt tapasivat toisensa
täällä, olivat he selvillä toistensa aikeesta.
"Herra de Charny", sanoi Filip, "jätin teidän haltuunne myyjän;
voisitte siis minulle jättää ostajan. Saitte antaa kepillä, suokaa
minun antaa miekalla."
"Monsieur", vastasi Charny, "ymmärtääkseni teitte mielikseni vain
siksi, että olin ensinnä paikalla, ettekä minkään muun vuoksi."
"Niin, mutta tänne", sanoi Taverney, "tulin samalla kuin tekin, ja
sanon jo ennakolta, etten täällä suo teille etuoikeutta."
"Ja kuka sanoo, että pyydänkään, monsieur? Puolustan oikeuttani,
siinä koko juttu."
"Ja mihin teillä on mielestänne oikeus?"
"Pakottaa kreivi de Cagliostro polttamaan ne tuhat numeroa, jotka hän
osti siltä roistolta."
"Muistanette, että juuri minun päähäni ensin juolahti polttaa niitä
Montorgueil-kadun talossa."
"Olkoon niin, että poltitte ne, jotka tavattiin siellä; nyt minä
revin ne, jotka tavataan täällä."
"Minusta on kovin ikävää, kun olen pakotettu vakavasti huomauttamaan,
että tahdon ensimmäisenä päästä tekemisiin kreivi de Cagliostron
kanssa."
"Enempää en voi hyväksenne tehdä kuin antaa kohtalon ratkaista.
Heitän louisdorin ilmaan, ja joka sitten arvaa, mikä puoli on
ylöspäin, sillä on etuoikeus."
"Kiitän teitä, monsieur, mutta yleensä minulla on pelissä huono onni
ja luultavasti häviäisin nytkin."
Ja Filip lähti astumaan katua pitkin. Charny pysäytti hänet sanoen:
"Monsieur, vielä pari sanaa; silloin ehkä ymmärrämme toisemme."
Filip kääntyi kiivaasti. Charnyn äänessä oli nyt jotakin uhkaavaa,
mikä häntä miellytti.
"Vai niin!" sanoi hän. "No?"
"Jos vaatiaksemme kreivi de Cagliostrolta hyvitystä kävisimme ensin
Boulognen metsässä, olisi se aika kiertotie, sen myönnän, mutta
erimielisyytemme päättyisi. Toinen meistä luultavasti jäisi sinne,
eikä toisen, joka palaisi, tarvitsisi kellekään tiliä tehdä."
"Todellakin, monsieur", sanoi Filip, "te ehätitte lausumaan minun
ajatukseni. Se ratkaisisi koko riidan. Tahdotteko olla niin hyvä ja
ilmoittaa, missä jälleen tapaamme?"
"Ellei seurani ole teille kovin vastenmielinen, niin..."
"Kuinka sitä oletatte?"
"Niin ei meidän tarvitse erota. Olen määrännyt, että vaununi
odottavat minua Place Royalen reunalla, eikä sinne ole kuin muutama
askel."
"Olette siis niin herttainen, että tarjoatte minulle vaunuissanne
sijaa?"
"Tietysti, suurimmalla mielihyvällä."
Ja nuoret miehet, jotka olivat ensi näkemältä tunteneet olevansa
kilpailijoita ja ensi tilaisuudessa tulleet vihamiehiksi, kiirehtivät
Place Royalea kohti. Pas-de-la-Mule kadun kulmasta he näkivät Charnyn
vaunut. Viitsimättä kävellä pitemmälle Charny viittasi lakeijalle, ja
vaunut tulivat heidän luokseen. Charny pyysi Filipiä ensin ottamaan
sijansa, repäisi taskukirjastaan lehden, kirjoitti siihen muutaman
sanan ja lähetti sen lakeijallaan asuntoonsa. Kun sitten molemmat
nuoret miehet olivat istuutuneet vaunuihin, lähtivät nämä kiitämään
Elysée-kenttiä kohti.
Herra Charnyn hevoset olivat oivallisia; vähemmässä kuin puolessa
tunnissa he joutuivat Boulognen metsään. Tavattuaan täällä soveliaan
paikan hän käski ajajan pysäyttää.
Ilma oli kaunis, hieman viileä, mutta aurinko imi jo halukkaasti
ensi tuoksua orvokeista ja seljapensaiden vastapuhjenneista
nupuista, joita näkyi tien vieressä ja metsän laidassa. Viime vuoden
kellastuneiden lehtien päällitse kohosi ruoho ylpeänä töyhtömäisine
latvoineen, ja pitkin vanhoja muureja nähtiin keltaorvokkien nojaavan
niihin tuoksuavia päitään. "Ihana kävelyilma, vai mitä arvelette,
herra de Taverney?" virkkoi Charny.
"Niin on, monsieur."
Ja molemmat astuivat vaunuista maahan.
"Lähtekää, Dauphin", sanoi Charny ajajalleen.
"Mutta lienee väärin lähettää vaunut pois", sanoi Taverney, "koska
toinen meistä ehkä niitä tarvitsisi paluumatkaansa varten."
"Ennen kaikkea, monsieur, salaisuus", vastasi Charny. "Koko asia on
salattava. Jos sen saisi palvelija tietää, voisi se huomenna olla
puheen aineena koko Pariisissa."
"Kuten tahdotte, monsieur. Mutta se vekkuli, joka meidät tänne
kyyditsi, arvaa kyllä asian. Sellaiset tuntevat kyllä aatelismiesten
tapoja kyllin hyvin osatakseen epäillä, että kun täyttä vauhtia
ajetaan Boulognen, Vincennesin tai Satoryn metsään, niin ei ole puhe
tavallisesta huviajelusta. Toistan siis, että ajajanne jo arvaa,
kuinka on asian laita. Mutta vaikkei hän arvaisikaan, joutuu hän,
tosin vähän myöhään, sen tietämään sitten, kun näkee teidät tai minut
haavoittuneena, kenties kuolleena. Eikö siis olisi viisaampaa antaa
hänen jäädä viedäkseen täältä sen, joka ei muuten voi palata, kuin
jättää teidät tai minut pulaan?"
"Oikeassa olette, monsieur", myönsi Charny. Kääntyen sitten vaunuihin
päin hän huusi: "Dauphin, seis, saatte odottaa täällä." Aavistaen,
että hänet kutsuttaisiin takaisin, ei Dauphin ollut kiirehtinyt, vaan
ajanut hyvin hiljaa, joten ääni kuului vielä häneen saakka. Hän siis
pysäytti, ja ruvettuaan, kuten Filip edellytti, epäilemään, mitä oli
tulossa, asettui hän istuimelleen mukavaan asentoon voidakseen vielä
lehdettömien puiden lomitse katsella sitä kohtausta, jossa hänen
isäntänsä joutuisi myös esiintymään toimihenkilönä.
Sillä välin Filip ja Charny syventyivät metsään ja viiden minuutin
kuluttua melkein katosivat sinertävään utuun, joka varjosti sen
näköpiiriä. Edeltä kulkeva Filip tapasi kuivan ja kovan pohjan,
pitkulaisen neliön, joka soveltui mainiosti heidän tarkoitukseensa.
"Ellette ole eri mieltä, herra de Charny", sanoi Filip, "näyttää tämä
paikka sopivalta."
"Se on mainio, monsieur", vastasi Charny ja riisui takkinsa. Filip
riisui myös takkinsa, heitti hattunsa maahan ja paljasti miekkansa.
"Monsieur", sanoi Charny, jonka miekka vielä oli tupessa, "kelle
muulle tahansa sanoisin: Ritari, sanokaa sana, vaikkei anteeksi
pyytäen, niin edes ystävällinen sana, ja kohta olemme hyvät ystävät;
mutta teille, sankarille, joka olette juuri palannut Amerikasta,
siitä maasta, missä taistellaan niin hyvin, teille en voisi..."
"Ja minä", keskeytti Filip, "sanoisin kelle tahansa muulle: Monsieur,
ehkä olen teitä kohtaan ollut näennäisesti väärässä. Mutta teille,
uljaalle merisoturille, joka vielä äskettäinkin herätitte mainiolla
urotyöllä koko hovin ihastuksen, teille, herra de Charny, en voi
muuta sanoa kuin: Herra kreivi, tehkää minulle se kunnia, että
asetutte kuntoon."
Kreivi kumarsi ja sivalsi miekkansa.
"En luule, että kumpikaan on kajonnut riidan varsinaiseen syyhyn."
"En ymmärrä teitä, kreivi", vastasi Filip. "Päinvastoin, te
ymmärrätte varsin hyvin, jopa täydellisesti; ja kun olette juuri
tullut siitä maasta, missä ei osata valehdella, niin punastutte
sanoessanne, ettette ymmärrä."
"Asentoon!" toisti Filip.
Ja miekat ojentuivat ristikkäin. Jo ensi tempuista huomasi Filip
olevansa toista paljoa taitavampi, mutta sen sijaan, että tämä
tieto olisi lisännyt hänen intoaan, näytti se vaikuttavan aivan
laimentavasti. Tästä etevämmyydestä, joka salli Filipin pysyä
kylmäverisenä, johtui, että hänen ottelunsa pian kävi yhtä tyyneksi;
kuin jos hän olisi seissyt miekkailusalissa ja oikean aseen
sijasta pidellyt vain harjoitusmiekkaa. Hän tyytyi vain torjumaan,
ja taistelua oli jo kestänyt toista minuuttia hänen tekemättä
ainoatakaan pistoa.
"Te säästätte minua", sanoi Charny. "Suvaitkaa ilmoittaa, mistä
syystä?"
Ja peitellen äkillistä temppua hän pisti syvälle Filipiä kohti.
Mutta tämä kietoi vastustajansa miekan vielä nopeammalla tempulla,
ja isku oli torjuttu. Vaikka Charnyn miekka näin oli joutunut linjan
ulkopuolelle, ei Taverney kuitenkaan hyökännyt. Nyt Charny yritti
uudestaan, mutta Filip syrjäytti hänen pistonsa yksinkertaisella
väistöllä, ja Charnyn oli pakko kiireesti palata asentoon.
Charny oli nuorempi ja varsinkin kiivaampi; verensä kuohuessa hän
häpesi nähdessään toisen tyynenä, ja hänen mielensä teki järkyttää
tätä tyyneyttä.
"Sanoin teille, monsieur, ettei meistä kumpikaan ollut kajonnut
kaksintaistelun oikeaan syyhyn."
Filip ei vastannut.
"Mutta nyt sanon teille todellisen syyn: te olette haastanut riitaa
minun kanssani, ja sen teitte, kun olette mustasukkainen."
Filip pysyi ääneti.
"Kuulkaapa", jatkoi Charny, sitä kiivaampana, mitä tyynempi oli
Filip, "mitä peliä tämä on, herra de Taverney? Aiotteko uuvuttaa
käteni? Semmoinen aie olisi teidän puoleltanne kehno. Hitto vie,
pistäkää minut kuoliaaksi, jos voitte, mutta ainakin silloin, kun
puolustan itseäni."
Filip pudisti päätään.
"Se muistutus, jonka teitte, monsieur", sanoi hän, "on ansaittu. Olen
haastanut kanssanne riitaa, ja siinä olin väärässä."
"Ei siitä ole enää puhe; nyt teillä on miekka kädessä, käyttäkää sitä
muuhun kuin torjumiseen, tai jollette halua hyökätä, niin puolustakaa
itseänne."
"Monsieur", toisti Filip, "minulla on kunnia uudestaan sanoa, että
olin väärässä ja nyt kadun."
Mutta Charny oli liiaksi tulistunut ymmärtääkseen vastustajansa
jalomielisyyttä, joka hänestä oli vain loukkaus.
"Ahaa!" sanoi hän. "Nyt ymmärrän. Te haluatte esiintyä jalomielisenä,
eikö totta, herra ritari? Ja illalla tai huomenna aiotte kertoa
joillekin kaunottarille, kuinka veitte minut taistelupaikalle ja
armahditte henkeni."
"Herra kreivi", vastasi Filip, "pelkään todellakin, että tulette
hulluksi."
"Tahdoitte tappaa kreivi de Cagliostron miellyttääksenne
kuningatarta, ja vielä paremmin päästäksenne hänen suosioonsa
tahdotte lopettaa minutkin, mutta ivalla."
"Nyt sanoitte sanan liikaa", huusi Filip rypistäen kulmakarvojaan,
"ja siitä huomaan, ettei sydämenne olekaan niin jalo kuin luulin."
"No pistäkää se puhki", vastasi Charny paljastaen itsensä juuri
silloin, kun Filip suuntasi tuiman piston.
Miekka liukui pitkin kylkiluita ja teki verisen vaon hienon palttinan
alle.
"Sain siis vihdoin haavan!" huusi Charny riemuissaan. "Jos nyt tapan
teidät, niin olen hyvin suorittanut osani."
"Tehän olette ihan hullu", sanoi Filip. "Ette te minua tapa, vaan
joudutte näyttelemään mitätöntä osaa, sillä te olette haavoittunut
syyttä suotta, kenenkään tietämättä, miksi olemme taistelleet."
Charny teki niin hurjan äkillisen hyökkäyksen, että Filip hädin
tuskin kerkisi torjumaan: mutta sitten hän kietoi vastustajansa
miekan lujasti omallaan ja huitaisi kuin piiskaa niin pontevasti,
että se lensi kymmenen askeleen päähän ja samalla hän syöksyi sen
perästä survaisten sen poikki kenkänsä korolla.
"Herra de Charny", sanoi hän, "teidän ei tarvinnut minulle todistaa,
että olette urhoollinen. Inhoatteko minua erityisesti, koska niin
vimmatusti pyritte kanssani tappelemaan?"
Charny ei vastannut, vaan kalpeni ilmeisesti. Filip katseli häntä
muutaman sekunnin odottaen myöntävää tai kieltävää vastausta.
"No niin, herra kreivi, arpa on heitetty; me olemme vihollisia."
Charny horjui. Filip riensi häntä tukemaan, mutta kreivi torjui hänen
kätensä.
"Kiitos", sanoi hän. "Toivon jaksavani käydä vaunuihini asti."
"Ottakaa edes tämä nenäliina tukkiaksenne verenvuotoa."
"Mielelläni."
Ja hän otti nenäliinan käteensä.
"Ja käsivarteni, monsieur! Pienimmästäkin esteestä te kaadutte, kun
käyntinne on noin horjuva, ja siitä olisi vain suotta tuskaa..."
"Miekka on sattunut vain lihaan", sanoi Charny. "Rinnassa ei tunnu
mitään."
"Sitä parempi, monsieur. Ja toivon pian paranevani."
"Se olisi vieläkin parempi, mutta jos paranemista toivotte siinä
mielessä, että tätä ottelua jatkettaisiin, niin saan ennakolta
ilmoittaa, että minusta tuskin enää saatte vastustajaa."
Charny koki vastata, mutta sanat jäivät huulille. Hän horjahti, ja
Filip ehti parhaiksi ottaa hänet syliinsä ja kantoi hänet sitten
kuin lapsen puolitainnoksissa vaunuihin asti. Tosin Dauphin, joka
oli puiden lomitse seurannut kohtausta, säästi häneltä puoli matkaa
ajamalla isäntäänsä vastaan. Charny laskettiin vaunuihin pitkälleen;
päännyökkäyksellä hän kiitti Filipiä.
"Ajakaa käyden", sanoi Filip ajajalle.
"Entä te, monsieur?" mutisi haavoittunut.
"Älkää minusta välittäkö."
Ja tervehtien vuorostaan hän sulki vaunujen oven.
Filip näki vaunujen hitaasti poistuvan, ja kun ne olivat käytävän
mutkassa kadonneet näkyvistä, palasi hän suorinta tietä Pariisiin.
Mutta vielä kerran hän silmäili taakseen, ja nähdessään taas vaunut,
jotka eivät kulkeneetkaan Parisiin päin, kuten hän itse, vaan
kääntyivät Versaillesia kohti häviten puiden sekaan, lausui hän
syvästi harkittuaan seuraavat sydämen pohjasta lähteneet sanat:
"Hän herättää kuningattaressa sääliä!"