Oli seuraava päivä siitä lukien, jolloin portugalilaiset sopivat
kaupasta Böhmerin kanssa, kolme päivää sen jälkeen, kun näimme
eräiden tämän kertomuksen päähenkilöiden käyvän oopperanaamiaisissa.
Montorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä,
oli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat
maalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne
pääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki,
tarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka
olivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.
Tässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli
jokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse.
Pohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina
numerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista
väkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä
myrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit,
yksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.
Sellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä
korttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta,
paremmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään
tavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa
tasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas
sulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja
hyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka
vanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta.
Toisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon
purkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin
paperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin
näitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla
olemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka
tavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?
Lukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus
oli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla
kiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän
tapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin,
hahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä
lähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli
viikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää,
painatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti
ilmestyi.
Sinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut
painosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai
vanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja
pahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.
Hän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä
tarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän
sanoi eukolle:
"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?"
"En vielä, soppa ei ole valmis", vastasi eukko.
"Tähän numeroon olen tyytyväinen", sanoi sanomalehtimies ojentaen
laihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.
"Vai niin", sanoi Adelgonde, "mutta tiedättekö, mitä siitä painossa
sanotaan?"
"No mitä?"
"Että tällä kertaa ette vältä Bastiljia."
Reteau nousi istualle ja sanoi tyynesti:
"Adelgonde, keitä minulle hyvä soppa äläkä sekaannu kirjallisuuteen."
"Aina vain sama", vastasi eukko, "rohkea kuin kotivarpunen!"
"Tämänpäiväisellä numerolla voin sinulle ostaa uudet kengänsoljet",
sanoi Reteau kietoutuneena lakanaan, jonka valkeus oli epäiltävä.
"Onko jo käyty ostamassa paljon lehden numeroita?"
"Ei vielä, eivätkä ne soljetkaan tule kovin loistamaan, jos tämmöistä
jatkuu. Muistatteko sen hyvän numeron herra de Broglieta vastaan?
Ennen kello kymmentä oli jo myyty sata numeroa."
"Ja silloin olin jo kolmasti turvautunut Vieux-Augustins-kadulle",
sanoi Reteau. "Joka meteli pani värisemään; sotamiehet ovatkin niin
raakoja."
"Siitä teen sen johtopäätöksen", väitti itsepäinen Adelgonde, "ettei
tämä numero ole niin tuottava kuin Broglie-numero."
"Olkoon", sanoi Reteau, "mutta sitten ei tarvitsekaan niin pelätä,
vaan syön soppani rauhassa. Tiedätkö miksi?"
"En tosiaankaan, monsieur."
"Siksi, että nyt en ahdista yhtä miestä, vaan kokonaisuutta, en
sotilasta, vaan kuningatarta."
"Kuningatarta!" mutisi eukko. "Jumalan kiitos, silloin ei teidän
tarvitse pelätä. Jos käytte kuningattaren kimppuun, kannetaan teitä
riemusaatossa, lehden numerot myydään, ja minä saan soljet."
"Joku soittaa", sanoi Reteau, joka oli ryöminyt takaisin sänkyynsä.
Eukko riensi puotiin ottamaan vastaan. Kohta hän palasi säteillen
riemusta.
"Tuhat kappaletta", sanoi hän, "yhdellä kertaa. Se se on tilaus!"
"Kenen nimelle?" kysyi Reteau vilkkaasti.
"En tiedä."
"Se pitää tietää; riennä heti."
"Kyllä sen ehtii. Tuhannen kappaleen laskemisessa, sitomisessa ja
pakkaamisessa on aika työ."
"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta... Onko se jokin palvelija?"
"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana."
"Hyvä, kysy häneltä, minne hän vie lehdet." Adelgonde kiiruhti; hänen
raskaat jalkansa narisuttivat lahoja puuportaita ja kysyvä ääni
kajahti välikaton puhki. Kantaja kuului vastaavan, että lehdet piti
viedä Neuve-Saint-Gilles-kadulle, Maraisin kaupunginosaan, kreivi
de Cagliostrolle. Sanomalehtimies hypähti riemuissaan niin rajusti,
että oli puhkaista makuusijansa. Hän nousi ja lähti itsekin auttamaan
tilauksen suoritusta, josta muuten huolehti vain yksi apulainen,
jonkinlainen nälkiintynyt varjo, läpikuultavampi kuin painettu
paperi. Tuhat kappaletta viikkolehteä sälytettiin auvergnelaisen
selkään, ja mies katosi selkä kumarassa ristikkoportista.
Kun Reteau juuri suunnitteli ensi numeroa varten pientä kyhäystä
tästä menestyksestä omistaen siinä muutaman rivin jalomieliselle
herralle, joka kannatti poliittiseksi luulemaansa vihkosta ostamalla
sitä tuhat kappaletta; kun hän, sanalla sanoen, juuri riemuitsi näin
onnekkaasta tuttavuudesta, kuului pihalta uusi soitto.
"Taas tuhat kappaletta!" huudahti Adelgonde ensi menestyksestä
innostuneena. "Eikä se olisikaan kumma; kohta kun on puhe
itävaltalaisesta, huutavat kaikki yhteen ääneen."
"Vaiti! Hiljaa! Älä puhu niin kovaa, Adelgonde. 'Itävaltalainen' on
haukkumasana, ja siitä voisin joutua Bastiljiin, jota minulle äsken
ennustit."
"Kaikkea vielä", äkäili eukko. "Eikö hän ole itävaltalainen, vai
mitä?"
"Sen nimen panemme me sanomalehtimiehet liikkeelle, mutta sitä ei saa
tuhlaten käyttää."
Taas kuultiin kellonsoitto.
"Mene katsomaan, Adelgonde. En muuten luule, että se on lehden
ostaja."
"Miksi te niin luulette?" sanoi eukko astuen portaita alas.
"En tiedä, mutta ristikon takana näkyy olevan pahaenteinen olento."
Adelgonde meni edelleen pohjakerrokseen ja avasi tulijalle. Reteau
puolestaan tähysteli, minkä voikin pitää luonnollisena, kun olemme
kuvanneet hänen olojaan ja työpajaansa. Vieras oli yksinkertaisesti
puettu mies, joka kysyi, oliko toimittaja kotona.
"Mitä asiaa teillä on?" tiedusti Adelgonde epäluuloisesti. Tällöin
hän piti ovea varovasti raollaan, niin että voisi sen heti sulkea,
jos pieninkin vaara uhkaisi.
Mies helisti rahoja taskussaan. Tämä suloinen sävel hellytti eukon
sydäntä.
"Minä tulen", vastasi mies, "maksamaan ne tuhat kappaletta tämän
päivän lehteä, jotka haettiin kreivi de Cagliostrolle."
"Jos niin on", sanoi eukko, "niin astukaa sisään."
Tulija astui ristikkoportista, mutta ei ehtinyt sitä sulkea,
ennenkuin uusi vieras, nuori, kookas ja pulskan näköinen, tarttui
porttiin ja sanoi:
"Anteeksi, monsieur."
Ja muuta lupaa kysymättä hän pujahti sisään kreivi de Cagliostron
asiamiehen jäljestä. Adelgonde, jonka mielessä nyt oli vain
rahanhimoa ja kultakolikoiden helinää, riensi isäntänsä luo.
"Kuulkaas nyt", sanoi hän, "kaikki käy hyvin, täältä tulee viisi
sataa livreä siltä herralta, joka osti tuhat kappaletta."
"Ottakaamme ne ylevästi vastaan", sanoi Reteau, ivallisesti mukaillen
Lariven sanoja eräästä äsken esitetystä näytelmästä.
Ja hän kääriytyi sievänpuoleiseen aamunuttuun, jonka hänelle oli
lahjoittanut rouva Dugazon joko anteliaisuudesta tai pikemmin
pelosta, sillä siitä lähtien, kun tällä rouvalla oli seikkailu
tallimestari Astleyn kanssa, tuli häneltä Reteaulle kosolta
kaikenlaisia lahjoja.
Kreivi de Cagliostron lähetti astui esille, levitti pöydälle pussista
kuuden livren rahoja, laski niitä sata kappaletta ja järjesti
kahdeksitoista patsaaksi. Reteau laski myös huolellisesti ja
tarkasteli, oliko joukossa kuluneita rahoja.
Huomattuaan kaiken olevan kunnossa hän kiitti, antoi kuitin ja
laski miellyttävästi hymyillen miehen menemään, kysyttyään ensin
ilkamoiden, kuinka kreivi de Cagliostro jaksoi.
Rahojen tuoja vastasi kiittäen kuin luonnollisesta kohteliaisuudesta
ja astui ovelle.
"Sanokaa herra kreiville, että olen valmis häntä palvelemaan", sanoi
Reteau, "ja lisätkää, että hän saa olla levollinen; minä osaan
säilyttää salaisuuden."
"Ei tarvita", vastasi mies. "Kreivi de Cagliostro on riippumaton eikä
usko magnetismiin. Hän tahtoo, että Mesmerille naurettaisiin, ja
levittää vain huvikseen tuota juttua ammeesta."
"Hyvä", murahti muuan ääni kynnykseltä. "Me toimitamme, että
nauretaan myös kreivi de Cagliostron kustannuksella."
Ja Reteau näki äskeistä paljon pahaenteisemmän henkilön astuvan
huoneeseensa. Tämä oli, kuten sanottu, nuori ja reipas mies, mutta
Reteau ei ollut kanssamme yhtä mieltä hänen pulskasta ulkomuodostaan,
huomaten sensijaan uhkaavan katseen ja ryhdin. Vieraalla olikin vasen
käsi miekan kahvassa, ja oikea piteli keppiä.
"Millä voin teitä palvella, monsieur?" kysyi Reteau hieman
arastellen, kuten hänen tapansa oli pulmallisina hetkinä.
Ja kun tällaiset hetket eivät olleet harvinaisia, arasteli Reteau
siis usein.
"Oletteko herra Reteau?" kysyi vieras.
"Minä se olen."
"Joka pitää salanimeä de Vilette?"
"Niin juuri."
"Kirjoitatte kyhäelmiä?"
"Olette oikeassa, monsieur."
"Oletteko tämän kyhäelmän laatija?" jatkoi vieras tyynesti, vetäen
taskustaan vielä tuoreen numeron tämänpäiväistä lehteä.
"Olen se julkaisija, vaikken laatija", vastasi Reteau.
"Hyvä, se on samantekevä, sillä vaikkette ole rohjennut sitä
kirjoittaa, olette ollut kylliksi raukka sen julkaisemaan... Sanon:
raukka", toisti vieras kylmästi, "sillä aatelismiehenä tahdon
tässäkin sopassa punnita sanojani. Mutta te ette saa kirjaimen mukaan
käsittää sanojani, eikä se, mitä sanon, ilmaise ajatustani. Jos sen
ilmaisisin, pitäisi sanoa: tuon kyhäyksen kirjoittaja on roisto, sen
julkaisija on konna."
"Monsieur!" sanoi Reteau aivan kalpeana.
"Niin, piru vie, tämä on ilkeä juttu", jatkoi nuori mies yltyen, mitä
enemmän puhui. "Kuulkaa nyt, sepustaja, kukin asia vuorostaan: äsken
saitte kultaa ja nyt selkään."
"Oho!" huudahti Reteau. "Sepä nähdään."
"Mitä nähdään?" kysyi suppeasti ja sotilaan tapaan nuori mies, joka
nyt astahti vastustajaansa kohti.
Mutta tämä ei ollut ensi kertaa moisessa tilanteessa; hän tunsi oman
asuntonsa loukot ja sopet ja tiesi, että kun vain kääntyi, niin pääsi
ovesta pakoon, ja sitten sopi paiskata se lukkoon, rientää viereiseen
huoneeseen ja sieltä pujahtaa jo tunnetun takaportin kautta
Vieux-Augustins-kadulle. Sinne päästyään hän oli turvassa, sillä
siellä oli toinen pieni ristikkoportti, jonka hän saattoi aukaista
aina mukanaan olevalla avaimella, ja sitten sopi juosta tiehensä.
Tänään oli kuitenkin kynäniekka-paralla huono onni. Sillä juuri
kun hän tarttui avaimeensa, huomasi hän ristikon lävitse toisen
miehen, joka näytti, arvatenkin kiihtymyksen suurentamana, oikealta
jättiläiseltä ja seisoi siellä liikkumatta, uhkaavana odottaen,
niinkuin muinoin Hesperuksen lohikäärme odotti kultaomenien
näpistelijöitä. Reteau olisi mielellään palannut sinne, mistä oli
tullut, mutta ensimmäinen, kepillä varustettu mies oli potkaissut
oven auki ja ajanut häntä takaa, niin että saattoi nyt tarttua häntä
niskaan, jos tahtoi, kun hänen oli pakko pysähtyä nähdessään tuon
toisen vartijan, jolla myös oli miekka ja keppi. Näin siis Reteau
oli kahden tulen eli oikeammin, kahden kepin välissä, pienellä,
hämärällä, umpinaisella pihalla, huoneustonsa ulkopään ja sen
ristikkoportin välissä, joka Vieux-Augustins-kadun puolella olisi
johtanut pelastukseen ja vapauteen, jos vain pääsy olisi ollut vapaa.
"Hyvä herra, päästäkää minut tästä lävitse", pyysi Reteau porttia
vartioivalta nuorelta mieheltä.
"Monsieur", huusi Reteauta takaa ajava nuori mies, "monsieur, pitäkää
kiinni sitä roistoa!"
"Olkaa levollinen, herra de Charny, ei hän tästä pääse", vastasi
portilla olija.
"Herra de Taverney, tekö?" huudahti Charny, sillä tämä oli todellakin
mies, joka Montorgueil-kadulta oli tullut Reteaun luo.
Molempien mieleen oli, aamulla lehteä lukiessa, tullut sama ajatus,
koska heillä oli sydämessään sama tunne, ja ilmoittamatta toisilleen
mitään he olivat ryhtyneet aatettaan toteuttamaan. Tätä varten oli
mentävä sanomalehtimiehen luo vaatimaan hyvitystä ja annettava
hänelle selkään, jos hän kieltäytyisi. Mutta nyt he, nähdessään
toisensa, tulivat huonolle tuulelle, sillä kumpikin aavisti
kilpailijan siinä miehessä, jossa oli herännyt sama tunne. Siksi
herra de Charny olikin jokseenkin nyrpeästi huudahtanut: "Herra de
Taverney, tekö?"
"Minä itse", vastasi Filip samaan tapaan, tehden puolestaan liikkeen
rukoilevaa kynäniekkaa kohti, joka oli pistänyt kätensä ristikon
lävitse. "Minä itse, mutta näyn myöhästyneen. Saan siis vain katsella
juhlaa, ellette ole niin hyvä ja avaa porttia."
"Juhlaa", mutisi kauhistunut Reteau, "mitä te juhlalla tarkoitatte?
Aikovatko herrat minut teurastaa?"
"Se on liian törkeä sana", vastasi Charny. "Ei, monsieur, ei teitä
teurasteta, vaan ensin tutkitaan ja sitten hutkitaan. Sallinette,
herra de Taverney, että käsittelen tätä miekkosta, niinkuin parhaaksi
näen?"
"Tietysti, monsieur", vastasi Filip, "onhan teillä etuoikeus, koska
ensiksi tulitte."
"Asettukaa siis seinää vasten ja seiskaa liikkumatta", komensi
Charny, kiittäen Taverneytä nyökkäyksellä. "Te siis, arvoisa
herra, myönnätte laatineenne ja julkaisseenne kuningattaresta tuon
leikillisen tarinan, joksi sitä sanotte ja joka oli luettavana
lehdessänne tänä aamuna."
"Monsieur, se ei tarkoita kuningatarta."
"Vai se vielä puuttui!"
"Te olette kovin kärsivällinen, monsieur", huomautti Filip
raivoissaan portin toisella puolen.
"Malttakaa", vastasi Charny, "ei tämä veijari odotuksesta mitään
menetä."
"Vaikka niin", mutisi Filip, "mutta minä odotan myös." Charny ei
vastannut Taverneylle, vaan kääntyi taas Reteaun puoleen:
"_Etteniotna_ on Antoinette takaperin... Älkää valehdelko, se olisi
niin kömpelöä ja kehnoa, että rehellisen selkäsaunan tai surman
sijaan sietäisitte joutua elävältä nyljettäväksi. Vastatkaa siis
kiertelemättä. Kysyn teiltä, oletteko tuon häväistyskirjoituksen
ainoa laatija?"
"En ole ilmiantaja", vastasi Reteau suoristuen.
"Hyvä! Se merkitsee, että on rikostoveri, ensiksikin se mies, joka
käski ostamaan tuhat kappaletta tekelettänne, kreivi de Cagliostro,
kuten äsken mainitsitte. Kreivi saa maksaa puolestaan, jahka te ensin
maksatte oman osanne."
"Monsieur, en minä häntä syytä", kiljui sanomalehtimies peläten
joutuvansa kahden herran vihoihin, lukuunottamatta tuota, joka
maltitonna odotti portin takana.
"Mutta kun olen ensin saanut käsiini teidät", jatkoi Charny, "niin
maksatte myös ensin."
Ja samalla hän kohotti keppinsä.
"Monsieur, jospa minulla olisi miekka", ulisi Reteau. Charny laski
keppinsä.
"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja lainatkaa tälle
vintiölle miekkanne."
"En suinkaan; kunniallista miekkaani en lainaa tuolle roistolle,
mutta tässä on keppini, ellei omanne riitä. Hyvällä omallatunnolla en
voi teidän tai hänen vuokseen muuta tehdä."
"Vai keppi, lempo soikoon!" huusi Reteau vimmastuneena. "Tietäkää,
että olen aatelismies!"
"No lainatkaa siis miekkanne minulle", sanoi Charny heittäen omansa
sanomalehtimiehen eteen. "Tuota en enää koske, sillä siitä pääsen."
Nyt ei Filip enää voinut väittää vastaan, vaan veti miekkansa tupesta
ja pisti sen ristikon lävitse Charnylle, joka otti sen käteensä ja
kiitti.
"Vai olet sinä aatelismies", ärjyi hän kääntyen Reteauhun päin,
"ihan aatelismies, ja kyhäät Ranskan kuningattaresta semmoisia
parjauksia... No niin, ota tuo miekka kouraasi ja näytä, että olet
aatelismies."
Mutta Reteau ei hievahtanut; olisi melkein luullut hänen pelkäävän
maassa makaavaa miekkaa yhtä pahasti kuin keppiä, joka äsken oli
heilunut hänen päänsä kohdalla.
"Hitto vie!" sanoi Filip maltitonna, "avatkaa edes tämä portti."
"Anteeksi, monsieur", vastasi Charny, "mutta tehän myönsitte, että
tämä mies on aluksi minun."
"Rientäkää siis lopettamaan, sillä minulla on kiire aloittamaan."
"Täytyy ensin käyttää kaikki muut keinot, ennenkuin ryhdyn
äärimmäiseen", selitti Charny, "sillä minusta näyttää, että on
melkein yhtä vaikeata antaa selkään kuin saada. Mutta koska tämä
herra itsepäisesti valitsee ennemmin kepin- kuin miekaniskut, niin
hän saakoon makunsa mukaan."
Heti kun Charny oli tämän lausunut, julisti Reteaun kiljunta,
että hän oli myös ryhtynyt sanoista työhön. Sitten seurasi vielä
viisi tai kuusi nasevaa sivallusta, joista kukin houkutti ilmoille
aiheuttamaansa tuskaa vastaavan parahduksen.
Nämä huudot saivat vanhan Adelgonden ilmestymään paikalle, mutta
Charny ei välittänyt sen enempää hänen kuin hänen isäntänsäkään
huudoista.
Sillä välin Filip, seisten kuin Aatami paratiisin portin takana, sai
vain nuolla hyppysiään karhun lailla, joka haistaa tuoretta lihaa
häkkinsä ulkopuolella.
Vihdoin Charny herkesi uupuneena pieksemisestä, ja Reteau vaipui
maahan uupuneena selkäsaunasta. "Kas", sanoi Filip, "joko lopetitte,
monsieur?"
"Jo", vastasi Charny.
"No antakaa sitten miekkani takaisin, jota ette tarvinnutkaan, ja
olkaa niin hyvä ja aukaiskaa minulle."
"Hyvä herra!" rukoili Reteau, pitäen nyt suojelijanaan sitä, joka oli
selvittänyt tilinsä hänen kanssaan.
"Ymmärrätte kai, etten voi jättää herraa portin taakse", sanoi
Charny. "Menen siis avaamaan."
"Voi, tämä on murha!" huusi Reteau. "Tappakaa minut heti
miekanpistolla, niin tulee loppu!"
"Älkää hätäilkö", sanoi Charny. "Minun luullakseni ei tämä herra enää
kajookaan teihin."
"Ja siinä olette oikeassa", vahvisti perin halveksivasti Filip, joka
nyt tuli saapuville. "Minä en sekaannu asiaan. Saitte selkäsaunan,
hyvä on, ja kuten lakimiehet sanovat: _Non bis in idem_. [Ei
kahdesti samaa. -- _Suom._] Mutta lehden painos on jäljellä, ja sen
hävittäminen on tärkeä asia."
"Ihan oikein", sanoi Charny. "Siinä näkee, että kahden on parempi
kuin yksin. Olisin sen ehkä unohtanut, mutta miten te, herra de
Taverney, jouduitte tuon portin taakse?"
"Kyllä selitän", vastasi Filip. "Minä hankin korttelin asujamilta
tietoja tuon roiston oloista ja sain kuulla, että hänellä on tapana
paeta, kun hätyytetään. Ja sitten tehtiin lähemmin selkoa hänen
pakotavastaan, ja mieleeni johtui, että jos tulen takaportin kautta
ja suljen sen jälkeeni, saan ketun kiinni luolassaan. Teillä oli sama
koston ajatus, mutta rientäessänne ette joutanut hankkimaan niin
täydellisiä tietoja, ja kun menitte tavallisesta portista, oli otus
päästä käsistänne, mutta onneksi satuin olemaan täällä."
"Ja siitä olen hyvin iloinen! Mennään, herra de Taverney... Tuo
veijari saa näyttää meille painokoneensa."
"Mutta se ei ole täällä", väitti Retau.
"Valetta", kovisti Charny uhaten.
"Ei, ei", huomautti Filip. "Hän lienee oikeassa, ja kirjasimet
ovat jo puretut. Nyt on vain jäljellä painettuja numeroita. Mutta
painos onkin kaiketi vielä kokonaan tallella paitsi niitä tuhatta
kappaletta, jotka myytiin herra de Cagliostrolle."
"Hänen pitää repiä lehden painos rikki meidän läsnäollessamme."
"Hän saa sen polttaa; se on varmempaa."
Ja Filip, tyytyen tähän hyvitykseen, työnsi Reteauta edellään puotia
kohti.