Lähettiläs suostui nyt lähemmin tarkastamaan kaulanauhaa. Böhmer
näytteli hänelle kutakin timanttia hartain mielin, antaen sen
kauneuden loistaa parhaalta puolelta.
"Mitä kokonaisuuteen tulee", sanoi Beausire, jolle don Manuel
oli puhunut portugalinkielellä, "ei herra lähettiläällä ole
muistuttamista. Mutta timantteja yksitellen tarkastellessa on asian
laita toisin. Hänen ylhäisyytensä on laskenut kymmenkunnan sellaista,
jotka ovat pikkuisen karheita, pikkuisen pilkullisia."
"Vai niin!" ihmetteli Böhmer.
"Hänen ylhäisyytensä on jalokivistä paremmin selvillä kuin te;
Brasiliassa ylhäiset portugalilaiset leikkivät timanteilla niinkuin
lapset täällä lasinpalasilla."
Don Manuel osoitti todellakin monta timanttia perätysten ja huomautti
merkillisen tarkkanäköisesti sellaisia pienen pieniä vikoja, joita
ei kenties oikea ammattimieskään olisi nähnyt. "Semmoisenaan tämä
kaulanauha", sanoi Böhmer hämmästyneenä siitä, että niin ylhäinen
herra oli niin etevä jalokivien tuntija, "semmoisenaan se on
kuitenkin kaunein timanttikoriste, mitä nykyään on Euroopassa."
"Se on totta", vastasi don Manuel, ja viittauksen saatuaan lisäsi
Beausire:
"Kuulkaapa nyt, herra Böhmer, mistä on puhe. Portugalin kuningatar on
kuullut puhuttavan tästä kaulanauhasta ja antanut herra lähettilään
toimeksi sopia kaupasta sitten, kun hän on timantit tarkastanut.
Timantit tyydyttävät herra lähettilästä; ilmoittakaa siis hinta."
"Kuusitoista sataa tuhatta livreä."
Beausire toisti tämän summan lähettiläälle.
"Siinä on sata tuhatta liikaa", vastasi don Manuel.
"Monseigneur", sanoi jalokivikauppias, "vaikeaksi käy arvioida, mitä
liikevoittoa näin kallisarvoisesta esineestä jää. Tämmöisen koristeen
valmistamiseksi on täytynyt tutkia ja matkustella niin paljon, että
siitä hämmästyisi, jos tuntisi asian niin hyvin kuin minä."
"Sata tuhatta livreä liian kallis", toisti itsepäinen portugalilainen.
"Ja kun monseigneur niin sanoo", lisäsi Beausire, "niin se on hänen
varma vakaumuksensa, sillä hänen ylhäisyytensä ei tingi."
Böhmer näytti hieman horjuvan. Ei mikään niin rauhoita epäluuloista
kauppiasta kuin ostajan tinkiminen.
"Minun ei sopisi", sanoi hän hetkisen epäröityään, "suostua
vähennykseen, joka ehkä ratkaisee minun ja yhtiömieheni voiton tai
tappion."
Don Manuel kuunteli, kunnes Beausire oli kääntänyt nämä sanat, ja
nousi sitten. Beausire sulki lippaan ja antoi sen takaisin Böhmerille.
"Lupaan puhua herra Bossangelle", sanoi viimemainittu.
"Suostuuko teidän ylhäisyytenne siihen?"
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Beausire.
"Sitä, että herra lähettiläs näkyy tarjoavan kaulanauhasta
viisitoista sataa tuhatta."
"Niin juuri."
"Pysyykö teidän ylhäisyytenne tarjouksessaan?"
"Hänen ylhäisyytensä ei koskaan syö sanaansa", vastasi Beausire
oikein portugalilaiseen tapaan. "Mutta hän ei aina suvaitse niellä
sitä harmia, että täytyy tinkiä tai kestää tinkimistä."
"Herra sihteeri, eikö teistäkin ole selvää, että minun on
neuvoteltava yhtiömieheni kanssa?"
"Selväähän se on, herra Böhmer."
"Selvää kyllä", myönsi don Manuel portugalinkielellä, kun Böhmerin
kysymys oli hänelle tulkittu, "mutta minulle on tarpeen pikainen
ratkaisu."
"Hyvä on, monseigneur; jos yhtiömieheni suostuu alentamaan hintaa,
suostun minä jo ennakolta."
"Hyvä."
"Hinta on siis toistaiseksi viisitoista sataa tuhatta livreä?"
"Meidän puolestamme."
"Eikä siis jää muuta", sanoi Böhmer, "paitsi tietysti herra Bossangen
suostumusta..."
"Se tietysti tarvitaan."
"Ei siis muuta kuin sovitaan maksuehdoista."
"Siinä suhteessa ette kohtaa vaikeuksia", sanoi Beausire. "Missä
muodossa haluatte kauppahinnan?"
"Jos sopii, niin käteisenä", vastasi Böhmer nauraen.
"Mitä tarkoitatte käteismaksulla?" kysyi Beausire kylmästi.
"Ah, tiedän kyllä, ettei kukaan voi antaa puoltatoista miljoonaa
kovana rahana!" sanoi Böhmer huoaten.
"Ja pulaan se teidät itsennekin panisi, herra Böhmer."
"Kuitenkaan en koskaan, herra sihteeri, luovuta tavaraa, ellen saa
osaa kohta käteisesti."
"Se on kohtuullista."
Ja Beausire kääntyi don Manueliin päin.
"Kuinka paljon teidän ylhäisyytenne antaa käteismaksua herra
Böhmerille?"
"Sata tuhatta livreä", vastasi portugalilainen.
"Sata tuhatta livreä", toisti Beausire Böhmerille, "kun kauppa
päätetään."
"Ja loput?" kysyi Böhmer.
"Kun monseigneurin vekseli on ehtinyt täältä Lissaboniin, paitsi
jos mieluummin tahdotte odottaa, kunnes ilmoitus siitä saapuu
Lissabonista tänne."
"Meillä on asiamies Lissabonissa", huomautti Böhmer, "ja jos hänelle
kirjoittaisi..."
"Oikein", sanoi Beausire ivallisesti nauraen, "kirjoittakaa vain
ja kysykää, onko herra de Souza maksukykyinen ja voiko hänen
majesteetilleen Portugalin kuningattarelle antaa luottoa neljätoista
sataa tuhatta livreä."
"Monsieur..." änkytti Böhmer hämillään.
"Hyväksyttekö, vai haluatteko toisenlaisia ehtoja?"
"Ne ehdot, jotka herra sihteeri minulle aluksi esitti, näyttävät
tyydyttäviltä. Mitä määräaikoja niissä olisi?"
"Kolme määräaikaa: kuukauden päästä neljäsataa tuhatta, kahden ja
kolmen kuukauden päästä kummallakin kertaa viisisataa tuhatta.
Silloin teidän jo sopii tehdä hauska matka."
"Lissaboniin?"
"Miksi ei? Nostamaan kolmessa kuukaudessa lähes puolitoista
miljoonaa, eikö sitä varten kannata vähän vaivaa nähdä?"
"Onhan se niinkin, mutta..."
"Sitäpaitsi saatte matkustaa lähetystön kustannuksella, ja mukaanne
tulen minä tai virallinen sihteerimme."
"Itsekö minä vien sinne timantit?"
"Luonnollisesti, ellette halua lähettää monseigneurin hyväksymiä
vekseleitä ja laskea timantteja yksin menemään Lissaboniin."
"En tiedä... luulen melkein... parasta olisi matkustaa..."
"Sitä minäkin", sanoi Beausire. "Kauppa tehdään täällä, te saatte
käteisesti sata tuhatta livreä, allekirjoitatte kauppakirjan ja
viette timantit hänen majesteetilleen. Kuka on teidän asiamiehenne
Lissabonissa?"
"Herrat Nunex Balboan Veljekset."
Don Manuel kohotti päätään.
"Nehän ovat minun pankkiirini", sanoi hän hymyillen.
"Ne ovat hänen ylhäisyytensä pankkiirit", toisti Beausire, myös
hymyillen.
Böhmer näytti riemastuvan. Nyt olivat kaikki pilvet hälvenneet. Hän
kumarsi kuin kiittääkseen ja sanoakseen hyvästi. Mutta äkkiä jokin
ajatus sai hänet viivähtämään.
"Mikä nyt on?" kysyi Beausire levottomasti.
"Onhan ehdoista sovittu?" sanoi Böhmer.
"Täydellisesti."
"Paitsi että..."
"Herra Bossangen suostumus vielä puuttuu."
"Ja paitsi erästä tapausta", lisäsi Böhmer.
"Ahaa! Vai teillä onkin este!"
"Se on niin arka asia, monsieur, mutta portugalilainen kunniantunto
on niin ylevä, että hänen ylhäisyytensä varmaan ymmärtää minut."
"Puhukaa nyt vain suoraan!"
"Asian laita on se, että tätä koristetta on jo tarjottu hänen
majesteetilleen Ranskan kuningattarelle."
"Joka ei siitä huolinut. Entä sitten?"
"Me emme voi, monsieur, päästää tätä kaulanauhaa iäksi menemään
Ranskasta ilmoittamatta ensin kuningattarelle, jolle meidän on vielä
annettava etuoikeus se ostaa, ja siihen meidät pakottaa kunniantunto
ja uskollisuus."
"Se on oikein", sanoi don Manuel arvokkaasti. "Ja toivoisin, että
portugalilainen kauppias puhuisi samaan tapaan kuin herra Böhmer."
"Tunnen itseni onnelliseksi ja ylpeäksi siitä, että teidän
ylhäisyytenne hyväksyy käsityskantani. On siis kaksi väliehtoa: herra
Bossangen suostumus ja Ranskan kuningattaren uusi ja lopullinen
kieltäytyminen kaulanauhan ostosta. Sitä varten pyydän kolmen päivän
lykkäystä."
"Ja meidän ehtomme", sanoi Beausire, "ovat seuraavat: sata tuhatta
livreä käteisesti, muu osa hintaa kolmessa vekselissä. Timanttilipas
jätetään lähetystön sihteerille tai minulle, joista jompikumpi seuraa
teitä Lissaboniin herrain Nunez Balboan Veljesten luo. Täysi maksu
kolmessa kuukaudessa ja vapaa matka."
"Juuri niin, monseigneur, juuri niin, monsieur", sanoi Böhmer ja
kumarsi.
"Malttakaa vielä!" sanoi don Manuel portugalinkielellä.
"Mitä nyt?" kummeksi Böhmer.
"Kaupanpäällisiksi", sanoi lähettiläs, "jokin tuhannen pistolin
[kymmentä frangia vastaava kultaraha. -- _Suom._] sormus
sihteerilleni, sille, joka saattaa teitä matkalla."
"Se on kyllä kohtuullista", mutisi Böhmer, "ja sen menon olinkin jo
ottanut lukuun."
Don Manuel laski jalokivikauppiaan luotansa ylhäisellä
jäähyväisliikkeellä, ja molemmat yhtiömiehet jäivät kahden kesken.
"Selittäkää nyt", sanoi don Manuel kiivastuneena Beausirelle, "minkä
pirullisen päähänpiston vuoksi te tahdotte, ettei timantteja jätetä
tänne? Matka Portugaliin! Oletteko hullu? Eikö olisi yhtä hyvä, että
maksetaan kauppahinta ja saadaan timantit heti?"
"Te otatte lähettilästoimenne liian vakavalta kannalta", vastasi
Beausire. "Herra Böhmerin silmissä te ette vielä oikein ole herra de
Souza."
"Mitä vielä! Olisiko hän muuten sopinut kaupasta?"
"Sanokaa mitä tahdotte. Kenties hän ei olisi sopinut ehdoista,
jos olisi suorastaan epäillyt. Mutta jos kellä on viisitoista
sataa tuhatta livreä, uskoo hän olevansa kaikkien kuningasten ja
lähettilästen yläpuolella. Ja jos joku vaihtaa viisitoista sataa
tuhatta livreä paperipalasiin, tahtoo hän tietää, onko noilla
papereilla mitään arvoa."
"Aiotte siis matkustaa Portugaliin, vaikkette osaa
portugalinkieltä... Te olette hullu."
"Enkä ole. Te saatte matkustaa itse."
"En ikinä, siihen en suostu!" huudahti don Manuel. "Ettäkö minä
palaisin Portugaliin! Siihen on minulla päteviä esteitä."
"Vakuutan teille, ettei Böhmer olisi koskaan vaihtanut timanttejaan
papereihin."
"Vaikka niissä on Souzan nimi!"
"Hän pitää itseään ainakin Souzan vertaisena!" huudahti Beausire ja
löi kämmenensä yhteen.
"Parempi teidän olisi sanoa, että asia on mennyt myttyyn", väitti don
Manuel.
"Ei ollenkaan. Tulkaapa tänne, herra päällysmies", sanoi Beausire
kamaripalvelijalle, joka ilmestyi kynnykselle. "Tiedätte kai, mistä
on puhe?"
"Kyllä."
"Kuuntelitte?"
"Tietysti."
"Hyvä. Luuletteko, että olen tehnyt tyhmyyden?"
"Ette ole, vaan minusta te olette tuhat kertaa oikeassa."
"Minkä perusteella?"
"Kuulkaapa: herra Böhmer olisi muuten toimittanut niin, että
hotelliamme ja lähettilästä olisi yhtä mittaa pidetty silmällä."
"Entä sitten?" kysyi don Manuel.
"Mutta kun herra Böhmerillä on osa hintaa saatuna ja timantit
vieressään, ei häneen jää mitään epäilystä, vaan hän lähtee hyvillä
mielin Portugaliin."
"Ei silti tarvitse perille asti mennä, herra lähettiläs", huomautti
kamaripalvelija, "vai mitä arvelee herra ritari Beausire?"
"No siinä on kerrankin järkevä mies!" huudahti Olivan rakastaja.
"Selittäkää lähemmin, mitä aiotte", sanoi don Manuel jokseenkin
kylmäkiskoisesti.
"Viidenkymmenen lieuen päässä Pariisista", vastasi Beausire, "tämä
sukkela poika syöksee esille, naamio kasvoilla, näyttää ajomiehelle
kahta pistoolia, ryöstää vekselit ja timantit, rökittää herra
Böhmeriä ja siihen se retki päättyy."
"Sitä en tarkoittanut", sanoi kamaripalvelija. "Minä kuvittelin, että
herrat Beausire ja Böhmer lähtevät laivalla Bayonnesta Portugaliin."
"Hyvä sekin!"
"Herra Böhmer ihailee merta, kuten kaikki saksalaiset, ja kävelee
kannella. Kerran, kun laiva vaaruu, hän horjahtaa ja putoo mereen.
Lippaan oletetaan menneen hänen mukanaan. Miksi ei meri pitäisi
hallussaan viidentoista sadan tuhannen livren timantteja, kun se on
niin hyvin tallettanut monta espanjalaista kultalastia."
"Ahaa, nyt alan ymmärtää", sanoi portugalilainen.
"Jo on aikakin", mutisi Beausire.
"Siinä on vain huomattava", jatkoi don Manuel, "että timanttien
kavaltamisesta joutuu Bastiljiin, ja kun houkuttaa jalokivikauppiaan
katselemaan merta, niin joutuu hirteen."
"Voi kyllä joutua kiikkiin timanttivarkaudesta", myönsi päällysmies,
"mutta sitä ei voida epäillä, että mies on hukutettu."
"Sittenpä nähdään, kun niin pitkällä ollaan", sanoi Beausire. "Nyt
ajatellaan vain tehtäviämme. Hoitakaamme tätä lähetystöä kuin
mallikelpoiset portugalilaiset, jotta meistä sanottaisiin: Elleivät
olleetkaan oikeita lähettiläitä, niin ainakin näyttivät olevan. Sekin
olisi imartelevaa. Siis odotetaan kolme päivää."