Palatessaan lähetystön hotelliin nämä herrat tapasivat Ducorneaun
kaikessa rauhassa päivällisellä työhuoneessaan. Beausire pyysi häntä
tulemaan lähettilään puheille ja huomautti:
"Ymmärrätte kai, hyvä sihteeri, ettei sellainen henkilö kuin herra de
Souza voi olla tavallinen lähettiläs."
"Sitä olen kyllä arvellutkin", vastasi toinen.
"Hänen ylhäisyytensä", jatkoi Beausire, "tahtoo Pariisissa päästä
huomattavalle sijalle rikkaiden ja ylhäisten piirissä, joten siis
oleskelu tässä ikävässä hotellissa Jussienne-kadun varrella on
hänelle sietämätön. Niinmuodoin on hankittava hänen ylhäisyydelleen
yksityinen asunto."
"Mutta se tuottaa haittaa lähettilään tehtäville", muistutti
sihteeri, "ja meidän on sitten niin usein juostava hakemaan hänen
allekirjoitustaan."
"Mitä vielä! Hänen ylhäisyytensä antaa teille vaunut", vastasi
Beausire.
"Vaunut minulle!" huudahti Ducorneau vähällä pyörtyä ilosta.
"Väärin on, ettei teillä ole aina ollut omia ajoneuvoja", jatkoi
Beausire. "Jos lähetystön sihteerillä on mitään arvoa, täytyy
hänellä olla omat vaunut; mutta palatkaamme tähän asiaan sitten, kun
aika paremmin myöntää. Nyt meidän on tehtävä lähettiläälle selkoa
asioista. Missä on kassa?"
"Ylhäällä, lähettilään omassa kerroksessa."
"Niin kaukana teidän työhuoneestanne?"
"Varovaisuudesta, monsieur. Varkaiden on vaikeampi päästä
ensimmäiseen kuin pohjakerrokseen."
"Vai varkaita te pelkäätte", myhähti Beausire, "mokoman summan
vuoksi!"
"Sata tuhatta livreä!" huudahti Ducorneau. "Hitto vie, kyllä kuuluu,
että herra de Souza on rikas! Eipä vain ole sataa tuhatta minkään
muun lähetystön kassassa."
"Sopiiko, että nyt tarkastamme?" esitti Beausire. "Minulla on hieman
kiire asioilleni."
"Heti paikalla, monsieur", vastasi Ducorneau ja lähti
pohjakerroksesta.
Kassa tarkastettiin, ja siinä oli sata tuhatta livreä, puoleksi
kullassa ja hopeassa. Ducorneau tarjosi avaimensa, jota Beausire
katseli vähän aikaa ihaillakseen sen monimutkaisia uurteita ja
koloja, mutta samalla hän näppärästi otti siitä vahaan jäljennöksen.
Antaen sitten avaimen takaisin Ducorneaulle hän sanoi:
"Herra Ducorneau, se on teillä varmemmassa tallessa; mennään nyt
lähettilään puheille."
Don Manuel tavattiin yksinään suklaatikuppinsa ääressä. Hän näytti
tarkasti tutkivan salakirjaimin kirjoitettua paperia. Nähdessään
virallisen sihteerinsä hän kysyi:
"Tunnetteko sitä salakirjoitusta, jota on tähän asti käytetty?"
"En, teidän ylhäisyytenne."
"Mutta minä tahdon, että siihen tutustutte; siten voitte vapauttaa
minut monestakin rasittavasta pikkuseikasta. Kuinka muuten on
asioiden laita? Missä tilassa on kassa?" kysyi hän Beausirelta.
"Täysin kunnossa, niinkuin kaikki muukin, mikä kuuluu herra
Ducorneaun tehtäviin", vastasi Beausire.
"Ja ne sata tuhatta livreä?"
"Käteisinä, monsieur."
"Hyvä. Istuutukaa, herra Ducorneau; pyydän teiltä erästä tietoa."
"Olen nöyrin palvelijanne, monseigneur", sanoi sihteeri ilosta
säteillen.
"On eräs asia, sanonpa teille: valtioasia."
"Ymmärrän, monseigneur", sanoi sihteeri ja siirsi tuoliaan lähemmäksi.
"Tärkeä asia, jossa tarvitaan teidän neuvoanne. Tunnetteko Pariisissa
jonkun rehellisen jalokivikauppiaan?"
"Täällä on Böhmer ja Bossangen liike. He ovat hovihankkijoita."
"Juuri niiden kanssa en tahdo olla tekemisissä", selitti don Manuel.
"Tulen juuri heidän luotaan enkä aio heitä enää koskaan tavata."
"Ovatko he sattuneet suututtamaan teidän ylhäisyytenne?"
"Ovat, herra Corno, aika lailla."
"Jos saisin olla vähän utelias, jos voisin..."
"Puhukaa vain!"
"Kysyisin, millä tapaa nämä jalokivikauppiaat, joilla ammattinsa
puolesta on sellainen maine..."
"Ne ovat suorastaan juutalaisia, herra Corno, mutta kehnon menettelyn
vuoksi niiltä meneekin hukkaan yhden ja kahden miljoonan vaiheille."
"Niinkö?" kysäisi Ducorneau vallan ihmeissään.
"Olin saanut hänen kaikkein uskovaisimmalta majesteetiltaan toimeksi
sopia erään timanttisen kaulakoristeen kaupasta."
"Se on kai se kallis kaulanauha, jonka kuningas-vainaja tilasi rouva
Dubarrylle. Kyllä tiedän."
"Te olette verraton; tiedätte kaikki. No niin, minun piti ostaa tuo
kaulanauha, mutta kun asia on kääntynyt tälle tolalle, niin ei minua
haluta ostaa."
"Pitäisikö minun ryhtyä välittämään?"
"Herra Corno!"
"Taitavasti, monseigneur, viisaasti."
"Hyvä olisi, jos tuntisitte nuo miehet."
"Bossange on minulle kaukaista sukua."
Don Manuel ja Beausire katsahtivat toisiinsa. Syntyi äänettömyys,
jolloin molemmat veijarit harkitsivat. Äkkiä aukeni ovi, ja muuan
palvelija ilmoitti herrain Böhmerin ja Bossangen saapuneen hotelliin.
Don Manuel nousi kiireesti ja huusi vihaisella äänellä:
"Ajakaa pois ne herrat!"
Palvelija peräytyi pari askelta totellakseen.
"Ei, sen saa sihteeri itse tehdä", huomautti lähettiläs.
"Herran nimessä!" sanoi Ducorneau rukoilevalla äänellä, "suokoon
monseigneur minun täyttää käskynsä. Minä ainakin lievennän sitä kun
ei saa sitä peruutetuksi."
"Tehkää, niinkuin tahdotte", vastasi don Manuel kylmästi.
Beausire astui hänen luokseen samalla, kun Ducorneau riensi ovesta.
"Taitaa käydä hullusti", sanoi don Manuel.
"Ei ollenkaan, Ducorneau järjestää kyllä asian taas kuntoon."
"Se pöllö sen sekoittaa vielä pahemmin! Kauppiasten luona puhuimme
vain portugalinkieltä; tehän sanoitte, etten ymmärrä sanaakaan
ranskaa. Ja nyt Ducorneau pilaa kaikki."
"Minäpä riennän hätään."
"Kenties on vaarallista, että esiinnytte siellä."
"Saatte nähdä; antakaa minulle vain vapaat kädet."
"Sama se, lempo soikoon!"
Beausire lähti huoneesta.
Ducorneau oli alakerrassa tavannut Böhmerin ja Bossangen, joiden
käytös, heidän astuttuaan lähetystön hotelliin, oli kohteliaisuuden
puolesta koko lailla muuttunut, vaikkei ehkä käynyt luottavammaksi.
Arvaamatta, että täällä olisi ketään tuttua, he odottivat kankeina
alasalissa. Nähdessään Ducorneaun huudahti Bossange iloisesti
hämmästyen.
"Te täällä!" sanoi hän ja lähestyi häntä syleilläkseen.
"Kuinka herttainen te olette!" sanoi Ducorneau. "Siis täällä te
tunnette minut, pohattaserkku! Sekö on syynä, että olen lähetystössä?"
"Kuulkaa nyt", sanoi Bossange, "jos olemme olleet vähän erillämme,
niin suokaa anteeksi ja tehkää minulle muuan palvelus."
"Juuri sitä varten tulinkin."
"No kiitos! Te siis kuulutte tähän lähetystöön?"
"Kuulun."
"Antakaa minulle muutamia tietoja."
"Mitä ja mistä?"
"Itse lähetystöstä."
"Minä olen sen sihteeri."
"Mainiota! Haluamme puhutella lähettilästä."
"Tulen juuri hänen puolestaan."
"Hänen puolestaan! Sanomaan... mitä?"
"Että hän pyytää teitä poistumaan niin pian kuin suinkin, hyvät
herrat."
Jalokivikauppiaat silmäilivät toisiaan noloina.
"Koska nähtävästi", jatkoi Ducorneau mahtavasti, "olette
käyttäytyneet tyhmästi ja epäkohteliaasti."
"Mutta kuulkaahan kuitenkin..."
"Se on suotta", keskeytti Beausire, joka kopeana ja kylmänä ilmestyi
kynnykselle. "Herra Ducorneau, onhan teidän ylhäisyytenne pyytänyt
teitä käskemään nuo herrat pois. Antakaa siis heidän mennä."
"Herra sihteeri..."
"Totelkaa", sanoi Beausire halveksivasti ja poistui.
Lähetystön sihteeri tarttui sukulaistaan oikeaan hartiaan ja hänen
yhtiömiestään vasempaan ja sysäsi heidät hiljaa ulos ovesta.
"Kas niin", sanoi hän, "ei siitä kaupasta tule mitään."
"Herran tähden, kuinka närkkäitä nuo muukalaiset ovat!" mutisi
Böhmer, joka itse oli saksalainen.
"Kun on nimeltään Souza ja vuosituloja on yhdeksän sataa tuhatta
livreä", sanoi sihteeri, "niin sietää olla niinkuin tahtoo."
"Olenhan teille aina sanonut, Böhmer", sanoi Bossange huokaisten,
"että olette liikeasioissa liian jäykkä."
"Ellei meillä ole hänen rahojaan", väitti itsepintainen saksalainen,
"ei hänelläkään ole meidän kaulanauhaamme."
Nyt oltiin ehditty portille. Ducorneau alkoi nauraa.
"Tiedättekö lainkaan, mitä merkitsee oikea portugalilainen?" sanoi
hän ivallisesti. "Tiedättekö edes, mitä on lähettiläs, porvareita
kun olette? Ette, ja senvuoksi sen teille sanonkin, Potemkin, osti
hänelle joka vuosi uudenvuoden päiväksi korillisen kirsikoita,
jotka maksoivat sata tuhatta écutä, tuhat livreä joka kirsikka! se
oli jotakin, vai mitä? Mutta herra de Souza aikoo ostaa Brasilian
kaivokset saadakseen niiden uumenista esille niin suuren timantin
kuin kaikki teidän yhteensä. Se kyllä vie häneltä kahdenkymmenen
vuoden tulot, kaksikymmentä miljoonaa, mutta vähät hän siitä, kun ei
ole lapsia. Siinä näette."
Ja Ducorneau aikoi sulkea portin, kun Bossange teki äkkiä päätöksensä
ja sanoi:
"Korjatkaa tämä asia, niin saatte..."
"Täällä ei huolita lahjoista", keskeytti Ducorneau ja painoi portin
kiinni.
Saman päivän iltana lähettiläs sai seuraavan kirjeen:
'Monseigneur!
Eräs henkilö, joka odottaa määräyksiänne ja haluaa teille esittää
nöyrimpien palvelijainne kunnioittavat anteeksipyynnöt, seisoo
hotellinne portilla valmiina teidän ylhäisyytenne viittauksesta
jonkun edustajanne käsiin jättämään sen kaulanauhan, jolla on
ollut onni kiinnittää huomiotanne.
Suvaitkaa vastaanottaa, monseigneur, vakuutteet syvimmästä
kunnioituksesta j.n.e.
_Böhmer_ ja _Bossange_.'
"Kas niin", sanoi don Manuel kirjeen luettuaan, "nyt on kaulanauha
meidän."
"Ei vielä, ei vielä", vastasi Beausire. "Ei ennen, kuin olemme sen
ostaneet. Ostetaan se!"
"Kuinka?"
"Onhan sovittu, että teidän ylhäisyytenne ei osaa ranskaa; ensiksikin
on siis toimitettava Ducorneau täältä pois."
"Millä tapaa?"
"Se on perin helppoa: hänelle annetaan hyvin tärkeä valtiollinen
tehtävä. Minä pidän siitä huolta."
"Nyt erehdytte", sanoi don Manuel. "Hän saa olla takuunamme."
"Mutta hän antaa ilmi, että te osaatte ranskaa."
"Ei hän sitä kerro, kun pyydän häntä olemaan vaiti."
"No jääköön tänne. Annetaan nyt timanttien tuojan tulla."
Tämä henkilö saatettiin huoneeseen; hän oli Böhmer itse, joka
kumarteli mitä kohteliaimmin ja pyysi alamaisesti anteeksi. Sitten
hän otti esille timantit ja näytti aikovan ne jättää katseltavaksi.
Mutta don Manuel viittasi häntä jäämään.
"Meillä on toisistamme kylliksi kokemusta", sanoi Beausire. "Te
olette epäluuloinen kauppias ja siis varmaankin rehellinen.
Istuutukaa ja puhelkaamme hiukan, koska herra lähettiläs suo teille
anteeksi."
"Huh, kuinka vaivaloista on myydä", huokasi Böhmer.
"Kuinka vaivaloista on varastaa", tuumi Beausire.