Seuraavana päivänä ryhtyi Ducorneau, ennenkuin ehti mitään
maistaakaan, ponteviin toimiin, jotta lähetystö virkoisi
horroksistaan. Virkapöydät, salkut, mustepullot, kiireiset hommat,
pihalla hyppelevät hevoset -- kaikki osoitti eloa siellä, missä
päivää ennen oli vallinnut kuolettava lamaannus. Koko kortteliin
levisi pian huhu, että yöllä oli Portugalista saapunut ylhäinen
henkilö tärkeissä asioissa. Tämä huhu, jonka olisi pitänyt hankkia
luottoa kolmelle veijarillemme, oli heille kuitenkin yhä uudistuvan
pelon aiheena.
Mutta herrojen de Crosnen ja Breteuilin poliisilla olikin pitkät
korvat, joita se ei tukkisi tällaisissa olosuhteissa, samoin kuin
Argus-silmät, joita se ei ummistaisi, kun oli puhe portugalilaisista
suurmiehistä. Don Manuel huomautti kuitenkin Beausirelle, että
julkealla rohkeudella voi viikon ajan estää poliisin tiedusteluja
kehittymästä epäluuloksi ja kaksi viikkoa estää epäluuloja
muuttumasta varmuudeksi, ja että siis keskimäärin kymmenen päivää jäi
häiritsemätöntä työaikaa tälle yhtiölle, jonka muuten oli viisasta
suorittaa määrätyt toimensa kuuden päivän kuluessa.
Aurinko oli juuri noussut, kun kaksissa vuokravaunuissa hotelliin
saapuivat muut yhdeksän veijaria, joiden oli määrä olla lähetystön
palvelusväkenä. Heidät majoitti nopeasti tai oikeammin toimitti
makuulle Beausire; yksi sijoitettiin kassaa likelle, yksi arkistoon,
kolmas astui portinvartijan sijalle, jonka Ducorneau itse erotti
sillä tekosyyllä, ettei hän osannut portugalinkieltä. Näin oli
hotelli miehitetty varusväellä, jonka piti sitä varjella asiaan
kuulumattomilta, ja tätä lajia on varsinkin poliisi niiden mielestä,
joilla on valtiollisia tai muita salaisuuksia.
Kello kahdentoista vaiheilla nousi don Manuel, lisänimeltä Souza,
komeapukuisena erittäin hienoihin vaunuihin, jotka Beausire oli
vuokrannut 500 livrestä kuussa, maksaen puolelta kuukaudelta
etukäteen. Yksityissihteerinsä ja kamaripalvelijansa seuraamana hän
lähti nyt herrain Böhmer ja Bossangen liikkeeseen.
Lähetystön sihteeri määrättiin omalla vastuullaan, kuten tavallisesti
lähettilään poissaollessa, toimittamaan juoksevia asioita,
kuten passien laatimista ynnä muuta, kuitenkin sillä ehdolla,
että rahamenoja ja laskuja sai suorittaa vain yksityissihteerin
suostumuksella. Nämä herrat tahtoivat säilyttää koskematonna sen
sadan tuhannen livren summan, joka oli koko yrityksen perusehto.
Lähettiläälle ilmoitettiin, että hovihankkijat Böhmer ja Bossange
asuivat Ecole-rantakadun varrella, ja kello yhden aikaan saapui
seurue sinne.
Kamaripalvelija koputti sievästi jalokiviseppien portille,
joka oli suljettu vahvoilla lukoilla ja varustettu karkeilla,
paksukantaisilla nauloilla, ikäänkuin vankilan portti. Nämä naulat
oli niin järjestetty, että ne muodostivat enemmän tai vähemmän siroja
kuvioita, mutta ainakin oli varmaa, ettei pora, saha tai viila saisi
siruakaan puusta irti murtamatta hammastaan rautaa vasten.
Muuan suojaristikkoinen luukku aukeni, ja kamaripalvelijalta
kysyttiin, mitä hän tahtoi.
"Portugalin lähettiläs haluaa puhutella herroja Böhmer ja Bossangea",
vastasi palvelija.
Kohta näkyi ensi kerroksessa joku liikkuvan, ja portailta kuului
kiireisiä askelia. Portti avattiin. Don Manuel astui vaunuista
ylhäisen hitaasti. Ennemmin oli jo Beausire ilmestynyt tarjotakseen
käsivartensa hänen ylhäisyydelleen.
Se henkilö, joka oli niin kiirehtinyt vastaanottamaan molempia
portugalilaisia, oli herra Böhmer itse, joka kuultuaan vaunujen
pysähtyvän oli kurkistanut akkunasta ja kuullessaan sanan
"lähettiläs" rientänyt portille, jottei ylhäisen herran tarvitsisi
odottaa. Nyt hän pyyteli kaikin mokomin anteeksi don Manuelin
astuessa portaita ylös. Beausire huomasi, että vanha, reipas ja hyvin
kookas palvelijatar heidän takanaan väänsi kiinni ne monet salvat
ja lukot, joilla portti oli varustettu. Kun Beausire näkyi hieman
ihmettelevän tuota puuhaa, selitti Böhmer hänelle:
"Anteeksi, monsieur, mutta kovaonnisessa ammatissamme olemme niin
vaaranalaisia, että varovaisuus on kuin toinen luontomme."
Don Manuel ei ollut kuulevinaankaan; Böhmer huomasi sen ja toisti
hänelle itselleen sen selityksen, joka oli saanut. Beausiren
herttaisesti hymyilemään. Mutta kun lähettiläs ei nytkään näkynyt
mitään kuulevan, sanoi Böhmer neuvotonna:
"Suokaa anteeksi, herra lähettiläs!"
"Hänen ylhäisyytensä ei puhu ranskaa", sanoi Beausire, "eikä siis
ymmärrä, mitä puhutte, mutta minä voin sananne tulkita hänelle,
mikäli ette", lisäsi hän kiireesti, "itse osaa portugalinkieltä."
"En, monsieur, en minä osaa."
"Minä siis puhun puolestanne."
Ja Beausire solkkasi muutaman sanan portugalinkieltä, ja siihen don
Manuel vastasi samalla kielellä.
"Hänen ylhäisyytensä kreivi de Souza, hänen kaikkein uskovaisimman
majesteettinsa lähettiläs, ottaa suosiollisesti huomioonsa sananne ja
pyytää minua kysymään, onko totta, että teillä vielä on hallussanne
muuan kaunis timanttinen kaulanauha?"
Böhmer kohotti päätään ja silmäili Beausireä kuin mitatakseen hänet
kiireestä kantapäähän. Mutta Beausire kesti tämän koetuksen kuin
ovela valtiomies.
"Timanttinen kaulanauha", sanoi Böhmer hitaasti, "hyvin kaunis
kaulanauha?"
"Se, jota tarjositte Ranskan kuningattarelle", lisäsi Beausire, "ja
josta hänen kaikkein uskovaisin majesteettinsa on kuullut puhuttavan."
"Onko herra lähetystön virkamies?" kysyi Böhmer.
"Minä olen hänen yksityissihteerinsä."
Don Manuel oli suurena herrana istuutunut ja katseli nyt rantakadun
puoleisen varsin sievän huoneen ovimaalauksia. Kirkas aurinko
valaisi Seineä; poppelit näyttelivät hennonvihreitä ensi umppujaan
kevättulvien paisuttaman, kellertävän virran reunalla, ja don Manuel
siirtyi tarkastelemaan maisemaa.
"Monsieur", sanoi Beausire, "minusta näyttää kuin ette kuulisi, mitä
teille puhun."
"Kuinka niin, monsieur?" vastasi Böhmer, hieman hätkähtäen toisen
päättäväisestä äänensävystä.
"Tarkoitan, että hänen ylhäisyytensä näkyy jo käyvän maltittomaksi,
herra jalokiviseppä."
"Anteeksi", sanoi Böhmer punastuen, "minä en saa ottaa sitä
kaulanauhaa esille, ellei yhtiömieheni, herra Bossange, ole läsnä."
"No kutsukaa siis yhtiömiehenne."
Nyt lähestyi heitä don Manuel ja alkoi jääkylmin ilmein, joissa
kuvastui tavallaan majesteettisuutta, pitää portugalinkielistä
puhetta, jonka kestäessä Beausire syvään kumarteli monta kertaa.
Sitten hän käänsi heille selkänsä ja katseli edelleen akkunasta.
"Hänen ylhäisyytensä sanoo", tulkitsi Beausire, "että hänen on nyt jo
täytynyt odottaa kymmenen minuuttia, jommoiseen hän ei ole missään
tottunut, ei kuningastenkaan luona."
Böhmer kumarsi, tarttui soittoketjuun ja nykäisi. Pian ilmestyi
huoneeseen uusi henkilö. Se oli toinen jalokiviseppä, Bossange.
Böhmer selitti hänelle muutamalla sanalla, mistä oli puhe. Bossange
katsahti kumpaankin portugalilaiseen ja pyysi sitten Böhmeriltä
kassakaapin avainta.
"Tuntuu melkein", ajatteli Beausire, "että rehelliset ihmiset ovat
toisiaan kohtaan yhtä varovaisia kuin varkaat."
Kymmenen minuutin kuluttua tuli Bossange takaisin, vasemmassa kädessä
jalokivilipas, kun taas oikea käsi oli pistetty takin alle, missä
Beausire selvästi erotti kahden pistoolin kohokuvan.
"Meillä voi olla rehellinen muoto", sanoi don Manuel vakavasti
portugalinkielellä, "mutta nuo kauppiaat luulevat meitä ennemmin
veijareiksi kuin lähettiläiksi."
Lausuessaan nämä sanat hän tutki jalokiviseppien kasvoja nähdäkseen
heidän ilmeistään, ymmärsivätkö he tätä kieltä. Mutta mitään
epäilyttävää ei näkynyt; sen sijaan tuli esille niin ihmeellisen
kaunis koriste, että aivan huikaisi. Hyvässä luottamuksessa
luovutettiin lipas don Manuelin käsiin, mutta tämä sanoi heti
julmistuneena sihteerilleen:
"Sanokaa näille vintiöille, että he käyttävät väärin kauppiaiden
oikeutta olla tyhmiä. He näyttävät minulle valetimantteja, kun pyydän
näyttämään oikeita. Sanokaa heille, että valitan Ranskan ministerille
ja että kuningattareni nimessä toimitan Bastiljiin tuommoiset
hävyttömät, jotka tekevät pilaa Portugalin lähettiläästä."
Näin sanoen hän paiskasi lippaan myymäpöydälle. Beausiren ei
tarvinnut hänen sanojaan tulkita; ilmeet ja eleet olivat kyllin
selvät. Böhmer ja Bossange pyytelivät hartaasti anteeksi ja
selittivät, että Ranskassa on tapana näyttää timanttien malleja,
tekokoristeita, mitkä kyllä tyydyttivät rehellisten ihmisten
uteliaisuutta, mutta eivät houkuttaneet varkaita. Herra de Souza
teki harmistuneena liikkeen ja kääntyi ovelle päin jalokiviseppien
hätääntyessä.
"Hänen ylhäisyytensä pyytää sanomaan teille", sanoi Beausire,
"olevansa pahoillaan siitä, että Ranskan hovihankkijain arvon saaneet
jalokivisepät eivät pysty tekemään eroa lähettilään ja heittiön
välillä, ja hänen ylhäisyytensä palaa takaisin hotelliinsa."
Böhmer ja Bossange antoivat toisilleen merkin ja kumarsivat uudestaan
vakuuttaen syvintä kunnioitustaan. Herra de Souza oli vähällä
survaista heitä varpaille, ja astui ulos. Kauppiaat katselivat
toisiaan hyvin levottomina ja kumartelivat syvään. Beausire seurasi
herraansa kopean näköisenä.
Vanha palvelijatar aukaisi portin lukot ja salvat.
"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi Beausire
kamaripalvelijalle.
"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi palvelija ajajalle.
Böhmer kuuli luukusta heidän osoitteensa.
"Myttyyn meni!" mutisi kamaripalvelija.
"Hyvin kävi", sanoi Beausire. "Tunnin kuluessa nuo moukat ovat
luonamme."
Vaunut kiitivät, ikäänkuin niitä olisi vetänyt kahdeksan hevosta.