Seuraavana päivänä, illansuussa, saapuivat Pariisiin Enfertullin
kautta matkavaunut niin tomuisina ja kuraisina; ettei niiden
vaakunaa voinut eroittaa. Niitä kiidätti neljä hevosta niin, että
kipinöitä lensi kavioista, sillä kyytimiehet ajoivat niin sanoaksemme
ruhtinaallista vauhtia.
Vaunut pysähtyivät Jussienne-kadulle varsin upean hotellin eteen.
Portilla seisoi kaksi miestä odottamassa; toisella oli yllään niin
huoliteltu puku, että sitä voi sanoa juhlapuvuksi, toisella taas
tavallinen vahtimestarinpuku, jollaisia on kaikkina aikoina käytetty
Pariisin virastoissa. Toisin sanoen, jälkimäinen oli sen näköinen
kuin portinvartija loistoasussaan.
Vaunut ajoivat hotellin pihalle, ja portti suljettiin heti useiden
uteliaiden nenän edessä. Juhlapukuinen mies lähestyi hyvin
kunnioittavasti vaunujen ovea ja koki värähtelevällä äänellä aloittaa
puhetta portugalinkielellä.
"Kuka te olette?" keskeytti juro ääni sisältä, myös
portugalinkielellä, mutta osaten sitä.
"Lähetystön sihteeri, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija."
"Hyvä on. Kuinka huonosti te puhutte meidän kieltämme, hyvä sihteeri!
Mistä täällä astutaan sisään?"
"Tästä, monseigneur, tästä!"
"Ikävä vastaanotto", mutisi hänen ylhäisyytensä don Manuel,
arvokkaasti nojaten kamaripalvelijaansa ja yksityissihteeriinsä.
"Suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi", sanoi lähetystön sihteeri
mongertaen portugalinkieltä, "mutta teidän ylhäisyytenne kuriiri
saapui vasta kello kahden aikaan päivällä ilmoittamaan tulostanne.
Olin sillä hetkellä poissa, lähetystön asioilla. Heti palattuani
sain teidän ylhäisyytenne kirjeen. Ei ole ehditty muuta kuin avata
huoneet, joissa nyt sytytetään valoa."
"Hyvä, hyvä!"
"Minulle tuottaa erityistä iloa nähdä uusi lähettiläämme omassa
persoonassaan."
"Hiljaa! Ei kannata levittää tietoa ennenkuin Lissabonista on
saatu uusia määräyksiä. Pyydän teitä, monsieur, saattamaan minut
makuuhuoneeseeni, sillä aivan näännyn väsymyksestä. Voitte sitten
kääntyä yksityissihteerini puoleen, hän ilmoittaa teille määräykseni."
Sihteeri kumarsi kunnioittavasti Beausirelle, joka vastasi
ystävällisellä nyökkäyksellä ja sanoi ivallisen kohteliaasti:
"Puhukaa ranskaa, monsieur, se on teille mukavampaa, ja minulle myös."
"Niin", mutisi lähetystön sihteeri, "minun on myönnettävä, herra
sihteeri, että ääntämiseni..."
"Sen kyllä kuulen", myönsi Beausire häikäilemättä.
"Koska olette, monsieur, niin herttainen mies, niin käytän
tilaisuutta hyväkseni", riensi sihteeri avosydämisesti puhumaan,
"luuletteko, että herra de Souza on minulle siitä suutuksissaan, kun
niin pahasti mongerran portugalinkieltä?"
"Ei ollenkaan, jos vain osaatte ranskaa puhtaasti."
"Minäkö?" huudahti toinen riemuissaan. "Minähän olen pariisilainen
Saint-Honorén kadulta."
"Se sopii mainiosti", sanoi Beausire. "Mikä taas onkaan nimenne...
Ducorneau, eikö niin?"
"Niin, Ducorneau, hyvin sopiva nimi, siinä kun on espanjalainen
pääte, jos niin tahtoo. Herra sihteeri tiesi siis nimeni; se
ilahuttaa minua suuresti."
"Te olette Lissabonissa hyvissä kirjoissa, niin hyvissä, että
tunnustetun kykynne vuoksi meidän ei tarvinnut sieltä hankkia
sihteeriä lähetystöömme."
"Olen niin kiitollinen! Herra de Souzan nimitys on minulle ylen
onnellinen tapaus."
"Mutta kuulkaa, herra lähettiläs soittaa!"
"Riennetään."
Ja he riensivätkin. Lähettiläs oli kamaripalvelijansa avulla
riisuutunut. Hänellä oli yllään komea yönuttu. Kiireesti hankittu
parturi pääsi juuri häntä kähertämästä. Pöydillä ja hyllyillä näkyi
muutamia ilmeisesti kallisarvoisia lippaita ja matkalaukkuja. Uunissa
paloi hyvä tuli.
"Astukaa sisään, herra sihteeri", sanoi lähettiläs, joka asettui
suureen, patjoilla varustettuun nojatuoliin tulisijan eteen.
"Paneekohan herra lähettiläs pahakseen, jos vastaan ranskaksi?"
kuiskasi sihteeri Beausirelle.
"Ei, ei, jatkakaa te vain."
Ducorneau lausui nyt kohteliaisuutensa ranskankielellä.
"Sepä on varsin mukavaa, te puhutte ranskaa ihan mainiosti, herra du
Corno."
"Hän luulee minua portugalilaiseksi", tuumi lähetystön sihteeri
ihastuneena ja puristi Beausiren kättä.
"Kuulkaapa", sanoi Manuel, "saako täällä illallista?"
"Tietysti, teidän ylhäisyytenne. Palais-Royaliin on täältä vain
muutama askel ja siellä tunnen erään etevän ravintoloitsijan, joka
toimittaa tänne hyvän illallisen teidän ylhäisyydellenne."
"Ikäänkuin teitä itseänne varten, herra du Corno."
"Niin, monseigneur... mitä minuun tulee, niin saanen teidän
ylhäisyytenne luvalla tarjota muutamia pulloja tämän maan viiniä,
niin hyvää, ettei Portossakaan voisi parempaa saada."
"Ahaa, sihteerillämme on siis hyvä kellari!" sanoi Beausire hilpeästi.
"Se onkin ainoa, ylhäisyyteni", vastasi kainosti tämä kelpo mies,
jonka vilkkaat silmät, pulleat posket ja kukoistava nenä nyt vasta,
kynttilän valossa, tulivat Beausiren ja don Manuelin näkyviin.
"Tehkää niinkuin haluatte, herra du Corno", sanoi lähettiläs. "Tuokaa
tänne viiniänne ja tulkaa kanssamme illalliselle."
"Niin suuri kunnia..."
"Kursailematta, sillä tänään olen vain matkustaja; huomenna vasta
olen lähettiläs. Sitäpaitsi meidän on neuvoteltava eräistä asioista."
"Mutta monseigneur sallinee, että hieman järjestän pukuani."
"Te olette parhaassa kunnossa", sanoi Beausire.
"Tämä on vastaanottopuku, eikä juhlapukuni", vastasi Ducorneau.
"Olkaa sellaisena kuin olette, herra sihteeri, ja käyttäkää
illallisvalmistuksiin se aika, mikä menisi puvun vaihtoon."
Ducorneau poistui hyvillä mielin juoksujalassa, jottei vain hänen
ylhäisyytensä ruokahalun tarvitsisi varrota kymmentä minuuttia
liikaa. Sillaikaa nämä kolme makuuhuoneeseen sulkeutunutta veijaria
tarkastelivat irtaimistoa ja uuden arvonsa asiakirjoja.
"Viettääkö tuo sihteeri yötkin tässä talossa?" kysyi don Manuel.
"Ei suinkaan. Sillä hölmöllä on hyvä viinikellari, ja varmaankin
hänellä on jossakin myös sievä naikkonen. Hän on poikamies."
"Entä portinvartija?"
"Hänestä täytyy päästä eroon."
"Sen otan minä toimittaakseni."
"Ja hotellin muut palvelijat?"
"Palkattua väkeä, jonka sijalle voi huomenna panna yhtiömiehiämme."
"Miltä näyttävät keittiö ja ruokahuoneet?"
"Tyhjiä kerrassaan. Entinen lähettiläs ei oleskellut täällä. Hänellä
oli oma talonsa."
"Entä kassa?"
"Siihen nähden on tiedusteltava sihteeriltä: pulmallinen kysymys."
"Minä voin kyllä kysyä", sanoi Beausire. "Me olemme jo parhaita
ystäviä."
"Vaiti! Hän tulee jo."
Ducorneau tulikin hengästyneenä. Hän oli tilannut illallisen eräältä
Bons-Enfants kadun ravintoloitsijalta ja noutanut työhuoneestaan
kuusi aika isoa pulloa, ja hänen säteilevät kasvonsa ilmaisivat sitä
hyvää mielialaa, jonka nämä molemmat auringot, luonto ja oveluus,
voivat loihtia esille kaunistaakseen sitä, millä on kyynikkojen
puhetavassa nimenä ihmisen julkisivu.
"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse siirtyä ruokasaliin?" kysyi hän.
"Ei ole väliä, syödään täällä kamarissa kaikessa rauhassa,
uunivalkean hohteessa."
"Monseigneur aivan hurmaa minut ilolla. Tässä on viiniä."
"Topaasin väristä!" sanoi Beausire nostaen erään pullon kynttilän
kohdalle.
"Istukaa, herra sihteeri, sillaikaa kun kamaripalvelijani kattaa
pöytää."
Ducorneau istuutui.
"Minä päivänä saapuivat viimeiset pikaviestit?" kysyi lähettiläs.
"Teidän ylhäisyytenne edeltäjän lähipäivän aattona."
"Hyvä. Onko lähetystö hyvässä kunnossa?"
"On, täysin hyvässä, monseigneur."
"Ei vaikeuksia raha-asioissakaan?"
"Ei minun tietääkseni."
"Onko jäänyt velkoja?... Sanokaa vain... Jos olisi velkoja, niin
ensi työksemme ne maksamme. Edeltäjäni on uljas aatelismies, jonka
sitoumuksista menen täyteen takuuseen."
"Jumalan kiitos, ei se ole monseigneurille tarpeellista. Kolme
viikkoa sitten selvitettiin ja maksettiin kaikki laskut, ja päivää
sen jälkeen, kun entinen lähettiläs oli matkustanut, saapui tänne
sata tuhatta livreä."
"Sata tuhatta livreä!" huudahtivat yhtaikaa Beausire ja don Manuel
ilosta hätkähtäen.
"Kullassa", lisäsi sihteeri.
"Kullassa", toistivat lähettiläs ja yksityissihteeri, vieläpä
kamaripalvelijakin.
"Niin että", sanoi Beausire kokien niellä mielenliikutustaan,
"kassassa nyt on..."
"Sata tuhatta kolmesataa kaksikymmentä kahdeksan livreä, herra
sihteeri."
"Se on vähän", sanoi don Manuel kylmästi. "Mutta onneksi on hänen
majesteettinsa osoittanut varoja käytettäviksemme. Sanoinhan teille,
ystäväni", lisäsi hän kääntyen Beausireen päin, "että Pariisissa
joudumme tiukalle."
"Niin, jollei teidän ylhäisyytenne olisi ryhtynyt varokeinoihin",
vastasi Beausire kunnioittavasti.
Tämä sihteerin tärkeä ilmoitus kassan tilasta vaikutti sen, että
lähetystön hilpeys yhä yltyi.
Hyvä illallinen, johon kuului lohta, isoja krapuja, metsänriistaa
ja jälkiruoka, oli omansa myös lisäämään portugalilaisten herrain
pirteyttä. Ducorneau oli vapautunut kursailusta ja söi kuin
kymmenen Espanjan ylimystä, samalla näyttäen esimiehelleen, kuinka
Saint-Honorén kadun pariisilainen käsitteli Porto- ja Xeres-viinejä
kuin halpoja kotimaisia.
Ducorneau kiitti juuri taivasta siitä, että se oli hänelle
toimittanut lähettilään, joka piti enemmän ranskan- kuin
portugalinkielestä ja enemmän Portugalin kuin Ranskan viineistä, ja
oli siinä suloisessa autuudentilassa, jonka aivoille suo tyydytetty
ja kiitollinen vatsa, kun herra de Souza kääntyi hänen puoleensa
ja kehoitti häntä menemään makuulle. Hän nousi, teki monimutkaisen
kumarruksen, ja takertui yhtä moneen huonekaluun kuin orjantappuran
oksa takertuu vesakon lehtiin, ja pääsi lopulta hotellin portille.
Beausire ja don Manuel eivät olleet nauttineet lähetystön oivallisia
viinejä niin paljon, jotta olisi heti tarvinnut heittäytyä unen
valtaan. Sitäpaitsi piti kamaripalvelijan saada illallista
herrasväkensä jälkeen, ja sen puuhan suoritti _päällysmies_
täsmällisesti sen esimerkin mukaan, jonka oli juuri nähnyt.
Huomispäivän ohjelma oli nyt valmiina. Nämä kolme yhtiömiestä kävivät
vielä tiedusteluretkellä hotellissa, otettuaan ensin selville, että
portinvartija nukkui.