Beausire oli tarkoin noudattanut sinisen dominon neuvoa ja lähtenyt
siihen paikkaan, jota nimitettiin hänen akatemiakseen.
Kahden miljoonan summa oli Olivan arvoisaa ystävää innostanut aika
lailla, mutta vielä enemmän häneen oli koskenut se syrjäyttäminen,
jonka uhriksi hän oli tänä iltana joutunut kumppaniensa taholta, he
kun eivät hänelle vihjaisseet niin mainiosta yrityksestä.
Hän tiesi, ettei akatemian jäsenten kesken oltu kovin tunnontarkkoja,
ja siinä oli syy, miksi hänen piti rientää, sillä poissaolevat ovat
aina väärässä ollessaan sattumalta poissa, saatikka jos tahdotaan
käyttää väärin heidän poissaoloaan.
Beausire oli akatemian osakasten joukossa saanut pelottavan miehen
maineen, mikä ei ollutkaan kummallista eikä vaikeata. Hän oli näet
ollut konstaapelina, pitänyt univormua ja osasi panna toisen kätensä
suoraksi kylkeä vasten ja toisen miekkansa kahvaan. Myöskin oli
hänellä tapana, pienimmästäkin sanasta, painaa hattuansa otsalle.
Sellaiset temput tuntuivat kohtalaisen urheista koko pelottavilta,
varsinkin jos tahdottiin välttää kaksintaistelun tuottamaa hälinää ja
viranomaisten utelemista.
Näin siis Beausire saattoi toivoa kostavansa osoitetun ylenkatseen
pelottamalla kumppaneitaan Pot-de-Fer-kadun pelipaikassa.
Pote-Saint-Martinista Saint Sulpicen kirkolle on pitkä matka
mutta ollen nyt rikas hän otti vuokravaunut ja lupasi ajurille
viisikymmentä souta, se on: livren juomarahaa, sillä yöllinen
ajo maksoi siihen aikaan vain sen verran kuin nykyään päivällä.
Hevoset lähtivät nopeasti kiitämään. Beausire jännitti ilmeensä
julmistuneeksi, ja hatun ja miekan puutteen, hänellä kun oli yllään
domino, korvasi kiukkuinen katse, joka riitti pelottamaan myöhäisiä
ohikulkijoita.
Hänen ilmestymisensä akatemiaan herätti tavallaan huomiota.
Ensimmäisessä, harmaavärisessä, sievässä salissa, jossa oli
kynttiläkruunu ja paljon pelipöytiä, istui parikymmentä pelaajaa,
juoden siirappiolutta ja väkinäisesti hymyillen seitsemälle,
kahdeksalle hirveästi punatulle naiselle, jotka tirkistivät heidän
kortteihinsa. Suurimman pöydän ääressä pelattiin faaraota pienellä
panoksella ja harrastus oli myös sen mukainen. Kun sinne saapui
domino, joka nykersi huppukaulustaan ja pullisti laskoksiaan,
alkoivat jotkut naiset hihittää, puoleksi leikillä, puoleksi
viehättääkseen. Beausire oli tavallaan pulska mies, eivätkä
naiset häntä hyljeksineet. Mutta nyt hän ei ollut näkevinään tai
kuulevinaan, vaan astui pöydän luo ja odotti tilaisuutta purkaakseen
sisuaan.
Muuan vanha peluri, epäilyttävän rahamiehen näköinen, jolta ei
puuttunut hyväntahtoista ilmettä, puhutteli Beausirea ensimmäisenä.
"Lempo vie, kylläpä te olette äkäisen näköinen, vaikka tulette
naamiohuveista."
"Se on totta", sanoivat jotkut naiset.
"No, soturi", kysyi eräs toinen peluri, "tekeekö tuo domino pään
kipeäksi?"
"Ei ole dominon vika", vastasi Beausire äkäisesti.
"So, so", sanoi pankinpitäjä, kahmaisten puoleensa tusinan
louisdoreja, "herra ritari Beausire on ollut meille uskoton. Ettekö
näe, että hän on ollut oopperassa, tavannut siellä lähellä jonkin
hyvän pelipaikan ja hävinnyt?"
Kaikki nauroivat tai surkuttelivat, kukin luonteensa mukaan; naiset
olivat sääliväisiä.
"Se on vale, että olisin ollut ystävilleni uskoton", vastasi
Beausire. "Minä en pysty uskottomuuteen. Mutta sensijaan näkyy
eräiden tuttujeni sopivan olla ystävilleen uskottomia."
Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän turvautui temppuunsa, se
on: pyrki painamaan hattua otsalleen. Mutta valitettavasti hän nyt
sai käteensä vain kappaleen silkkivaatetta, joka litistettynä teki
hänen päänsä naurettavan leveäksi eikä aikaansaanut pelottavaa, vaan
koomillisen vaikutuksen.
"Mitä tarkoitatte, hyvä herra?" kysyi pari, kolme hänen
yhtiötoveriaan.
"Minä kyllä tiedän, mitä sanon", vastasi Beausire.
"Mutta se ei meille riitä", huomautti herttaisen näköinen ukko.
"Tämä asia ei teitä koske, herra pankkiiri", tokaisi Beausire
epäkohteliaasti.
Pankinpitäjän hyvin merkitsevästä silmäniskusta sai Beausire huomata,
että viime lause oli epäonnistunut. Tämän yleisön läsnäollessa ei
sopinutkaan vetää rajaa niiden välillä, jotka maksoivat ja niiden,
jotka pistivät rahat taskuunsa. Beausire älysi sen, mutta oli päässyt
nyt vauhtiin; tekourheiden on vaikeampi pidättää itseään kuin
todellisten sankarien.
"Luulin, että minulla täällä on ystäviä", sanoi hän.
"Tietysti on", vastattiin eri tahoilta.
"Vai niin, mutta minä huomaan erehtyneeni."
"Missä suhteessa?"
"Siinä, että paljon tapahtuu minun tietämättäni."
Pankinpitäjä antoi taas merkin, ja läsnäolevat osakkaat vakuuttivat
uudestaan.
"Hyvä on, että tiedän", jatkoi Beausire, "ja petolliset ystävät
saavat palkkansa."
Hän tavoitti miekkansa kahvaa, mutta käsi osui vain vyötärystaskuun,
joka täynnä louisdoreja päästi ilmiantavaa kilinää.
"Kuuletteko?" huudahti pari naista, "herra Beausire on tänä iltana
rahakas."
"Tuntuu olevan", myönsi pankinpitäjä salakavalasti. "Jos hän on
hävinnyt, ei hän kuulu ainakaan kaikkea hävinneen, ja jos hän on
ollut uskoton todellisille tovereilleen, voi sen korjata. Kuulkaapa,
ritari, tulkaa mukaan."
"Ei, kiitos!" sanoi Beausire kuivasti. "Kun jokainen pitää täällä
omansa, niin minäkin."
"Mitä pirua sinä tarkoitat?" kuiskasi hänelle eräs.
"Saamme kohta selittää."
"No pelatkaa", kehoitti vielä pankinpitäjä.
"Pankaa edes yksi louisdori", sanoi muuan naisista taputtaen
Beausirea olalle päästäkseen niin lähelle kultataskua kuin suinkin.
"Minä en pelaa vähemmistä kuin miljoonista", sanoi Beausire
uhmaillen, "enkä käsitä, että viitsitte pelata mokomilla louisdorin
panoksilla. Kuulkaapa, Pot-de-Ferin herrat, koska on salavihkaa puhe
miljoonista, niin heitetään hiiteen louisdorin pelit! Miljoonilla me
miljoonamiehet!"
Beausire oli nyt niin villiintynyt, ettei enää pysynyt tavallisen
järjen rajoissa. Häntä huumasi vaarallisempi päihtymys kuin viinin
aikaansaama. Mutta äkkiä hän sai takaapäin kinttuunsa niin nasevan
potkun, että intoilu paikalla lakkasi.
Hän kääntyi katsomaan ja näki vieressään pitkulaiset, oliivinväriset,
jäykät ja kuoppaiset kasvot, joissa kaksi mustaa silmää hehkui kuin
tuliset hiilet. Beausiren uhkaavaan liikkeeseen tämä outo henkilö
vastasi juhlallisella tervehdyksellä, johon liittyi niin tuikea
silmäys kuin pitkä miekka.
"Portugalilainen!" mutisi Beausire ällistyneenä, kun häntä tervehti
sama, joka oli potkaissut.
"Portugalilainen!" toistivat naiset, jotka hyljäten Beausiren
alkoivat liehua muukalaisen ympärillä.
Tämä portugalilainen olikin hyvin mieleinen naisille, hän kun sillä
tekosyyllä, ettei osannut ranskaa, tavantakaa toi heille makeisia,
jotka toisinaan oli kääritty viiden-, kuudenkymmenen livren
suuruisiin valtiorahaston sitoumuksiin.
Beausirelle tämä portugalilainen oli tuttu yhtiön osakkaana. Hän
menetti aina pelihuoneen tavallisille vieraille, pitäen panoksensa
noin sadan louisdorin rajoissa viikolta, ja nämä sata louisdoria
vietiin häneltä säännöllisesti. Hän oli näet yhtiön houkutin:
sillaikaa kun hän antoi kyniä itseltään nuo sata louisdoria, kynivät
osaveikot peliin houkuteltuja niin paljon kuin ehtivät.
Yhtiömiehet pitivätkin portugalilaista hyödyllisenä, ja pelaajista
hän oli hauska mies. Beausire tunsi häntä kohtaan sitä vaiteliasta
arvonantoa, jota outous aina herättää, vaikkapa siihen liittyisi
epäluuloakin.
Saatuaan potkun takaapäin Beausire siis malttoi mielensä, vaikeni
ja istuutui. Portugalilainen asettui pelipöydän ääreen, otti esille
kaksikymmentä louisdoria, ja kahdessakymmenessä vedossa, joihin meni
vain neljännes tuntia, vapautti hänet näistä rahoista kuusi ahnetta
vastapelaajaa, jotka hetkeksi unohtivat, kuinka syvältä pankinpitäjä
ja hänen yhtiötoverinsa olivat heitä raapaisseet.
Kello löi kolme aamulla, ja Beausire oli juuri juonut lasin olutta.
Saliin astui kaksi palvelijaa, ja pankinpitäjä päästi rahat heti
solumaan pöydän kaksinkertaisen pohjan lomaan, sillä yhtiön
säännöissä ilmeni osakkaiden keskinäinen luottamus sellaisena,
ettei yhtiön rahastoa koskaan saanut jättää yksityisen osakkaan
haltuun. Pelin lopussa rahat siis laskettiin pienen luukun kautta
kätköönsä, ja tähän kohtaan sääntöjä oli tehty vielä se lisä,
ettei pankinpitäjällä saanut olla pitkiä hihoja ja ettei hän saisi
pitää rahoja mukanaan, ja tämä oli ymmärrettävä niin, että hänen
ei sallittu sujahuttaa hihoihinsa pariakymmentä louisdoria ja että
osakkaat saivat tarkastaa, oliko hän ehkä salaa pistänyt kolikoita
taskuihinsa.
Palvelijat toivat seuran jäsenille päällystakit, viitat ja miekat;
jotkut onnelliset pelaajat tarjosivat käsivartensa naisille;
huono-onniset kapusivat kantotuoleihin, jollaisia vielä käytettiin
näissä hiljaisissa kortteleissa, ja pelisaliin tuli yö.
Myös Beausire oli kääriytynyt dominoonsa, ikäänkuin aikoisi lähteä
kauaskin, mutta ei mennyt pitemmälle kuin ensi kerrokseen, ja kun
portti oli jälleen suljettu ja ajurit, kantotuolit ja jalkamiehet
olivat hävinneet kuulumattomiin, palasi hän saliin, jonne muut
yksitoista osakasta olivat samoin juuri kokoontuneet.
"Nyt saamme vihdoinkin tehdä selkoa", sanoi Beausire.
"Sytyttäkää lamppu älkääkä puhuko niin kovaa", sanoi hänelle
portugalilainen tyynesti, hyvällä ranskankielellä, ja pani omasta
puolestaan tulta pöydällä olevaan kynttilään.
Beausire mutisi joitakin sanoja, mutta niistä ei kukaan välittänyt.
Portugalilainen asettui pankinpitäjän paikalle; tutkittiin, olivatko
akkunaluukut, verhot ja ovet tarkoin suljetut, ja sitten istuuduttiin
hiljaa pöydän ympärille, kyynärpäät pöytää vasten, kasvoissa
uteliaisuuden ilme.
"Minulla on jotakin ilmoitettavaa", sanoi portugalilainen. "Onneksi
saavuin ajoissa, sillä herra Beausire ei osaa tänä iltana pitää
suutansa kiinni..." Beausiren teki mieli jotakin sanoa.
"Kas niin, hiljaa!" komensi portugalilainen, "ei mitään turhia
sanoja. Te olette lausunut semmoista, mikä on liiankin varomatonta.
Teillä näkyy olevan tietoa suunnitelmastani; hyvä on. Olette
järkevä mies, ehkä olette arvannut asian, mutta selväähän on, ettei
itserakkaus saa koskaan vahingoittaa omaa etua."
"En ymmärrä", sanoi Beausire.
"Emmekä mekään ymmärrä", yhtyivät siihen muut.
"Nähkääs, herra Beausire tahtoi todistaa, että juuri hän on ensin
keksinyt aatteen."
"Minkä aatteen?" kysyivät yhtiömiehet.
"Sen, joka koskee kahta miljoonaa!" huudahti Beausire mahtipontisesti.
"Kahta miljoonaa!" toistivat läsnäolijat.
"Ensiksikin liioittelette", riensi portugalilainen muistuttamaan.
"Niin suureen summaan se ei voi nousta, ja sen voin kohta todistaa."
"Ei meistä yksikään ymmärrä, mitä tarkoitatte", sanoi pankinpitäjä.
"Mutta sittenkin olemme pelkkänä korvana", lisäsi eräs toinen.
"Puhukaa te ensin", sanoi Beausire.
"Niin aionkin."
Ja portugalilainen kaatoi itselleen suunnattoman lasillisen
mantelimaitoa ja joi sen maltillisesti, vähääkään muuttamatta
kankeata ryhtiään.
"Tietäkää", sanoi hän, "en puhu nyt herra Beausirelle, ettei
kaulanauha ole muuta kuin viidentoista sadan tuhannen livren
arvoinen."
"Vai niin, vai kaulanauhasta te puhutte", sanoi Beausire.
"Niin, monsieur, ettekö tekin sitä tarkoita?"
"Kuka ties."
"Nyt hän on olevinaan vaitelias, kun on ensin ollut suulas", mutisi
portugalilainen ja kohautti hartioitaan.
"Ikäväkseni huomaan teidän puhuvan sellaisella sävyllä, joka on
minulle vastenmielinen", sanoi Beausire äkäisenä kuin kukko, joka
nousee kannuksilleen.
"Joutavia!" sanoi portugalilainen kylmänä kuin marmoori. "Sitten
tulee teidän vuoronne puhua; nyt puhun minä ensin. Aika on täpärällä,
sillä teidän on muistettava, että lähettiläs saapuu viimeistään
viikon päästä."
"Tämä juttu käy yhä mutkikkaammaksi", ajatteli seura hytkähdellen
uteliaisuudesta. "Kaulanauha, viisitoista sataa tuhatta livreä,
lähettiläs... mitä ihmettä se on?"
"Lyhyesti sanoen on asian laita näin", jatkoi portugalilainen.
"Herrat Böhmer ja Bossange ovat tarjonneet kuningattarelle
timanttista kaulanauhaa, jonka arvo on viisitoista sataa tuhatta
livreä. Kuningatar ei huolinut. Jalokivisepät eivät tiedä mitä sille
pitäisi tehdä, ja kätkevät sen. He ovat pahassa pulassa, sillä tuon
kaulanauhan voi ostaa vain se, jolla on kuninkaalliset varat. No
niin, minä olen keksinyt sen kuninkaallisen henkilön, joka sen ostaa
ja saa sen lähtemään herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapista."
"Ja se henkilö on...?" kysyivät toiset.
"Armollinen hallitsijani, Portugalin kuningatar", vastasi
portugalilainen pöyhistellen.
"Nyt emme ymmärrä vähääkään", sanoivat yhtiömiehet.
"En minäkään käsitä niin mitään", ajatteli Beausire ja lisäsi sitten
ääneen:
"Selittäkää asianne suoraan, herra Manuel, sillä yksityisten
erimielisyyksien on väistyttävä yleisen edun tieltä. Te olette
aatteen isä, sen myönnän avoimesti. Luovun kaikesta isyydestä, mutta
olkaa kaikin mokomin selvä."
"No vihdoinkin", sanoi Manuel, siemaisten toisen lasillisen
mantelimaitoa. "Kyllä minä sen teen selvästi kuin päivä."
"Nyt on jo selvillä, että on olemassa viidentoista sadan tuhannen
arvoinen kaulanauha", sanoi pankinpitäjä. "Se on tärkeä kohta."
"Ja se kaulanauha on herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapissa. Siinä
on asian toinen kohta", sanoi Beausire.
"Mutta don Manuel sanoo, että Portugalin kuningatar ostaa sen
kaulanauhan. Se se panee ymmälle."
"Mikään ei kuitenkaan ole selvempää", sanoi portugalilainen, "jos
vain tarkkaatte sanojani. Lähettilään toimi on nyt avoinna. Sitä
hoidetaan väliaikaisesti. Uusi lähettiläs, herra de Souza saapuu
tänne aikaisintaan viikon päästä."
"Hyvä!" sanoi Beausire.
"Mikä voi estää, että viikon kuluessa saapuu tuo lähettiläs, jolla on
kova halu päästä Pariisiin, ja että hän astuu virkaansa?"
Läsnäolevat katsahtivat toisiinsa ällistyneinä.
"Ymmärtäkää", sanoi Beausire innostuneena, "don Manuel tarkoittaa,
että voi saapua oikea tai väärä lähettiläs."
"Juuri niin", myönsi portugalilainen. "Jos uusi lähettiläs haluaisi
hänen majesteettinsa Portugalin kuningattaren nimessä ostaa tuon
kaulanauhan, niin on kai hänelle siihen oikeus."
"Tietysti, hitto soikoon!" huudahtivat läsnäolijat.
"Ja silloin hän hieroo kauppaa herrain Böhmer ja Bossangen kanssa.
Siinä kaikki."
"Ehdottomasti kaikki."
"Mutta kun kaupasta on sovittu, pitää maksaa", huomautti faaraopelin
pankinpitäjä.
"Se on niin vietävän selvää", vastasi portugalilainen.
"Herrat Böhmer ja Bossange eivät luovuta sitä kaulanauhaa
lähettiläälle, vaikka hän olisi oikea Souza, ellei ole hyvää
vakuutta."
"Minä olen kyllä ajatellut vakuutta", vastasi tuleva lähettiläs.
"Millaista?"
"Kuten sanottu, lähettilään toimi on avoinna."
"Niin."
"Lähetystössä on jäljellä vain sihteeri, kelpo ranskalainen, joka
puhuu portugalinkieltä niin huonosti kuin ikinä kukaan ja ihastuu,
kun portugalilaiset puhuvat hänelle ranskaa, sillä silloin hänen ei
tarvitse ponnistella, ja kun ranskalaiset puhuvat portugalinkieltä,
sillä silloin hän saa loistaa."
"Entä sitten?" kysyi Beausire.
"Meidän on esiteltävä itsemme sille kelpo miehelle kaikessa uuden
lähetystön ulkoloistossa."
"Tuo ulkoloisto on kyllä hyvä", sanoi Beausire, "mutta asiakirjat
ovat parempia."
"Asiakirjoja tulee myös olemaan", selitti don Manuel lyhyesti.
"Turhaa olisi kieltää, että don Manuelilla on suuret ansiot", sanoi
Beausire.
"Kun ulkoasunne ja asiakirjat ovat saaneet sihteerin käsittämään,
että me olemme oikea lähetystö, niin asetumme lähetystön hotelliin."
"Oho, se on hieman uskallettua!" keskeytti Beausire.
"Se on pakollista", jatkoi portugalilainen.
"Selvä asia", myönsivät muut.
"Entä sihteeri?" huomautti Beausire.
"Jos hän sattuisi muuttumaan vähemmän uskovaiseksi, erotetaan hänet
kymmenen minuuttia ennen, kuin rupeaa epäilemään. Luullakseni on
lähettiläällä oikeus erottaa sihteerinsä?"
"Ilmeisesti."
"Me olemme siis isäntiä lähetystön hotellissa, ja ensi työksemme
poikkeamme herrain Böhmer ja Bossangen pakinoille."
"Ei, ei läheskään", väitti nyt Beausire, "Te ette näy tuntevan
erästä pääasiaa, jonka taas minä tunnen perinpohjin, kun olen
elänyt hovissa. Puheena olevan laatuiseen toimenpiteeseen voi
lähettiläs ryhtyä varsta sitten, kun hänet on oikein virallisesti
päästetty kuninkaan puheille, ja siinä kohden, lempo soikoon, on
aika vaara. Kuuluisa Riza-Bey pääsi kyllä Ludvig XIV:n luo Persian
shaahin lähettiläänä ja oli niin julkea, että tarjosi hänen kaikkein
kristillisimmälle majesteetilleen kolmenkymmenen livren arvoisia
turkooseja, mutta hän oli perin taitava persiankielessä, ja vaikka
hitto veisi, niin ei Ranskassa ollut ainoatakaan oppinutta, joka
olisi voinut todistaa, ettei hän ollut kotoisin Ispahanista. Mutta
meidät tunnettaisiin heti. Meille sanottaisiin suoraa päätä,
että puhumme portugalinkieltä ihan ranskalaiseen tapaan, ja
vastaväitteistämme huolimatta meidät pistettäisiin Bastiljiin. Pitää
varoa."
"Mielikuvituksenne vie teidät kovin kauas, arvoisa yhtiötoveri",
sanoi portugalilainen. "Me emme antaudu semmoisiin vaaroihin, vaan
pysymme koreasti hotellissamme."
"Silloin herrat Böhmer ja Bossange eivät usko meitä oikeiksi
portugalilaisiksi, oikeaksi lähetystöksi, kuten asia vaatii."
"Nuo herrat saadaan käsittämään, että meillä lähtiessämme
Ranskaan oli yksinomaisena toimena ostaa tuo kaulanauha ja että
lähettiläänmuutos on tapahtunut sillaikaa, kun olimme matkalla, ja
silloin saimme myös määräyksen ruveta hoitamaan lähettilään virkaa.
Tuo määräys on tarpeen vaatiessa näytettävä jalokivisepille, koska
kerran täytyy se näyttää lähetystön sihteerille; mutta kuninkaan
ministereille on varottava sitä näyttämästä, sillä semmoiset
ovat uteliaita ja epäluuloisia ja voisivat rettelöidä monistakin
pikkuseikoista."
"Niinpä niin", tuumivat läsnäolijat, "ei ruveta tekemisiin
ministerien kanssa."
"Ja jos herrat Böhmer ja Bossange vaatisivat..."
"Mitä?" keskeytti don Manuel.
"Osan hintaa ennakolta", sanoi Beausire.
"Se tekisi asiassa mutkan", myönsi portugalilainen hämillään.
"Sillä kaikissa tapauksissa", jatkoi Beausire, "on lähettiläällä
tavallisesti kreditiivi, ellei juuri käteisiä rahoja."
"Aivan oikein", sanoivat osakkaat.
"Ja asia menisi myttyyn", väitti Beausire.
"Aina te keksitte keinoja", huomautti don Manuel purevan katkerasti,
"millä saa yrityksen menemään myttyyn. Mutta sen onnistumiseksi ette
keksi mitään."
"Juuri onnistumista varten tahdon ensin viitata vaikeuksiin", vastasi
Beausire. "Kuulkaapa, nyt jo keksinkin!"
Kaikki päät kumartuivat nyt kehäksi.
"Joka kanslia pitää tietysti kassaa."
"Kassaa ja luottoa."
"Älkäämme puhuko luotosta", sanoi Beausire, "sillä se käy kalliiksi.
Saadaksemme luottoa meillä pitäisi olla hevosia, vaunuja,
palvelijoita, huonekaluja, kapineita, joihin luottoa voisi perustaa.
Puhutaan vain kassasta. Mitä arvelette lähetystönne kassasta?"
"Olen aina pitänyt hallitsijaani, hänen uskovaisinta majesteettiaan,
anteliaana kuningattarena. Varmaankin hän on sen asian järjestänyt
hyvälle kannalle."
"Saadaan nähdä; mutta olettakaamme sittenkin, ettei kassassa ole
mitään."
"Olisihan se mahdollista", myönsivät toverit hymyillen.
"Mutta ei siitä sen pahempaa hätää, sillä silloin me, lähettiläät,
kysymme herroilta Böhmer ja Bossangelta, kuka on heidän asiamiehensä
Lissabonissa, ja kohta kirjoitamme, leimaamme, sinetöitsemme heille
tuon asiamiehen lunastettaviksi pantuja vekseleitä niin paljon kuin
tarvitaan."
"Sepä on hyvä tuuma", sanoi don Manuel majesteettisesti. "Kiintyneenä
itse keksintöön en ole syventynyt yksityiskohtiin."
"Jotka ovat mainiosti harkitut", lisäsi pankinpitäjä lipoen kieltään.
"Nyt on jaettava eri tehtävät meidän kesken", sanoi Beausire.
"Don Manuelissa näen lähettiläämme."
"Tietysti, tietysti", huudettiin yhteen ääneen.
"Ja herra Beausiressa näen yksityissihteerini ja tulkkini", lisäsi
don Manuel.
"Kuinka niin?" kysyi Beausire hieman levotonna.
"Minun ei sovi puhua sanaakaan ranskaa, minä kun olen herra de
Souza; sillä minä tunnen tuon korkean herran, ja jos hän puhuu, mikä
on harvinaista, puhuu hän vain portugalilaista äidinkieltään. Te
sitävastoin, herra Beausire, paljon matkustellut, hyvin perehtynyt
pariisilaisten liiketapoihin, koko taitava portugalinkielessä..."
"Hyvinkin kehno", oikaisi Beausire.
"Kyllin taitava, jottei teitä luulla pariisilaiseksi."
"Tosin niin... Mutta..."
"Ja sitäpaitsi", lisäsi don Manuel kiinnittäen mustan katseensa
Beausireen, "tulee tärkeimmille toimihenkilöille suurin voitto-osuus."
"Luonnollisesti", vahvistivat muut.
"Olkoon menneeksi, minä olen sihteeri ja tulkki."
"Mutta ratkaistaan heti muuan kysymys", keskeytti pankinpitäjä.
"Kuinka jaetaan voitto?"
"Se on pian laskettu", sanoi don Manuel. "Onhan meitä tusina."
"Juuri tusina", myönnettiin, kun oli laskettu.
"Jaetaan siis kahteentoista osaan", selitti don Manuel, "kuitenkin
sillä ehdolla, että jotkut saavat puolitoista osuutta, esimerkiksi
minä, aatteen keksijänä ja lähettiläänä, ynnä herra Beausire, joka
oli vainunnut tämän aatteen ja puhui miljoonista tänne tullessaan."
Beausire nyökäytti hyväksyvästi.
"Ja sitten", sanoi portugalilainen, "puolitoista osuutta myös sille,
joka myy timantit."
"Ei", huusivat yhtiömiehet yksimielisesti, "ei mitään hänelle, tai
enintään puoli osuutta."
"Miksi niin?" ihmetteli don Manuel. "Minusta hän menee suureen
vaaraan."
"Kyllä niin", vastasi pankinpitäjä, "mutta hänellehän lankeavat
harjakaiset, välityspalkkiot ja alennukset, josta kertyy sievoinen
summa."
Kaikki nauroivat; nämä kunnon veikot ymmärsivät toisensa mainiosti.
"No asia on siis sovittu", sanoi Beausire. "Huomiseksi
yksityiskohdat, nyt on myöhä."
Hän ajatteli Olivaa, joka oli jäänyt naamiohuveihin kahdenkesken
sinisen dominon kanssa, eikä hänellä ollut aivan sokeata luottamusta
siihen mieheen, vaikka louisdoreja heltisikin niin helposti.
"Ei, ei, sovitaan nyt kohta kaikesta", sanoivat yhtiömiehet. "Mitä
yksityiskohtia pitäisi päättää?"
"Tarvitaan matkavaunut, joissa on Souzan vaakuna", vastasi Beausire.
"Sitä kestää kauan maalata", muistutti don Manuel, "ja varsinkin
kuivattaa."
"Siis toinen ehdotus!" huudahti Beausire. "Lähettilään ajoneuvot ovat
menneet matkalla rikki, ja hänen on ollut pakko turvautua sihteerinsä
vaunuihin."
"Onko teillä vaunut?" kysyi portugalilainen.
"On minulla ne, jotka satun saamaan."
"Entä vaakuna?"
"Minkä vain käsiini saan."
"No se helpottaa asiaa. Paljon tomua, paljon kuraa vaunujen ovissa,
ja paljon myös takana, missä on vaakunan sija, niin että lähetystön
sihteeri näkee vain tomua ja kuraa."
"Mutta lähettilään seurue?" kysyi pankinpitäjä.
"Me saavumme illalla, se on ensimmäistä esiintymistä varten
soveliaampaa; te muut tulette vasta seuraavana päivänä, kun
valmistukset jo on suoritettu."
"Ihan oikein."
"Mutta lähettiläällä on, paitsi sihteeriään, myös kamaripalvelija
mukanaan, ja se on arkaluontoinen toimi", sanoi don Manuel.
"Herra päällysmies", sanoi pankinpitäjä eräälle näistä
keinottelijoista, "te saatte ruveta kamaripalvelijaksi."
Päällysmies kumarsi.
"Entä rahoja ostoksiin?" tiedusti don Manuel. "Itse olen tyhjä."
"Minulla on rahaa", sanoi Beausire, "mutta ne ovat rakastajattareni
omia."
"Paljonko on kassassa?" utelivat osakkaat.
"Avaimet esille, hyvät herrat", sanoi pankinpitäjä. Kukin otti
taskustaan pienen avaimen ja aukaisi yhden niistä kahdestatoista
lukosta, joilla pöydän kaksinkertainen pohja oli suljettu, niin ettei
yksikään tämän oivallisen seuran jäsen päässyt tutkimaan kassaa ilman
yhdentoista toverinsa lupaa. Nyt alkoi kassan tarkastus.
"Sata yhdeksänkymmentä kahdeksan louisdoria paitsi vararahastoa",
ilmoitti pankinpitäjä, jota oli pidetty silmällä.
"Antakaa ne herra Beausirelle ja minulle", sanoi don Manuel. "Siinä
ei liene liikaa?"
"Antakaa meille kaksi kolmannesta ja jättäkää viimeinen kolmasosa
lähetystön muulle väestölle", ehdotti Beausire jalomielisesti, saaden
osakseen yleistä suosiota.
Tällä tapaa don Manuel ja Beausire saivat sata kolmekymmentä
kaksi louisdoria, ja kuusikymmentäkuusi varattiin muille ja nyt
hajaannuttiin, kun ensin oli sovittu huomisesta yhtymäpaikasta.
Beausire kääri dominon kainaloonsa ja kiirehti juosten
Dauphine-kadulle, missä toivoi tapaavansa jälleen neiti Olivan
kaikkine entisine hyveineen ja uusine louisdoreineen.