Rouva de la Motte, joka ei ollut hajamielinen, herätti kardinaalin
haaveilemasta.
"Minne nämä ajoneuvot vievät minua?" kysyi hän.
"Kreivitär", sanoi kardinaali, "älkää pelätkö mitään, te lähditte
omasta talostanne, ja vaunut vievät teidät sinne takaisin."
"Omasta talostani... sieltä esikaupungista?"
"Niin, hyvin pienestä talosta, johon kuitenkin sopii niin paljon
suloa!"
Näin sanoen prinssi tarttui Jeannen toiseen käteen ja lämmitti sitä
hellällä suudelmalla.
Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, johon niin paljon suloa koki
mahtua. Jeanne hypähti kevyesti maahan, ja kardinaali aikoi häntä
seurata.
"Ei maksa vaivaa, monseigneur", kuiskasi hänelle tämä kiusanhenki
naisen hahmossa.
"Kuinka, kreivitär, eikö kannata viettää seurassanne muutamia hetkiä?"
"Ja nukkua, monseigneur."
"Otaksun talossanne olevan useampia kuin yhden makuuhuoneen."
"Minua varten kyllä, mutta teille..."
"Ei siis minulle ainoaakaan?"
"Ei vielä", vastasi Jeanne niin viehättävän ja samalla yllyttävän
näköisenä, että kielto oli lupauksen veroinen.
"Hyvästi siis!" sanoi kardinaali niin ihastuneena, että hetkeksi
unohti, mitä oli sattunut naamiohuveissa.
"Näkemiin, monseigneur!"
"Itse asiassa onkin näin parempi", mutisi kardinaali lähtiessään.
Jeanne astui sitten yksin uuteen kotiinsa. Kuusi palvelijaa, joiden
unen oli keskeyttänyt juoksijan kolkutin, oli asettunut riviin
eteisessä. Hän katseli heitä kaikkia tyynesti, ilmeessään se
ylemmyys, jota rikkaus ei suo kaikille rikkaille.
"Ja kamarineitsyet?" sanoi hän.
Yksi palvelijoista astui kunnioittavasti esille ja selitti:
"Kaksi kamarineitsyttä odottaa rouvan makuuhuoneessa."
"Kutsukaa heidät."
Palvelija totteli. Pian ilmestyikin kaksi kamarineitsyttä.
"Missä te tavallisesti nukutte?" kysyi heiltä Jeanne.
"Meillä ei vielä ole määrättyä huonetta", vastasi vanhempi, "vaan
makaamme siellä, missä rouva katsoo hyväksi."
"Antakaa tänne huoneuston avaimet."
"Ne ovat tässä, madame."
"Hyvä, tämän yön saatte viettää kaupungilla."
Kamarineitsyet katsahtivat emäntäänsä ihmetellen.
"Teillä on kai jokin olinpaikka muualla?"
"On kyllä, madame, mutta nyt on hieman myöhä. Jos rouva kuitenkin
tahtoo olla yksin..."
"Nämä herrat saattavat teitä", lisäsi kreivitär laskien kuusi
palvelijaa menemään, ja nämä olivatkin tyytyväisempiä kuin
kamarineitsyet.
"Ja milloin pitää palata?" kysyi eräs heistä arasti.
"Huomenna kello kaksitoista."
Kuusi palvelijaa ja molemmat kamarineitsyet katselivat toisiaan
tuokion, mutta Jeannen käskevän silmäyksen hallitsemina poistuivat
ovelle päin. Jeanne seurasi heitä ja antoi heidän mennä ulos, mutta
kysyi, ennenkuin sulki ulko-oven:
"Jääkö taloon enää ketään?"
"Ei, madame, täällä ei ole ketään. Mutta rouvan ei mitenkään
sovi olla täällä ihan yksin; täytyy jättää ainakin yksi ihminen
taloushuoneiden puolelle, mihin huoneeseen tahansa, kunhan hän vain
on varalla."
"Minä en tarvitse ketään."
"Voi sattua tulipalo tai rouva sairastuu."
"Hyvää yötä, saatte nyt kaikki mennä."
Ja hän otti esille rahakukkaronsa.
"Ja tässä on vähän tuliaisia, koska nyt tulin pitämään emännyyttä",
sanoi hän.
Iloinen sorina, säädyllisten palvelijain kiitos, oli ainoana
vastauksena ja viimeisinä sanoina, ja kaikki poistuivat syvin
kumarruksin. Jeanne kuunteli oven sisäpuolella; he toistivat
keskenään, että kohtalo oli heille suonut eriskummaisen emännän.
Kun äänien ja askelten kaiku oli häipynyt kauas, kiersi Jeanne oven
lukkoon ja sanoi voitonriemuisesti:
"Vihdoinkin yksin! Yksin kodissani!"
Sitten hän otti kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan tulta niistä.
kynttilöistä, jotka paloivat eteisessä, ja pani salpaan myös sen
raskaan oven, joka johti huoneisiin.
Silloin alkoi äänetön ja merkillinen kohtaus, erityisesti omansa
huvittamaan jotakuta niistä "öisistä katselijoista", joiden
runoilijan mielikuvitus suo leijailla kaupunkien ja palatsien
kohdalla.
Jeanne tarkasteli omaisuuttaan: ihaili huone huoneelta koko tätä
rakennusta, jonka pieninkin yksityiskohta sai hänen silmissään
mittaamattoman arvon, heti kun syrjäisen uteliaisuuden sijalle oli
tullut omistajan itsekkyys.
Pohjakerros, hyvin tilkitty ja kauttaaltaan vuorattu, sisälsi
kylpyhuoneen-, taloushuoneet, ruokasalit, kolme salonkia ja kaksi
vastaanottohuonetta.
Näiden suurten suojien kalustus ei ollut niin kallisarvoinen kuin
jonkun Guimardin eikä niin keimaileva kuin herra de Soubisen
ystävien, mutta siitä uhkui ylhäistä ylellisyyttä; myöskään ei se
ollut uusi. Koti olisi vähemmän miellyttänyt Jeannea, jos se olisi
päivää ennen kalustettu nimenomaan häntä varten.
Kaikki nämä antiikkiset, muotinaisten halveksimat kalleudet,
mestarillisesti veistetyt mustapuiset huonekalut; kynttiläkruunut
kristalliköynnöksineen, joiden kullatut haarat ulottivat
ruusunväristen vahakynttiläin keskeltä heleitä liljoja;
vanhanaikuiset seinäkellot, hienoa koho- ja emaljityötä;
kiinalaisilla kuvioilla somistetut tulenvarjostimet; suunnattoman
isot japanilaiset ruukut täynnä harvinaisia kukkia; ovien yläosat,
joissa oli Boucherin tai Watteaun maalauksia harmaavärisinä tai
väritettyinä -- kaikki tämä herätti uudessa omistajassa kuvaamatonta
huimausta.
Tuossa seisoi uunin reunustalla kaksi kullattua merenhaltiaa kantaen
korallikimppuja, joiden haaroissa riippui kuin rypäleinä senaikuisia
moninaisia jalokiviteoksia. Edempänä, kullatulla peilipöydällä, jonka
levy oli valkoista marmoria, kannatti tavattoman iso, vaaleanvihreä
norsu, korvissa safiirirenkaat, monilla hajuainepulloilla täytettyä
tornia.
Ruusupuisilla hyllyillä, joiden kulmissa oli kullattuja
lehtikoristeita, loisti kultareunaisia, kuvitettuja naistenkirjoja.
Täydellinen, hieno gobeliinikalusto, kärsivällisyyden mestariteos,
joka oli itse tehtaallekin maksanut sata tuhatta livreä, oli
sijoitettu harmaan- ja kullanväriseen pieneen salonkiin, jossa
jokainen ovenpohja oli Vernerin tai Greuzen maalaama pitkulainen
taulu. Työhuoneessa oli Chardinin parhaita muotokuvia ja Clodionin
hienoimpia teoksia poltetusta savesta.
Kaikki todisti, ei rikkaan nousukkaan hätäilyä tyydyttääkseen omaa
tai rakastajattarensa mielikuvitusta, vaan pitkällistä, kärsivällistä
vaivannäköä, jollaisen ottavat suorittaakseen ikivanhan rikkauden
omistajat kasatessaan isäinsä aarteiden lisäksi aarteita lapsilleen.
Ensin Jeanne tarkasteli kokonaisuutta ja laski huoneiden lukumäärän;
sitten hän otti selkoa yksityiskohdista. Mutta kun domino vaivasi
häntä ja kureliivi puristi, astui hän makuuhuoneeseensa, riisuutui
kiireesti ja otti ylleen vanulla sisustetun silkkisen aamunutun.
Väristen, puolialasti silkissä, joka hyväili hänen poveaan ja
vartaloaan, hienot, jäntevät jalat lyhyen hameen poimuissa, hän nousi
rohkeasti portaita ylös pitäen valoa kädessään.
Tottuneena yksinäisyyteen, varmana siitä, ettei enää tarvinnut pelätä
palvelijankaan katsetta, hän riensi huoneesta toiseen, antaen ovista
tulevan viiman leyhytellä nuttuaan, jota piti tavan takaa uudestaan
kääriä sirojen polvien suojaksi.
Ja kun hän erästä kaappia avatakseen kohotti käsivarttaan, kun
väistyvä vaate salli nähdä hartian valkoista pyöreyttä, jota kultasi
sentapainen punertava valonheijastus kuin Rubensin maalauksissa,
lienevät näkymättömät henget, piillessään seinäverhojen tai
maalattujen ovenpohjien takana, riemuinneet saatuaan valtaansa tämän
viehättävän emännän, joka luuli heitä vallitsevansa.
Lopulta kun oli kaikkialla käyty, kun kynttilät olivat kolmeksi
neljäsosaksi palaneet, meni hän väsyneenä, läähättäen takaisin
makuukamariinsa, jonka seinäverhot olivat sinistä satiinia, täynnä
hienosti ommeltuja eriskummaisia kukkia. Hän oli nähnyt ja laskenut
kaikki, hyväillyt kaikkea katsomalla ja koskemalla; nyt ei ollut enää
muuta ihailtavaa kuin oma itsensä.
Hän laski kynttilänjalan Sèvres-porsliiniselle pikkupöydälle, jonka
laita oli kullattu, ja samassa hänen katseensa osui marmoriseen
Endymioniin, Bonchardonin luomaan hienoon ja hekumalliseen
veistokuvaan, joka lemmenhurmauksessa lepäsi pitkällään
punaisenruskealla porfyyrialustalla.
Jeanne meni sulkemaan huoneen oven ja oviverhot, veti paksut
akkunaverhot kiinni, palasi veistokuvan eteen ja ahmi katseillaan
tätä ihanaa nuorukaista, jolle Foibe antoi viimeisen suudelman
ennenkuin palasi taivaaseen.
Punertava tuli oli muuttunut hiillokseksi ja lämmitti tätä huonetta,
jossa kaikki eli, paitsi nautinto.
Jeanne tunsi jalkojensa niin suloisesti vajoavan lattiamaton pehmeään
tuuheaan villaan; polvet notkahtelivat, ja raukeus, joka ei ollut
väsymystä tai unenkaipuuta, painosti hänen poveaan ja silmäluomiaan
niin hellästi kuin rakastajan kosketus, ja samalla toisenlainen
hehku kuin tulisijan lämpö nousi jaloista koko ruumiiseen ja sytytti
suonissa sitä elävää sähköä, jota luontokappaleessa sanotaan
mieliteoksi, ihmisessä rakkaudeksi.
Tänä outojen tunnelmien hetkenä Jeanne näki itsensä Endymionin
takana olevassa seinäkuvastimessa. Puku oli solunut hartioilta
matolle; hieno liinavaate oli raskaamman satiinin laahaamana vaipunut
puolivälin valkeita, pyöreitä käsivarsia.
Mustat silmät, täynnä hempeyttä ja kaipuuta, sykähdyttivät Jeannea
sydämen pohjaan asti; hän huomasi itsensä kauniiksi, hän tunsi
itsensä nuoreksi ja hehkuvaksi. Hän tunnusti itselleen, ettei mikään
hänen ympärillään, ei edes Foibe, ansainnut niin paljon rakkautta
kuin hän itse. Hän lähestyi veistokuvaa nähdäkseen, virkoisiko
Endymion eloon ja pitäisikö hän kuolevaista naista suuremmassa
arvossa kuin jumalatarta.
Tämä hurmaus oli kuin päihtymistä; hänen päänsä vaipui olkaa vasten,
ja outoja väristyksiä tuntui koko ruumiissa. Ja kun hän taas
katsahti silmiin, jotka houkuttivat häntä kuvastimessa, herpaantui
hänen katseensa äkkiä, pää vierähti huoaten rintaa vasten, ja hän
vaipui puolinukuksissa, melkein elotonna, vuoteeseen, jonka uutimet
kumarsivat hänen yläpuolellaan.
Kynttilät levittivät viimeistä läähättävää valoaan sulaneen vahan
keskeltä, kunnes viimeiseen huokuun häipyi myös viimeinen välke.