Naamiaiset olivat parhaassa vauhdissa, kun kardinaali de Rohan ja
rouva de la Motte pujahtivat sinne salavihkaa, ainakin kardinaali,
tuhansien erilaisten dominoiden ja naamioiden sekaan. Pian he
katosivat joukkoon, niinkuin pienet poreet, joita rannalta voi nähdä,
häipyvät suuriin ja kiitävät virran mukana näkymättömiin.
Kaksi dominoa, jotka kokivat pysyä yhdessä mikäli oli mahdollista
tässä sekamelskassa, teki yhteisin voimin vastarintaa, jotteivät
joutuisi virran valtaan, mutta huomatessaan yrityksensä turhaksi
he päättivät hakea suojaa kuningattaren aition alta, missä tungos
ei ollut niin ankara ja seinä lisäksi antoi tukea. Toinen näistä
dominoista oli musta, toinen valkea; edellinen pitkä, jälkimäinen
keskikokoinen. Toinen oli mies, toinen nainen; edellinen viuhtoi
käsivarsillaan, jälkimäinen käänteli päätään.
Nämä dominot näkyivät vilkkaasti keskustelevan. Kuunnelkaamme.
"Sittenkin sinä, Oliva, vartoot jotakuta", toisti pitempi. "Kaulasi
ei enää ole mikään kaula, vaan tuuliviirin sarana, ja pääsi kieppuu
jokaista uutta ihmistä kohti."
"Entä sitten?"
"Mitä? Entäkö sitten?"
"Niin, mitä kummaa siinä on, että käännän päätäni? Sitähän varten
olen tänne tullutkin!"
"Mutta jos käännät toisilta pään pyörälle..."
"Kuuleppa, mitä varten oopperassa käydään?"
"Syitä on tuhansia."
"Niin kyllä, miehillä, mutta naisilla on vain yksi ainoa."
"Mikä?"
"Juuri se, jonka mainitsit: kääntää niin monta päätä pyörälle kuin
suinkin. Itse olet tuonut minut oopperanaamiaisiin, nyt olen täällä,
alistu kohtaloosi."
"Neiti Oliva!"
"Älä rupea hoilaamaan. Tiedät kyllä, ettei se minua pelota, ja
varsinkin saat karttaa lausumasta nimeäni. Naamiohuveissa on kaikkein
sopimattominta kutsua henkilöä nimeltä."
Musta domino teki vihaisen liikkeen, joka kuitenkin hyvin jyrkästi
keskeytyi, kun paikalle saapui sininen domino, jokseenkin kookas ja
turpea, ryhdiltään uljas.
"Kas niin, monsieur", sanoi tulija, "antakaa rouvan huvitella
mielensä mukaan. Hitto vie, ei meillä joka päivä ole puolipaasto eikä
edes joka puolipaastona olla oopperanaamiaisissa."
"Älkää sekaantuko siihen, mikä ei teitä koske", vastasi musta domino
töykeästi.
"Voisitte kerta kaikkiaan muistaa", sanoi sininen domino, "ettei
haittaa olla hieman kohtelias."
"Kun en teitä tunne", väitti musta domino, "niin mitä hittoa varten
teitä kursailisin?"
"Ette tunne, olkoon niin; mutta..."
"Mutta mitä?"
"Mutta minä tunnen teidät, herra Beausire."
Musta domino, niin kerkeä mainitsemaan toisten nimiä, vavahti
kuullessaan omansa, mikäli saattoi päättää silkkisen huppukauluksen
aaltoilemisesta.
"Älkää pelätkö, herra Beausire", jatkoi naamio, "minä en ole se,
miksi minua luulette."
"Menkää hornaan! Miksi muka luulen! Ettekö te nimien arvaaja siihen
tyydy, vaan pyritte toisten ajatuksiakin arvaamaan?"
"Miksi en?"
"No, koettakaa arvata, mitä ajattelen. En ole ikinä nähnyt taikuria,
niin että olisi hauska kerrankin tavata joku sitä lajia."
"Mitä minulta vaaditte, se on niin helppoa, etten sillä ansaitse sitä
arvoa, jonka näytte myöntävän kovin vähästä."
"Antakaas kuulla."
"Ei, keksikää jotakin vaikeampaa."
"Se riittää. Arvatkaa."
"Jos todella tahdotte, niin..."
"Sitä juuri tahdon."
"No niin. Luulitte minua herra de Crosnen asiamieheksi."
"Herra de Crosnen?"
"Niin, ettehän tunne kuin yhden sennimisen, hitto vie,
poliisiministerin."
"Monsieur."
"Hiljaa, hyvä herra; näyttää melkein siltä, että haette miekkaa
sivultanne."
"Sitä juuri hain."
"Lempo soikoon, siinä on sotaisa luonne! Mutta tyyntykää, miekan
jätitte kotiin, ja siinä teitte vallan oikein. Puhutaan nyt muusta.
Tahdotteko olla niin hyvä, että sallitte minun tarjota käsivarteni
rouvalle?"
"Minun naiselleni?"
"Niin, tälle rouvalle. Ellen erehdy, on se tavallista naamiohuveissa,
taikka sitten olen täällä ihan muukalainen."
"Kaiketi se käy laatuun, jos naisen kavaljeeri suostuu."
"Joskus riittää sekin, että nainen suostuu."
"Haluatteko kauankin pitää häntä seurassanne?"
"Voi, hyvä herra Beausire, nyt olette liian utelias; ehkä vain
kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntia taikka kerrassaan koko yön."
"Tämä on suoraa pilkantekoa."
"Suostutteko vai ette? Annatteko rouvan minun huostaani..."
"En."
"No, no, älkää nyt olko olevinanne häijy!"
"Mikä estäisi?"
"Se, ettei tarvitsisi ottaa yhtä naamiota lisää, kun teillä jo on
naamio."
"Mitä ihmettä tarkoitatte?"
"Nyt te olette suuttuvinanne, vaikka äsken olitte niin leppyisä."
"Missä?"
"Dauphine-kadulla."
"Dauphine-kadulla!" huudahti Beausire hämmentyneenä.
Oliva alkoi hohottaa.
"Vaiti sinä, nainen!" ärjäisi musta domino hammasta purren. Sitten
hän kääntyi siniseen dominoon päin.
"Minä en ymmärrä vähääkään, mitä puhutte, monsieur. Härnäilkää vain,
mutta rehellisesti, jos osaatte."
"Minusta tuntuu, ettei mikään ole niin rehellistä kuin puhua totta,
vai mitä arvelee neiti Oliva?"
"Tunnetteko te minutkin?" ihmetteli tämä.
"Mainitsihan herra Beausire äsken nimenne."
"Niin, tehän sanoitte puhuvanne totta", sanoi Beausire palaten
keskustelun aiheeseen. "Mikä se totuus on?"
"Se on se, että juuri kun olitte tappaa tämän naisparan, kuten
mielenne teki tunti sitten, esti teidät siitä parinkymmenen
louisdorin helinä."
"Jo riittää, monsieur."
"Sama se; suokaa siis minulle naisenne käsivarsi, koska teille jo
riittää."
"Ohho", mutisi Beausire, "kyllä huomaan, että te molemmat..."
"Että minä ja rouva..."
"Että te vedätte yhtä köyttä."
"Vakuutan, ettei niin ole asian laita."
"Kuinka voi semmoista väittää?" huudahti Oliva.
"Ja muuten...", lisäsi sininen domino.
"Mitä muuten?"
"Jos olisimmekin yksissä tuumin, niin olisi siitä teille vain etua."
"Kuinka niin? Minulle etua!"
"Ihan varmaan."
"Sen, joka väittää, täytyy myös todistaa", huomautti Beausire
uhmaavasti.
"Mielelläni."
"Olenpa todella utelias..."
"Minun on siis näytettävä toteen, että läsnäolonne täällä on
itsellenne yhtä vahingollinen kuin poissaolonne olisi hyödyllinen."
"Hyödyllinen minulle?"
"Juuri itsellenne."
"Millä tapaa, jos saan kysyä?"
"Onhan arvoisa herra erään akatemian jäsen, vai mitä?"
"Minäkö?"
"Älkää julmistuko, ei tässä ole puheena Ranskan akatemia."
"Akatemia... akatemia..." mutisi Olivan kavaljeeri.
"Niin, Pot-de-Fer-kadulla, maakerroksessa, eikö juuri niin, herra
Beausire?"
"Hiljaa!"
"Joutavia!"
"Hiljaa, sanon minä. Kylläpä te olette harmillinen!"
"Ei ole syytä sanoa!"
"Miksi ei?"
"Siksi, että te ette itsekään sitä usko, Mutta palatkaamme siihen
akatemia-asiaan."
"Mitä oikein tarkoitatte?"
Sininen domino veti esille kellonsa, joka oli jalokivillä koristettu
ja johon Beausiren silmäterät kiintyivät kuin kaksi liekehtivää
mykiötä.
"No, sanokaa nyt!" hätäili jälkimäinen.
"Neljännestunnin päästä, herra Beausire, teidän akatemiassanne
Pot-de-Fer-kadun varrella aletaan neuvotella pikku suunnitelmasta,
jonka mukaan tulee kahden miljoonan voitto kahdelletoista
varsinaiselle osakkeelle, ja niihinhän tekin kuulutte, herra
Beausire."
"Ja kaiketi tekin, ellette..."
"Sanokaa vain!"
"Ellette ole poliisiurkkija."
"Olin tosiaankin luullut teitä, herra Beausire, järkeväksi mieheksi,
mutta nyt huomaan ikäväkseni, että olettekin vain pölkkypää. Jos
kuuluisin poliisiin, olisin kai jo parikymmentä kertaa voinut teidät
siepata kiinni kolttosista, jotka ovat vähemmän kunniakkaita kuin tuo
kahden miljoonan yritys, jota ruvetaan akatemiassa pohtimaan jonkun
minuutin kuluttua."
Beausire mietti hetkisen.
"Hitto minut periköön, mutta oikeassa te olette!" sanoi hän. Mutta
sitten hän muutti mieltään ja sanoi:
"Ahaa, monsieur, te kai lähettäisitte minut Pot-de-Fer-kadulle."
"Juuri sinne teidät lähetän."
"Hyvin ymmärrän, miksi."
"No sanokaa."
"Toimittaaksenne minut siellä kiikkiin. Mutta niin pöhkö en ole."
"Taas olitte tyhmä!"
"Monsieur!"
"Niinkuin sanoin. Sillä jos pystyn toimittamaan, mitä luulette,
jos minulla on vielä suurempi kyky arvata, mitä akatemiassanne on
tekeillä, miksi minun tarvitsisi tulla teiltä pyytämään, että saisin
seurustella naisenne kanssa? Voisinhan vangituttaa teidät heti, ja
niin olisimme teistä erossa, tämä rouva ja minä; mutta minulla on
semmoinen periaate, että hiljaa hyvää tulee."
"Kuulkaapa!" huudahti äkkiä Beausire, hellittäen Olivan käden,
"te juuri istuitte tämän naisen sohvalla pari tuntia sitten. No,
vastatkaa!"
"Oikeastaan se onkin yhdentekevää", selitti nyt Beausire. "Teidän
perusteenne ovat pätevät, enkä muusta välitä. Sanoin: pätevät, mutta
piti sanoa: erinomaiset. Tarjotkaa siis käsivartenne tälle naiselle,
mutta jos houkutatte kelpo miehen satimeen, niin punastukaa!"
Sininen domino alkoi nauraa kuullessaan Beausiren niin keveästi
antavan itselleen kelpo miehen arvon, taputti häntä olalle ja sanoi:
"Nukkukaa rauhassa; lähettäessäni teidät sinne lahjoitan teille
ainakin sata tuhatta livreä, sillä jollette menisi akatemiaan
tänä iltana, jäisitte te, yhtiökumppanienne tavan mukaan, jaon
ulkopuolelle, kun sitä vastoin, jos menette..."
"Hyvä, hyvä, mennään, kävi miten kävi", mutisi Beausire.
Ja hän kumarsi pyörähtäen ja katosi. Sininen domino tarttui nyt
Olivan käsivarteen.
"Nyt on meidän vuoromme", sanoi tämä. "Annoin teidän härnätä Beausire
parkaa mielenne mukaan, mutta sanon jo ennakolta, että minua on
vaikeampi nolata, minä kun jo tunnen teidät. Jos siis tahdotte, että
jatketaan, niin keksikää jotakin hauskaa, muuten..."
"En tiedä mitään hauskempaa kuin teidän oma historianne, hyvä neiti
Nicole", vastasi sininen domino, hiljaa puristaen seuralaisensa
pyöreätä käsivartta.
Olivalta oli päässyt tukahtunut huudahdus, kuullessaan tuon nimen,
jonka naamio oli kuiskannut hänen korvaansa, mutta hän tointui pian,
kuten ainakin henkilö, jota ei voi yllätyksellä vallata.
"Hyväinen aika, mitä te sillä nimellä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Nicole... pitäisikö sen olla minun nimeni? Jos sitä tarkoitatte,
niin teette haaksirikon jo sataman suulla, ihan ensi karia vasten. Ei
minun nimeni ole Nicole."
"Ei nykyään, sen kyllä tiedän. Nyt on nimenne Oliva, sillä Nicole
tuntui liian maalaiselta. Teissä on kaksi naista: Oliva ja Nicole.
Hetken päästä puhukaamme Olivasta, mutta aluksi Nicolesta. Onko se
aika unohtunut, jolloin piditte sitä nimeä? En ainakaan uskoisi.
Voi, rakas lapsi, se nimi, jota on pitänyt nuorena tyttönä, säilyy
ainiaan, vaikkei päälläpäin, niin ainakin sydämen syvyydessä, mikä
muu nimi tahansa on sitten täytynyt ottaa, jotta ihmiset unohtaisivat
ensimmäisen. Onneton Oliva! Onnellinen Nicole!"
Tällä hetkellä ryntäsi joukko naamioituja kuin hyökyaalto yhteen
kietoutunutta paria vastaan, ja Nicolen eli Olivan täytyi melkein
tahtomattaan painautua vieläkin likemmäksi saattajaansa.
"Katsokaapa", sanoi tämä, "tuota monikirjavaa laumaa, noita ryhmiä,
jotka tungeksivat saadakseen huppukauluksensa suojassa kuiskailla
ja ahmia kiemailua ja lemmenpurkauksia; kuinka ne kasaantuvat ja
hajoavat, toiset nauraen, toiset sättien. Kaikilla noilla ihmisillä
on kenties yhtä monta nimeä kuin teillä, ja moni heistä hämmästyisi,
jos kutsuisin heitä nimeltä, jonka luulevat jo unohtuneen."
"Te sanoitte: onneton Oliva!"
"Niin."
"Ette siis usko, että olen onnellinen?"
"Merkillistä olisi, jos voisitte olla onnellinen sellaisen miehen
kuin Beausiren kanssa."
Oliva huokaisi.
"Enkä olekaan", sanoi hän.
"Kuitenkin pidätte hänestä!"
"En juuri liiaksi."
"No jollette rakasta, niin jättäkää hänet."
"En."
"Miksi ette?"
"Siksi, että jos jättäisin hänet, niin alkaisin heti ikävöidä."
"Tulisiko häntä ikävä?"
"Tulisi, sitä pelkään."
"Mutta kuinka te kaipaisitte juoppoa, peluria, miestä, joka lyö
teitä, hirtehistä, joka kerran vielä teilataan Grève-torilla?"
"Kenties ette ymmärrä, mitä nyt sanon."
"Sanokaa kuitenkin."
"Minä kaipaisin sitä melua, jossa hänen vuokseen elän."
"Se minun olisi pitänyt aavistaa. Sitä se merkitsee, että on
nuoruutensa viettänyt hiljaisten ihmisten seurassa."
"Tunnetteko siis nuoruuteni?"
"Täydellisesti."
"Johan nyt, hyvä herra!" sanoi Oliva nauraen ja pudisti päätään
uhmaavasti.
"Te siis epäilette?"
"En vain epäile, vaan olen varma."
"Puhutaan siis pikkuisen nuoruudestanne, neiti Nicole."
"Vaikka vain, mutta sanon jo edeltäpäin, etten aio vastata."
"Ei tarvitakaan."
"Minä siis kuuntelen."
"En tahdo mennä niin kauas taaksepäin kuin lapsuuteenne, siihen
ikään, jota tavallisesti ei oteta lukuun, vaan aloittakaamme siitä
ajasta, jolloin ehditte naimaikään, jolloin havaitsitte, että Jumala
oli pannut teihin sydämen, jotta rakastaisitte."
"Rakastaisin ketä?"
"Rakastaisitte Gilbertiä."
Tämä sana, tämä nimi pani välistyksen kiitämään nuoren naisen
kaikissa suonissa, ja sininen domino tunsi hänen vapisevan.
"Oi Jumala, kuinka te tiedätte?" voihki hän.
Mutta hän hillitsi itsensä äkkiä ja lennätti naamion lävitse,
kuvaamattomassa mielenliikutuksessa, silmäyksen seuralaiseensa, joka
pysyi mykkänä. Oliva eli oikeammin Nicole huokasi syvään.
"Ah, monsieur", sanoi hän, enää yrittämättä kamppailla vastaan, "te
lausuitte nimen, joka herättää minussa monta muistoa. Tunnetteko
tämän Gilbertin?"
"Kyllä, koska puhun teille hänestä."
"Ah!"
"Pulska poika, sen sanon! Te rakastitte häntä?"
"Hän oli kaunis... ei... en minä sitä tarkoita... mutta hän oli
minusta kaunis. Hän oli hyvin älykäs ja syntyperältään minun
vertaiseni... Mutta ei, sitä ei minun ainakaan sovi sanoa.
Vertaiseni... ei ikinä. Niin kauan kuin Gilbert tahtoo, ei yksikään
nainen ole hänen vertaisensa."
"Eikö edes...?"
"Eikö edes kuka?"
"Neiti de Ta..."
"Kyllä huomaan, ketä tarkoitatte!" keskeytti Nicole. "Teillä
näkyy olevan kaikki tiedossa. Niin, niin, hänen rakkautensa pyrki
korkeammalle kuin Nicole parkaan."
"Minä en siitä hiiskukaan, kuten näette."
"Teillä on tiedossa kauheita salaisuuksia, monsieur", sanoi Oliva
hykähtäen, "ja nyt..."
Tällöin hän tuijotti tuntemattomaan, kuin olisi tahtonut naamion
lävitse lukea toisen ajatuksia.
"Ja nyt tahtoisin tietää, minne hän on joutunut?"
"Mutta sen kai te tiedätte paremmin kuin kukaan muu."
"Hyvä Jumala, minkätähden?"
"Sentähden, että jos hän seurasi teitä Taverneystä Pariisiin,
seurasitte te häntä Pariisista Trianoniin."
"Totta kyllä, mutta siitä on jo kymmenen vuotta, eikä nyt ole siitä
ajasta puhe. Minä puhun niistä kymmenestä vuodesta, jotka ovat
kuluneet sen jälkeen, kun karkasin ja hän hävisi. Kymmenessä vuodessa
voi tapahtua niin paljon!"
Sininen domino pysyi yhä vaiti.
"Pyydän teiltä", sanoi Nicole melkein rukoilevalla äänellä, "sanokaa
minulle, minne Gilbert on joutunut? Te olette vaiti ja käännätte
päänne pois. Kenties tämä muisto vaivaa teitä."
Sininen domino ei oikeastaan ollut kääntänyt päätään poispäin, vaan
laskenut sen, ikäänkuin muistot olisivat sitä painaneet.
"Kun Gilbert rakasti neiti de Taverneytä..." sanoi Oliva.
"Nimet hiljempaa", sanoi sininen domino. "Ettekö ole huomannut, etten
minäkään niitä lausu?"
"Kun hän oli niin rakastunut", jatkoi Oliva huoaten, "että Trianonin
joka puukin tiesi hänen rakkautensa..."
"Silloin kai te ette enää häntä rakastanut?"
"Minäkö? Päinvastoin, enemmän kuin koskaan, ja juuri se rakkaus minut
vei turmioon. Minä olen kaunis, ylpeä, ja jos tahdon, myös paatunut.
Ennemmin laskisin pääni mestauspölkylle kuin antaisin perään."
"Teillä on sydäntä, Nicole."
"Niin, minulla oli... siihen aikaan", sanoi tämä raskaasti.
"Tämä keskustelu lienee teistä surullista?"
"Ei, päinvastoin, minusta tuntuu hyvältä palata nuoruuteeni. Elämän
laita on kuin virtojen, sameimmallakin virralla on puhdas alkulähde.
Jatkakaa välittämättä siitä, että rinnastani joskus pääsee huokaus."
"Niin", sanoi sininen domino hieman huojuen, mikä viittasi naamion
alla hymyiltävän, "teistä, Gilbertistä ja vielä eräästä kolmannesta
tiedän kaikki, mitä itsekin voitte tietää, lapsi parka."
"No sanokaa sitten", pyysi Oliva, "miksi Gilbert pakeni Trianonista,
ja jos sen voitte sanoa..."
"Niin uskoisitte minua? Hyvä on, mutta minäpä en sano, ja silloin
uskotte vieläkin varmemmin."
"Kuinka niin?"
"Kysyessänne, miksi Gilbert lähti Trianonista, ette tahdo vastaukseni
avulla uutta varmuutta siitä, mitä ennestään tiedätte, vaan tahdotte
tietoa eräästä asiasta, jota ette tunne."
"Se on totta."
Äkkiä Oliva vavahti ilmeisemmin kuin ennen ja sanoi tarttuen
seuralaisensa käsiin tuskaisella puristuksella:
"Voi Jumalani, Jumalani!"
"Mikä nyt tuli?"
Oliva näkyi rauhoittuvan ja karkoittavan sen ajatuksen, joka oli
häntä säikähdyttänyt.
"Ei mitään."
"Kyllä se oli jotakin. Aioittehan kysyä."
"Niin, sanokaa suoraan, kuinka nyt on Gilbertin laita?"
"Ettekö ole kuullut kerrottavan, että hän on kuollut?"
"Kyllä, mutta..."
"No niin, hän on kuollut."
"Kuollut?" toisti Nicole epäilevästi.
Sitten hänessä kävi äkillinen täristys, kuten äsken, ja hän lisäsi:
"Olkaa armelias, monsieur, ja tehkää mielikseni!"
"Kuinka usein tahansa, hyvä Nicole."
"Pari tuntia sitten näin teidät kotonani, sillä tehän siellä olitte?"
"Tietysti."
"Silloin ette koettanut itseänne salata."
"En vähääkään; päinvastoin pyrin olemaan niin näkyvissä kuin suinkin."
"Ja minä kun olin niin hupsu, niin hupsu! Niin kauan sain teitä
katsella ja olin niin hupsu ja tyhmä, pelkkä nainen, kuten Gilbertin
oli tapa sanoa."
"Lakatkaa jo intoilemasta, ei sillä mihinkään pääse."
"Ei, mutta tahdon itseäni rangaista siitä, että katselin teitä niin
kauan enkä kuitenkaan nähnyt."
"Tuota en ymmärrä."
"Tiedättekö, mitä teiltä pyydän?"
"En, mutta voittehan sanoa."
"Ottakaa naamio kasvoiltanne."
"Täällä? Mahdotonta."
"Ei teillä se ole esteenä, että pelkäisitte muiden kuin minun näkevän
kasvonne, sillä tuolla pylvään takana, parven alla, puolipimeässä ei
teitä kukaan näkisi."
"No mikä sitten olisi esteenä?"
"Te pelkäätte, että tunnen teidät."
"Minutko?"
"Ja että rupean huutamaan: se on hän, se on Gilbert!"
"Oikeaan te osasitte, kun sanoitte: niin hupsu, niin hupsu!"
"Ottakaa pois naamionne!"
"Sama se, mutta yhdellä ehdolla..."
"Siihen suostun ennakolta."
"Että jos vuorostani haluan, että te näytätte kasvonne..."
"Niin riisun naamioni. Muuten saatte sen kiskaista irti."
Sininen domino ei pakottanut kauemmin pyytämään. Hän siirtyi
puolihämärään paikkaan, jonka nuori nainen oli hänelle näyttänyt, ja
otti siellä kasvoiltaan naamion, asettuen vastapäätä Olivaa, joka
tuijotti häneen minuutin ajan.
"Voi, voi, ei", sanoi Oliva polkien jalkaa ja puristaen kätensä
nyrkkiin, "ette ole Gilbert!"
"Kuka siis olen?"
"Mitä minä siitä, kun ette ole hän!"
"Entä jos olisin ollut Gilbert?" kysyi tuntematon kiinnittäen taas
naamion.
"Jos olisitte ollut Gilbert!" toisti nuori nainen intohimoisesti.
"Niin, mitä sitten?"
"Ja jos hän olisi minulle sanonut: Nicole, Nicole, muistuuko mieleeni
Taverney-Maison-Rouge? Voi, silloin..."
"Silloin?"
"Ei enää olisi mitään Beausirea."
"Mutta sanoinhan, rakas lapsi, että Gilbert on kuollut."
"Kenties niin onkin parempi", huokasi Oliva. "Varmaankin, sillä hän
ei olisi teitä rakastanut, vaikka olettekin kaunis."
"Tarkoitatteko, että Gilbert halveksi minua?"
"En, pikemmin hän pelkäsi."
"Mahdollisesti. Minussa oli jotakin samanlaista kuin hänessä, ja hän
tunsi itsensä niin hyvin, että rupesi minua pelkäämään."
"Niinkuin sanoitte, on siis parempi, että hän on kuollut."
"Miksi toistatte minun sanojani? Teidän suussanne ne koskevat minuun
kipeästi. Miksi on parempi, että hän on kuollut?"
"Siksi, että teillä nyt, rakas Oliva -- huomatkaa, nyt saa Nicole
jäädä -- että teillä nyt on onnellisen, rikkaan, loistavan
tulevaisuuden toiveet!"
"Niinkö luulette?"
"Niin, jos lujasti päätätte tehdä kaiken voitavanne sitä päämäärää
varten, jonka teille lupaan."
"Olkaa rauhassa."
"Mutta silloin ei saakaan huokailla, niinkuin äsken teitte."
"Hyvä on. Huokaukseni koskivat Gilbertiä ja kun ei ole kahta
Gilbertiä ja Gilbert on kuollut, niin en enää huokaile."
"Gilbert oli nuori, nuoruudenvikoineen ja -ansioineen; nyt sen
sijaan..."
"Gilbert ei nyt ole vanhempi kuin kymmenen vuotta sitten."
"Ei ole, tietystikään, koska hän on kuollut."
"Niin, kuollut, kuten sanotte; Gilbertit eivät vanhene, he kuolevat."
"Oi teitä, nuoruus, rohkeus, kauneus!" huudahti tuntematon. "Te
ikuiset aiheet rakkauteen, sankaruuteen ja ihailuun! Teidät hukannut
hukkaa itse elämän. Nuoruus on paratiisi, taivas kaikki. Mitä Jumala
meille sitten antaa, se on vain surkeata korvausta nuoruudesta. Mitä
enemmän hän nuoruuden mentyä ihmisille suo, sitä runsaammin hän on
luullut täytyvänsä heidän vahinkoaan korvata. Mutta, suuri Jumala,
mikään ei korvaa niitä aarteita, joita nuoruus tuhlaten jakeli!"
"Gilbert olisi ajatellut, mitä niin kauniisti lausuitte"; sanoi
Oliva, "mutta annetaan sen asian jo olla."
"Niin, puhukaamme nyt teistä."
"Puhutaan, mistä vain tahdotte."
"Sanokaa, miksi te karkasitte Beausiren kanssa?"
"Tahdoin päästä pois Trianonista, ja täytyihän minulla olla joku
toveri. Minun oli enää mahdotonta jäädä Gilbertin hätävaraksi,
sellaiseksi, jota hän halveksi."
"Kymmenen vuotta uskollisuutta ylpeyden vuoksi", sanoi sininen
domino, "voi, kuinka kalliiksi se turhamaisuus on teille käynyt."
Oliva alkoi nauraa.
"Tiedän varsin hyvin, mitä nauratte", jatkoi tuntematon vakavasti.
"Te nauratte sitä, että asioita hyvin tunteva mies väittää teidän
pysyneen uskollisena kymmenen vuotta, vaikkette suinkaan luule
joutuneenne syypääksi niin naurettavaan ilmiöön. Jos olisi puhe
vain ruumiillisesta uskollisuudesta, niin täytynee minun tietää,
mitä siitä on arveltava. Niin, tiedänhän, että olette asustanut
Beausiren kanssa Portugalissa pari vuotta, että lähditte sieltä,
ilman Beausirea, Intiaan erään fregattikapteenin mukana, joka
piilotti teitä kajuutassaan ja unohti teidät maihin Chandernagorissa,
juuri silloin kun piti palata Eurooppaan. Tiedän senkin, että saitte
tuhlata kaksi miljoonaa rupieta ollessanne erään nabobin luona,
joka teidät sulki kolminkertaisen ristikon taakse. Tiedän samoin,
että pääsitte sieltäkin hypäten ristikoiden ylitse orjan olkapäiden
auttamana. Tiedän vihdoin, että olitte rikas, sillä teillä oli kaksi
rannerengasta oikeista helmistä, kaksi timanttia ja kolme suurta
rubiinia, kun palasitte Ranskaan, Brestiin, ja siellä kova onnenne
toimitti teidät kohta satamassa tapaamaan Beausiren, joka oli pyörtyä
tuntiessaan teidät, te kun palasitte niin pronssinvärisenä ja
laihtuneena, maanpakolaisrukka!"
"Oi, Jumalani, kuka te olette, kun kaikki tiedätte?" tuskaili Nicole.
"Tiedän myös, että Beausire vei teidät mukaansa, sai teidät
uskomaan, että hän rakasti teitä, myi kalleutenne ja syöksi teidät
kurjuuteen... Tiedän, että rakastatte häntä, ainakin niin sanotte, ja
että kun rakkaus on kaiken hyvän lähde, niin teidän pitäisi oleman
kaikkein onnellisin nainen."
Oliva laski päänsä, nojasi otsaa käteensä, ja tämän sormien lomitse
nähtiin kahden kyyneleen vierivän juoksevina helminä, arvokkaampina
kenties kuin mitä rannerenkaissa oli ollut, vaikkei niitä,
valitettavasti, kukaan olisi Beausirelta ostanut.
"Ja tämän niin ylpeän ja onnellisen naisen", sanoi hän, "olette täksi
illaksi ostanut viidelläkymmenellä louisdorilla."
"Se on liian vähän, madame, sen kyllä tiedän", sanoi tuntematon niin
erinomaisen viehättävästi ja kohteliaasti kuin maailmanmiehen tapana
aina on, vaikkapa puhuisi alhaisimmalle ilotytölle.
"Ei, ei, siinä on päinvastoin liikaa, monsieur; ja minua on
erityisesti kummastuttanut, että minun kaltaiseni nainen vielä on
viidenkymmenen louisdorin arvoinen."
"Teidän arvonne on paljon suurempi, ja sen aion näyttää teille
toteen. Älkää vastatko mitään, sillä te ette minua nyt ymmärrä;
sitäpaitsi..." lisäsi tuntematon ja kurotti itseään hiukan sivulle
päin.
"Sitäpaitsi?"
"Niin, sitäpaitsi minun täytyy nyt kiinnittää huomioni aivan
toisaalle."
"Ehkä minun siis pitää olla vaiti?"
"Ei, päinvastoin, puhukaa te vain."
"Mistä?"
"Mistä ikinä tahdotte. Puhukaa vaikka kuinka joutavista asioista, ei
sillä väliä ole, kunhan vain näyttää siltä, että seurustelemme."
"Tehkää niin, mutta merkillinen mies te olette."
"Antakaa minulle käsivartenne ja kävelkäämme."
Ja he sekaantuivat muiden joukkoon. Oliva piti selkäänsä
keikailevasti kenossa ja liikutteli päätään, joka huppukauluksenkin
alta näytti sirolta, ja kaulaansa, jonka notkeutta ei dominokaan
salannut, niin viehättävästi, että jokainen asiantuntija katseli
sitä kateellisesti, sillä oopperanaamiaisissa tänä kevytmielisten
urotöiden aikakautena ohikulkija tähysteli naisen käyntiä yhtä
uteliaasti kuin nykyään jotkut raviurheilun ystävät seuraavat kauniin
hevosen juoksua.
Muutaman minuutin kuluttua Oliva uskalsi tehdä kysymyksen.
"Hiljaa", sanoi tuntematon, "tai pikemmin puhukaa niin paljon
kuin tahdotte, mutta älkää pakottako minua vastaamaan. Koettakaa
vain teeskennellä ääntänne, pitäkää päätänne pystyssä ja kaapikaa
kaulaanne viuhkalla."
Oliva totteli. Tällä hetkellä he sivuuttivat erään ryhmän, joka
tuoksusi hajuaineista ja jonka keskellä sirovartaloinen, ryhdiltään
notkea ja uljas mies puhui kolmelle kumppanille, ja nämä näkyivät
häntä kuuntelevan hyvin kunnioittavasti.
"Kuka tuo nuori mies on?" kysyi Oliva. "Voi kuinka ihana helmen
värinen domino!"
"Se on Artoisin kreivi", vastasi hänen saattajansa, "mutta Herran
tähden, olkaa vaiti!"
Juuri silloin, kun Oliva hämmästyneenä ylhäisestä nimestä, jonka oli
siniseltä dominolta kuullut, väistyi syrjemmälle paremmin nähdäkseen
ja noudattaen saamaansa kehoitusta seisoi hyvin suorana, irtautui
eräästä meluavasta ja lörpöttävästä parvesta kaksi muuta dominoa
siirtyen likelle käytävää, semmoiseen paikkaan, missä ei ollut
penkkejä. Täällä oli jonkinlainen turvapaikka, jonne vähä väliä
poikkesi sellaisia ryhmiä, jotka oli tungettu keskustasta kehää kohti.
"Nojatkaa selkäänne tätä pilaria vasten, kreivitär", kuiskasi ääni,
johon sinisen dominon huomio kiintyi.
Ja melkein samassa raivasi itselleen joukon läpi tien muuan
oranssinvärinen kookas domino, jonka rohkeat liikkeet ennemmin olivat
toimeliaan asiamiehen kuin kohteliaan hovimiehen merkkinä, ja tuli
sanomaan siniselle dominolle:
"Se on hän."
"Hyvä", vastasi tämä ja viittasi keltaista dominoa poistumaan.
"Kuulkaapa ystäväiseni", kuiskasi hän sitten Olivalle, "nyt saamme
pikkuisen huvitella."
"Sitähän minäkin, sillä te olette surettanut minua jo kahdesti,
ensin riistämällä minulta Beausiren, joka aina saa minut nauramaan,
ja sitten puhumalla Gilbertistä, joka on niin monasti saanut minut
itkemään."
"No minä korvaan teille sekä Gilbertin että Beausiren", sanoi sininen
domino vakavasti.
"Ah!" huokasi Oliva.
"Rakkautta en teiltä pyydä, huomatkaa se; pyydän vain tyytymään
elämään sellaisena kuin voin teille toimittaa, se on: tahdon täyttää
kaikki oikkunne, kunhan silloin tällöin alistutte minun oikkuuni. Ja
juuri nyt on sellainen hetki."
"Selittäkää!"
"Tuo musta domino, jonka tuolla näette, on eräs saksalainen ystäväni."
"Ahaa!"
"Kavala mies, joka kieltäytyi tulemasta naamiaisiin sillä
verukkeella, että pää oli kipeä."
"Ja jolle te puolestanne ette luvannut myöskään mennä."
"Aivan niin."
"Hänellä on nainen mukana?"
"Näkyy olevan."
"Kuka se on?"
"En tunne. Mennään likemmäksi. Nyt teeskentelemme, että te olette
saksalainen; ette siis saa puhua ranskaa, koska heti kuultaisiin,
että olette aito pariisitar."
"Kyllä ymmärrän. Ja te alatte härnätä tuota miestä?"
"Siitä voitte olla varma. Aluksi te saatte häntä osoittaa minulle
viuhkallanne."
"Näinkö?"
"Juuri niin, ja sitten kuiskatkaa korvaani."
Oliva totteli niin oppivaisesti ja älykkäästi, että hänen
seuralaisensa ihastui.
Musta domino, johon heidän huomionsa oli kohdistunut, seisoi selkä
saliin päin ja keskusteli naisensa kanssa. Tämä, jonka silmät
välähtelivät naamion takaa, huomasi Olivan liikkeen.
"Kuulkaa, monseigneur", sanoi hän hiljaa, "tuolla kaksi naamiota
pitää meitä silmällä."
"Ei hätää mitään, kreivitär; mahdotonta, että kukaan meitä tuntisi.
Koska nyt olemme kadotuksen tiellä, niin suokaa minun toistaa teille,
ettei kellään ole viehättävämpää vartaloa kuin teillä eikä niin
polttavaa katsetta, suokaa minun sanoa..."
"Kaikki, mitä on tapa sanoa naamioituna."
"Ei, kreivitär; kaikki, mitä on tapa sanoa..."
"Älkää jatkako, menisitte kadotukseen... ja lisäksi on se suurempi
vaara, että nuo kaksi urkkijaa kuulevat."
"Kaksi urkkijaa!" kummeksi kardinaali.
"Niin, nyt ne tekevät päätöksensä ja tulevat tännepäin."
"Muuttakaa hyvin ääntänne, kreivitär, jos pakotetaan puhumaan."
"Ja te omaanne, monseigneur."
Oliva ja hänen sininen dominonsa lähestyvät todellakin. Jälkimäinen
kääntyi kardinaalin puoleen ja sanoi: "Kuuleppa, naamio!"
Ja hän kumarsi päätään sivulle ja kuiskasi jotakin Olivalle, joka
vastasi myöntävällä merkillä.
"Mitä tahdot?" kysyi kardinaali muuttaen ääntään.
"Tämä nainen, jota saatan", vastasi sininen domino, "velvoittaa minut
tekemään sinulle monta kysymystä."
"Kiirehdi sitten", vastasi herra de Rohan.
"Ja olkoot kysymyksesi oikein tungettelevia", lisäsi rouva de la
Motte huilun äänellä.
"Niin tungettelevia", vastasi sininen domino, "ettet sinä, utelias,
niitä ymmärrä."
Ja nyt hän taas kumarsi Olivan puoleen, joka oli hänelle jotakin
kuiskaavinaan. Sitten hän teki kardinaalille virheettömällä
saksankielellä tämän kysymyksen:
"Monseigneur, oletteko rakastunut siihen naiseen, joka on mukananne?"
Kardinaali hätkähti.
"Sanoitteko: monseigneur?" kysyi hän.
"Sanoin, monseigneur."
"Silloin erehdytte, enkä minä ole se, joksi minua luulette."
"Ihan varmaan, herra kardinaali, suotta te väitätte vastaan. Vaikken
itse tuntisikaan, pyytää se nainen, jonka kavaljeerina olen, sanomaan
teille, että hän tuntee teidät hyvin."
Ja hän kumartui sivulle päin ja kuiskasi Olivalle:
"Tehkää myöntävä merkki, ja sitten aina, kun puristan käsivarttanne."
Oliva nyökäytti siis myöntävästi.
"Te hämmästytätte minua", vastasi kardinaali aivan ymmällä. "Kuka tuo
nainen on?"
"Luulin jo, että olitte hänet tuntenut. Hän ainakin arvasi teidät
heti. Totta on, että mustasukkaisuus..."
"Olisiko rouva minulle mustasukkainen?" huudahti kardinaali.
"Sitä ei ole väitetty", vastasi tuntematon ylpeästi.
"Mitä teille sanotaan?" uteli rouva de la Motte, jota tämä
saksankielinen, hänelle siis käsittämätön puhelu tavattomasti
kiusoitti.
"Ei mitään, ei mitään."
Rouva de la Motte polki jalkaa harmissaan.
"Madame", sanoi nyt kardinaali Olivalle, "pyydän teitä sanomaan edes
yhden sanan, ja minä lupaan siitä arvata, kuka olette."
Herra de Rohan oli puhunut saksaa; Oliva ei siitä ymmärtänyt
sanaakaan, vaan kääntyi sinisen dominon puoleen.
"Rukoilen teiltä, madame", sanoi tämä kovaa, "älkää puhuko!"
Tämä salaperäisyys kiihotti kardinaalia, joka huomautti:
"Mitä? Yksi ainoa sana saksaa -- ei siitä rouvalle tulisi suurtakaan
vaaraa!"
Sininen domino, joka oli saavinaan Olivalta ohjeita, vastasi heti:
"Herra kardinaali, kuulkaa nyt rouvan omat sanat: Se, jonka ajatus
ei aina valvo, se, jonka mielikuvitus ei alati korvaa rakastetun
läsnäoloa, se ei rakasta eikä ole oikeutettu sitä väittämään."
Kardinaaliin näkyi koskevan näiden sanojen sisällys. Koko hänen
asentonsa ilmaisi mitä suurinta yllätystä, kunnioitusta ja ihailevaa
alttiutta; sitten hän laski käsivartensa riippumaan.
"Se on mahdotonta", mutisi hän ranskaksi.
"Mikä on mahdotonta?" huudahti rouva de la Motte, joka oli koko
keskustelusta käsittänyt vain nämä sanat.
"Ei mikään, madame, ei mikään."
"Minusta tuntuu todellakin monseigneur, että annatte minun näytellä
surkeata osaa", sanoi kreivitär harmistuneena.
Ja samalla hän hellitti kardinaalin käsivarren. Tämä ei ainoastaan
jättänyt siihen jälleen tarttumatta, vaan ei näkynyt edes huomanneen
tuota liikettä, kun oli niin hartaasti kiintynyt saksalaiseen naiseen.
"Madame", sanoi hän jälkimäiselle, joka yhä pysyi jäykkänä ja
liikkumatta silkkisen suojuksensa takana, "ne sanat, jotka
seuralaisenne on minulle teidän puolestanne lausunut... ne ovat
saksalaisesta runosta, jonka luin eräässä teillekin ehkä tutussa
rakennuksessa."
Tuntematon puristi Olivan käsivartta. Jälkimäinen teki myöntävän
liikkeen.
Kardinaalia värisytti.
"Se rakennus", sanoi hän epäröiden, "lienee nimeltään Schönbrunn?"
"Niin", nyökkäsi taas Oliva.
"Ja sanat oli muuan ylhäinen käsi kultanaskalilla kaivertanut
kirsikkapuiseen pöytään?"
Oliva nyökäytti taas päätään.
Kardinaali vaikeni. Hänessä näkyi tapahtuvan jokin mullistus. Hän
horjui ja ojensi kätensä tukea etsien. Kahden askeleen päässä väijyi
rouva de la Motte tämän merkillisen kohtauksen lopputulosta.
Sitten kardinaali laski kätensä sinisen dominon käsivarrelle ja sanoi:
"Näin kuuluu jatko: Mutta se, joka kaikkialla näkee rakastettunsa;
se, joka kukan tuoksusta, hajuaineesta arvaa tiheimmänkin hunnun
lävitse lemmittynsä läsnäolon, se osaa vaieta, sen ääni on sydämessä;
jos toinen sydän häntä ymmärtää, riittää se tekemään hänet
onnelliseksi."
"Kuulkaapa, täällä puhutaan saksaa", sanoi äkkiä nuori, sointuva ääni
eräästä ryhmästä, joka oli tullut kardinaalin kohdalle. "Kuunnellaan
pikkuisen; ymmärrättekö te, marski, saksaa?"
"En, monseigneur."
"Entä te, herra de Charny?"
"Kyllä, teidän korkeutenne."
"Artoisin kreivi!" sanoi Oliva painautuen siniseen dominoon, sillä
nuo neljä naamioitua puristivat häntä hieman tungettelevasti.
Tällöin kajahti orkesterista pauhaava soitto, ja lattian tomu ynnä
hiuslaitteiden jauhe kohosi sateenkaarenvärisinä pilvinä räiskyviä
kynttiläkruunujakin ylemmäksi, jotka kultasivat tätä amoran ja
ruusujen utua. Kun naamioidut nyt lähtivät liikkeelle, tunsi sininen
domino sysäyksen.
"Varokaa, herrat!" sanoi hän komentavalla äänellä.
"Monsieur", vastasi naamioitu prinssi, "tottahan näette, että meitä
tungetaan tännepäin. Anteeksi, naiset!"
"Lähdetään pois, monseigneur", kuiskasi rouva de la Motte.
Juuri silloin näkymätön käsi nykäisi Olivan huppukaulusta taaksepäin,
ja irtaantunut naamio lipui alas; hänen kasvonsa näkyivät sekunnin
verran siinä puolihämärässä, jonka aiheutti ensi rivin ulkoileminen
permannon yli.
Sininen domino oli hätääntyneenä huudahtavinaan, Oliva huusi
kauhusta. Näihin molempiin vastasi kolme, neljä hämmästyksen
huudahdusta. Kardinaali oli vähällä pyörtyä. Jos hän nyt olisi
vaipunut, olisi hän vaipunut polvilleen. Rouva de la Motte tuki häntä.
Parvi naamioita, tungoksen pakottamana, oli juuri erottanut Artoisin
kreivin kardinaalista ja rouva de la Mottesta.
Sininen domino, joka oli salamannopeasti kiskaissut Olivan
huppukauluksen paikalleen ja kiinnittänyt taas naamion, astui
kardinaalin luo, puristi kättään ja sanoi:
"Se oli auttamaton vahinko, monsieur; huomaatte kai, että tämän
naisen kunnia on teidän vallassanne."
"Oo, monsieur, monsieur..." mutisi prinssi Ludvig kumartaen.
Ja hän pyyhki hiestä valuvaa otsaansa nenäliinalla, joka värisi hänen
kädessään.
"Nyt pian pois", sanoi sininen domino Olivalle.
Ja molemmat katosivat.
"Nyt ymmärrän, mitä kardinaali nimitti mahdottomaksi", ajatteli rouva
de la Motte. "Hän luuli tuota naista kuningattareksi, ja semmoisen
vaikutuksen se yhdennäköisyys häneen teki! Hyvä, taas yksi havainto
lisää talteen pantavaksi."
"Haluatteko, että jo lähdemme, kreivitär?" kysyi herra de Rohan
raukeasti.
"Kuten suvaitsette, monseigneur", vastasi Jeanne tyynesti.
"Minä en täällä näe erityistä huvia."
"Ei täällä minustakaan ole hauskaa."
Ja he saivat vaivoin raivatuksi itselleen tien ihmisten puhki.
Kardinaali, joka oli kookas, tähysteli joka taholle, näkyisikö
missään kadonnutta ilmestystä. Mutta turhaan; hänen silmissään
vilisi sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä, harmaita dominolta
säteilevässä usvassa, ja niiden vivahdukset sulivat toisiinsa kuin
särmiön värit. Kaukaa olivat ylimyspoloisesta kaikki sinisiä, mutta
läheltä ei yksikään.
Tässä mielentilassa hän astui vaunuihin, jotka odottivat häntä ja
hänen seuralaistaan.
He olivat ajaneet jo viisi minuuttia, eikä kardinaali ollut vielä
virkkanut sanaakaan Jeannelle.