Ooppera, tämä Pariisin huvitemppeli, oli palanut kesäkuussa vuonna
1781. Sen raunioihin oli hukkunut parikymmentä ihmistä, ja kun
tällainen onnettomuus sattui jo toisen kerran kahdeksantoista vuoden
kuluessa, oli oopperan siihenastista paikkaa, Palais-Royalea, pidetty
pariisilaisten huvituksille tuhoisana. Kuninkaallisella käskyllä
olikin ooppera siirretty toiseen kaupunginosaan, joka ei ollut niin
keskustassa.
Tämä suunnaton rykelmä puuta ja kangasta, pahvia ja maalauksia
herätti naapureissa aina pahoja ennakkoluuloja. Eheänä ja kunnossa
ooppera sytytti rahamiesten ja ylhäisön sydämet ja järkähdytti
arvonimiä ja omaisuuksia, mutta kun se itse syttyi, saattoi se
tuhota koko korttelin, ehkäpä koko kaupunginkin; se riippui vain
tuulenpuuskasta.
Uudeksi paikaksi valittiin Porte-Saint-Martin. Kuningas oli
huolissaan siitä, että hänen hyvä Pariisinsa joutui niin kauan
olemaan ilman oopperaa, ja kävi alakuloiseksi, kuten hänen tapansa
oli, jos viljantuonti viivästyi taikka leivänhinta nousi yli
seitsemän soun neljältä naulalta.
Sieti nähdä vanhaa ylimystöä ja nuorta virkamiehistöä, sotilaita
ja rahamaailmaa, kuinka tämä iltatyhjyys oli ne kaikki vienyt
kuin tolalta pois; sieti myös nähdä oopperan kuuluisuuksia,
hulluttelijasta ensi laulajattareen asti, harhailemassa ilman kattoa
päänsä päällä.
Lohdutukseksi kuninkaalle ja hieman myös kuningattarelle esitettiin
heidän majesteeteilleen muuan arkkitehti Lenoir, joka lupasi vallan
ihmeitä.
Tämä kelpo mies levitti nähtäviksi uusia piirustuksia, joissa
kiertokulku oli niin mainiosti suunniteltu, ettei tulipalonkaan
sattuessa kukaan tukehtuisi käytävissä. Hän ehdotti kahdeksan ovea
pakeneville, ja lisäksi oli ensi kerroksessa viisi suurta akkunaa
niin matalalla, että arimmatkin voisivat niistä loikata bulevardille,
pelkäämättä muuta kuin niukahdusta.
Sen kauniin salongin sijaan, jonka oli suunnitellut Moreau ja jossa
oli Durameauxin maalauksia, esitti Lenoir rakennusta, jonka kuuden
yhdeksättä jalan mittainen julkisivu olisi bulevardille päin; ja
siinä kahdeksan naisenmuotoista pilaria tukipylväiden varassa kolmen
sisäänkäytävän muodostamiseksi; kahdeksan pilaria nojasi kivijalkaan,
ja niiden päiden yläpuolella oli matalia korkokuvia; vielä oli
parveke kolmine akkunineen, nämä koristettuina alikaarilla.
Näyttämön aukeama oli 36 jalan suuruinen, katsomo 72 jalkaa
syvä ja 84 leveä seinästä toiseen. Lisäksi oli lämpiöitä, joita
koristettaisiin kuvastimilla, yksinkertaiseen, ylevään tyyliin.
Koko katsomon leveydeltä, orkesterin alle, suunnitteli Lenoir
kahdentoista jalan alalle tavattoman isoa vesisäiliötä ja kahta
pumppulaitosta, joiden miehistöksi otettaisiin kaksikymmentä miestä
Ranskan kaartista. Lopuksi, lupaustensa kukkuraksi, Lenoir pyysi
vain seitsemänkymmentäviisi päivää ja yhtä monta yötä, ei tuntiakaan
enempää tai vähempää, jättääkseen oopperan ihan valmiina yleisölle.
Tämä viimeinen ehto tuntui ilmeiseltä kerskaukselta ja alussa sille
naurettiin aika lailla, mutta kuningas laati laskelmat yhdessä herra
Lenoirin kanssa ja suostui kaikkeen.
Lenoir ryhtyi työhön ja piti sanansa. Salonki valmistui sovitussa
ajassa.
Mutta yleisö, joka ei koskaan tyydy tai rauhoitu, rupesi miettimään,
että uusi salonki oli rakennettu hirsistä ja että se vain tällä
keinoin saatiin kiireesti valmiiksi, mutta että kiireellisyys oli
myös syynä sen hataruuteen ja että uusi ooppera ei ollut kyllin
vankka. Tähän teatteriin, jota oli niin ikävöity ja uteliain silmin
katseltu, kun se kohosi hirsi hirreltä, tähän muistomerkkiin,
jonka kasvamista koko Pariisi oli iltaisin tullut silmäilemään, jo
ennakolta valiten siinä itselleen paikan, ei kukaan tahtonut tulla
sitten, kun se oli valmis. Rohkeimmat, hullut, tilasivat kyllä liput
ensi-iltaan, jolloin esitettäisiin _Adèle de Ponthieu_, Piccinin
säveltämä, mutta tekivät samalla testamenttinsa. Arkkitehti oli tästä
perin huolissaan ja turvautui kuninkaaseen, joka antoi hänelle hyvän
neuvon.
"Kaikki Ranskan pelkurit", sanoi kuningas, "ovat sitä väkeä, joka
jaksaa maksaa; he antaisivat teidän saada kymmenen tuhannen livren
vuositulot ja tukehduttaa itsensä tungoksessa, mutta eivät mene
siihen alle. Älkää siis heistä välittäkö, vaan kutsukaa rohkeita,
jotka eivät maksa. Kuningatar on minulle lahjoittanut dauphinin,
ja koko kaupunki riemuitsee. Kuuluttakaa, että poikani syntymän
juhlimiseksi ooppera avataan ilmaisella näytännöllä, ja ellei kaksi
ja puoli tuhatta yhteen ahdettua ihmistä, arviolta noin kolmen
tuhannen naulan paino, riitä koettelemaan rakenteen vahvuutta, niin
pyytäkää niitä vekkuleita hieman jyhkimään; kuten tiedätte, herra
Lenoir, lisääntyy paino viidenkertaiseksi pudotessaan neljän tuuman
korkeudesta. Nuo puolikolmatta tuhatta uskaliasta ihmistä merkitsevät
viidentoista tuhannen naulan painoa, jos annatte meidän tanssia;
pankaa siis näytännön jälkeen toimeen tanssiaiset."
"Kiitän neuvosta, sire", sanoi arkkitehti.
"Mutta ensin tuumikaa, se on aika paino."
"Sire, omasta työstäni olen varma ja menen itsekin tanssiaisiin."
"Ja minä", sanoi kuningas, "lupaan saapua toiseen näytäntöön."
Arkkitehti seurasi kuninkaan neuvoa. _Adèle de Ponthieu_ näyteltiin
kolmelle tuhannelle plebeijille, jotka taputtivat käsiään paremmin
kuin ylimykset.
Tämä alhaiso tahtoi mielellään tanssia näytännön jälkeen ja huvitella
oikein kyllikseen, ja niin sen paino kävi ihan kymmenkertaiseksi.
Mutta rakennus ei siitä tärähtänytkään.
Jos olisi tarvinnut onnettomuutta pelätä, olisi siihen ollut
enemmän syytä seuraavina iltoina, sillä ylhäiset pelkurit täyttivät
salongin ahdinkoon asti, juuri sen salin, jonne kolme vuotta sen
avaamisen jälkeen kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte saapuivat
naamiohuveihin.
Tällainen johdanto piti antaa lukijoillemme, ja nyt palatkaamme
tapaamaan kertomuksemme henkilöitä.