ERIKOISASUNTO

Rouva de la Motte jäi meiltä Mesmerin talon portille katselemaan

kuningattaren vaunuja, jotka poistuivat nopeasti.

Kun niitä ei enää näkynyt, kun niiden jyrinää ei enää kuulunut, nousi

Jeanne takaisin vuokravaunuihinsa ja palasi kotiin ottaakseen ylleen

dominopuvun ja verhotakseen kasvonsa uudella naamiolla, ja samalla

hänen teki mieli ottaa selville, oliko poissa ollessa sattunut mitään

uutta.

Rouva de la Motte aikoi tänä hyväenteisenä yönä saada virkistystä

päivän monista mielenliikutuksista. Hän oli näet päättänyt kerrankin,

itsenäinen kun oli, mennä omin päin nauttimaan aavistamattomien

seikkailujen suloa. Mutta jo ensi askeleella tuli vastus, kun hän oli

astumaisillaan sille tielle, joka vilkkaista, kauan pidättyneistä

luonteista tuntuu niin houkuttelevalta, sillä portinvartijan luona

häntä odotti harmaapukuinen palvelija.

Tämä oli Rohanin prinssin väkeä ja toi hänen korkea-arvoisuudeltaan

kirjelipun, joka oli laadittu seuraavaan muotoon:

'Rouva kreivitär!

Varmaankaan ette ole unohtanut, että meidän on yhteisesti

neuvoteltava eräistä asioista. Kenties muistinne on lyhyt mutta

minä en unohda sitä, mikä on minua miellyttänyt. Minulla on

kunnia odottaa teitä siellä, minne kirjeen tuoja teidät saattaa,

jos suvaitsette lähteä.'

Allekirjoituksena oli papillinen risti.

Rouva de la Motte harmistui aluksi tästä vastuksesta, mutta hetkisen

mietittyään teki nopean päätöksen, kuten hänen tapansa oli.

"Nouskaa ajurini viereen", sanoi hän harmaatakkiselle, "tai antakaa

hänelle osoite."

Palvelija nousi ajurin viereen, rouva de la Motte vaunuihin.

Kymmenessä minuutissa jouduttiin Saint-Antoinen esikaupungin

alkupäähän, erään syvänteen laidalle, joka oli äskettäin täytetty.

Siellä oli suurten puiden suojassa, jotka olivat yhtä vanhoja kuin

koko esikaupunki, kaikkien silmiltä kätkössä, muuan niistä siroista

taloista, joita Ludvig XV:n aikana rakennettiin ulkoasultaan

edellisen vuosisadan maun mukaisiksi, mutta sisältä noudattaen

oman vuosisadan verratonta mukavuutta. Kun oli pysähdytty tämän

rakennuksen eteen, mutisi kreivitär:

"Oh, tuohan on sellainen erikoisasunto! Ylhäisen prinssini puolelta

se on luonnollista, mutta Valois-suvun jäsenelle nöyryyttävää.

Olkoon!"

Tämä sana, josta alistuvaisuus on tehnyt huokauksen ja maltittomuus

huudahduksen, ilmaisi kaiken sen jäytävän kunnianhimon ja narrimaisen

halun, mitä hänen mielessään oli. Mutta kohta kun hän oli astunut

kynnyksen poikki, oli hän myös selvillä, kuinka käyttäytyisi.

Hänet saatettiin huoneesta huoneeseen, yllätyksestä yllätykseen,

kunnes tultiin pieneen, erinomaisen aistikkaaseen ruokasaliin. Siellä

hän tapasi kardinaalin yksinään, odottamassa, selaillen joitakin

lentokirjasia, hyvin niiden häväistyskirjoitusten näköisiä, joita

näihin aikoihin sateli tuhansittain, kun tuuli kävi Englannista tai

Hollannista. Nähdessään rouva de la Motten kardinaali nousi.

"Ahaa, jopa te tulitte! Kiitos, kreivitär", sanoi hän, lähestyen

suutelemaan kreivittären kättä.

Mutta tämä peräytyi ylenkatsovan ja loukkaantuneen näköisenä.

"Mitä nyt?" kysyi kardinaali. "Mikä teitä vaivaa, madame?"

"Ette kaiketi ole tottunut, monseigneur, näkemään sellaista ilmettä

niiden naisten kasvoilla, joita teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee

kutsua tänne?"

"Mutta, hyvä kreivitär..."

"Nyt olemme teidän erikoisasunnossanne, eikö niin, monseigneur?"

sanoi kreivitär katsellen halveksivasti ympärilleen.

"Kuulkaapa, kreivitär..."

"Olin toivonut, monseigneur, että suvaitsitte muistaa, missä säädyssä

olen syntynyt, ja että myös muistaisitte, että vaikka Jumala on

määrännyt minut köyhäksi, hän on kuitenkin sydämeeni jättänyt säätyni

mukaisen ylpeyden."

"Kas niin, kas niin, kreivitär, olin luullut teitä järkeväksi

naiseksi", vastasi kardinaali.

"Te näytte, monseigneur, sanovan järkeviksi naisiksi niitä, jotka

huoleti nauravat kaikelle, vieläpä häpeällekin; sellaisille naisille

olen ainakin minä, suokaa se anteeksi, tottunut antamaan toisen

nimen."

"Ei, kreivitär, nyt erehdytte. Järkeväksi sanon jokaista naista,

joka kuuntelee, mitä toinen sanoo, taikka ei puhu, ennenkuin on

kuunnellut."

"Olkaa niin hyvä ja puhukaa."

"Minulla on puhumista teille vakavista asioista."

"Ja sitä varten olette käskenyt saattaa minut ruokasaliin!"

"Juuri niin; vai olisiko teistä parempi, että odottaisin teitä

naistenhuoneessa, kreivitär?"

"Ero on hieno."

"Niinpä luulisin, kreivitär."

"Ei siis ole muusta puhe kuin illallisesta monseigneurin seurassa?"

"Ei muusta."

"Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla siitä varma, että osaan tätä

kunniaa pitää asianmukaisessa arvossa."

"Laskette leikkiä, madame!"

"En, vaan nauran."

"Todellako?"

"Niin. Vai tahdotteko mieluummin, että suutun? Teillä näkyy olevan

kärtyinen mielenlaatu, monseigneur."

"Nauru on teissä niin viehättävää, enkä mitään sen hartaammin halua

kuin aina nähdä teidän nauravan. Mutta nyt ette naura. Ei, ei, vihaa

siellä on, noiden kauniiden huulten takana, jotka näyttävät hampaita."

"Ei vähääkään, monseigneur, ja ruokasali rauhoittaa minut

täydellisesti."

"No vihdoinkin!"

"Ja toivoakseni syötte hyvällä ruokahalulla."

"Tietysti minun puolestani; entä te?"

"Minulla ei ole nälkä."

"Kiellättekö siis minut syömästä, madame?"

"Nyt en ymmärrä."

"Ajatteko minut pois?"

"Mitä oikeastaan tarkoitatte?"

"Kuulkaapa, hyvä kreivitär."

"Kuuntelen kyllä."

"Jos olisitte vähemmän vimmastunut, niin sanoisin, että teidän sopii

olla kuinka tahdotte, sillä aina te pysytte viehättävänä; mutta kun

joka ainoa kohteliaisuus uhkaa viedä siihen, että minulle sanotaan

hyvästi, niin koetan hillitä itseäni."

"Teilläkö se vaara, että sanotaan hyvästi? Suokoon teidän

korkea-arvoisuutenne anteeksi, mutta teitä käy mahdottomaksi

ymmärtää."

"Ja kuitenkin kaikki on niin läpikuultavan kirkasta."

"Älkää pahastuko sokeudestani, monseigneur."

"Kun pari päivää sitten kävin luonanne, näytti minusta siltä, että

teillä on vastuksia. Asuntonne tuntui teistä varsin sopimattomalta

arvoonne ja nimeenne nähden. Se seikka pakotti minut viipymään vain

vähän aikaa, ja senvuoksi tekin olitte minua kohtaan kylmähkö.

Silloin ajattelin, että jos jälleen pääsette sopivaan ympäristöön,

ominaisiin oloihinne, merkitsisi se samaa kuin jos vapautuisi lintu,

jota luonnontutkija pitää ilmapumpun alla."

"Ja silloin?" kysyi kreivitär hätäisenä, sillä hän alkoi jo käsittää.

"Silloin, ihana kreivitär, jotta voisitte minut ottaa vastaan

peittelemättä, jotta minäkin voisin käydä luonanne saattamatta

huonoon valoon itseäni taikka teitä..."

Kardinaali katseli kreivitärtä tuikeasti.

"Niin, sitten?" kysyi tämä.

"Niin olen toivonut, että suvaitsisitte ottaa vastaan tämän pienoisen

talon. Tämä ei ole minun asuntoni, kaikkein vähimmin erikoisasunto."

"Ottaisin vastaan, minäkö? Ja sen te lahjoittaisitte, monseigneur!"

huudahti kreivitär, jonka sydän sykki ylpeydestä ja ahneudesta.

"Tosin se on vähän; mutta jos enempää tarjoisin, ette huolisi."

"En enempää enkä vähempää, monseigneur", sanoi kreivitär.

"Mitä sanotte, kreivitär?"

"Sanon että minun on mahdotonta ottaa sellaista lahjaa vastaan."

"Mahdotonta! Ja miksi?"

"Siksi vain, että se on mahdotonta."

"Älkää sitä sanaa lausuko minun lähelläni, kreivitär."

"Miksi ei?"

"Siksi, etten minäkään sitä usko teidän lähellänne."

"Monseigneur!..."

"Talo on omanne, madame, avaimet ovat tuolla, kullatulla

hopealautasella. Kohtelen teitä kuin olisitte linnan valloittaja.

Tuntuuko sekin nöyryytykseltä?"

"Ei, mutta..."

"Ottakaa siis vastaan."

"Monseigneur, olenhan jo sanonut."

"Mutta kirjoitattehan te, madame, eläkeanomuksia ministereille;

otatte kahdelta oudolta naiselta vastaan sata louisdoria..."

"Ah, monseigneur, se on aivan eri asia. Se, joka ottaa vastaan..."

"Se velvoittaa antajaa, kreivitär", sanoi prinssi ylevästi.

"Huomatkaa, olen odottanut teitä täällä ruokasalissanne enkä ole edes

nähnyt naistenhuonetta, saleja tai muita huoneita, mutta luulen, että

nekin täällä ovat kunnossa."

"Anteeksi, monseigneur, sillä te pakotatte minut tunnustamaan, ettei

voi olla hienotuntoisempaa miestä kuin te olette." Ja kreivitär,

hillittyään itseään näin kauan, punastui riemusta ajatellessaan, että

saisi sanoa: _minun_ taloni. Huomattuaan sitten prinssin ilmeestä

viehättyvänsä ehkä liiaksikin hän peräytyi hiukan ja sanoi:

"Pyydän teitä, monseigneur, tarjoamaan minulle illallista."

Kardinaali heitti yltään viitan, jota oli tähän asti pitänyt, siirsi

kreivittärelle tuolin ja ryhtyi suorittamaan hovimestarin tehtäviä

vierailupuvussa, joka sopi hänelle mainiosti. Kohta oli illallinen

valmiina pöydällä. Sillä välin kun palvelijat kulkivat etuhuoneessa,

oli Jeanne taas pannut kasvoilleen naamion.

"Oikeastaan pitäisi minun olla naamioitu", sanoi kardinaali, "sillä

te olette kotonanne, oman väkenne piirissä, minähän täällä olen

vieras."

Jeanne alkoi nauraa, mutta piti silti naamionsa. Ja vaikka hän oli

tukehtua ilosta ja hämmästyksestä, osoitti hän pitävänsä myös ateriaa

arvossa.

Kuten jo olemme useat kerrat huomauttaneet, oli kardinaali

yleväsydäminen ja hyvin älykäs mies. Pitkällinen tottumus Euroopan

sivistyneimpien hovien elämään, niiden hovien, joita ohjasivat

kuningattaret, tottumus naisiin, jotka tähän aikaan tosin

sekoittivat, mutta usein myös ratkaisivat poliittisia kysymyksiä,

tämä kokemus, niin sanoaksemme periytynyt veressä ja omien

tutkimusten avulla monin verroin kartutettu, kaikki nämä sekä nykyään

että jo silloin harvinaiset ominaisuudet tekivät prinssistä sellaisen

miehen, josta toisten valtiomiesten, hänen kilpailijainsa, samoinkuin

hänen rakastajattarensa oli perin vaikea päästä selville.

Hänen miellyttävä sävynsä ja erinomainen kohteliaisuutensa olivat

kuin haarniska, jota ei mikään pystynyt raapaisemaankaan.

Hän luuli myös olevansa Jeannea paljon etevämpi. Tämä pöyhkeän

vaatelias maalaisnainen, joka ei väärällä ylpeydelläänkään osannut

salata ahneuttaan, näytti hänestä olevan helppo valloittaa, ja

haluttavaksi tuon naisen teki kaiketi kauneus, äly tai jokin muu

yllyttävä viehätys, joka paljon enemmän vaikuttaa yltäkyllin

nauttineisiin kuin kokemattomiin miehiin. Tällä kertaa kardinaali,

joka muuten sai helpommin selville muiden ajatukset, kuin salli

omiensa tulla ilmi, kenties erehtyi, mutta se johtui siitä, ettei

Jeanne, niin kaunis kuin olikin, herättänyt hänessä epäluuloja.

Ja juuri tästä koitui niin etevän miehen tappio. Hän ei ainoastaan

heittäytynyt heikommaksi kuin oli, vaan rupesi kääpiöksi. Maria

Teresian ja Jeanne de la Motten välillä oli niin suuri ero, ettei

tämänkaltainen Rohan viitsinyt taistella. Ja kun taistelu kerran

oli alkanut, varoi Jeanne, joka tunsi näennäisen heikommuutensa,

ilmaisemasta todellista etevämmyyttään. Hän oli yhä olevinaan

maalaiskeimailija, tekeytyi typeräksi ja piti siten levossa

vastustajaansa, joka luotti voimaansa ja siis heikosti hyökkäsi.

Kardinaali oli kreivittäressä yllättänyt kaikki ne tunteet, joita

tämä ei voinut pidättää näkymästä, ja luuli hänen siis olevan

lahjasta hyvinkin ihastunut. Ihastus olikin suuri, sillä lahja oli

sekä toiveita että pyyteitäkin suurempi. Mutta kardinaalilta jäi

huomaamatta, että hän itse oli liian vähäpätöinen tyydyttämään

Jeannen kaltaisen naisen kunnianhimoa ja ylpeyttä, tässä kun

ihastuksen haihduttivat yhä uudet, edellisten sijalle välittömästi

tulleet halut.

"Kun siis olette allekirjoittanut sopimuksen minun kanssani",

sanoi kardinaali, kaataen kreivittärelle kyprolaisviiniä pieneen,

kultatähdillä koristettuun kristallipikariin, "niin älkää enää olko

minulle nyreissänne, kreivitär!"

"Minä nyreissäni! En suinkaan."

"Otatte siis minut täällä joskus vastaan ilman kovin suurta

vastenmielisyyttä?"

"Koskaan en voisi olla niin kiittämätön, että unohtaisin teidän

olevan täällä kotonanne, monseigneur."

"Kotonani! Hassutusta!"

"Ei, ei, vaan kotonanne, ihan kotonanne."

"Jos väitätte vastaan, niin varokaa!"

"No mitä sitten tapahtuu?"

"Panen teille toiset ehdot."

"Saatte itse olla varuillanne."

"Mistä?"

"Kaikesta."

"Sanokaa."

"Olenhan kotonani."

"Ja..."

"Ja jos huomaan ehtonne kohtuuttomiksi, kutsun palvelijat apuun."

Kardinaali alkoi nauraa.

"Siinä näette", sanoi Jeanne.

"En näe niin mitään", vastasi kardinaali.

"Kyllä te näette, että teitte minusta pilaa!"

"Kuinka niin?"

"Naurattehan..."

"Kyllä se tuntuu olevan nyt paikallaan."

"Juuri niin, paikallaan, sillä jos kutsuisin väkeäni, ei kukaan

tottelisi."

"Kyllä tottelisivat, vaikka piru veisi!"

"Hyi, monseigneur!"

"Mitä olen tehnyt?"

"Kirositte, monseigneur."

"Täällä en enää ole kardinaali. Nyt olen teidän luonanne, se on:

oikein hauskalla päällä."

Ja hän purskahti taas nauramaan.

"Varmaankin hän on erinomainen mies", ajatteli kreivitär.

"Asiasta toiseen", sanoi kardinaali äkkiä, ikäänkuin olisi mieleen

johtunut jokin kaukainen ajatus, "mitä te viimeksi oikein kerroitte

kahdesta hyväntekeväisyysnaisesta, joistakin saksalaisista?"

"Niistäkö, joilta minun luokseni jäi se muotokuvalipas?" kysyi

Jeanne, joka nyt, nähtyään kuningattaren, oli varuillaan.

"Juuri niistä, joilla oli muotokuva."

"Monseigneur", vastasi rouva de la Motte katsellen kardinaalia,

"lyön vaikka vetoa, että te tunnette heidät yhtä hyvin kuin minä ja

paremminkin."

"Minäkö? Nyt te, kreivitär, teette minulle vääryyttä. Ettekö näkynyt

haluavan saada tietää, keitä he ovat?"

"Tietysti, ja tottahan on luonnollista, että tekee mieli tuntea

hyväntekijänsä."

"No, jos tietäisin heidän nimensä, niin olisin jo ilmoittanut teille."

"Herra kardinaali, sanon vieläkin, että te tunnette ne naiset."

"En."

"Jos yhä kiellätte, niin sanon teitä valehtelijaksi."

"Silloin kostan herjauksen."

"Saanko kysyä, kuinka?"

"Syleilemällä teitä."

"Kuulkaapa, herra lähettiläs Wienin hovissa ja keisarinna Maria

Teresian hyvä ystävä, minusta tuntuu, että jos muotokuva on vähänkin

näköinen, teidän olisi siinä pitänyt nähdä ystävänne kuva."

"Mitä sanotte? Vai olisiko se todella ollut Maria Teresian kuva?"

"Koettakaa olla olevinanne tietämätön, herra valtiomies!"

"Olkoon sitten. Mutta jos se olikin Maria Teresian kuva ja jos

olisinkin sen tuntenut, minne me siitä pääsemme?"

"Kun olitte tuntenut Maria Teresian muotokuvan, on teissä varmaankin

herännyt jokin arvelu, keitä ne naiset lienevät, joiden hallussa on

semmoinen kuva."

"Mutta miksi te vaaditte, että minun pitää se tietää?" kysyi

kardinaali jokseenkin levotonna.

"No siksi, ettei ole tavallista nähdä äidin kuvaa, sillä huomatkaa

tarkoin, se muotokuva on äidin eikä keisarinnan, kenenkään muun

kuin..."

"Jatkakaa."

"Kuin tyttären käsissä."

"Kuningattaren!" huudahti Ludvig de Rohan, saaden äänensä niin

luontevan hämmästyneeksi, että se eksytti Jeannea. "Olisiko hänen

majesteettinsa käynyt teidän luonanne?"

"Ettekö todella aavistanut, että se oli hän?"

"Taivaan nimessä, en vähääkään", vastasi kardinaali täysin

viattomalla äänenpainolla. "Unkarissa on tavallista, että hallitsijan

muotokuvat kulkevat suvusta sukuun. Niinpä esimerkiksi, vaikken minä

ole Maria Teresian poika tai tytär tai edes sukulainen, on minullakin

hänen muotokuvansa taskussani."

"Teilläkö, monseigneur?"

"Kas tässä", sanoi kardinaali kylmästi ja veti taskustaan

nuuskarasian, jota näytti hämmästyneelle Jeannelle.

"Tästä näette", lisäsi hän, "että kun minulla on tämä muotokuva,

vaikkei minulla ole, kuten jo sanoin, kunniaa kuulua keisarilliseen

perheeseen, niin on joku saattanut sen unohtaa luoksenne, silti

olematta Itävallan hallitsijasuvun jäsen."

Jeanne oli vaiti. Hänellä oli hyvät taipumukset valtioviisauteen,

mutta ei vielä käytännöllistä kokemusta.

"Teidän mielestänne siis", jatkoi prinssi Ludvig, "luonanne käynyt

nainen on kuningatar Marie Antoinette?"

"Niin, ja hänen mukanaan oli toinen nainen."

"Polignacin herttuatar?"

"En tiedä."

"Lamballen prinsessa?"

"Se oli nuori, hyvin kaunis ja vakavan näköinen."

"Kenties neiti de Taverney?"

"Mahdollisesti, mutta minä en tunne häntä."

"Jos hänen majesteettinsa on käynyt luonanne, voitte olla varma, että

kuningatar teitä suosii. Se on aimo askel onneanne kohti."

"Sen uskon minäkin, monseigneur."

"Suokaa kysyä erästä asiaa: oliko hänen majesteettinsa antelias?"

"Hän antoi minulle sata louisdoria."

"Kah! Hänen majesteettinsa ei ole rikas, varsinkaan nykyään."

"Kiitollisuuteni täytyy olla sitä suurempi."

"Osoittiko hän teille erityistä myötätuntoa?"

"Kyllä, aivan ilmeisesti."

"Kaikki on siis hyvällä alulla", sanoi kardinaali miettiväisenä,

ja unohtaen suojatin, ajatellen vain suojelijaa. "Teidän tarvitsee

toimittaa enää vain yksi asia."

"Mikä se on?"

"Hankkia pääsy Versaillesiin."

Kreivitär hymyili.

"Niin, älkäämme sitä itseltämme salatko, kreivitär, siinä se pulma

vasta tulee."

Kreivitär hymyili uudestaan, mutta merkitsevämmin kuin ensi kerralla.

Kardinaali veti myös suunsa hymyyn ja sanoi!

"Tosiaankin te maalaiset olette kaikesta niin varmat ettekä osaa

epäillä. Kun olette nähneet Versaillesissa ristikkoporttien aukenevan

ja ihmisten kulkevan portaita ylös, niin kuvittelette, että kuka

tahansa voi astua noista porteista ja nousta noita portaita. Oletteko

nähnyt kaikki ne pronssimarmori- ja lyijyhirviöt, jotka koristavat

Versaillesin puistoja ja penkereitä?"

"Olen kyllä, monseigneur."

"Siellä on sadottain siivekkäitä hevosia, kimairoja, gorgoneja,

peikkoja ja muita kammottavia petoja. Mutta kuvitelkaa, että

ruhtinasten ja heidän hyvien tekojensa välillä on eläviä petoja,

kymmentä vertaa häijympiä kuin ne tekaistut, joita olette nähnyt

puutarhan kukkien ja ohikulkijain välillä."

"Teidän korkea-arvoisuutenne auttanee minua pääsemään noiden

hirviöiden välitse, jos ne sulkisivat minulta tien."

"Kyllä koetan, mutta vaikeaksi se arvatenkin käy. Ja pankaa

mieleenne, jos mainitsette nimeni, jos paljastatte taikakeinonne, ei

se parin käynnin jälkeen teitä enää auttaisi vähääkään."

"Onneksi", sanoi kreivitär, "minulla on siinä kohden apuna

kuningattaren välitön suojelus, ja jos Versaillesiin joudun, pääsen

sinne oikealla avaimella."

"Mikä avain se on, kreivitär?"

"Se on minun salaisuuteni, herra kardinaali... Ei, sanoin väärin; jos

se olisi vain minun salaisuuteni, ilmoittaisin teille, koska en tahdo

mitään salata niin herttaiselta suojelijaltani."

"On siis jokin este, kreivitär?"

"Valitettavasti, monseigneur, en voi sitä ilmaista. Kun se ei ole

minun salaisuuteni, niin olen vaiti. Tyytykää vain siihen tietoon,

että..."

"Että mitä?"

"Että huomenna menen Versaillesin, että minut otetaan vastaan ja

kaikesta päättäen oikein suosiollisesti, monseigneur."

Kardinaali katseli nuorta naista, jonka itsevarmuus tuntui hänestä

olevan illallisen ensi höyryjen vaikutusta.

"Sittenpä nähdään, kreivitär", sanoi hän nauraen, "pääsettekö sisään."

"Oletteko ehkä niin utelias, että panette jonkun minua vaanimaan?"

"Varmasti."

"Sittenkään en peruuta sanojani."

"Olkaa huomisesta alkaen varuillanne. Huomatkaa vielä, että teidän on

kunnia-asia päästä Versaillesiin."

"Niin, arkihuoneisiin, monseigneur."

"Vakuutan teille, kreivitär, että minun nähdäkseni olette elävä

arvoitus."

"Joku niistä pikku hirviöistä, joita on Versaillesin puistossa?"

"Kaiketi pidätte minua miehenä, jolla on makua?"

"Luonnollisesti."

"No niin, kun näette minut tässä jalkainne juuressa pitelemässä

ja suutelemassa kättänne, niin ette voine enää uskoa, että kosken

huulillani käpälää tai kädelläni suomuista kalanpyrstöä."

"Pyydän teitä, monseigneur, muistamaan", sanoi Jeanne kylmästi,

"etten ole mikään ompelijatar tai oopperatyttö; että olen oma itseni,

kun elän erilläni miehestäni, ja että, kun pidän itseäni minkä

tahansa miehen vertaisena tässä valtakunnassa, voin sitten, kun

mieleni niin tekee, vapaasti ja omasta halusta suoda rakkauteni sille

miehelle, joka on osannut minua miellyttää. Pitäkää minua siis hiukan

arvossa, niin osoitatte samalla arvonantoa sille aatelille, johon

molemmat kuulumme."

Kardinaali nousi.

"Vai niin", sanoi hän, "tahdotteko siis, että rakastaisin teitä

täydellä todella?"

"Sitä en sano, herra kardinaali, mutta omasta puolestani tahdon

teitä rakastaa. Uskokaa, että kun se hetki tulee, jos se tulee, niin

aavistatte sen helposti. Ja ellette huomaisi, niin huomautan teille,

sillä pidän itseäni kyllin nuorena ja siedettävänä, jottei tarvitse

hävetä, vaikka astuisinkin ensi askeleen. Kunniallinen mies ei hylkää

minua."

"Kreivitär", sanoi kardinaali, "vakuutan teille, että jos asia

riippuu vain minusta, niin tulette minua rakastamaan."

"Saadaan nähdä."

"Onhan teissä jo ystävyyttä minua kohtaan!"

"Enemmänkin."

"Todella? Silloin olemme jo puolitiessä."

"Älkäämme mitatko matkaa sylikaupalla, vaan astukaamme."

"Te olette sellainen nainen, jota ihailisin, jos..."

Ja hän huokasi.

"Jota ihailisitte... jos..." sanoi Jeanne hämmästyen.

"Jos sallisitte", riensi kardinaali vastaamaan.

"Kenties sen sallinkin sitten, kun onni on hymyillyt minulle niin

kauan, että jäätte liian hätäisesti lankeamatta jalkaini juureen ja

liian aikaisin suutelematta käsiäni."

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, kun olen yläpuolella avustustanne, siiloin ette enää luule,

että jonkin edun vuoksi toivon teidän käyvän luonani, silloin

ajattelette minusta parempaa, se on voittoni eikä teillekään,

monseigneur, tappioksi."

Hän nousi nyt taas, sillä hän oli istuutunut paremmin esittääkseen

siveellisiä periaatteitaan.

"Siinä tapauksessa", sanoi kardinaali, "kiedotte minut

mahdottomuuksiin."

"Kuinka niin?"

"Estätte minua mielistelemästä teitä."

"En ollenkaan. Eikö naista mielistellä muulla tapaa kun polvistumalla

ja sormia hypistelemällä?"

"No aletaan kiireesti, kreivitär. Mitä siis sallitte?"

"Kaikki, mikä sopii minun makuuni ja velvollisuuksiini."

"Vai niin! Tehän panette kaksi niin epämääräistä rajaa kuin suinkin."

"Teiltä oli väärin minut keskeyttää, monseigneur, kun aioin juuri

lisätä kolmannen."

"Hyvä Jumala, minkä?"

"Oikkuni."

"Nyt olen hukassa."

"Peräydytte?"

Tällä hetkellä kardinaali noudatti vähemmän sisällistä vakaumustaan

kuin uhittelevan lumoojattaren viehätystä.

"En", sanoi hän, "minä en peräydy."

"Ette pelkää velvollisuuksiani?"

"Enkä makuanne tai oikkujanne."

"Voitteko todistaa?"

"Puhukaa."

"Aion mennä tänä iltana oopperanaamiaisiin."

"Se on oma asianne, kreivitär. Olettehan vapaa kuin taivaan lintu,

enkä ymmärrä, mikä teitä estäisi sinne menemästä."

"Malttakaa. Kuulitte vain puolet siitä, mitä tahdon. Toinen puoli on

se, että teidänkin pitää tulla sinne."

"Minäkö naamiohuveihin... oho, kreivitär!"

Ja kardinaali teki liikkeen, joka olisi tavallisella ihmisellä ollut

mitätön, mutta tämänluontoisen Rohanin tekemäksi oli koko ponnahdus.

"Kas noin, te jo haluatte minua miellyttää!" sanoi kreivitär.

"Kardinaali ei käy naamiohuveissa; se olisi samaa kuin jos

ehdottaisin teille, että menisitte... tupakkahuoneeseen."

"Ei suinkaan kardinaali myöskään tanssi?"

"Eipä juuri."

"Mistä ihmeestä minä olen lukenut, että kardinaali Richelieu kerran

tanssi sarabandia?"

"Niin, Anna Itävaltalaisen edessä", tuli prinssi myöntäneeksi.

"Kuningattaren edessä, se on totta", toisti Jeanne katsellen häntä

tiukasti. "Ehkä tekin tanssisitte kuningattaren mieliksi..."

Prinssi ei voinut olla punastumatta, niin taitava ja väkevä kuin

olikin. Ilkamoitseva nainen lienee joko säälinyt hänen nolouttaan

tai huomannut itselleen edullisemmaksi, ettei sitä pitkitetä, koska

riensi lisäämään:

"Enkö loukkaantuisi, kun kuultuani teiltä niin monta vakuutusta, näen

teidän pitävän itseäni vähemmässä arvossa kuin kuningatarta, silloin,

jos teidän pitäisi dominon ja naamion kätkemänä osoittaa minulle

kohteliaisuutta, josta olisin iäti kiitollinen, ja astua sielussani

sellainen jättiläisaskel, jota ei mitattaisi sillä tapaa kuin äsken

oli puhe?"

Onnellisena siitä, että oli päässyt niin vähällä, ja varsinkin siitä,

että Jeannen viekkaus salli hänen aina päästä voitolle jokaisen

ajattelemattoman purkauksen jälkeen, tarttui kardinaali nopeasti

kreivittären käteen, puristi sitä ja sanoi:

"Teidän tähtenne alistun mahdottomaankin."

"Kiitos, monseigneur. Sellaisen uhrauksen tehnyt mies on minulle

hyvin arvokas ystävä. Mutta nyt, kun olette raskaaseen työhön

suostunut, lasken teidät siitä vapaaksi."

"Ei suinkaan; työpalkkansa on ansainnut vain se, joka myös on työn

suorittanut. Seuraan teitä, kreivitär, mutta dominopuvussa."

"Ajetaan Saint-Denisin kadulle, joka on lähellä oopperaa; siellä

menen naamioituna erääseen myymälään ja ostan teille dominon ja

naamion, jotka sitten panette vaunuissa päällenne."

"Tiedättekö, kreivitär, se on sukkela tuuma!"

"Oi, monseigneur, te olette minulle niin hyvä, että todellakin

joudun hämille... Mutta nyt johtuu mieleeni, ehkä teidän

korkea-arvoisuutenne voisi Rohanin hotellista löytää dominon, joka

olisi paremmin mieleenne kuin se, minkä minä ostan."

"Nyt te, kreivitär, olette sietämättömän häijy. Jos menen

naamiohuveihin, niin saatte olla varma eräästä asiasta..."

"Mistä, monseigneur?"

"Että minusta tuntuu olo siellä yhtä oudolta kuin teistä, jos

sattuisitte joskus syömään illallista kahden kesken muun miehen kuin

omanne kanssa."

Jeanne tunsi, ettei siihen ollut mitään vastattavaa; hän vain kiitti.

Talon pikku portille saapuivat vaunut, joissa ei ollut vaakunaa,

ottivat huostaansa karkulaisparin ja kiitivät täyttä ravia

bulevardille päin.