Akkunaverhojen takana oli tapausten kulku seuraava!
Ensin oli Beausire hämmästynyt siitä, että ovi kierrettiin lukkoon.
Sitten hän hämmästyi siitä, että neiti Oliva kirkui niin kovaa, ja
vielä enemmän siitä, ettei huoneeseen palatessaan enää tavannut
tuimaa kilpailijaansa.
Beausire haki, uhkasi, huusi, sillä kun tuo mies lymysi, merkitsi
se pelkoa, ja kun toinen pelkäsi, niin Beausire riemuitsi voitosta.
Mutta Oliva pakotti hänet lopettamaan hakemisen ja vastaamaan
kysymyksiin.
Nyt Beausire, jota oli pidelty koko pahasti, alkoi vuorostaan puhua
kopeasti. Oliva, joka ei enää luullut pidettävän itseään syyllisenä,
kun rikoksen meikki oli poissa, huusi niin kovaa, että Beausire häntä
vaientaakseen pani tai ainakin koki panna kätensä hänen suulleen.
Mutta siinä hän erehtyi; Oliva käsitti Beausiren rauhoittavan tempun
aivan toiselta kannalta; Kasvojaan kohti nopeasti lähenevää kättä
vastaan hän pani oman kätensä, joka oli yhtä nopea ja jäntevä kuin
äskeisen tuntemattoman miekka.
Tämä käsi torjui äkkiä suuta uhkaavan vaaran, teki sitten kaarevan
hyökkäyksen ja osui Beausiren poskelle. Beausire vastasi oikean
kätensä sivuiskulla niin olan takaa, että Olivan molemmat kädet
laskeutuivat ja vasen poski punastui huimasta läiskäyksestä.
Tämä osa keskustelua oli tullut tuntemattoman korviin hänen
poistuessaan. Tällä tapaa alkanut selittely johtaa pikaiseen
ratkaisuun. Mutta kuinka helppoa tahansa olisi esittää loppusuoritus,
tarvitaan siihen draamallisuutta varten kuitenkin koko joukko
valmistuksia.
Oliva vastasi Beausiren korvapuustiin raskaalla ja vaarallisella
heittoaseella, porsliiniruukulla, mutta silloin Beausire huimi
ympärilleen kepillä, joka murskasi muutamia kuppeja, typisti erään
kynttilän ja lopuksi sattui Olivan olkapäähän.
Raivostuneena ryntäsi tämä nyt Beausiren kimppuun ja kuristi
kurkusta. Miesparan oli hätäpuolustuksessa pakko tarttua siihen, mitä
uhkaavasta Olivasta käsiinsä sai, ja niin hän repi hameen rikki.
Tämä häväistys ja menetys vaikutti Olivaan niin, että hän hellitti
otteensa ja tuuppasi Beausiren pitkälleen keskelle huonetta. Siitä
Beausire kömpi pystyyn vihan vimmassa.
Mutta kun vihollisen arvo nousee siinä määrin, kuin hän osaa
puolustautua, ja kun puolustus aina herättää voittajassakin
kunnioitusta, niin Beausire, jossa oli herännyt suuri kunnioitus
Olivaa kohtaan, jatkoi nyt suullista keskustelua siitä, mihin se oli
katkennut.
"Sinä olet viheliäinen olento", sanoi hän. "Sinä hävität minut."
"Sinähän minut hävität", vastasi Oliva.
"Minäkö sinut hävittäisin, kun ei sinulla mitään ole!"'
"Sano, ettei minulla enää ole. Sano, että olet myynyt ja syönyt,
juonut tai pelannut kaikki, mitä minulla oli."
"Ja sinä uskallat moittia köyhyyttäni!"
"Miksi sinä olet köyhä? Se on pahe."
"Kyllä minä sinut paheistasi parannan yhdellä ainoalla tempulla."
"Lyömälläkö?"
Ja Oliva heilutti raskaita hiilipihtejä, joiden näkeminen pakoitti
Beausiren peräytymään.
"Ei siis enää muuta puuttunut, kuin että hankit itsellesi rakastajia."
"No minkä nimen sinä annat niille kurjille naikkosille, jotka istuvat
viereesi pelipaikoissa, kun vietät siellä päivät ja yöt?"
"Minä pelaan elääksemme."
"Ja onnistut mainiosti; me kuolemme nälkään; ihana ammatti, totta
vie!"
"Entä sinun? Kohta kun hamettasi revitään, täytyy sinun porata, kun
ei ole varaa hankkia uutta hametta. On sekin korea ammatti, hitto
soikoon!"
"Tuottavampi kuin sinun!" kirkaisi Oliva vimmastuneena, "ja tuossa on
todistus!"
Hän kiskaisi taskustaan kourallisen kultarahoja ja paiskasi
lattialle. Louisdorit alkoivat pyöriä kiekkoina ja kilistä
lappeillaan; jotkut menivät piiloon huonekalujen alle, toiset
jatkoivat helkkyvää menoaan perälle asti, ja muut pysähtyivät kuin
uupuneina, jääden makaamaan, leimakuvien hohtaessa kuin tuliset
kielet.
Kun Beausire kuuli tämän metallisateen helisevän huonekaluja ja
lattiata vasten, valtasi hänet pyörtymys tai paremmin sanoen
omantunnon vaiva.
"Louisdoreja, kahden louisdorin rahoja!" huudahti hän ällistyneenä.
Olivalla oli kourassaan uusi kasa samaa metallia, ja sen hän
sinkautti vasten Beausiren kasvoja ja ojennettuja käsiä, niin että
miestä ihan huikaisi.
"Huh, huh", toisti hän. "Onpa se Oliva rikas!"
"Siinä näet, mitä minun ammattini tuottaa", vastasi nainen
kyynillisesti ja potkaisi aika lailla tohvelinsa kärjellä sekä
lattialle valunutta kultaa että poimimaan polvistunutta Beausirea.
"Kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista!" laski Beausire
riemusta läähättäen.
"Kelvoton!" mutisi Oliva.
"Yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikolmatta."
"Konna!"
"Kolmekolmatta, neljäkolmatta, kuusikolmatta."
"Häpeämätön!"
Joko Beausire oli kuullut nämä haukkumiset tai muuten ruvennut
häpeämään, yhdentekevä, mutta hän nousi seisaalle.
"Vai sillä tavalla", lausui hän niin vakavalla äänenpainolla, että
se oli naurettavuudessaan verraton, "neitiseni tekee säästöjä
riistämällä minulta senkin, mikä on ihan välttämätöntä!"
Oliva ei osannut hämillään mitään vastata.
"Niinpä siis", jatkoi veijari, "annat minun pitää rikkinäisiä
sukkia ja kulunutta hatturäyskää, jonka vuori pörröttää risoina, ja
piilotat kultarahoja kirstuusi. Mistä olet saanut nämä louisdorit?
Niiden rippeiden myynnistä, joita minulla vielä oli, kun surullisen
kohtaloni liitin sinuun."
"Senkin vintiö!" mutisi Oliva hiljaa ja loi häneen halveksivan
silmäyksen, joka ei kuitenkaan säikähdyttänyt.
"Saat anteeksi", jatkoi Beausire, "et kitsauttasi, vaan
säästäväisyytesi."
"Ja äsken olit lyödä minut kuoliaaksi!"
"Äsken olin oikeassa, nyt olisin väärässä."
"Miksi niin?"
"Koska nyt näkyy, että olet kelpo emännöitsijä ja kartutat talon
varoja."
"Sen sanon, että sinä olet kelvoton heittiö!"
"No no, pikku Oliva!"
"Anna heti tuo kulta takaisin!"
"Jopa nyt jotakin, rakkaani!"
"Jollet anna, niin pistän sinut puhki omalla miekallasi."
"Oliva!"
"Annatko vai et?"
"En, Oliva, en ikinä anna pistää itseäni puhki."
"Älä hievahda, tai saat piston. Tänne rahat!"
"Lahjoita ne minulle!"
"Voi sinua kelvotonta! Sinä kerjäät, tahdot hyötyä huonon käytökseni
hedelmistä! Ja tuommoistakin sanotaan mieheksi! Aina minä olen teitä
halveksinut, kaikkia miehiä, kuuletko, vielä enemmän sitä, joka
antaa, kuin sitä, joka ottaa vastaan."
"Antaja", vastasi Beausire vakavannäköisenä, "voi antaa, ja hän on
onnellinen. Minäkin olen sinulle antanut, Nicole."
"Ei minua saa sanoa Nicoleksi."
"Anteeksi, Oliva! Tarkoitan, että minäkin olen sinulle antanut, kun
jotakin oli."
"Semmoinen anteliaisuus! Pari hopeasolkea, kuusi louisdoria, kaksi
silkkihametta, kolme kirjailtua nenäliinaa."
"Siinä on koko paljon, sotamieheltä."
"Vaiti! Soljet olit varastanut joltakin toiselta, jotta voisit
minulle antaa; louisdorit olit lainannut etkä velkaasi koskaan
maksanut, ja ne silkkihameet..."
"Oliva, Oliva!"
"Anna rahani takaisin!"
"Paljonko niistä tahdot?"
"Kahta vertaa enemmän."
"Olkoon menneeksi", vastasi Beausire. "Minä lähden Bussykadulle
pelaamaan ja tuon sinulle, en kahta vertaa, vaan viisi sen vertaa
takaisin."
Hän astui pari askelta ovea kohti. Oliva tarttui hänen takkinsa kovin
hauraaseen liepeeseen.
"Kas niin", sanoi Beausire, "nyt meni takkini rikki."
"Sitä parempi, sittenhän saat uuden."
"Se maksaa kuusi louisdoria, Oliva, kuuletko? Mutta Bussykadulla
eivät pankinpitäjät ja vastapelaajat onneksi ole kovin tarkkoja
pukuasioissa."
Oliva tarttui tyyneesti toiseen liepeeseen ja repi sen irti.
Nyt Beausire raivostui.
"Penteleen riiviö!" kirkaisi hän. "Tekeekö mielesi päästä hengestäsi?
Tällä tapaa se hullu minut riisuu putipuhtaaksi. Nyt en enää kehtaa
mennä ulos."
"Päinvastoin saat heti paikalla mennä."
"Sepä kumma, ilman takkia!"
"Panet päällesi talvitakin."
"Joka on rikki ja paikattu."
"Sama se; ellei sovi, niin älä ota sitä, mutta asialle sinun pitää
mennä."
"Enkä mene."
Oliva otti taskustaan ne kultarahat, jotka hänellä vielä oli noin
neljäkymmentä louisdoria, ja helisteli niitä kämmentensä välissä.
Beausire oli menettää järkensä; hän polvistui vielä kerran ja sanoi:
"No käske, käske!"
"Sinun pitää juosta Capucin-Magiqueen, Seine-kadun varrelle. Sieltä
saa ostaa dominoita naamiohuveihin."
"No niin!"
"Osta minulle täysi dominopuku, myös naamio ja sukat samaa väriä."
"Hyvä."
"Itsellesi ostat mustan, minulle valkoisen, satiinia."
"Kyllä, kyllä."
"Ja aikaa saat vain kaksikymmentä minuuttia."
"Mennäänkö huveihin?"
"Mennään."
"Ja sitten viet minut bulevardille illallista syömään?"
"Tietysti, mutta yhdellä ehdolla."
"Sano, sano!"
"Että tottelet."
"No tietysti, aina!"
"Koeta nyt näyttää intoasi."
"Mutta rahat niihin ostoksiin..."
"Onhan sinulla viisikolmatta louisdoria."
"Minullako viisikolmatta louisdoria? Mitä tarkoitat?"
"Niitä, jotka keräsit lattialta."
"Oliva, Oliva, tuo ei ole sinun puoleltasi kaunista."
"Kuinka niin?"
"Sinähän olit jo antanut ne minulle."
"En minä väitä, ettet niitä saa, mutta jos nyt heti ne antaisin, et
sinä tulisi takaisin. Mars siis asialle ja palaa pian!"
"Oikeassa olet, hitto vie!" sanoi veijari hieman nolona. "En minä
aikonutkaan palata."
"Viisikolmatta minuuttia aikaa, kuuletko?" huusi Oliva.
"Kuulen kyllä ja lähden."
Juuri tällä hetkellä se palvelija, joka vaani komerossa vastapäätä
akkunoita, näki toisen varjokuvan katoavan. Tällöin näet lähti
Beausire ulos, yllä liepeetön takki, jonka takana miekka kieppui
julkeasti, ja liivien alta pursusi paita esille kuin Ludvig XIII:n
aikoina.
Sillä välin kun tyhjäntoimittaja kiirehti Seine-kadulle, kirjoitti
Oliva kiireesti paperipalalle seuraavat sanat, jotka lyhyesti
kuvasivat tapausten menoa:
"Rauha on tehty, jako suoritettu, huvit hyväksytty. Kello kaksi
olemme oopperassa; minulla on yllä valkoinen domino ja vasemmalla
olalla sininen silkkinauha."
Sitten Oliva kiersi paperin porsliiniruukun murusen ympärille, pisti
päänsä ulos akkunasta ja heitti pikku mytyn kadulle. Palvelija
syöksähti saaliin kimppuun, sieppasi sen ja poistui kiireesti.
Jokseenkin varmaa on, ettei Beausire viipynyt asialla kauempaa
kuin puolituntia, ja palatessaan hänellä oli mukanaan kaksi
räätälinoppilasta, jotka kahdeksantoista louisdorin hinnasta
luovuttivat kaksi erinomaisen aistikasta dominopukua, jollaisia
valmistettiin Capucin-Magiquessa, etevän ammattimiehen, hänen
majesteettinsa kuningattaren hovihankkijan työpajassa.