Sillä välin se mies, joka oli kiinnittänyt läsnäolijain huomiota
luultuun kuningattareen, taputti olalle erästä katselijaa, jolla oli
kärkäs silmäys ja yllä kulunut takki, ja sanoi:
"Siinä on mainio aihe teille, kun olette sanomalehtimies!"
"Kuinka niin?" kysyi toinen.
"Tahdotteko kuulla, mikä sopisi kirjoituksen nimeksi?"
"Mielelläni."
"Se olisi tämä: 'Vaarasta syntyä semmoisen maan alamaiseksi, missä
kuningasta ohjaa hurmioihin ihastunut kuningatar.'"
Sanomalehtimies purskahti nauruun.
"Entä Bastilji?" sanoi hän.
"Mitä siitä! Eikö sitä voi panna tarinan muotoon, niin ettei
kuninkaallinen sensuuri pääse sen kimppuun? Kysyn teiltä vain,
voiko mikään sensori kieltää teitä kertomasta prinssi _Silousta_ ja
prinsessa _Etteniotnasta, Narfecin_ hallitsijattaresta? Häh, mitäs
siitä sanotte?"
"Hyvä, hyvä!" huudahti sanomalehtimies, "aatos on mainio!"
"Ja siitä saatte olla varma, että senniminen luku kuin 'Prinsessa
Etteniotnan hurmiot fakiiri Remsemin luona' herättäisi suosion
myrskyn kaikissa salongeissa."
"Sen kyllä uskon."
"Menkää siis se laatimaan terävimmällä kynällänne."
Sanomalehtimies puristi tuntemattoman kättä.
"Lähetänkö teille muutamia numeroita?" kysyi hän. "Tekisin sen niin
mielelläni, kunhan vain ilmoitatte nimenne."
"Kiitos! Olen ihastunut tähän aatokseen, ja teidän toteuttaessanne se
vielä paranee sata prosenttia. Suurenko painoksen tavallisesti otatte
tuollaisista pikku lentolehdistä?"
"Kaksi tuhatta."
"Tehkääpä minulle muuan palvelus."
"Kernaasti."
"Ottakaa nämä viisikymmentä louisdoria ja painattakaa kuusi tuhatta."
"Kuinka, monsieur? Tämähän on aivan liikaa... Suokaa minun tietää
edes nimenne, kun niin auliisti kannatatte kirjallisuutta."
"Sen saatte kuulla, kun lähetän noutamaan luotanne tuhat lehteä,
kaksi livreä kappaleelta, viikon päästä, sopiiko?"
"Teen sitä varten työtä yöt ja päivät."
"Ja sisällys olkoon huvittava."
"Niin että koko Pariisi nauraa vesissä silmin, paitsi yksi ihminen."
"Joka itkee verissä silmin, eikö niin?"
"Te olette sukkela, monsieur!"
"Kiitos kohteliaisuudesta. Voitte muuten merkitä painopaikaksi
Lontoon."
"Kuten tavallisesti."
"Nöyrin palvelijanne, monsieur!"
Ja lihava tuntematon jätti hyvästi sepustajalle, joka kiirehti kuin
pahaenteinen lintu tiehensä, taskussaan viisikymmentä louisdoria.
Yksin jäätyään tai paremmin sanoen puhetoverin poistuttua tuntematon
mies katseli hurmiosalissa taas nuorta naista, jonka kiihtymys oli
kehittynyt täydelliseksi voipumiseksi ja jonka hieman epähienosti
kohonneita hameita muuan hurmaantuneita naisia avustamaan pantu
kamarirouva häveliäästi paineli alaspäin.
Hän pani tämän naisen viehkeässä kauneudessa merkille hienot ja
hekumalliset piirteet ja sen ylevän sulon, joka ilmeni tässä
horrosunessa, sitten hän palasi toiseen saliin ja mutisi itsekseen:
"Näköisyys on todellakin merkillinen. Jumala ei ole sitä suotta
luonut, vaan on jo ennakolta tuominnut sen, jonka näköinen tämä on."
Silloin, kun hänen mielessään syttyi tämä uhkaava ajatelma, nousi
nuori nainen hitaasti patjojen keskeltä ja nojaten erääseen
hurmiosta jo tointuneeseen naapuriin rupesi taas järjestämään hieman
sekaisin mennyttä pukuaan. Hän punastui vähän, huomatessaan ihmisten
katselevan niin tarkkaavasti, ja vastaili keimailevan kohteliaasti
Mesmerin vakaviin, mutta samalla ystävällisiin kysymyksiin. Sitten
hän ojenteli pyöreitä käsivarsiaan ja siromuotoisia jalkojaan
kuin kissa unesta herätessään, astui molempien salien lävitse
eikä jättänyt huomaamatta ainoatakaan läsnäolijain ivallisista,
kaihoavista tai ällistyneistä katseista.
Mutta häntä ihmetytti ja pakotti oikein hymähtämään se, että kun hän
kulki erään nurkassa seisovan ja kuiskailevan ryhmän ohitse, häntä
ei tervehditty vallattomilla silmäyksillä ja liehakoivilla sanoilla,
vaan niin kunnioittavilla kumarruksilla kuin mikään ranskalainen
hovimies osasi juhlallisesti ja jäykästi tervehtiä kuningatarta.
Tämän ryhmän oli häthätää koonnut tuo uupumaton vieras, joka toisten
takana piillen kuiskaili heille:
"Sama se, hyvät herrat, sama se, mutta se on kuitenkin Ranskan
kuningatar; kumarretaan, kumarretaan syvään."
Pikku nainen, saadessaan osakseen niin paljon kunniaa, astui hieman
levottomana eteisen poikki ja saapui pihalle.
Siellä hänen väsyneet silmänsä hakivat ajuria tai kantotuolia;
kumpaakaan ei näkynyt. Hetkisen epäröityään hän laski siron jalkansa
kadun reunalle, mutta silloin hänen luokseen riensi pitkä palvelija
ja kysyi:
"Huudanko esille rouvan vaunut?"
"Ei minulla ole vaunuja", vastasi nuori nainen.
"Tuliko rouva ajurilla?"
"Tulin."
"Dauphine-kadulta?"
"Niin."
"Minä lähden saattamaan rouvaa kotiin."
"Tulkaa vaan", sanoi nainen arastelematta, tuskin silmänräpäyksenkään
vertaa epäröityään, kun joku muu nainen olisi pelästynyt näin
odottamattomasta esityksestä.
Palvelija antoi merkin, ja heti saapuivat ulkoportaiden eteen
sievännäköiset vaunut. Nainen nousi niihin; palvelija nosti takaisin
astuimen hänen jälkeensä ja huusi:
"Dauphine-kadulle!"
Hevoset kiidättivät nopeasti, ja kun oli tultu Pont-neufin sillalle,
harmitteli nainen, jota miellytti tämä kulkutapa, ettei asunut
kasvitieteelleen puutarhan tienoilla.
Vaunut pysähtyivät, astuin painettiin jälleen alas, ja hyvin opetettu
palvelija ojensi jo kätensä ottaakseen vastaan portinavaimen, jonka
avulla vain pääsi kotiinsa, jos asui jossakin niistä Pariisin
kolmestakymmenestä tuhannesta talosta, jotka eivät olleet hotelleja
ja joissa ei ollut portinvartijaa.
Palvelija aukaisi siis portin säästääkseen siron naisen hyppysiä ja
tämän syventyessä hämärään käytävään kumarsi jäähyväisiksi ja painoi
portin lukkoon. Vaunut alkoivat taas vieriä ja katosivat.
"Sepä oli hauska seikkailu!" huudahti nuori nainen. "Herra Mesmer on
ollut erinomaisen kohtelias. Voi, kuinka väsynyt olen! Sen hän on
tietysti ottanut lukuun. Hän on hyvin taitava lääkäri."
Näin tuumien hän oli ehtinyt talon toiseen kerrokseen, jossa oli
kaksi ovea. Heti kun hän oli koputtanut toiselle ovelle, tuli muuan
eukko avaamaan.
"Hyvää iltaa, muori!" sanoi hän. "Onko illallinen valmis?"
"On, jo se on kylmäkin."
"Onko _hän_ kotona?"
"Ei vielä. Mutta herra on."
"Mikä herra?"
"Se, jolle teidän tarvitsee puhua tänä iltana."
"Minunko?"
"Niin juuri."
Nämä sanat vaihdettiin pienessä, lasiovisessa eteisessä, josta
päästiin suureen, kadunpuoliseen huoneeseen. Lasin lävitse saattoi
selvästi nähdä lampun, joka valaisi tätä huonetta. Tämän sisustus ei
ollut oikein tyydyttävä, vaan kävi juuri päinsä. Vanhat keltaiset,
paikoittain viiruiset ja haalistuneet silkkiverhot, muutamia
vihreäsamettisia tuoleja, suuri kaappi, jossa oli tusina laatikkoja,
ja vanha keltainen sohva -- siinä huoneen kaikki komeus.
Nuori nainen ei tuntenut tuota miestä, mutta lukijamme tuntenevat
hänet helposti: se oli sama, joka oli yllyttänyt uteliaita
kumartamaan muka kuningattarelle ja joka oli maksanut lentolehdestä
viisikymmentä louisdoria.
Uunin reunalla seisoi kotelokello ja sen kummallakin puolella
sininen, nähtävästi rikkinäinen kukkaruukku.
Nuori nainen aukaisi ripeästi lasioven ja astui sohvan luo, missä
tapasi tyynesti istumassa pulskannäköisen, lihavahkon miehen,
joka valkoisella, kauniilla kädellään hypisteli kallisarvoista
poimukaulustaan.
Nainen ei ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä merkillinen vieras
suoritti jonkinlaisen tervehdyksen, puoleksi nyökkäyksellä ja
kumarruksella, loi häneen säteilevän, hyväntahtoisen katseen ja sanoi:
"Tiedän kyllä, mitä aiotte kysyä, mutta parhaiten vastaan itse
kysymällä. Olettehan te neiti Oliva?"
"Olen, monsieur."
"Ihastuttava nainen, hermostunut ja kovin hurmaantunut Mesmerin
parannustapaan."
"Tulen juuri hänen luotaan."
"Hyvä on! Mutta tästä ei teille selviä, kuten kauniista silmistänne
näen, miksi tapaatte minut istumassa sohvallanne, ja juuri sen te
etupäässä tahtoisitte tietää."
"Oikein arvattu, monsieur."
"Olkaa niin hyvä ja istukaa. Jos jäätte seisomaan, täytyy minunkin
nousta, eikä seisten ole mukava jutella."
"Voitte olla mielissänne siitä, että teillä on varsin omituinen
käytöstapa", vastasi nuori nainen, jota tästedes nimitämme neiti
Olivaksi, koska hän omaksui tämän nimen.
"Äsken näin teidät herra Mesmerin luona ja huomasin teidät
sellaiseksi kuin toivoinkin."
"Monsieur!"
"Älkää pahastuko, neiti, enhän sano, että olisin huomannut
teidät hurmaavaksi, en, sitä en sano, se kun näyttäisi
rakkaudentunnustukselta, mikä ei ole tarkoitukseni. Älkää suotta
väistäkö minua, sillä silloin minun täytyy huutaa kuin kuurolle."
"Mitä oikein tahdotte?" kysyi Oliva yksinkertaisesti.
"Minä tiedän", jatkoi tuntematon, "että mielellänne kuulette
kehuttavan itseänne kauniiksi; minulla ei ole mitään sitä vastaan,
mutta oikeastaan haluan esittää aivan toista."
"Totta tosiaan, monsieur, te puhutte semmoisella tavalla..."
"Älkää säikähtykö, ennenkuin olette kuullut, mistä on puhe... Onko
täällä ketään piilossa?"
"Ei täällä ketään ole, monsieur, mutta sittenkin..."
"No, ellei täällä kukaan kuuntele, niin voimme puhua kursailematta...
Mitähän arvelisitte, jos meidän kesken perustettaisiin pikkuinen
yhtiö?"
"Yhtiö... Tottahan ymmärrätte..."
"Nyt te taas sekoitatte asioita. En minä puhu suhteesta, vaan
yhtiöstä. Ei ole puhe rakkaudesta, vaan liikeasioista."
"Mitä asioita ne ovat?" kysyi Oliva, jonka uteliaisuus ilmeni
hämmästyksenä.
"Mitä te puuhaatte pitkin päivää?"
"Mutta..."
"Älkää yhtään pelätkö. En minä ole tullut nuhtelemaan.
Vastatkaa niinkuin tahdotte."
"Minä en tee mitään tai ainakin niin vähän kuin suinkin."
"Olette siis laiska."
"Oh!"
"Varsin hyvä."
"Vai on se teistä varsin hyvä!"
"Tietysti. Mitä se minuun kuuluu, että olette laiska. Onko teistä
hauskaa kävellä kaupungilla?"
"Oikein hauskaa."
"Käydä teatterissa, tanssiaisissa?"
"Äärettömästi."
"Elää hyvin?"
"Niin juuri."
"Jos tarjoan teille kaksikymmentäviisi louisdoria kuussa, huolitteko?"
"Monsieur!"
"Hyvä neiti Oliva, nyt taas alatte epäillä. Olihan sovittu, ettette
säikähdy. Sanoin kaksikymmentäviisi louisdoria, mutta olisin voinut
sanoa viisikymmentä."
"Minusta on viisikymmentä parempi kuin kaksikymmentä viisi; mutta
viittäkymmentäkin louisdoria tärkeämpää on minulle se, että itse saan
valita rakastajani."
"Hitto vie, johan teille huomautin, etten pyri rakastajaksenne. Olkaa
siis huoleti."
"No hitto vie, sanon minäkin, mitä minun on tehtävä, jotta saan nuo
viisikymmentä louisdoria?"
"Sanoinko viisikymmentä?"
"Sanoitte."
"Olkoon viisikymmentä. Teidän tulee ottaa minut vastaan kotonanne,
olla minulle niin ystävällinen kuin suinkin, antaa minulle
käsivartenne, kun niin tahdon, odottaa minua siinä paikassa, minkä
olen määrännyt."
"Mutta minulla on rakastaja."
"Entä sitten?"
"Ettekö ymmärrä?"
"Kyllä... ajakaa hänet hiiteen!"
"Ohho! Ei Beausirea niin vain ajeta."
"Tahdotteko, että autan?"
"Ei, minä rakastan häntä."
"Vai niin!"
"Vain pikkuisen."
"Sekin on liikaa."
"Mutta niin se on."
"No annetaan sitten Beausiren olla!"
"Teidän kanssanne on helppo tulla toimeen."
"Olkaa te samanlainen. Suostutteko ehtoihini?"
"Suostun kyllä, jos olette jo luetellut ne kaikki."
"Kuulkaapa nyt, rakas ystävä, minä olen sanonut kaikki, mitä tällä
kertaa voin sanoa."
"Kunnianne kautta!"
"Kunniani kautta. Mutta tottahan ymmärrätte erään seikan..."
"Minkä seikan?"
"Sen, näettekö, että jos sattuisi tulemaan se tarve, että todella
olisitte rakastajattareni..."
"Kas, kas! Sitä ei koskaan tarvita, monsieur."
"Että edes olisitte olevinanne."
"Mitä siihen tulee, niin sama se."
"Siis sovittu!"
"Olkoon menneeksi!"
"Tässä on etukäteen ensi kuukaudelta."
Ja hän tarjosi neiti Olivalle viidenkymmenen louisdorin kääröä
koskematta tämän hyppysiinkään. Ja kun nainen epäröitsi, sujahutti
hän sen hameentaskuun hipaisematta kädellään tätä niin pyöreätä ja
notkeata kuvetta, jota eivät herkuttelijatkaan olisi hänen tavallaan
sivuuttaneet. Tuskin oli kulta painunut taskun pohjaan, kun kaksi
kovaa iskua portille pakotti Olivan hypähtämään akkunan ääreen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "rientäkää pois, se on hän!"
"Kuka hän?"
"Beausire... rakastajani... koettakaa joutua, monsieur!"
"Vai niin! Sitä pahempi hänelle!"
"Miten niin... pahempi hänelle! Hän lyö teidät kappaleiksi."
"Pyh!"
"Kuuletteko, kuinka hän jyskyttää? Hän murtaa portin."
"Käskekää avata. Hitto vie, miksi ette anna hänelle portinavainta?"
Ja vieras heittäytyi sohvalle mutisten itsekseen:
"Täytyy nähdä tuo veijari, jotta tiedän, mikä se on miehiään."
Jyskytys jatkui ja väliin kuului kirouksia, jotka kohosivat paljon
ylemmäksi kuin toiseen kerrokseen.
"Menkää, äiti, avaamaan", sanoi Oliva vimmoissaan. "Ja mitä teihin
tulee, monsieur, niin syyttäkää itseänne, jos teidän käy huonosti."
"Niinkuin sanotte!" vastasi tuntematon kylmästi, hievahtamatta
sohvalta.
Oliva kuunteli hytkähdellen, kasvot eteistä kohti.