Se kuva, jonka olemme edellisessä luvussa koettaneet piirtää
senaikuisista oloista, voinee lukijaimme silmille esittää aivan
luonnollisena sen ilmiön, että pariisilaiset intohimoisesti pyrkivät
näkemään Mesmerin julkisesti suorittamia parannuksia.
Niinpä myös kuningas Ludvig XVI, jossa oli, ellei juuri
uteliaisuutta, niin ainakin arvonantoa uutuuksia kohtaan, kun ne
herättivät huomiota hänen hyvässä kaupungissaan Pariisissa, oli
antanut kuningattarelle luvan mennä katsomaan, mitä koko maailma oli
nähnyt, pannen kuitenkin, kuten muistamme, sen ehdon, että mukana
olisi joku prinsessa.
Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun kardinaali de Rohan oli käynyt
rouva de la Motten luona. Sää oli muuttunut leudoksi, ja lumi suli.
Kokonainen armeija lakaisijoita, hyvillä mielin ja ylpeänä, kun
talvesta sai tehdä lopun, sysäsi niin tarmokkaasti, kuin sotamiehet
juoksuhautaa kaivaessaan, viemäreihin viimeisiä lumia, jotka olivat
ihan kuraisia ja sulivat mustiksi puroiksi.
Sinisellä ja kirkkaalla taivaalla syttyivät ensi tähdet, kun rouva de
la Motte, pukeutuneena ylhäiseksi naiseksi ja ulkonaisesti esiintyen
rikkaana, saapui kaikkein uusimmissa vaunuissa, mitä Clotilde oli
tavannut, ja pysähtyi Vendôme-torin varrelle erään suurenlaisen
talon eteen, jonka korkeat akkunat loistivat valaistuina pitkin koko
julkisivua.
Tämä talo oli tohtori Mesmerin. Paitsi rouva de la Motten
vuokravaunuja nähtiin tämän talon kohdalla suuri joukko muita
ajoneuvoja, ja lisäksi seisoskeli kurassa pari-, kolmesataa
uteliasta, odottaen saavansa nähdä parannettujen tulevan ulos tai
parannettavien menevän sisään.
Nämä, melkein kaikki rikkaita ja arvonimellisiä, saapuivat
vaakunakoristeisissa vaunuissaan ja nostattivat niistä itsensä
palvelijoilla, jotka sitten kantoivat heitä, ja nuo uudenlajiset
mytyt, kiedottuina turkis- tai satiiniviittoihin, olivat joltisenakin
lohdutuksena onnettomille, nälkäisille ja puolialastomille, jotka
portilla tähystelivät tätä ilmeistä todistetta, että Jumala tekee
ihmiset terveiksi tai sairaiksi kysymättä heidän sukujohtoaan.
Kun joku näistä sairaista, iho kalpeana ja jäsenet raukeina, oli
kadonnut isosta portista, kuului katselijain taholta mutinaa, ja
usein sattui tämä utelias ja sivistymätön joukko, joka oli nähnyt
ylimystön himoitessaan nautintoa, sitä nautintoa, mikä kuului juuri
sille, tungeksivan tanssiaisten portilla ja teatterien käytävissä,
tuntemaan jonkun herttuan, jolta oli käsi tai jalka halvaantunut, tai
jonkun kenraalimajurin, jonka jalat eivät enää kannattaneet, vähemmän
sotaretkien rasitusten kuin sen kohmettumisen vuoksi, joka johtui
lepäilemisestä oopperan tai italialaisen teatterin naikkosten parissa.
Itsestään selvää on, ettei kansanjoukon tähystely rajoittunut vain
miehiin.
Tuossa esimerkiksi oli nainen, jota palvelijat kantoivat
käsivarsillaan ja jonka pää oli riipuksissa, silmä velttona, niinkuin
niillä roomalaisnaisilla, joita heidän tessalialaisensa kantoivat
aterian jälkeen, ja nyt tuo nainen, hermosairaana tai hurjastelun
ja valvomisen heikentämänä, voimatta saada parannusta tai elvytystä
muotinäyttelijöiltä tai niiltä rotevilta enkeleiltä, joita rouva
Dugazon osasi niin merkillisesti kuvata, tuli hakemaan tohtori
Mesmerin soikosta sitä, mitä oli turhaan hakenut muualta.
Älköönkä luultako, että tässä huviksemme liioittelemme tapojen
turmelusta. Täytyy tunnustaa, että tähän aikaan oli kilpataistelu
hovinaisten ja näyttelijättärien kesken. Nämä riistivät
ylhäisiltä naisilta rakastajat ja puolisot, edelliset sieppasivat
teatterilaisilta niinsanotut toverit ja serkut.
Jotkut näistä naisista olivat yhtä tunnettuja kuin miehet, ja heidän
nimensä kiertelivät joukossa yhtä äänekkäästi lausuttuina, mutta
monet heistä -- ja näiden nimet olisivat varmaankin herättäneet
suurinta huomiota -- välttivät ainakin tänä iltana joutumasta
puheenaiheeksi, koska saapuivat Mesmerin luo kasvot silkkinaamion
peittäminä.
Tänään oli näet puolipaasto, jolloin pantiin toimeen
oopperanaamiaiset, ja Mesmerin luo saapuneet naiset aikoivat mennä
sieltä suoraan Palais-Royaliin.
Tämän valittavan, ivaavan, ihailevan ja varsinkin mutisevat joukon
keskitse astui kreivitär de la Motte suorana ja reippaana, kasvot
naamioituina, jättämättä muuta jälkeä kuin tämän huomautuksen, jota
hänen ohi kulkiessaan toistettiin:
"Kas, tuo nainen ei näytäkään kovin sairaalta!"
Mutta älköön luultako, ettei tästä lauseesta olisi saatu aihetta
arveluihin. Sillä jos hän ei ollut sairas, niin mitä asiaa hänellä
oli Mesmerille?
Jos kansanjoukko olisi tuntenut ne tapaukset, joista olemme äsken
kertoneet, ei se olisi tämän naisen tuloa tänne pitänyt niin
merkillisenä. Rouva de la Motte oli todellakin paljon ajatellut
keskusteluaan kardinaali de Rohanin kanssa ja varsinkin sitä, kuinka
hänen vieraansa oli pitänyt erikoisessa arvossa muotokuvalipasta,
joka oli hänen luokseen unohdettu tai pikemmin hukattu.
Ja kun kardinaalin äkilliseen suopeuteen täytyi olla selityksenä tuon
lippaan omistajattaren nimi, oli rouva de la Motte miettinyt kahta
keinoa saadakseen siitä selkoa.
Ensiksi hän oli turvautunut yksinkertaisempaan. Oli lähtenyt
Versaillesiin hankkimaan tietoja siitä armeliaisuuslaitoksesta,
jota johtivat saksalaiset naiset. Mutta kuten helposti aavistetaan,
ei tämä yritys lainkaan onnistunut. Sen myötätunnon vuoksi, jota
kuningatar avoimesti osoitti maanmiehilleen, asui Versaillesissa
paljon saksalaisia naisia; heitä luultiin olevan puolitoista tai
kaksikin sataa, jotka kaikki olivat hyväntekeväisiä, mutta joista
ei vielä yhdenkään mieleen ollut juolahtanut perustaa julkista
armeliaisuuslaitosta. Jeanne oli siis turhaan tiedustellut niitä
kahta naista, jotka olivat hänen luonaan käyneet; turhaan hän oli
maininnut, että toisen nimi oli Andrée. Versaillesissa ei tunnettu
sennimistä saksalaista naista, eikä tuo nimi tuntunutkaan juuri
saksalaiselta.
Tutkimukset olivat siis tällä taholla olleet aivan hyödyttömiä.
Jos olisi suoraan kysynyt kardinaali de Rohanilta, mitä nimeä
tämä epäili, olisi se ensiksikin paljastanut, että häneen nähden
oli joitakin aikeita, ja toiseksi se olisi riistänyt sen huvin ja
ansion, että itse saattoi koko maailman kiusallakin tehdä miltei
mahdottomalta tuntuvan keksinnön.
Mutta kun Jeannen luona käyneissä naisissa oli ollut salaperäisyyttä
ja samoin kardinaalin kummastuksessa ja puolinaisissa selityksissä,
niin piti kaiketi myös salaperäisillä keinoilla etsiä niin monen
arvoituksen ratkaisua. Sitäpaitsi oli Jeannen luonteessa voimakas
taipumus kamppailemaan sitä vastaan, mikä on outoa.
Hän oli kuullut kerrottavan, että Pariisissa oli jo jonkun aikaa
ollut muuan ihmeittentekijä, illuminaatti, joka osasi ihmisruumiista
karkoittaa tauteja ja tuskia, niinkuin muinoin Kristus ajoi
paholaisia riivatuista. Hän tiesi, ettei tämä mies parantanut
ainoastaan ruumiillisia vammoja, vaan kiristi myös sielusta esille
sen tuskallisen salaisuuden, joka sitä jäyti. Hänen kaikkivoivan
manauksensa vaikutuksesta oli nähty potilaan vastahakoisen tahdon
pehmenevän ja vaihtuvan orjalliseksi kuuliaisuudeksi.
Kun oppinut tohtori oli tuskia seuranneessa unessa rauhoittanut
kiihoittuneemmankin elimistön vaivuttamalla sen täydelliseen
horrostilaan, asettui sielu ihastuneena loihtijan sille suomasta
levosta kokonaan tämän uuden valtiaansa käytettäväksi. Hän ohjasi
tästä hetkestä alkaen kaikkea sen toimintaa, kaikkia sen säikeitä;
kiitollisen sielun joka ajatuskin tulkittiin hänelle sellaisella
kielellä, jolla oli ihmispuheen rinnalla se etu tai vika, ettei se
valehdellut.
Mutta vielä enemmän: jättäen ruumiin, joka oli sen vankilana, lähti
tämä sielu hetkellisen valtiaansa ensi käskystä liikkeelle maailmaan,
yhtyi toisiin sieluihin, tutki niitä herkeämättä, kaiveli niitä niin
säälimättä ja puuhasi niin ripeästi, että jahtikoiran lailla, joka
ajaa esille pensaan taakse piilleen ja itseään turvallisena pitävän
otuksen, lopulta keksi salaisuuden siinä sydämessä, johon se oli
haudattu, ajoi sitä takaa, saavutti sen ja toi sen koreasti herransa
eteen; siinä oli jokseenkin tarkka vertauskuva hyvin opetetusta
haukasta, joka herransa puolesta liitää pilvissä etsimässä julmalle
palvelevaisuudelle osoitettua haikaraa, peltopyytä tai kiurua.
Täten oli paljastettu joukko merkillisiä salaisuuksia. Rouva Duras
oli tällä tavoin saanut takaisin lapsen, joka oli imettäjältä
varastettu; rouva Chantoné englantilaisen koiran, joka oli vain
nyrkin kokoinen ja hänelle arvokkaampi kuin koko maailman lapset, ja
herra de Vaudreuil hiussuortuvan, josta olisi antanut vaikka puolet
omaisuuttaan.
Tällaisia salaisuuksia olivat ilmaisseet n.s. _näkevät_, Mesmerin
magneettisten käsittelyjen jälkeen.
Myöskin voitiin kuuluisan tohtorin talossa pyytää paljastamaan
niitä salaisuuksia, jotka paraiten soveltuivat koettelemaan hänen
yliluonnollista tietäjäkykyään; ja ollen siellä mukana ihmisparvessa
rouva de la Motte arveli tapaavansa sen, jota niin hartaasti haki,
lippaan omistajattaren, joka nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen
mieltään. Tämän vuoksi hänellä oli niin kiire päästä siihen saliin,
jossa sairaat kokoontuivat.
Lukijamme suokoot anteeksi, mutta tämä sali kaipaa erityistä kuvausta.
Huoneustossa oli kaksi suurta salia. Kun oli astuttu etuhuoneiden
läpi ja palvelusväelle näytetty vaaditut pääsyliput, jouduttiin
tilavaan saliin, jonka tiiviisti peitetyt akkunat ehkäisivät
päivällä valon ja ilman. Keskellä oli, kynttiläkruunun alla, jonka
kynttilöistä tuli vain himmeätä, raukeata valoa, suuri, kannellinen
amme. Tämä ei muodoltaan suinkaan ollut siro, siinä ei ollut
koristuksia, eikä mikään verho kätkenyt sen paljaita metallikylkiä.
Tätä ammetta sanottiin Mesmerin soikoksi. Mikä teho sisältyi tuohon
soikkoon? Se on perin helppo selittää.
Soikko oli melkein täynnä rikinsekaista vettä, ja tämä keskitti
myrkylliset höyrynsä kannen alle, kyllästyttääkseen niillä sitten
ne pullot, jotka oli ylösalaisin järjestetty pohjalle säännöllisiin
riveihin.
Näin syntyi salaperäisten, niin tehokkaasti parantavien virtojen
risteytys. Kanteen oli juotettu rautarengas ja siihen kiinnitetty
pitkä köysi, jonka tehtävä selviää, jos katsahdamme potilaisiin.
Nämä, joiden äsken näimme saapuvan tähän taloon, istuivat nyt
kalpeina ja hervottomina nojatuoleissa ammeen ympärillä.
Siinä oli sekaisin herroja ja naisia, ja kylmäkiskoisina, vakavina
tai levottomina he odottivat kokeen tulosta. Eräs palvelija tarttui
kanteen kiinnitetyn köyden päähän ja kietoi sen renkaiksi kipeiden
jäsenten ympärille, niin että kaikki, saman kahleen yhdistäminä,
saisivat yhtaikaa tuntea ammeessa kehittyvän sähkön vaikutuksia.
Sitäpaitsi, ettei mitenkään keskeytyisi kuhunkin siirtyvien ja
tarpeen mukaan tasoittuvien elollisten fluidumien toiminta, oli
tohtori käskenyt potilasten koskea toisiinsa kyynärpäällä, hartialla
tai jalalla, jolloin tämä pelastava soikko toimitti kaikille samassa
hetkessä lämpöään ja elvytystään. Tämä lääkitystemppu oli varmaankin
merkillinen nähtävyys, eikä ole kummeksittava, että se niin suuresti
kiihoitti pariisilaisten uteliaisuutta.
Pari-, kolmekymmentä sairasta ryhmitettyinä ammeen ympärille;
palvelija, äänetönnä kuin läsnäolevatkin, kietomassa heitä yhteen
köydellä, niinkuin Laokoonia poikineen kahlehtivat käärmeen renkaat;
sitten tämä mies kuulumattomin askelin poistumassa, näytettyään
sairaille rautaiset puikot, jotka pistettyinä ammeen rei'istä
sisään olivat tarkoitetut lähemmin paikallisesti johtamaan Mesmerin
fluidumin parantavaa vaikutusta.
Heti kun istunto oli alkanut, tuntui salissa leviävän suloista ja
läpitunkevaa lämpöä; se pehmitti potilasten hieman kireitä kuituja;
se kohosi vähin erin lattiasta kattoon ja täyttyi pian hienoista
tuoksuista, joiden huumaamina painuivat kapinallisimmatkin aivot.
Sairaiden nähtiin juuri heittäytyvän alttiiksi tämän ilmapiirin
hekumalliselta tuntuvalle vaikutukselle, kun äkkiä ihana, väreilevä
soitto, lähtien näkymättömistä soittimista, harhaili kuin suloinen
liekki näiden hyvien tuoksujen ja tämän lämmön keskellä.
Kirkkaana kuin kristalli, jonka reunalta se lähti liikkeelle, koski
tämä soitanto hermoihin vastustamattomalla voimalla. Sitä olisi
voinut verrata johonkin luonnon salaperäiseen ääneen, jollaiset
ihmetyttävät ja viehättävät eläimiäkin, tuulen valitukseen kallioiden
kaikuvissa kierukoissa. Lasiharmoonikan ääneen yhtyi pian yhtä
soinnukkaita ääniä, joiden hajalle siroitetut sävelet laskeutuivat
kuin kukkalehdet läsnäolevien päälle.
Kaikkien kasvoilla, joita aluksi oli elähyttänyt hämmästys, kuvastui
vähitellen ruumiillinen tyydytys jokaiseen arkaan kohtaan tulleesta
hyväilyltä. Sielu mukaantui; se poistui siitä kätköstä, jossa se
on ruumiillisten tuskien sitä piirittäessä, ja leviten vapaana ja
riemuisena koko elimistöön taltutti ainetta ja uudistui.
Juuri tällöin tarttui kukin potilas sormin rautapuikkoon, jollaisia
oli ammeen kanteen kiinnitetty, ja kosketti sillä rintaansa,
sydäntään tai päätään, missä kulloinkin tauti sijaitsi. Kuviteltakoon
sitä autuutta, joka nyt kaikkien kasvoille tuli kärsimyksen ja
tuskan sijalle; ajateltakoon näiden kiehtovien nautintojen itsekästä
tainnostilaa, äänettömyyttä, joka vain huokausten keskeyttämänä
painosti kaikkia läsnäolevia, ja silloin on saatu mahdollisimman
täsmällinen käsitys kohtauksesta, jonka pääpiirteitä olemme nyt
kuvanneet kaksi kolmannesta vuosisataa sen jälkeen, kun se sattui.
Mutta nyt muutama sana erikseen esiintyjistä.
Heidät voi ensiksikin jakaa kahteen luokkaan: toiset, nimittäin
sairaat, eivät välittäneet niinsanotusta ihmisten kunnioituksesta,
jollaista rajaa keskisääty pitää suuressa arvossa, mutta jonka poikki
ylhäinen tai alhainen perin usein astuu; nämä, sanokaamme kohtauksen
todelliset näyttelijät, olivat tulleet tänne vain parantuakseen
ja tahtoivat kaikin mokomin saavuttaa päämääränsä. Toiset taas,
epäilijät tai pelkästään uteliaat, joissa ei ollut mitään kipua,
olivat tunkeutuneet Mesmerin taloon kuin teatteriin joko tullakseen
tietämään, miltä tuntui olla lumotun soikon vaikutuspiirissä, taikka
vain tutkiakseen tätä uutta fyysillistä järjestelmää ja katsellakseen
potilaita ja niitä, jotka olematta sairaita ottivat lääkitykseen osaa.
Edellisten joukossa, jotka olivat Mesmerin tulisia kannattajia
ja ehkä kiitollisuudestakin sidottuja hänen oppiinsa, huomattiin
kaunisvartaloinen, nuorekas, siropiirteinen nainen, puvultaan hieman
eriskummainen, joka fluidumin tehotessa ja sovittaen rautapuikolla
mitä vahvimpia annoksia päähänsä ja sydänalaan alkoi pyöritellä
kauniita silmiään raukein ilmein, kätten vavahdellessa ensimmäisistä
hermokutituksista, jotka merkitsevät magneettisen fluidumin valtoihin
joutumista.
Kun hänen päänsä nojasi taaksepäin nojatuolin selkämykseen,
saattoivat läsnäolijat vapaasti katsella kalpeata otsaa, suonen
vetoisia huulia ja kaunista kaulaa, jota vuoroin punasi ja valkaisi
veren kiivaampi vuoksi ja luode. Katselijoista, joista moni
ihmetellen tuijotti tähän nuoreen naiseen, painoi, pari, kolme päänsä
yhteen ja kuiskasi toisilleen varmaankin perin merkillisen havainnon,
josta näiden uteliasten huomio yhä yltyi.
Uteliasten joukossa oli myös rouva de la Motte, joka ei pelännyt
tai ei välittänyt, että joku hänet tuntisi, vaan piteli kädessään
silkkinaamiota, joka hänellä oli ollut kasvoilla astuessaan
kansanjoukon lävitse.
Muuten hän oli asettunut semmoiselle kohdalle, että tuskin kukaan
häntä näki. Hän pysytteli likellä ovea, selkä nojaten seinäpilaria
vasten, poimuverhojen suojassa, ja sieltä hän näki kaikki olematta
itse näkyvissä. Mutta kaikesta näkemästään hän kiinnitti enimmin
huomiota juuri tuon nuoren, fluidumista sähköttyneen naisen
piirteisiin.
Nämä kasvot olivatkin häntä niin hämmästyttäneet, että hän oli jo
monta minuuttia seissyt liikahtamatta, hänet kun siihen kiinnitti
ehdoton halu nähdä ja tietää.
"Oi", mutisi hän kääntämättä silmiään kauniista potilaasta, "ihan
varmaan hän on se hyväntekeväinen nainen, joka äsken kävi illalla
luonani, ja juuri hän on jollakin merkillisellä tavalla syypää siihen
harrastukseen, jota kardinaali minulle osoittaa." Ja aivan varmana
siitä, ettei ollut erehdystä, ja että sattuma toimitti hänelle sen,
mitä etsiskely ei voinut, astui hän likemmäksi. Mutta juuri silloin
tuo kouristuksissa oleva nainen sulki silmänsä, kuristi suutaan ja
hapuili ilmassa molemmin käsin, jotka eivät näyttäneetkään olevan
samoja hienoja, hoikkia, vahanvalkeita kuin ne, joita rouva de la
Motte oli ihaillut joku päivä sitten.
Sähkötys oli nyt saanut valtaansa useimmat potilaat, joiden aivoja
oli kyllästetty sävelillä ja tuoksuilla. Hermokiihoitus oli
ylimmillään. Pian alkoivat herrat ja naiset, äskenmainitun sairaan
esimerkkiä seuraten, päästää huokauksia, mutinaa, huutoja, tempoilla
jäseniään ja siten ilmeisesti ja ehdottomasti joutua siihen tilaan,
jota mestari nimitti hurmioksi.
Tällöin ilmestyi saliin mies, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut,
eikä kukaan olisi osannut sanoa, mistä hän sinne tuli. Nousiko hän
ammeesta kuin Foibos, terveyslähteen Apollo, -- oliko hän salin
hyvätuoksuinen, sulosointuinen höyry tiivistyneenä? Ainakin hän
ilmestyi sinne äkkiä, eivätkä hänen sireeninvärinen takkinsa, lempeä
ja vilkas katseensa ja kalpeat, älykkäät ja tyynenkirkkaat kasvonsa
suinkaan kumonneet sitä, että tämä ilmiö oli hieman jumalallisen
näköinen.
Hänellä oli kädessä pitkä keppi, jota nojasi tai paremmin sanoen
kastoi merkilliseen ammeeseen. Hänen annettuaan merkin avautuivat
ovet, ja saliin riensi parikymmentä rotevaa palvelijaa, jotka
taitavan nopeasti sieppasivat syliinsä kukin yhden potilaista, näiden
jo ruvetessa menettämään istualla tasapainonsa, ja vähemmässä ajassa
kuin minuutissa kantoivat viereiseen saliin.
Tämän toimituksen aikana, jonka teki mielenkiintoiseksi varsinkin
se, että nuori sähköttynyt nainen silloin heittäytyi riehuvaan
autuudenpuuskaan, kuuli rouva de la Motte, muiden uteliasten mukana
lähestyttyään potilasten toista salia, erään miehen huudahtavan:
"Hän se on, ihan varmaan se on hän!"
Juuri kun rouva de la Motte oli kysyä tältä mieheltä: kuka hän?
astui ensimmäiseen saliin peräpuolelta kaksi naista, nojaten
toisiinsa, jäljessä jonkun askeleen päässä muuan mies, joka näytti
olevan ylhäisten perheen uskottu palvelija, vaikka nyt esiintyi
porvarillisessa puvussa.
Näiden naisten olento, varsinkin toisen, yllätti kreivitärtä niin,
että hän astahti heitä kohti. Silloin kajahti salissa kimeä huuto
suonenvetoisen naisen suusta, ja kaikki riensivät sinne päin, ja
mies, joka oli äsken sanonut: Se on hän! oli nyt rouva de la Motten
vieressä ja huomautti kumealla, salaperäisellä äänellä:
"Katsokaapa, hyvät herrat, tuossa on kuningatar!"
Tämän kuullessaan Jeanne hätkähti.
"Kuningatar!" huudahti yhtaikaa monta kauhistunutta ja hämmästynyttä
ääntä.
"Kuningatar Mesmerin luona!"
"Kuningatar hurmiossa!" toistivat jotkut.
"Eikä mitä", sanoi eräs, "se on mahdotonta."
"Katsokaa", vastasi tuntematon tyynesti, "tunnetteko kuningattaren
vai ette?"
"Todellakin hän on ihan kuningattaren näköinen", mutisivat useimmat.
Rouva de la Motte, jolla oli naamio kuten muillakin naisilla, aikoen
Mesmerin luota mennä oopperanaamiaisiin, ja joka oli sen taas pannut
kasvoilleen, saattoi siis kursailematta kysellä ihmisiltä.
"Monsieur", sanoi hän sille, joka oli huudahtanut ja joka oli hyvin
turpea, kasvoilta täyteläinen ja punakka, silmissä merkillisen
loistava ja vaaniva ilme, "ettekö sanonut, että kuningatar on täällä?"
"Niin, madame, siitä ei ole epäilystäkään", vastasi mies.
"Missä hän on?"
"Se on tuo nuori nainen, joka tuolla makaa vaaleanpunertavilla
patjoilla niin rajussa hurmiossa, ettei voi hillitä purkauksiaan; se
on kuningatar."
"Mutta mihin perustuu se luulonne, että hän on kuningatar?"
"Yksinkertaisesti siihen, että tuo nainen on kuningatar", vastasi
toinen järkähtämättömän varmasti.
Ja hän sekaantui ihmisten joukkoon vakuuttamaan ja levittämään
uutistaan.
Jeanne kääntyi poispäin hurmiotilassa olevan naisen melkein
inhottavasta näystä, mutta oli tuskin astunut jonkun askeleen ovea
kohti, kun joutui suoraan molempien naisten eteen, jotka uteliaina
olivat katselleet ammetta, kantta ja puikkoja, ennenkuin siirtyivät
hurmioon langenneiden luo. Heti kun Jeanne oli nähnyt vanhemman
naisen kasvot, päästi hän vuorostaan huudahduksen.
"Mikä nyt on?" kysyi vanhempi nainen. Jeanne tempasi naamion
kasvoiltaan. "Tunnetteko minut?" kysyi hän.
Nainen oli vähällä tehdä liikkeen, mutta hillitsi itsensä ja vastasi
hiukan hämillään: "En, madame."
"Vai niin! Mutta minä tunnen teidät ja voin sen heti todistaa."
Tämän kuullessaan molemmat naiset painautuivat kauhistuen toisiinsa
kiinni.
Jeanne veti taskustaan lippaan, jossa oli muotokuva.
"Tämän unohditte luokseni", sanoi hän.
"Vaikka niinkin, madame, miksi olette niin hädissänne?" kysyi
vanhempi nainen.
"Siksi, että teidän majesteettinne on täällä vaarassa."
"Selittäkää."
"Ei ennen, madame, kuin olette peittänyt kasvonne tällä naamiolla."
Ja samalla hän tarjosi naamionsa kuningattarelle, joka epäröitsi
luullen olevansa kyllin salassa päähineensä turvissa.
"Jumalan tähden, ei saa hetkeäkään viivytellä!" joudutti Jeanne.
"Ottakaa, ottakaa, madame", kehoitti toinen nainen kuiskaten.
Kuningatar pani nyt naamion kuin koneellisesti kasvoilleen.
"Ja tulkaa nyt, tulkaa", sanoi Jeanne vetäen heitä niin hartaasti
perässään, että he muutamassa sekunnissa joutuivat ulko-ovelle.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningatar hengästyneenä.
"Ei suinkaan teidän majesteettianne ole kukaan nähnyt?"
"En ainakaan luule."
"Sitä parempi."
"Mutta selittäkää nyt vihdoin..."
"Teidän majesteettinne uskokoon nöyrintä palvelijaanne kun vakuutan,
että olette mitä suurimmassa vaarassa."
"Taas tuo vaara, mikä se on?"
"Minulla on kunnia selittää kaikki sitten, kun teidän majesteettinne
jonakin päivänä laskee minut tunniksi puheilleen. Mutta se käy
pitkäksi kertoa; teidän majesteettinne voidaan täällä tuntea ja
huomata."
Nähdessään kuningattaren käyvän maltittomaksi hän sanoi toiselle
naiselle:
"Voi, madame, yhtykää minuun saadaksemme hänen majesteettinsa heti
lähtemään täältä!"
Lamballen prinsessa teki rukoilevan liikkeen.
"Kun niin tahdotte, niin mennään", sanoi kuningatar, joka sitten
kääntyi rouva de la Motteen päin ja lisäsi:
"Pyysitte päästä puheilleni, niinkö?"
"Tahtoisin saada kunnian selittää teidän majesteetillenne, miksi olen
näin käyttäytynyt."
"Hyvä on, tulkaa tuomaan tämä lipas takaisin ja kysykää portinvartija
Laurentia; hän saa asiasta tiedon."
Sitten hän kääntyi kadulle päin ja huusi saksaksi:
"Tuokaapa vaunut tänne, Weber!"
Kiireesti ilmestyivät paikalle vaunut, joihin molemmat kuninkaalliset
naiset riensivät. Rouva de la Motte jäi seisomaan, kunnes he olivat
kadonneet näkyvistä.
"Hyvin tein, mitä tein", tuumi hän itsekseen, "mutta mitä nyt on
tehtävä, sitä sietää harkita."