Oli aika, jolloin Pariisi puuhista vapaana, joutilaana, antautui
intohimoisesti pohtimaan sellaisia asioita, jotka meidän päivinämme
kuuluvat vain rikkaille, joita sanotaan hyödyttömiksi, ja oppineille,
joita sanotaan laiskureiksi.
Vuonna 1784, siihen aikaan, johon olemme ehtineet, oli muotiasiana,
kaikkien muiden kysymysten pinnalla, ilmassa leijailevana, tarttuen
kaikkiin vähänkin muiden yläpuolella kohoaviin päihin kuin usva
vuorenhuippuihin, mesmerismi, salaperäinen tiede, keksijäinsä
huonosti määrittelemä, he kun eivät katsoneet tarpeelliseksi heti
tehdä keksintöään demokraattiseksi, vaan olivat käyttäneet erään
miehen nimeä, se on: antaneet sille ylimyksellisen nimityksen
ottamatta kreikankielistä tieteen nimeä, jollaisiin uudemman ajan
häveliäät oppineet turvautuvat levittäessään kansaan minkä tahansa
tieteen alkeita.
Mutta miksi olisikaan vuonna 1784 jotakin tiedettä demokratisoitu!
Laskettiinko valtiossa minkään arvoiseksi kansaa, jolta vallanpitäjät
eivät olleet puoleentoista vuosisataan neuvoa kysyneet? Ei, kansa oli
se hedelmällinen maaperä, joka tuotti runsaana korjattavan sadon;
mutta maan isäntä oli kuningas, ja elonleikkaajina olivat aateliset.
Nykyään on kaikki toisin. Ranskaa voi verrata vuosisataiseen
hietakelloon: yhdeksän vuosisataa se on näyttänyt kuningasvallan
aikaa; Luojan mahtava oikea käsi on sen kääntänyt; vastaisina vuosina
se on näyttävä kansan aikaa.
Vuonna 1784 oli siis henkilönimi suosituksena, Nykyään tuottaisi
menestystä vain asiallinen nimitys.
Mutta jättäkäämme nykyaika luodaksemme katseemme menneisiin
päiviin. Mitä muuten merkitsee tuo puolen vuosisadan välimatka
ijankaikkisuuden mittakaavassa? Ei edes sen vertaa kuin aika illasta
aamuun.
Tohtori Mesmer oli Pariisissa, kuten Marie-Antoinette itse meille
huomautti pyytäessään kuninkaalta lupaa käydä hänen luonaan.
Suotakoon meidän siis lausua muutama sana tohtori Mesmeristä,
jonka nimi, säilyen nykyään vain harvojen tämän opin kannattajain
muistissa, oli nyt kuvaamanamme aikana kaikkien huulilla.
Vuoden 1777 vaiheilla oli tohtori Mesmer tuonut Saksasta, utuisten
haaveiden maasta, erään tieteen, joka oli täpötäynnä pilviä ja
salamia. Jälkimäisten valossa tiedemies ei nähnyt muuta kuin nuo
pilvet, jotka kasaantuivat hänen päänsä kohdalle synkäksi holviksi;
rahvas näki vain salamat.
Saksassa Mesmer oli esittänyt teorian, joka koski kiertotahtien
vaikutusta. Hän oli koettanut todistaa, että taivaankappaleet,
keskinäisen vetovoimansa nojalla, vaikuttavat eläviin
olentoihin, varsinkin hermostoon, erään perin hienon, kaikkialla
maailmanavaruudessa tavattavan fluidumin [juokseva aine. --
_Suom._] avulla. Mutta tämä ensi teoria oli liian abstraktinen.
Sen ymmärtämiseksi täytyi olla perehtynyt Galilein ja Newtonin
tieteeseen. Siinä oli sekaisin suuria tähtitieteellisiä totuuksia
ja tähdistäennustajain haaveita, eikä sitä voitu, puhumattakaan
kansantajuisuudesta, tehdä edes ylimykselliseksi, sillä koko
aateliston olisi silloin tarvinnut muuttua oppineiden seuraksi.
Mesmer jätti siis tämän ensi järjestelmän tarttuakseen magnetismiin.
Tähän aikaan tutkittiin magneettisia voimia uutterasti. Ne antoivat,
puoleensa vetäen ja luotaan sysäten, kivennäisille eloa, joka
oli hieman samantapaista kuin ihmisen, koska silloin tulivat
esille ihmiselämän molemmat suuret intohimot, rakkaus ja viha.
Niinpä luultiin magneeteilla olevan ihmeellisiä kykyjä tautien
parantamiseen. Mesmer liitti siis ensi teoriaansa magneettiset ilmiöt
ja koki ottaa selville, mitä etua olisi tästä yhdistämisestä.
Kovaksi onnekseen Mesmer tapasi, Wieniin tultuaan, jo hyvälle alulle
päässeen kilpailijan. Tämä, nimeltä Hall, väitti, että Mesmer oli
häneltä kavaltanut menettelytapansa. Sen kuultuaan Mesmer, kekseliäs
kun oli, selitti hylkäävänsä magneetit hyödyttöminä, tästedes
olevansa käyttämättä kivennäismagnetismia ja parantavansa yksinomaan
elollisella magnetismilla.
Tämä nimitys, joka esiintyi uutena, ei kuitenkaan merkinnyt
uutta keksintöä; magnetismi, jonka jo muinaisaika tunsi ja jota
oli käytetty egyptiläisissä mysteerioissa ja kreikkalaisessa
Pythian-palveluksessa, oli säilynyt perinnäistietona läpi keskiajan;
muutamat tämän tieteen yhteen haalitut sirpaleet olivat luoneet
kolmannentoista, neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan
noidat, ja näistä monet poltettiin ja liekkien keskellä tunnustivat
sen eriskummaisen oppinsa, jonka marttyyreiksi joutuivat.
Mesmer oli kuullut puhuttavan tämän tieteen ihmeistä. Josef Balsamo,
joka on ollut eräiden tämän kertomussarjan osien sankarina, oli
jättänyt olostaan Saksassa jälkiä, varsinkin Strassburgissa. Mesmer
ajoi takaa tätä tiedettä, joka hajallaan liehui kuin virvatulet yöllä
lampien kohdalla, ja laati siitä täyteläisen teorian, yhdenmukaisen
järjestelmän, jolle pani mesmerismin nimen.
Näin pitkälle päästyään Mesmer ilmoitti järjestelmänsä Pariisin,
Lontoon ja Berliinin tiedeakatemioille; molemmat ensimmäiset eivät
vastanneetkaan, kolmas lausui hänen olevan hullun.
Silloin Mesmer muisti sen kreikkalaisen filosofin, joka epäsi
liikunnon ja jonka hänen vastustajansa saattoi ymmälle käymällä. Hän
tuli Ranskaan ja sai tohtori Storckilta ja silmälääkäri Wenzelilta
haltuunsa nuoren, seitsentoistavuotiaan tytön, jolla oli maksatauti
ja silmissä kaihi, ja kolmen kuukauden päästä sairas oli parannettu,
sokea tehty näkeväksi.
Tämä parantaminen oli saanut monet uskomaan, muiden mukana erään
lääkärin, nimeltä Deslon, joka vihollisesta muuttui ystäväksi.
Tästä alkaen kasvoi Mesmerin maine. Akatemia oli asettunut tätä
uudistajaa vastaan, mutta hovi meni hänen puolelleen; ministeristö
alkoi hieroa Mesmerin kanssa sopimusta, jotta tämä rikastuttaisi
ihmiskuntaa julkaisemalla teoriansa. Tohtori määräsi hintansa.
Tingittiin, ja de Breteuil tarjosi hänelle kuninkaan nimessä 20,000
livren elinkorkoa ynnä 10,000 livren palkkaa siitä, että hän
opettaisi taitonsa kolmelle hallituksen määräämälle henkilölle. Mutta
suuttuneena kuninkaan kitsaudesta Mesmer hylkäsi tarjouksen ja lähti
Spaahan, mukanaan muutamia potilaitaan.
Silloin uhkasi Mesmeriä odottamaton turmio. Hänen oppilaansa Deslon,
päästyään tuon mainion salaisuuden perille, jota Mesmer ei suostunut
myymään 30,000 livrestä vuosittain, rupesi julkisesti käyttämään
Mesmerin parannustapaa.
Saatuaan kuulla tämän surullisen uutisen Mesmer kirkui, että se
on varkautta, petosta, ja oli vähällä menettää järkensä. Silloin
tuli erään hänen hoidokkinsa, herra de Bergassen mieleen onnellinen
ajatus: piti muodostaa yhtiö, joka lunastaisi kuuluisan professorin
tieteen. Niinpä syntyikin satahenkinen komitea, jolla oli pääomaa
340,000 livreä, ja tästä hinnasta hänen oli ilmaistava taitonsa
yhtiön osakkaille. Mesmer suostui, nosti rahat ja palasi Pariisiin.
Hetki oli suotuisa. Kansojen elämässä on sellaisia aikoja, jolloin
ne lähestyvät uudistuskausiaan, jolloin koko kansakunta pysähtyy
kuin tuntemattoman esteen eteen, epäröi ja tuntee joutuneensa kuilun
reunalle, vaikkei sitä näe.
Ranskassa oli nyt muuan tällaisista hetkistä; päältäpäin yhteiskunta
oli tyyni, mutta sen henki oli kiihdyksissä. Ihmiset olivat kuin
turtuneita keinotekoisesta onnesta, jonka loppu jo häämöitti,
niinkuin metsänreunaan päästessä puiden harvenemisesta aavistaa
avoimen kentän. Tämä levollisuus uuvutti, siinä kun ei ollut
pysyväisyyttä, todellisuutta; kaikkialta haettiin mielenliikutuksia,
ja millaiset uutuudet tahansa olivat tervetulleita. Oltiin käyty
niin kevytmielisiksi, ettei enää, kuten aikaisemmin, välitetty niin
vakavista asioista kuin hallituksesta ja molinismista [espanjalaisen
Molinan oppi, että vain ansiokkaat saisivat Jumalan armon. --
_Suom._], mutta kiisteltiin soittotaiteesta ja kannatettiin joko
Gluckia tai Picciniä; harrastettiin suurta tietosanakirjaa ja
ihastuttiin Beaumarchaisin muistelmista.
Uuden oopperan esittäminen valtasi mieliä enemmän kuin rauhansopimus
Englannin kanssa tai Yhdysvaltain tasavallan tunnustaminen. Sanalla
sanoen, nyt oli sellainen aikakausi, jolloin ihmisten mielet,
filosofien ohjaamina totuutta, eli erehdyksistä selviämistä
kohti, kyllästyvät mahdollisuuksien läpikuultavuuteen, joka suo
katsahtaa kaiken pohjaan, ja astuen askeleen eteenpäin pyrkivät
todellisuuden rajan poikki haaveiden ja kuvitelmien maailmaan. Jos
onkin todistettu, että vain perin selvät, ilmeiset totuudet voivat
pian päästä kansantajuisiksi, niin on yhtä varmaa, että juuri
salaperäisellä on valtava vaikutusvoima kaikissa kansoissa.
Ranskan kansaa oli siis vastustamattomasti houkuttanut ja viehättänyt
Mesmerin ihmeellinen fluidum, jonka avulla sen tuntijain väitteiden
mukaan palautettiin terveys sairaille ja toimitettiin järki hulluille
ja hulluus järjellisille.
Kaikkialla puhuttiin Mesmeristä. Mitä hän oli tehnyt? Kenessä hän oli
suorittanut jumalallisia ihmeitään? Kelle ylhäiselle herralle hän oli
palauttanut näön tai voiman? Mikä valvomisesta nääntynyt nainen oli
saanut hermonsa vahvistetuiksi? Mikä nuori tyttö oli hänen avullaan
saanut magneettisessa tilassa katsahtaa tulevaisuuteensa?
Tulevaisuus! Tämä alati suurenmoinen sana, tämä kaikkien mieliä
kiinnittävä harrastus, kaikkien pulmien ratkaisu, -- mitä sen
rinnalla oli nykyisyys? Kuningasvalta ilman loistoa, aatelisto ilman
arvoa, maa ilman kauppaliikettä, kansa ilman oikeuksia, yhteiskunta
ilman luottamusta. Levottomasta ja yksinäisestä kuninkaasta hökkelien
nälkiintyneihin asujamiin saakka oli kaikkialla vain -- köyhyyttä,
häpeää ja pelkoa.
Se, että saisi unohtaa muut ja ajatella vain itseään, ammentaa
uusista, oudoista lähteistä varmuutta pitemmästä elämästä ja
yhtämittaisesta terveydestä täksi jatketuksi oloajaksi, kiskaista
edes jotakin kitsaalta taivaalta -- eikö kaikkea tätä koskenut tuo
helposti käsitettävä pyrkimys sitä tuntematonta kohti, jonka verhoa
Mesmer kohotti kaistaleen?
Voltaire oli kuollut, eikä Ranskassa enää kajahtanut ivanaurua,
paitsi Beaumarchaisin, jonka nauru oli vielä katkerampi kuin
mestarin. Rousseau oli kuollut, eikä Ranskassa enää ollut
uskonnollista filosofiaa. Rousseau tahtoi kyllä ylläpitää uskoa
Jumalaan, mutta hänen jälkeensä ei kukaan sitä uskaltanut peläten
musertuvansa painon alle.
Muinoin oli sota ollut ranskalaisilla vakavana puuhana. Kuninkaat
kannattivat omaksi edukseen kansallista sankaruutta. Nyt oli Ranskan
ainoa sota amerikalainen, eikä kuningas itse merkinnyt siinä mitään.
Koskihan taistelu sitä outoa asiaa, jota amerikalaiset sanovat
riippumattomuudeksi, jolle sanalle ranskalaiset, abstraktisesti
kääntäen, antavat "vapauden" merkityksen. Sitäpaitsi tämä kaukainen
sota, ei ainoastaan toisen kansan, vaan toisen maailmanosan sota, oli
äskettäin päättynyt.
Kaikkea hyvin harkiten, eikö ollut parempi kiinnittää huomionsa
Mesmeriin, saksalaiseen tohtoriin, joka kuuden vuoden kuluessa jo
toisen kerran hurmasi ranskalaisia, kuin loordi Cornwallisiin tai
herra Washingtoniin, jotka olivat niin kaukana, ettei luultavasti
saisi kumpaakaan nähdä!
Sitävastoin Mesmer oli täällä: hänet voitiin nähdä ja koskea häneen,
vieläpä saada häneltä kosketusta, mikä oli korkeimpana pyrkimyksenä
Pariisin väestön kolmella neljänneksellä.
Tämä mies, joka Pariisiin tullessaan ei ollut saanut keltään
kannatusta, ei edes kuningattarelta, vaikka tämä yleensä niin
mielellään auttoi entisiä maanmiehiään, ja joka olisi jäänyt
huomaamatta, ellei olisi ollut tohtori Deslonia, joka hänet tosin
myöhemmin kavalsi, piti siis nyt todella vallassaan yleistä
mielipidettä, niin että hänestä jäivät hyvinkin takapajulle kuningas,
josta ei oltu koskaan puhuttu, Lafayette, josta ei vielä puhuttu, ja
Necker, josta ei enää puhuttu.
Ja ikäänkuin tämä vuosisata olisi ottanut tyydyttääkseen joka mielen
taipumuksia, joka sydämen myötätuntoa, joka ruumiin tarpeita, oli
Mesmeriä, materialismin miestä vastassa Saint-Martin, spiritualismin
mies, jonka oppi tahtoi lohduttaa saksalaisen tohtorin positivismista
loukkaantuneita sieluja.
Kuviteltakoon ateisti, jonka oppi on lempeämpi kuin itse uskonto;
ajateltakoon tasavaltalaista, joka on kuninkaille perin kohtelias
ja anteeksiantavainen; aatelismiestä, etuoikeutettujen luokkien
jäsentä, joka on kansaa kohtaan täynnä rakkautta ja hellyyttä;
ja ajateltakoon tämän mitä loogillisimmalla ja viehättävimmällä
puhetaidolla varustetun miehen kolminkertaista rynnäkköä maapallon
uskontoja vastaan, joita hän pitää mielettöminä vain siksi, että ne
ovat jumalallisia!
Kuviteltakoon vielä vahvasti puuteroitu epikurolainen, yllään
kirjailtu takki, kiiltohileiset liivit, satiinihousut, jalassa
silkkisukat ja punakorkoiset kengät; sellainen epikurolainen, joka
ei tyydy kaatamaan jumalia, joihin ei enää usko, vaan horjuttaa
hallituksia, joita käsittelee kuin uskonnonmuotoja, koska ne eivät,
pidä yhtä ja melkein aina lopulta tuottavat ihmiskunnalle turmiota,
ja esiintyy yhteiskunnallista lakia vastaan, musertaen sen pelkällä
tällä perusteella: se rankaisee samalla tapaa erilaisia rikoksia,
rankaisee seurausta, ottamatta huomioon syytä.
Olettakaa nyt, että tämä kiusaaja, joka sanoo itseään tuntemattomaksi
filosofiksi, saadakseen ihmiset pysymään erilaisten aatteiden
piirissä, yhdistää kaiken sen viehkeyden, jolla mielikuvitus voi
lisätä lupauksia siveellisestä paratiisista, ja että hän ei sano:
ihmiset ovat tasa-arvoisia, mikä on järjettömyyttä, vaan keksii
toisen kaavan, joka näkyy päässeen juuri siitä suusta, joka sen epää:
Kaikki älykkäät olennot ovat kuninkaita!
Ja sitten ajatelkaa, että tuommoinen siveysoppi äkkiä ilmestyy
keskelle yhteiskuntaa, jolla ei ole toiveita eikä johtajia; joka on
kuin saaristomeri täynnä aatteita, nimittäin salakareja. Muistakaa,
että tähän aikaan naiset olivat tunteellisia ja hupsuja, ja miehet
himoitsivat valtaa, kunniapaikkoja ja nautintoja, ja että lopuksi
kuninkaat antoivat kruunun mennä kallelleen, jolloin siihen ensi
kerran osui hämärässä hapuileva, samalla utelias ja uhkaava silmäys:
silloin ei ole kumma, että kannattajia karttui sille opille, joka
sanoi sieluille:
"Valitkaa joukostanne muita etevämpi sielu, jonka etevämmyytenä on
rakkaus, laupeus ja luja tahto rakastaa ja onnellistuttaa; kun sitten
tämä sielu on ihmishahmossa ilmestynyt, kumartukaa, nöyrtykää, tehkää
itsenne mitättömiksi, te vähempilahjaiset sielut, jättääksenne tilaa
tämän sielun diktaattorinvallalle, koska hänen tehtävänään on saattaa
teidät jälleen olemuksenne varsinaisuuteen, nimittäin kärsimysten
tasa-arvoisuuteen, ollessanne sen erilaisuuden keskellä, joka
pakollisesti johtuu taipumuksista ja toimista."
Lisätkää tähän vielä, että tuntematon filosofi ympäröitsi itsensä
salaperäisyydellä; että hän vain hyvin pimeässä, saadakseen
olla rauhassa urkkijoilta ja kuokkavierailta, selitteli suurta
yhteiskunnallista teoriaansa, josta voisi tulla maailman politiikan
ohje.
"Kuulkaa minua", sanoi hän, "uskolliset sielut, uskovaiset sydämet,
ja koettakaa minua ymmärtää, tai älkää minua kuunnelko, ellei
harrastus ja uteliaisuus auta teitä ymmärtämään, sillä se käy teille
vaikeaksi, enkä minä paljasta salaisuuksiani muille kuin niille,
jotka itse koettavat esirippua kohottaa."
"Minä sanon asioita, joita en tahdo näkyä sanovan, ja senvuoksi usein
näyn myös sanovan muuta kuin sanon."
Ja Saint-Martin oli oikeassa. Hänen toimintansa ympärillä oli
todellakin vaiteliaita, synkkiä ja hänen aatteittensa puolesta
kateellisia puolustajia, salainen nurkkakunta, jonka hämärän
uskonnollista mystisismiä ei kukaan päässyt tajuamaan.
Näin siis työskentelivät sielun ja ruumiin kirkastamiseksi, samalla
haaveksien Jumalan ja kristinuskon poistamista, nämä molemmat
miehet, jotka olivat jakaneet Ranskan kaikki älykkäät mielet, kaikki
valioluonteet, kahteen leiriin erilaisine tarpeineen.
Niinpä Mesmerin magneettisen soikon ympärille, josta tulvi
hyvinvointia, ryhmittyi kaikki aistillinen elämä, tämän rappeutuneen
kansakunnan ylhäinen materialismi, kun taas erehdysten ja totuuden
kirjan ääreen kokoontuivat hurskaat, laupiaat, rakastavaiset sielut,
janoten toteuttamista, nautittuaan utukuvista.
Jos näiden etuoikeutettujen piirien alapuolelle myös hajaantui
ja sekaantui näitä aatteita, jos siitä syntynyt meteli muuttui
ukkoseksi, niinkuin valot olivat muuttuneet salamiksi, niin voi
käsittää, kuinka sekavassa tilassa olivat yhteiskunnan alemmat
piirit, porvaristo ja kansa, joita myöhemmin nimitettiin kolmanneksi
säädyksi, tämä kun vain aavisti, että sen asioita ajateltiin, ja
maltitonna, alistuvaisena, palavasti tahtoi, kuten Prometeus,
varastaa pyhää tulta, elähyttääkseen sillä maailmaa, josta tulisi sen
oma ja jossa se itse saisi järjestää asiansa.
Salaliittoja keskusteluiden muodossa, yhdistyksiä seurustelun
hahmossa, sosiaalisia puolueita katrillien suojassa, -- siis
kansalaissotaa ja anarkiaa saattoi kaikessa huomata ajattelija, joka
ei vielä nähnyt tämän yhteiskunnan uutta elämää.
Ah, nykyään, kun hunnut on revitty rikki, kun Prometeuskansat
on kymmenenkin kertaa paiskannut maahan se tuli, jonka itse
olivat siepanneet, sanokaapa nyt, mitä ajattelija saattoi nähdä
tämän omituisen XVIII:n vuosisadan lopulla, ellei juuri maailman
hajaantumista, jotakin sentapaista, mitä tapahtui Caesarin kuoltua,
ennenkuin Augustus nousi valtaistuimelle.
Augustus oli se mies, joka pakanamaailman eroitti kristitystä
maailmasta, kuten Napoleon oli se mies, joka läänitysmaailman eroitti
kansanvaltaisesta.
Olemme ehkä poikenneet ja vieneet lukijammekin niin kauas syrjään,
että heistä varmaankin on tuntunut hieman ikävältä, mutta tätä
aikakautta olisi todellakin ollut vaikea käsitellä hipaisematta
kynällä näitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat sen liha ja henki.
Nyt se vaiva on kestetty, semmoinen puuha kuin lapsen, joka
kynnellään raappii muinaisajan kuvapatsaasta ruostetta saadakseen sen
alta lukea kolmeksi neljäsosaksi haihtuneen kirjoituksen. Palatkaamme
siis todennäköisyyden alalle, sillä jos yhä edelleen käsittelisimme
oikeata todellisuutta, puhuisimme romaaninkirjoittajana liian paljon,
historioitsijana liian vähän.