Menettämättä rohkeuttaan Jeanne piti taas seuraavana päivänä
huolta huoneuston ja naisen ulkoasusta. Kuvastin vakuutti hänelle
kardinaalin tulevan, jos tämä oli vähänkään kuullut hänestä
puhuttavan.
Kellon lyödessä seitsemän ja tulen räiskyessä vilkkaimmillaan
salongin uunissa kuultiin vaunujen vierivän pitkin Saint-Clauden
katua.
Jeanne ei vielä ollut ehtinyt asettua akkunan ääreen tai käydä
maltittomaksi.
Vaunuista astui laajaan päällystakkiin kääriytynyt mies, ja kun
portti oli hänen jälkeensä sulkeutunut, siirtyivät vaunut läheiselle
poikkikadulle odottamaan omistajansa paluuta.
Pian helähti soittokello, ja rouva de la Motten sydän tykytti
niin rajusti, että olisi melkein kuullut. Mutta häveten antautua
järjettömän mielenliikutuksen valtaan hän vaiensi sydämensä ja
sovitti kiireimmiten pöydälle kirjo-ompeluksen, klaveerille uuden
aarian ja uunin reunalle sanomalehden.
Muutaman sekunnin päästä tuli Clotilde ilmoittamaan:
"Se henkilö, joka lähetti kirjeen toissapäivänä."
"Pyytäkää astumaan sisään", vastasi Jeanne.
Keveitä askelia ja kenkien narinaa, samettiin ja silkkiin puettu
mies, pää pystyssä ja näyttäen jättiläiseltä näissä pienissä
huoneissa -- nämä havainnot Jeanne teki noustessaan vastaanottamaan.
Häneen oli epämieluisesti vaikuttanut tuon henkilön halu pysyä
salakähmäisenä. Siksi hän päättikin käyttää hyväkseen harkitsevan
naisen etuja.
"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi hän pikemmin
suojelevasti kuin nöyrästi kumartaen.
Prinssi katsahti salongin ovelle, josta palvelijatar oli mennyt
etuhuoneeseen.
"Minä olen kardinaali de Rohan", vastasi hän.
Rouva de la Motte oli punastuvinaan ja hämmästyvinään ja kumarsi niin
syvään kuin hallitsijalle. Sitten hän siirsi esille nojatuolin, mutta
vaikka hovisääntö olisi vaatinut häntä itseään tyytymään tuoliin,
istuutui hän suureen nojatuoliin. Kardinaali huomasi, ettei täällä
tarvinnut kursailla, laski hattunsa pöydälle ja katseli suoraan
kasvoihin Jeannea, joka vastasi silmäykseen samoin.
"On siis totta, neiti..." aloitti hän.
"Rouva", keskeytti Jeanne.
"Anteeksi... unohdin... on siis totta, rouva..."
"Mieheni on kreivi de la Motte, monseigneur."
"Aivan oikein, santarmina kuninkaan vai kuningattaren väessä?"
"Niin, monseigneur."
"Ja te, madame, olette syntyänne Valois?"
"Valois, monseigneur."
"Suuri nimi!" huomautti kardinaali pannen jalkansa ristiin.
"Harvinainen, sukupuuttoon kuollut!"
Jeanne käsitti kardinaalin epäilyksen.
"Ei, monseigneur", vastasi hän, "ei se ole sukupuuttoon kuollut,
koska se on minun ja minulla on veli, parooni de Valois."
"Tunnustettu, niinkö?"
"Hän ei kaipaa syntyperänsä tunnustamista, monseigneur. Köyhä tai
rikas, hän on sittenkin syntyänsä Valois."
"Olkaa niin hyvä, madame, ja kertokaa hiukan sukujohdostanne. Te
kiinnitätte mieltäni; minä harrastan vaakunatiedettä."
Jeanne kertoi koruttomasti, huolimattomasti, mitä lukija jo tietää.
Kardinaali kuunteli ja katseli. Hän ei viitsinyt salata
vaikutelmiaan. Mitäpä sillä oli väliä: hän ei uskonut Jeannen omaan
arvoon eikä sukujohtoon; näki kauniin ja köyhän naisen, katseli --
muuta ei tarvittu. Jeanne, joka huomasi kaikki, älysi vastaisen
suosijansa huonon ajatuksen.
"Te siis olette", sanoi kardinaali huolettomasti, "ollut todellakin
onneton?"
"En valita, monseigneur."
"Minulle on tilanne puutteellisuuksia tosiaankin suuresti liioiteltu."
Hän katseli ympärilleen.
"Tämä huoneusto on mukava, hauskasti kalustettu."
"Ompelijattaren asunnoksi kylläkin", vastasi Jeanne kirpeästi,
haluten jo päästä taisteluun.
Kardinaali näytti kummastuvan.
"Mitä, onko ompelijattarilla mielestänne tämmöiset huonekalut?"
"En luulisi, monseigneur, että katsoisitte tämän irtaimiston sopivan
prinsessalle."
"Ja te olette prinsessa", sanoi kardinaali, äänensävyssä se hituinen
ivaa, jota vain perin nerokkaat tai hyvin ylhäiset osaavat sanoihinsa
liittää esiintymättä aivan julkeina.
"Olen syntyäni Valois, monseigneur, kuten te olette Rohan. Siinä
kaikki, mitä tiedän", vastasi rouva de la Motte.
Ja näistä sanoista kumpusi esille kapinoivan onnettomuuden ihanaa
majesteettisuutta, väärin arvostellun naisen ylevyyttä, samalla kuin
ne olivat niin sopusointuisia ja arvokkaita, että prinssi jäi niistä
loukkaantumatta ja mies tunsi liikutusta.
"Minulta unohtui, madame", sanoi hän, "että ensi sanoikseni piti
pyytää anteeksi. Olin teille kirjoittanut tulevani jo eilen, mutta
viivyin Versaillesissa, kun oli herra de Suffrenin vastaanotto.
Täytyi siis luopua siitä ilosta, että saisin teitä tavata."
"Monseigneur suo minulle liikaa kunniaa muistamalla minua tänäänkin,
ja mieheni, kreivi de la Motte, on varmaankin vielä enemmän
pahoillaan siitä, että köyhyys pitää häntä täältä poissa, koska juuri
se häntä estää iloitsemasta niin mainion henkilön vieraskäynnistä."
Tuo sana "mieheni" kiinnitti kardinaalin huomiota.
"Asutteko yksinänne, madame?" kysyi hän.
"Aivan yksin, monseigneur."
"Se on kaunista nuoren ja sievän naisen puolelta."
"Se on yksinkertaista, monseigneur, sellaisen naisen puolelta, joka
tuntisi itsensä vieraaksi kaikessa muussa seurassa kuin siinä, josta
köyhyys hänet karkoittaa."
Kardinaali oli vaiti.
"Näyttää siltä", virkkoi hän sitten, "että sukutieteilijät eivät voi
väittää sukuluetteloanne vääräksi."
"Mitä minulla siitä on hyötyä?" sanoi Jeanne ylenkatseellisesti,
kohottaen viehättävällä liikkeellä ohimoiden pieniä käherrettyjä ja
puuteroituja kiharoita.
Kardinaali siirsi nojatuoliaan lähemmäksi, ikäänkuin ulottaakseen
jalkansa tulen ääreen.
"Haluaisin tietää, madame, millä tavoin voisin olla teille avuksi."
"Ette millään, monseigneur."
"Kuinka niin?"
"Teidän korkea-arvoisuutenne suo minulle tosin liikaa kunniaa..."
"Puhukaamme suoremmin."
"En osaisi olla sanoissani suorempi kuin nyt olen."
"Juuri äsken valititte", sanoi kardinaali silmäillen ympärilleen,
ikäänkuin muistuttaakseen, mitä oli lausuttu ompelijattaren
irtaimistosta.
"Totta on, että valitin."
"Ja siis, madame?"
"Siis, monseigneur, minun täytyy huomata, että tahdotte minulle antaa
almun, eikö niin?"
"Mitä te nyt, madame?"
"Ei se muuta ole. Almuja olen ottanut vastaan, mutta en enää."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Sitä, monseigneur, että minua on viime aikoina kylliksi nöyryytetty,
enkä enää kestä."
"Te annatte asialle väärän nimen, madame. Onnettomuudessa ei ole
häpeäksi, jos..."
"Eikö sittenkään, jos on sen niminen kuin minä? Sanokaapa,
kerjäisittekö te, herra de Rohan?"
"Nyt en puhu itsestäni", vastasi kardinaali hämmentyneenä ja samalla
kopeana.
"Minä en tunne useampia kuin kaksi kerjäämistapaa: vaunuissa ajaen
tai kirkon ovella seisten, kullassa ja sametissa tai rääsyissä. No
niin, äsken en odottanut sitä kunniaa, että kävisitte luonani; luulin
joutuneeni unohduksiin."
"Ahaa, te siis tiesitte, että juuri minä olin teille kirjoittanut!"
sanoi kardinaali.
"Olihan vaakunanne sen kirjeen sinetissä, jonka suvaitsitte minulle
kirjoittaa."
"Kuitenkaan ette ollut minua tuntevinanne!"
"En, sillä te ette katsonut hyväksi ilmoittautua."
"Semmoinen ylpeys miellyttää minua", sanoi kardinaali vilkkaasti,
katsellen Jeannen eloisia silmiä ja ylpeätä ilmettä hyväntahtoisen
tarkkaavasti.
"Ennenkuin näin teidät", jatkoi rouva de la Motte, "olin jo päättänyt
luopua tästä viheliäisestä vaipasta, joka verhoo köyhyyttäni ja
nimeni alastomuutta, ja lähteä rääsyisenä tavallisten kristittyjen
kerjäläisten tavalla, anomaan leipääni, en ylpeältä suvultani, vaan
armeliailta ihmisiltä."
"Toivoakseni eivät varanne ole ihan lopussa, madame?"
Jeanne ei vastannut.
"Teillä lienee jokin maatila, vaikka olisikin pantattu;
perhekalleuksia, esimerkiksi tämä", ja kardinaali viittasi
lippaaseen, jota nuoren naisen hienot sormet pitelivät.
"Tämäkö?"
"Onpa se merkillinen lipas. Sallitteko?"
Kardinaali sai sen käsiinsä.
"Muotokuva!"
Samassa hän hätkähti.
"Tunnetteko, kenen se on?" kysyi Jeanne.
"Se on Maria Teresia."
"Maria Teresia?"
"Niin, Itävallan keisarinna."
"Todellako?" huudahti Jeanne.
Kardinaali alkoi lähemmin tarkastella lipasta.
"Mistä tämä on teille joutunut?" kysyi hän.
"Eräältä naiselta, joka kävi täällä toissapäivänä."
"Teidän luonanne!"
"Niin."
"Eräältä naiselta!" ihmetteli vielä kardinaali ja katseli lipasta
vieläkin tarkemmin.
"Heitä, oli oikeastaan kaksi naista", huomautti kreivitär.
"Ja toinen antoi tämän lippaan teille, niinkö?" kysyi kardinaali
epäuskoisesti.
"Ei, hän ei sitä antanut."
"No kuinka se on haltuunne joutunut?"
"Hän unohti sen tänne."
Kardinaali jäi syviin mietteisiin, niin syviin, että Valoisin
kreivitär jännittyi ja piti sopivana olla varuillaan. Sitten
kardinaali kohotti päätään ja katseli kreivitärtä tarkkaavasti:
"Mikä sen naisen nimi on? Suonette anteeksi, että kysyn", sanoi hän.
"Itsekin sitä häpeän, kun esiinnyn tutkintotuomarina."
"Todellakin on kysymyksenne outo, monseigneur."
"Ehkä epähieno, mutta että se olisi outo, sitä en..."
"Outo se on, kuten sanoin. Jos tuntisin sen naisen, joka tänne jätti
makeisrasiansa, niin..."
"Niin mitä?"
"Olisin sen tietysti jo palauttanut hänelle. Varmaankin se on hänelle
suurenarvoinen, enkä olisi kahden vuorokauden levottomuudella
palkinnut hänen viehättävää vieraskäyntiään."
"Ette siis tiedä hänen nimeään?"
"En, tiedän vain sen, että hän on erään armeliaisuuslaitoksen
johtajatar."
"Pariisissako?"
"Versaillesissa."
"Versaillesissa!... Armeliaisuuslaitoksen johtajatar!"
"Monseigneur, naisilta otan vastaan. Nainen ei köyhää naista nöyryytä
tuodessaan hänelle apua, ja tämä nainen, joka oli laupiailta
ihmisiltä saanut tietää tilani, pani täällä käydessään sata
louisdoria uunin reunalle."
"Sata louisdoria!" kummeksi kardinaali, mutta huomatessaan ehkä
loukkaavansa Jeannen hienotunteisuutta -- ja Jeanne olikin tehnyt
siihen viittaavan liikkeen -- hän lisäsi:
"Anteeksi, madame, sitä en ihmettele, että teille on annettu tuo
summa. Päinvastoin te ansaitsette hyväntekeväisten ihmisten harrasta
huolenpitoa, ja sukuperänne velvoittaa heitä olemaan teille avuksi.
Minua ihmetyttää vain se toimiala, jonka sanoitte tuella naisella
olevan. Armeliaisuuslaitosten johtajattaret eivät tavallisesti
anna niin suuria almuja. Voisitteko, kreivitär, kuvailla hänen
ulkomuotoaan?"
"Tuskinpa, monseigneur", vastasi Jeanne kiihoittaakseen toisen
uteliaisuutta.
"Kuinka niin? Tapasittehan hänet!"
"Tapasin kyllä. Mutta kun hän arvatenkin tahtoi pysyä tuntematonna,
kätki hän kasvonsa, vetäen huppukauluksen alas otsalle. Sitäpaitsi
hän oli kääriytynyt turkiksiin. Kuitenkin..."
Kreivitär oli muistelevinaan.
"Kuitenkin?" toisti kardinaali.
"Luulin huomaavani... mutta en väitä varmasti..."
"Mitä huomasitte?"
"Siniset silmät."
"Millainen oli suu?"
"Pieni, vaikka huulet olivat hieman paksut, varsinkin alahuuli."
"Kookas vai keskikokoinen?"
"Keskikokoinen."
"Entä kädet?"
"Erinomaisen kauniit."
"Ja kaula?"
"Pitkä ja siro."
"Millainen kasvojen ilme?"
"Ankara ja ylevä."
"Huomasitteko puhetavassa mitään?"
"Vähän outoa äänenpainoa. Ehkä tunnette hänet, monseigneur?"
"Mistä minä hänet tuntisin, kreivitär?" kysyi kardinaali ikäänkuin
hämmästyen.
"Siitä päättäen, millä tapaa kyselette, monseigneur, taikka sen
myötätunnon vuoksi, jota hyväntekeväiset tuntevat toisiaan kohtaan."
"Ei, madame, en todellakaan tunne häntä."
"Mutta teillä voisi sittenkin olla jokin arvelu..."
"Minkä johdosta?"
"Esimerkiksi tämän muotokuvan johdosta."
"Niinpä niin!" vastasi kardinaali vilkkaasti, peläten herättäneensä
liiaksi epäluuloa, "muotokuva näyttää tosin..."
"Näyttää miltä?"
"Se näyttää todellakin olevan..."
"Keisarinna Maria Teresian, niinkö?"
"Niin tosiaankin luulen."
"Ja sen nojalla luulette..."
"Luulen, että luonanne on käynyt jokin saksalainen
nainen, esimerkiksi joku niistä, jotka ovat perustaneet
hyväntekeväisyyslaitoksen..."
"Versaillesiin?"
"Juuri Versaillesiin, madame."
Ja tähän kardinaali pysähtyi. Mutta ilmeistä oli, että hän yhä epäili
ja että lippaan näkeminen kreivittären asunnossa hänessä taas herätti
entiset epäluulot. Sitä Jeanne ei kuitenkaan oikein käsittänyt, miksi
kardinaalissa tuntui perimmäisenä olevan jokin epäsuotuisa ajatus,
joka meni niin pitkälle, kuin tässä koetettaisiin virittää ansaa
ulkonaisella verukkeella.
Oikeastaan oli hyvinkin tunnettua, miksi kardinaali niin paljon
välitti kuningattaren asioista. Siitä huhuttiin hovissa, eikä
se ollut pysynyt edes puolisalaisuutena, ja edellä olemme jo
huomauttaneet, kuinka tärkeätä eräistä oli ylläpitää kuningattaren ja
hänen ylihovisaarnaajansa välistä vihamielisyyttä.
Kuinka oli Jeannen, kerjäläisen, käsiin joutunut tämä Maria Teresian
muotokuva, tämä lipas, jota kuningatar tavallisesti käytti ja jota
kardinaali oli niin usein nähnyt hänen pitelevän? Oliko kuningatar
todellakin itse käynyt tässä mitättömässä asunnossa? Ja jos oli
käynyt, eikö Jeanne ollut häntä tuntenut vai oliko tällä jokin syy
salata, mikä kunnia oli hänen osakseen tullut?
Kirkkoruhtinas epäili yhä. Jo eilen hän oli epäillyt. Valois-nimi oli
opettanut hänet varomaan, eikä nyt ollut enää puhe köyhästä naisesta,
vaan prinsessasta, jota kuningatar oli itse tullut auttamaan. Oliko
Marie-Antoinette todella niin hyväntekeväinen?
Sillä välin kun kardinaali näin oli kahden vaiheella, oli Jeanne,
joka ei päästänyt häntä näkyvistään ja jolta ei hänen ainoakaan
vaikutelmansa jäänyt piiloon, mitä suurimmassa tuskassa. Sellaisille
omilletunnoille, jotka hautovat salatuumaa tuottaakin todellista
kidutusta epäilys niiden taholta, joita tahtoisivat vakuuttaa
pelkällä totuudella.
Vaitiolo tuntui kummastakin kiusalliselta; sen keskeytti kardinaali
uudella kysymyksellä.
"Huomasitteko, minkä näköinen oli hyväntekijänne seuralainen?
Osaatteko selittää hänen ulkomuotoaan?"
"Hänet näin ihan hyvin", vastasi kreivitär. "Hän oli pitkä ja kaunis,
päättäväisen näköinen, heleä iho ja täyteläinen vartalo."
"Eikö toinen nainen sattunut mainitsemaan hänen nimeään?"
"Kyllä, kerran, mutta vain ristimänimen."
"Mikä se oli?"
"Andrée."
"Andrée!" huudahti kardinaali ja vavahti.
Tämä liikahdus ei myöskään jäänyt kreivittäreltä huomaamatta.
Nyt kardinaali tiesi, miten asian laita oli; nimi Andrée oli
hälventänyt kaikki epäilykset. Olihan tunnettua, että kuningatar
toissapäivänä kävi Pariisissa neiti de Taverneyn kanssa.
Versaillesissa oli huhuiltu jostakin myöhästymisestä, suljetusta
portista ja kuninkaan ja kuningattaren aviollisesta riidasta.
Kardinaali saattoi taas hengähtää. Saint-Clauden kadulla ei siis
punottu ansaa. Rouva de la Motte näytti hänestä kauniilta ja hyvältä
kuin viattomuuden enkeli. Piti kuitenkin panna hänet viimeiselle
koetukselle. Prinssi oli valtioviisas.
"Kreivitär", sanoi hän, "minua kummastuttaa varsinkin eräs seikka."
"Mikä se on, monseigneur?"
"Se, että vaikka teillä on sellainen nimi ja oikeusperuste, ette ole
kääntynyt kuninkaan puoleen."
"Mutta olenhan minä lähettänyt kuninkaalle ainakin kaksikymmentä
anomusta."
"Tuloksetta?"
"Tuloksetta."
"Mutta jollei kuningas, niin kuninkaallisen perheen kaikki prinssit
ja prinsessat olisivat panneet huomiota anomuksiinne. Orleansin
herttua, esimerkiksi, on hyvin lempeä ja tekee sitäpaitsi usein
mielellään sitä, mitä kuningas ei tee."
"Olen toimittanut anomuksia myös Orleansin herttualle, mutta turhaan."
"Turhaan! Sepä on kummallista."
"Minkä sille mahtaa. Kun ei ole rikkautta eikä suosituksia, saa nähdä
joka hakemuksensa hukkuvan ruhtinasten etuhuoneisiin."
"Vielä on Artoisin kreivi. Kevytmieliset ovat joskus auliimpia kuin
laupiaat."
"Artoisin kreivin laita on ollut samoin kuin Orleansin herttuan ja
hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan."
"Entä vihdoin kuninkaan tädit? Erehtyisin suuresti, kreivitär,
elleivät he vastaisi teille suosiollisesti."
"Eivät ole vastanneet, monseigneur."
"Ainakaan en usko, että kuninkaan sisar, prinsessa Elisabeth, on
kovasydäminen."
"Se on sittenkin totta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa sai
anomukseni ja lupasi ottaa minut vastaan; mutta en todellakaan tiedä,
miksi sitten kävi, niin että kun mieheni pääsi hänen puheilleen, hän
ei ole minulle lähettänyt mitään vastausta, vaikka olen niin usein
muistuttanut."
"Omituista, todella omituista!" sanoi kardinaali.
Sitten, ikäänkuin nyt vasta juolahtaisi mieleen, huudahti hän äkkiä:
"Mutta mehän unohdamme..."
"Mitä?"
"Sen henkilön, jonka puoleen olisi pitänyt ihan ensiksi kääntyä."
"Ketä te tarkoitatte, monseigneur?"
"Armonosoitusten jakajaa, sitä, joka ei koskaan ole evännyt ansaittua
apua, kuningatarta."
"Olisiko pitänyt pyytää kuningattarelta?"
"Olisi. Oletteko nähnyt hänet?"
"En koskaan", vastasi Jeanne täysin vilpittömästi.
"Ettekö ole milloinkaan jättänyt kuningattarelle itselleen anomuksia?"
"En koskaan."
"Ettekö ole edes pyrkinyt hänen puheilleen?"
"Olen kyllä, mutta anomuksiini ei ole vastattu."
"Mutta olette kaiketi koettanut tavata häntä, kun hän on liikkeellä,
jotta hän teidät huomaisi ja kutsuisi hoviin. Sekin keino olisi
auttanut."
"Sitä keinoa en ole käyttänyt."
"Kerrotte todellakin uskomattomia asioita, kreivitär."
"Ei, minä en ole käynyt Versaillesissa kuin kaksi kertaa ja puhunut
siellä vain kahden henkilön kanssa. Toinen on tohtori Louis, joka oli
hoitanut isä-parkaani Hôtel-Dieussä, ja toinen parooni de Taverney,
jolle minua oli suositeltu."
"Mitä teille sanoi parooni de Taverney? Hän oli juuri oikea mies
hankkimaan teille pääsyn kuningattaren puheille."
"Hän vastasi, että menettelin hyvin epäviisaasti."
"Missä kohden?"
"Siinä, että tahdoin kuninkaan hyväntahtoisuuteen turvautua
vetoamalla sukulaisuuteen, joka tietysti harmittaisi hänen
majesteettiaan, sillä köyhä sukulainen on aina vastenmielinen."
"Parooni on siis yhä pysynyt itsekkäänä ja töykeänä", sanoi prinssi.
Sitten, muistaen Andréen käyneen kreivittären luona, kardinaali
ajatteli:
"Kummallista, isä häätää anojan, kuningatar vie tyttären hänen
luokseen. Pitäisipä tuosta ristiriidasta jotakin tulla."
"Kunniani kautta!" sanoi hän ääneen, "minua hämmästyttää kuulla
oikeudenhakijan, korkeimman aatelin jäsenen sanovan, ettei ole
koskaan nähnyt kuningasta eikä kuningatarta."
"Paitsi jossakin maalauksessa", vastasi Jeanne hymyillen.
"Vai niin!" sanoi kardinaali, tällä kertaa täysin uskoen, että
kreivitär oli tietämätön ja avomielinen. "Jos tarvitsette, niin minä
itse vien teidät Versaillesiin ja toimitan niin, että ovet siellä
avataan."
"Ah, monseigneur, kuinka hyvä te olette!" huudahti kreivitär riemun
valtaamana.
Kardinaali lähestyi häntä.
"Pidän aivan varmana, että pian kaikki ihmiset alkavat harrastaa
asiaanne."
"Voitteko todella uskoa, että niin käy?" kysyi Jeanne hempeästi
huokaisten.
"Se on minusta selvää."
"Nyt te imartelette, monseigneur."
Ja samalla hän katsoi prinssiin kiinteästi. Hänellä olikin
syytä ihmetellä äkillistä muutosta, sillä olihan kardinaali
kymmenen minuuttia sitten kohdellut häntä aivan ruhtinaallisen
kylmäkiskoisesti. Jeannen silmäys tuli kuin vasama ja satutti
kardinaalia joko sydämeen tai aistillisuuteen. Siinä oli joko
kunnianhimon tai muun himon tulta; ainakin siinä oli tulta. Rohanin
prinssin, jolla oli kokemusta naisasioissa, täytyi itsekseen myöntää
nähneensä vain harvoin niin viettelevää naista.
"Totta vie", tuumi hän niissä ikuisissa sala-ajatuksissa, joita
on valtiomiehiksi kasvatetulla hoviväellä, "kovin kummallista ja
onnekasta olisi tavata kunniallinen nainen juonittelijan hahmossa ja
samalla mahtava suojelijatar köyhyyden pauloissa."
"Monseigneur", keskeytti tenhotar hänen ajatuksensa, "te olette
toisinaan niin vaitelias, että käyn levottomaksi. Anteeksi, että
huomautan teille!"
"Missä suhteessa se vaivaa teitä?"
"Sen voin kyllä sanoa, monseigneur. Teidän kaltaisenne mies laiminlyö
kohteliaisuuden vain kahdenlaisia naisia kohtaan."
"Mitä ihmettä te puhutte, kreivitär? Oikein jo kauhistun."
Ja hän tarttui kreivittären käteen.
"Niin", vastasi kreivitär, "kahdenlaisia naisia kohtaan, sen sanoin
ja toistan vieläkin."
"Keitä tarkoitatte?"
"Naisia, joita rakastetaan liiaksi, tai naisia, joita ei kunnioiteta
kylliksi."
"No, no, kreivitär, pakotatte minut punastumaan. Olisinko todella
ollut teille epäkohtelias?"
"Varmasti."
"Älkää niin sanoko, se olisi kauheata."
"Se on totta, monseigneur, sillä te ette voi minua liiaksi rakastaa
enkä vielä ainakaan ole teille antanut aihetta kunnioittaa itseäni
liian vähän."
Kardinaali tarttui taas Jeannen käteen.
"Voi, kreivitär, tehän puhutte kuin olisitte minuun suuttunut."
"Ei, monseigneur, sillä vielä ette ole ansainnut vihaani."
"Enkä sitä koskaan ansaitse, madame, tästä päivästä lähtien, kun
minulla on ollut ilo teidät nähdä ja oppia teidät tuntemaan."
"Oi kuvastimeni, kuvastimeni!" ajatteli Jeanne.
"Eikä tästedes", jatkoi kardinaali, "huolenpitoni ole teistä luopuva."
"Kuulkaapa, monseigneur", sanoi kreivitär, joka ei ollut irroittanut
kättään kardinaalin käsistä, "jätetään se asia sikseen!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Älkää puhuko minulle suojeluksestanne!"
"Jumala varjelkoon minua lausumasta sanaa 'suojelus'! Se sana
nöyryyttäisi minua eikä teitä."
"Jos niin on, herra kardinaali, olettakaamme eräs asia, josta olisin
erinomaisesti mielissäni."
"Siinä tapauksessa, madame, olettakaamme."
"Olettakaamme, monseigneur, että olette vain kohteliaisuudesta käynyt
kreivitär de la Motte de Valoisin luona. Ei enempää."
"Mutta ei vähempääkään", vastasi mielistelevä kardinaali, vei Jeannen
sormet huulilleen ja painoi niille jokseenkin pitkällisen suudelman.
Kreivitär veti nyt kätensä takaisin.
"Vain kohteliaisuutta!" selitti kardinaali viehättävän
hienotuntoisesti ja vakavasti.
Jeanne tarjosi uudestaan kätensä, ja nyt kardinaali suuteli sitä
hyvin kunnioittavasti.
"Nyt on kaikki hyvin, monseigneur."
Kardinaali kumarsi.
"Se tieto", jatkoi kreivitär, "että minulla on vaikka kuinkakin
pikkuinen sija niin ylhäisen ja niin monien puuhien rasittaman
henkilön kuin teidän ajatuksissanne, riittää minua lohduttamaan
kokonaiseksi vuodeksi, voin teille vannoa."
"Vuosi on perin lyhyt... Toivokaamme enemmänkin."
"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, herra kardinaali", vastasi
Jeanne hymysuin.
"Herra kardinaali" sinänsä oli tuttavallinen puhetapa, jota rouva de
la Motte sattui jo toista kertaa käyttämään. Kirkkoruhtinas, jonka
ylpeys oli närkäs, olisi voinut siitä hämmästyä, mutta nyt oli jo
menty niin pitkälle, ettei hän siitä hämmästynyt, vaan pikemmin oli
mielissään ikäänkuin suosionosoituksesta.
"Teissä on siis minuun luottamusta!" sanoi hän siirtyen vieläkin
likemmäksi. "Sitä parempi."
"Niin, luotan teihin, monseigneur, koska tunnen, että teidän
korkea-arvoisuutenne voi..."
"Äsken sanoitte pelkästään 'herra kardinaali'."
"Sen suonette anteeksi, monseigneur; minä en ole tottunut
hovitapoihin. Sanon siis luottavani teihin, koska voitte oikein
arvostella sellaista mieltä kuin minun, uskaliasta, urhoollista, ja
ymmärrätte myös sydämen puhtauden, huolimatta köyhyyden kiusauksista
ja niistä kamppailuista, joihin olen halpamielisten vihamiesten
vuoksi joutunut. Teidän korkea-arvoisuutenne osaa minusta tai
keskustelustani ottaa huomioonsa sen, mikä on arvonne mukaista, ja
muussa suhteessa annatte minulle anteeksi."
"Olemme siis ystäviä, madame. Luvattu ja vannottu?"
"Mielelläni."
Kardinaali nousi seisaalle ja astui rouva de la Mottea kohti.
Mutta kun hänen kätensä olivat pelkkään valantekoon hieman liiaksi
levällään, vältti notkea ja ripeä kreivitär joutumasta niiden väliin.
"Ystävyys kolmisin!" sanoi Jeanne veitikkamaisella ja viattomalla
äänenpainolla.
"Kuinka, kolmisin?" kysyi kardinaali.
"Tietysti, sillä onhan jossakin maailman kolkassa, maanpaossa,
santarmi-parka nimeltä kreivi de la Motte."
"Voi, kreivitär, kuinka valitettava muisti teillä on!"
"Mutta täytyyhän minun hänestä puhua, kun ette te puhu."
"Tiedättekö, kreivitär, niiksi en hänestä puhu?"
"Olkaa niin hyvä ja sanokaa."
"Siksi, että hän kyllä tulee puhumaan itsestään kylliksi. Aviomiehet
eivät itseään unohda, uskokaa minua."
"Ja jos hän puhuu itsestään, entä sitten?"
"Silloin puhutaan teistä ja meistä."
"Mitä tarkoitatte?"
"Sanotaan, esimerkiksi, kreivi de la Motten olevan hyvillään tai
pahoillaan siitä, että kardinaali de Rohan käy kolme, neljä tai
viisikin kertaa viikossa rouva de la Motten luona Saint-Clauden kadun
varrella."
"Paljonpa te vaadittekin, herra kardinaali! Kolme, neljä tai viisi
kertaa viikossa!"
"Minne ystävyys muuten jäisi, kreivitär? Sanoin viisi kertaa,
se oli erehdys. Pitää sanoa kuusi seitsemän kertaa, laskematta
karkauspäiviä."
Jeanne alkoi nauraa. Kardinaali huomasi hänen nyt ensi kertaa osaavan
pitää leikinlaskua arvossa ja oli siitä mielissään.
"Estättekö ihmisiä puhumasta?" sanoi kreivitär, "Tiedättehän hyvin,
ettei se käy päinsä."
"Estän", vastasi hän.
"Millä tapaa?"
"Se on perin yksinkertaista. Väärin tai oikein, koko Pariisi puhuu
minusta."
"Tietysti, ja siihen onkin syytä, monseigneur."
"Mutta sen sijaan ihmiset eivät tunne teitä."
"Entä sitten?"
"Käännetään asia toisinpäin."
"Toisinpäin... se merkitsee..."
"Kuten teille sopii... jos esimerkiksi..."
"Jatkakaa."
"Jos te kävisitte jossakin, ettei minun tarvitsisi käydä."
"Ettäkö minä tulisin hotelliinne, niinkö, monseigneur?"
"Silloin kävisitte vain rippi-isän luona."
"Rippi-isä ei ole samaa kuin joku mies."
"Te olette viehättävä! No niin, ei tässä ole puhe hotellistani;
minulla on toinenkin talo."
"Sanokaamme suoraan, erikoisasunto."
"Ei, vaan talo, joka on teidän omanne."
"Vai niin!" sanoi kreivitär, "minun omani! Missä se on? Siitä talosta
ei minulla ole tietoa."
Kardinaali, joka oli jälleen istuutunut, nousi nyt seisaalle.
"Kello kymmenen huomenna aamulla", sanoi hän, "saatte sen talon
osoitteen."
Kreivitär punastui, kardinaali tarttui kohteliaasti hänen käteensä.
Ja tällä kertaa hän painoi sille kunnioittavan, hellän ja rohkean
suudelman. Molempien hyvästijätössä oli sitten vain hymyilevän
kursastelun jäännös, joka ennustaa pikaista tuttavallisuutta.
"Näyttäkää valoa monseigneurille!" huusi kreivitär.
Vanha palvelija riensi esille kynttilä kädessä. Kardinaali astui
huoneesta.
"Nyt tuntuu, kuin olisin astunut aimo askeleen ulos maailmaan",
ajatteli Jeanne.
"Hyvä, hyvä!" tuumi kardinaali nousten ajoneuvoihinsa. "Kaksi asiaa
toimitettu yhdellä kertaa. Tuo nainen on kyllin ovela valloittaakseen
kuningattaren niinkuin minutkin."