Juuri tämmöinen kokoelma viehätti vähävaraisten silmää ja siis myös
mielikuvitusta mestari Fingretin myymälässä Place Royalen varrella.
Käytettyihin esineisiin oli kiinnitetty lappu, joka rehellisesti
ilmaisi niiden laadun, mutta yhdessä ne ikäänkuin kohottivat
toistensa arvoa ja muodostivat paljoa suuremman kokonaisuuden kuin
mitä ylimielisinkään ostaja osasi vaatia.
Kun rouva de la Motte pääsi silmäilemään näitä rikkauksia, huomasi
hän silloin vasta, mitä häneltä puuttui Saint-Clauden kadun varrella.
Häneltä puuttui salonki, johon olisi mahtunut sohva, nojatuoleja
ja lepotuoleja. Ruokasali astiakaappeja, hyllyjä ja tarjoilupöytiä
varten. Naistenhuone, jonne olisi pantu persialaiset uutimet,
kuvapöytiä ja tulenvarjostimia. Ja lopuksi, vaikka hänellä olisi
ollut nuo huoneet, puuttui rahaa, millä kalustaisi uuden asuntonsa.
Mutta Pariisin verhoilijain kanssa on aina ollut helppo sopia, emmekä
ole ikinä kuullut kerrottavan, että nuori ja kaunis nainen olisi
suotta kääntynyt sellaisen puoleen. Mitä Pariisissa ei voida ostaa,
se vuokrataan, ja juuri kalustettujen huoneiden vuokraajat ovatkin
laskeneet liikkeelle sananparren: Nähdä on samaa kuin omistaa.
Toivoen vuokraehtojen olevan kohtuullisia ja mittailtuaan rouva de
la Motte valikoitsi eräät silkkiverhoiset keltaiset huonekalut,
joiden napit olivat kullattuja ja jotka olivat ensi näkemältä häntä
miellyttäneet. Hän itse oli tumma.
Mutta nämä kapineet, joita oli kymmenen, eivät mitenkään mahtuisi
Saint-Clauden kadun neljänteen kerrokseen. Saadakseen asian kuntoon
hänen oli vuokrattava kolmas kerros, jossa oli etuhuone, ruokasali,
pieni salonki ja makuukamari.
Tällä tapaa sopi kolmannessa kerroksessa vastaanottaa kardinaalien
ja neljännessä hyväntekeväisyysseurojen almut, eli loistoasunnossa
almuja niiltä, jotka kerskaten harjoittivat laupeutta, ja kurjassa
majassa uhrilahjoja niiltä, jotka ennakkoluuloisina tahtovat auttaa
vain todellisesti hädänalaisia.
Näin päätettyään kreivitär loi katseensa makasiinin pimeimpään
osastoon, missä säilytettiin arvokkaimpia kalleuksia, kristalleja,
kultakoristeita, kuvastimia.
Siellä hän näki oikean pariisilaisen porvarin, jolla oli lakki
kädessä ja kärsimätön ilme ja hieman ivallinen hymy kasvoilla ja joka
etusormiensa välissä kieputti avainta. Tämä vanhojen huonekalujen
arvoisa kaitsija ei ollut kukaan muu kuin herra Fingret, joka
apulaisiltaan oli kuullut kauniin naisen saapuneen vetokääseissä.
Pihalla voitiin nähdä samat apulaiset, yllään lyhyet ja tiukat
kamlottivaatteet, pohkeiden pilkistäessä esille ahtaista sukista. He
olivat paraikaa korjaamassa vanhimmilla kaluilla vähemmän vanhoja
eli, toisin sanoen, ratkomassa sohvia, nojatuoleja ja vanhanaikaisia
patjoja, ottaakseen niistä ulos jouhet ja höyhenet, joilla täytettiin
toisia.
Yksi suki jouhia, sekoitti niihin aika paljon rohtimia ja täytti
uuden huonekalun. Toinen pesi vielä käyttökelpoisia nojatuoleja.
Kolmas silitti hyvänhajuisella saippualla puhdistettuja kankaita.
Ja näistä vanhoista aineksista kyhättiin niitä viehättäviä käytettyjä
huonekaluja, joita rouva de la Motte nyt ihaili.
Kun mestari Fingret huomasi ostajan voivan nähdä apulaisten puuhia
ja saada huonekaluista vähemmän suosiollisen käsityksen, kuin hänen
etuihinsa soveltui, sulki hän pihalle vievän oven "peläten, että pöly
vaivaisi rouvaa"... Tähän sanaan "rouva" hän pysähtyi, Luoden kysyvän
silmäyksen.
"Kreivitär de la Motte de Valois", selitti Jeanne kuin sivumennen.
Kuultuaan tämän hyvältä kaikuvan nimen mestari hellitti sormensa,
pisti avaimen taskuunsa ja tuli likemmäksi.
"Täällä ei liene mitään sopivaa rouva kreivittärelle. Mutta minulla
on uutta, kaunista, komeaa. Kreivittären ei tarvitse pelätä, vaikka
Fingretin liike on Place Royalen varrella, ettei täällä muka ole yhtä
kauniita huonekaluja kuin hoviverhoilijalla. Jättäkää tuo kaikki
sikseen, madame. Olkaa niin hyvä ja tulkaa toiseen varastooni."
Jeanne punastui. Kaikki täällä näkemänsä tuntui kovin kauniilta,
niin komealta, ettei hän osannut toivoakaan voivansa sitä ostaa. --
Tosin hän oli hyvillään siitä, että mestari Fingret häntä arvosteli
niin suosiollisesti, mutta ei voinut olla pelkäämättä, että tämä
arvostelu oli liian suopea. Hän oli harmissaan ylpeydestään ja katui,
ettei ollut ilmoittanut olevansa vaan tavallinen porvarirouva. Mutta
kekseliäs mieli osaa pahastakin pulasta selvitä.
"Ei mitään uutta, monsieur, en minä semmoista halua."
"Kreivitär aikonee ehkä kalustaa muutamia vierashuoneita."
"Oikein arvattu, monsieur, juuri vierashuoneita. Kyllähän te
ymmärrätte, että kun pitää semmoisia kalustaa..."
"Tietysti. Suvaitseeko kreivitär valita?" kysyi Fingret, ovelana kuin
ainakin pariisilaiskauppias, joka ei suinkaan pyri myymään mieluummin
uutta kuin vanhaa, koska kummastakin ansaitsee yhtä paljon.
"Mitä maksaa esimerkiksi tämä pieni huonekalusto, jossa on kullatut
napit?"
"Siinä on niin vähän, madame, ei muuta kuin kymmenen huonekalua."
"Huone on keskisuuruinen", huomautti kreivitär.
"Kuten kreivitär näkee, ovat nämät kalut uusia."
"Uusia... käytettäviksi, niin kyllä."
"Myönnetään", sanoi mestari Fingret nauraen, "mutta tuossa kunnossa
ne maksavat kahdeksansataa livreä."
Tämä hinta sai kreivittären hätkähtämään. Kuinka kehtaisi tunnustaa,
että Valois-suvun jäsen tyytyi käytettyihin huonekaluihin eikä
kyennyt niistä suorittamaan kahdeksaasataa livreä?
Hän päätti esiintyä harmistuneena.
"Ei tässä ole puhe siitä, että tuommoisia ostaisin", huudahti hän.
"Kuinka te luulette minun haluavan vanhaa rojua omakseni? Minähän
tahdon vain vuokrata, ja sitäpaitsi..."
Fingret virnisti, sillä ostajan arvo rupesi hänen silmissään
alenemaan. Ei siis saanut myydä uutta eikä vanhaa, vaan ainoastaan
vuokrata.
"Haluatteko nuo kultanappiset huonekalut vuodeksi?" kysyi hän.
"Vain kuukaudeksi. Minulle tulee maaseudulta vieras."
"No sitten se on sata livreä kuukaudelta", sanoi mestari Fingret.
"Laskette kai leikkiä, monsieur. Sillä sen laskun mukaan olisivat
huonekalut kahdeksan kuukauden päästä minun."
"Myönnän, rouva kreivitär."
"Mutta kuinka te..."
"Jos ostatte, madame, ovat ne teidän eikä enää minun, eikä minun
tarvitsisi sitten niitä korjata ja siivota, ja se maksaa rahaa."
Rouva de la Motte harkitsi asiaa.
"Sata livreä kuukaudelta", tuumi hän itsekseen, "se on paljon;
mutta täytyy laskea näin: joko se käy minulle liian kalliiksi, ja
silloin jätän kuukauden päästä huonekalut takaisin ja tuo mies pitää
minua suuressa arvossa, taikka voin kuukauden kuluttua tilata uuden
kaluston. Olinhan aikonut käyttää viisi- tai kuusisataa livreä;
ollaan nyt suuremmoisia ja tuhlataan sata écutä."
"Minä otan", sanoi hän ääneen, "tämän kultanappisen salonkia varten
ja samanväriset uutimet."
"Hyvä on, madame."
"Entä matot?"
"Ne ovat tässä."
"Mitä teillä on tarjottavana toista huonetta varten?"
"Nämä täytetyt, vihreät penkit, tuo tammikaappi, tuo pöytä, jonka
jalat ovat kierteisiä, lisäksi vielä vihreät damastiverhot."
"Hyvä; ja makuukamariin?"
"Suuri, kaunis sänky, mainiot sänkyvaatteet, samettinen vuoteenpeite,
kirjailtu ruusun- ja hopeanväriseksi, siniset verhot ja hieman
vanhanaikainen, mutta runsaasti kullattu uuninreunuste."
"Ja kuvastinpöytä?"
"Koristettu Mechelnin pitseillä. Katsokaapa, madame. Ja tässä
hienosti silailtu ompelupöytä, samanlainen lipasto, kirjailtu sohva
vastaavine tuoleineen, komea tulisija, joka on kotoisin rouva
Pompadourin makuukamarista, Choisysta."
"Mitä tuo kaikki maksaa?"
"Yhdeltä kuukaudelta?"
"Niin."
"Neljäsataa livreä."
"Monsieur Fingret, älkää vain luulko minua ompelijatytöksi. Minun
säätyisiäni ei huikaista vaaterievuilla. Pyydän teitä huomaamaan,
että neljäsataa livreä kuussa on neljätuhatta kahdeksansataa livreä
vuodessa, ja sillä voisin vuokrata täysin kalustetun talon."
Mestari Fingret raappi korvallistaan.
"Te saatte minut inhoamaan Place Royalea", jatkoi kreivitär.
"Se olisi minulle perin surkeata, madame."
"Näyttäkää se toteen. Kaikesta tuosta kalustosta en maksa kuin sata
écutä."
Jeanne lausui nämä sanat niin pontevasti, että verhoilija taas
harkitsi tulevaisuutta.
"Olkoon", sanoi hän.
"Ja yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla, madame?"
"Viimeistään kello kolme tänään iltapuolella pitää nuo kaikki olla
tuotuna ja järjestettynä siihen huoneustoon, jonka teille osoitan."
"Kello on nyt kymmenen, madame; huomatkaa, juuri lyö kymmenen."
"Tahdotteko vai ette?"
"Minne ne on vietävä, madame?"
"Saint-Clauden kadulle."
"Siis ihan lähelle?"
"Juuri niin."
Nyt verhoilija avasi pihanpuolisen oven ja huusi: "Sylvain! Landry!
Remy!"
Heti tuli juosten kolme oppipoikaa ihastuneina, kun saivat keskeyttää
työnsä ja pääsivät katsomaan kaunista naista.
"Pojat, nyt kiireesti tänne paarit ja käsirattaat! Remy, sinä viet
tuon kultanappisen kaluston. Sylvain ottaa rattaille etuhuoneen
kaluston, ja Landry pitää huolta makuukamarista, kun aina olet niin
varovainen."
"Tässä on kuusi kahden louisdorin rahaa", sanoi kreivitär, "ja yksi
yhden louisdorin."
"Ja tässä on rouvalle takaisin kaksi kuuden livren écutä."
"Joista toinen jää juomarahaksi apulaisillenne, jos asia suoritetaan
hyvin", vastasi kreivitär.
Ja ilmoitettuaan osoitteensa hän taas nousi vetokääseihin. Tuntia
myöhemmin hän oli vuokrannut kolmannen kerroksen, eikä vielä ollut
kulunut kahtakaan tuntia, kun jo kalustettiin salonkia, etuhuonetta
ja makuukamaria.
Kuuden livren raha joutui Landryn, Remyn ja Sylvainin omaksi, heiltä
kun meni vain kymmenen minuuttia yli määräajan.
Kun asunto näin oli uudistettu, akkunat pesty puhtaiksi ja uuneihin
tehty tulta, istuutui Jeanne kuvastinpöytänsä ääreen ja nautti
kaksi tuntia onneaan, tuntiessaan jalkainsa alla pehmeän maton ja
ympärillään herttaista lämpöä ja hengittäessään ihanaa tuoksua
leukoijista, joiden varret kylpivät japanilaisissa maljakoissa ja
kukat huoneuston parahultaisessa lämmössä.
Tulta, kukkia, vahakynttilöitä, hyvänhajuisia ruusuja, kaikkea Jeanne
käytti sulostuttaakseen paratiisia, jossa otettaisiin vastaan hänen
ylhäisyytensä.
Hän piti huolta siitäkin, että makuukamarin ovi oli veikistelevästi
raollaan ja salli hieman nähdä punertavaa tulta, ja sen valossa
välähtelivät nojatuolin jalat, sänky ja rouva Pompadourin
uuninristikko kimairanpäitä esittävine koristeineen, joihin
markiisitar oli nojannut siroa jalkaansa.
Tähän ei kuitenkaan rajoittunut Jeannen keikailu. Jos tulen välke
kohotti salaperäisen huoneen sisällistä viehkeyttä, jos hyvät tuoksut
ilmaisivat naisen, ilmeni itse naisessa kirkkoruhtinaan arvoa
vastaavaa syntyperä, kauneus, henkevyys ja aistikkuus.
Pukuunsa Jeanne pani niin erikoista huolta, että poissaoleva puoliso,
herra de la Motte, olisi hänet siitä vaatinut tilille. Nainen
vastasi tämän huoneuston ja mestari Fingretiltä vuokratun kaluston
arvokkaisuutta.
Syötyään vain vähäisen, säilyttääkseen kaiken pirteytensä ja
viehättävän kalpeutensa, Jeanne vaipui makuukamarinsa suureen,
luonnonkuvilla kirjailtuun nojatuoliin likelle tulisijaa.
Kädessä kirja ja toinen tohveli jakkaralla hän odotti kuunnellen
kellon naksutusta ja kaukaista melua ajoneuvoista, jotka harvoin
häiritsivät Maraisin aution kaupunginosan hiljaisuutta.
Hän odotti. Kello löi yhdeksän, kymmenen, yksitoista; ketään ei
tullut, ei ajaen eikä käyden.
Yksitoista! Sehän kuitenkin on liehittelevien kirkkoruhtinasten oikea
hetki, kun ovat etukaupungissa illallisella elvyttäneet laupeuttaan
ja päästen vain parillakymmenellä rattaitten pyörähdyksellä
Saint-Clauden kadulle iloitsevat saadessaan niin halvalla hinnalla
olla lempeitä, auttavaisia ja hurskaita.
Kello löi kolkosti kaksitoista Filles-du-Calvairessa. Ketään ei
näkynyt, eikä kuulunut. Kynttilät alkoivat himmetä, jotkut jo
valtasivat kuulakkoina silauksina pronssisia pidikkeitään.
Puhalluksilla ylläpidetty tuli oli häipynyt hiillokseksi, sitten
tuhaksi, ja molemmissa huoneissa oli afrikalainen lämpö. Vanha
palvelijatar, joka oli somistanut itseään, nurisi katuen ottaneensa
myssyn pöyhkeine nauhoineen, joiden silmut hänen torkkuessaan
etuhuoneessa kynttilän ääressä kumarruksissa joutuivat pahasti liekin
suudeltaviksi tai sulaneen vahan tahrattaviksi.
Kello puoliyksi Jeanne nousi raivostuneena nojatuolistaan, jonka oli
illan kuluessa ainakin sata kertaa jättänyt avatakseen akkunan ja
tuijottaakseen pimeälle kadulle.
Koko kortteli oli hiljainen kuin ennen maailman luomista.
Hän ei huolinut illallisesta, vaan riisuutui Clotilden avulla ja
käski tämän poistua, kun kaikki kyselyt tuntuivat kiusallisilta. Ja
yksin jäätyään ihanaan vuoteeseensa, silkkiuutimiensa taakse, hän
nukkui yhtä huonosti kuin edellisenä yönä, sillä eilen oli hänen
huolettomuutensa ollut onnellisempi; se johtui toivosta.
Mutta väännellen, tuskaillen ja napisten kovaa kohtaloaan vastaan
Jeanne keksi jotakin kardinaalin puolustukseksi. Ensiksikin sen, että
hän oli kardinaali, ylimmäinen hovisaarnaaja, jolla oli tuhansia
huolestuttavia asioita, ja siis tärkeämpiä kuin käynti Saint-Clauden
kadun talossa. Ja toiseksi: Hän ei tunne Valoisin pikku kreivitärtä,
ja tämä puolustus oli Jeannelle hyvin lohdullinen. Toista olisi
ollut, jos kardinaali olisi ensi käynnin jälkeen hänet unohtanut.
Tämä perustelu, jonka Jeanne itselleen laati, kaipasi todistusta,
pitääkseen paikkansa. Hän ei malttanut, vaan hypähti vuoteestaan
valkoisessa yöpuvussaan, sytytti yölampun ja katseli itseään kauan
kuvastimesta.
Tarkastuksen jälkeen hän hymyili, puhalsi valon sammuksiin ja pani
taas maata. Tuo perustelu oli pätevä.