Suotuamme nyt lukijaimme osaksi tehdä, osaksi uudistaa tuttavuutta
tämän kertomuksen päähenkilöiden kanssa ja vietyämme heidät sekä
Artoisin kreivin pikku kortteriin että Versaillesiin Ludvig XVI:n
palatsiin aiomme johdattaa heidät taas siihen taloon, jonne Ranskan
kuningatar oli astunut tuntematonna, kiiveten neiti Andrée de
Taverneyn seurassa neljänteen kerrokseen.
Kohta kun kuningatar oli poistunut, laski rouva de la Motte, kuten jo
näimme, riemastuneena yhä uudestaan ne sata louisdoria, jotka olivat
hänelle kuin taivaasta pudonneet.
Viisikymmentä kahden louisdorin kultarahaa, kukin arvoltaan
kahdeksanviidettä livreä, oli levitettynä vaivaiselle pöydälle,
säteillen lampunvalossa, ja näytti ylhäisellä läsnäolollaan
nöyryyttävän ullakkohuoneen kaikkea puutteellista kalustusta.
Omistusriemun ohella rouva de la Motte ei tuntenut suurempaa
nautintoa kuin sitä, että saisi rikkauttaan näyttää, sillä pelkkä
omistaminen ei ollut mitään, ellei se muissa herättänyt kateutta.
Hänestä oli jo jonkun aikaa ollut kiusallista, että kamarineitsyt oli
näkemässä hänen köyhyyttään; nyt hän siis riensi tälle näyttämään
uutta onneaan.
Hän kutsui etuhuoneeseen jääneen Clotilden luokseen ja sovitettuaan
lampun niin, että valo sattui suoraan kultarahoihin, hän huusi:
"Clotilde!"
Palvelija ilmestyi ovelle.
"Tulkaa tänne katsomaan", lisäsi rouva de la Motte.
"Oo, madame!" huudahti eukko pannen kätensä ristiin ja kurottaen
kaulaansa.
"Olitte kai palkastanne levoton?" sanoi kreivitär.
"Hyvä rouva, en minä ole siitä sanaakaan sanonut. Minähän vain kysyin
kreivittäreltä, milloin saisin palkkaa, eikä siinä ole mitään kummaa,
kun en ole kolmeen kuukauteen mitään saanut."
"Luuletteko, että tuosta riittäisi teidänkin palkaksenne?"
"Hyvä Jumala, madame, jos minulla olisi noin paljon, riittäisi sitä
eliniäkseni."
Rouva de la Motte katseli eukkoa kohauttaen hartioitaan kuvaamattoman
halveksivasti.
"Onneksi", sanoi hän, "jotkut ihmiset muistavat, mikä nimi minulla
on, kun toisilta, joiden pitäisi muistaa, se näkyy unohtuvan."
"Ja mihin aiotte käyttää noin paljon rahaa?" kysyi Clotilde.
"Kaikkeen!"
"Ensiksikin, madame, olisi minun mielestäni tärkeintä, että
laitetaan keittiö kuntoon, sillä varmaankin te nyt panette toimeen
vieraskutsut, kun on rahaa."
"Hiljaa", sanoi rouva de la Motte. "Ovelle koputetaan."
"Rouva erehtyy", vastasi eukko, aina säästäen askeliaan.
"Mutta minä sanon, että koputetaan."
"Eikä mitä, minä voin vakuuttaa..."
"Menkää katsomaan."
"En kuullut mitään."
"Aivan niinkuin äsken. Silloin ette myöskään kuullut. Entä jos ne
molemmat naiset olisivat menneet pääsemättä sisään?"
Tämä syy tuntui Clotildesta pätevältä, ja hän meni ovelle.
"Kuuletteko nyt?" kysyi rouva de la Motte.
"Kyllä, te olitte oikeassa", myönsi eukko. "Tullaan, tullaan."
Nyt rouva de la Motte kiireesti pyyhkäisi pöydältä kultarahat käteen
ja heitti ne laatikkoon. Ja laatikkoa kiinni lykätessään hän mutisi:
"Muista nyt, sallimus, toimittaa minulle sata louisdoria lisää."
Näihin sanoihin liittyi niin epäilevä ahneuden ilme, että siitä
olisi Voltairekin hymyillyt. Sillä välin oli eteisen ovi auennut ja
etuhuoneesta kuului miehenaskelia. Vieras ja Clotilde vaihtoivat
muutamia sanoja, joita kreivitär ei tarkoin kuullut. Sitten ovi taas
suljettiin, askeleet häipyivät rappusille, ja eukko astui sisään
tuoden kirjeen.
"Tässä on", sanoi hän antaen kirjeen emännälleen.
Kreivitär tarkasti käsialaa, kuorta ja sinettiä, kohotti sitten
päätään ja kysyi:
"Oliko se palvelija?"
"Oli, madame."
"Millainen liveri?"
"Ei hänellä ollut liveriä."
"Siis harmaatakki."
"Niin."
"Tuon vaakunan tunnen", jatkoi rouva de la Motte katsahtaen taas
sinettiin.
Sitten hän piti sinettiä lampun likellä ja sanoi:
"Punainen pohja ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä: kenen
vaakuna se on?"
Turhaan muisteltuaan vähän aikaa hän mutisi:
"Katsotaanpa, mitä kirjeessä on."
Ja avattuaan sen varovasti, jottei sinetti vahingoittuisi, hän luki:
"Madame! Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen, voi käydä
luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."
"Siinäkö kaikki?"
Kreivitär pinnisti jälleen muistiaan.
"Olen kirjoittanut anomuksia niin monelle", sanoi hän. "Kelle
kaikille olenkaan kirjoittanut?... Koko maailmalle. Onko tuo
vastauksen lähettäjä mies vai nainen?... Käsiala ei ilmaise mitään...
mitätön, perin tavallinen sihteerin käsiala... Entä esitystapa?
Suojeleva... tyhjänpäiväinen ja vanhanaikainen."
Sitten hän luki uudestaan:
"Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen..."
"Tuo puhetapa on tarkoitettu nöyryyttämään. Varmaankin kirjoittaja on
nainen."
Ja hän jatkoi:
"... voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii
ottaa vastaan."
"Nainen olisi sanonut: odottaa teitä luokseen. Kirje on siis
mieheltä. Mutta tulivathan tänne ne kaksi naista, vaikka olivat
ylhäisiä. Eikä mitään allekirjoitusta... Kuka ihmeessä pitää punaista
pohjaa ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä? Kah, olenko ihan
hupsu? Sehän on, totta vie, Rohanin suku. Niin, olenhan kirjoittanut
herra de Guéménéelle ja herra de Rohanille; toinen heistä ei vastaa,
se on luonnollista... Mutta kilpi ei ole jaettu neljään levyyn, kirje
on siis kardinaalilta... Ahaa, kardinaali de Rohan, se liehittelijä,
se keikailija, se kunnianhimoinen! Hän siis tahtoo käydä rouva de la
Motten luona, jos rouva suvaitsee ottaa hänet vastaan!"
"Hyvä? Olkoon hän huoleti, hänelle avataan kyllä ovi... Milloin hän
tulee? Niin, huomenna illalla."
Nyt hän alkoi mietiskellä.
"Hyväntekeväinen nainen, joka lahjoittaa sata louisdoria, voidaan
ottaa vastaan ullakkokamarissa; hänen voi antaa palella kylmällä
kivilattiallani ja piinautua istuimillani, jotka ovat yhtä kovia
kuin pyhän Laurentiuksen halstari, tosin ilman tulta. Mutta
kirkkoruhtinas, naistenhuoneissa kävijä, sydänten valloittaja!
Ei, ei, se köyhyys, jota semmoinen almujenjakaja käy katsomassa,
tarvitsee enemmän ylellisyyttä kuin muutamat pohatat."
Sitten hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka juuri oli tehnyt
hänelle vuoteen, ja sanoi:
"Muistakaa, Clotilde, herättää minut huomenna varhain."
Ja varmaankin siksi, että saisi paremmassa rauhassa ajatella, antoi
kreivitär eukolle merkin poistua. Clotilde puhalsi jälleen palamaan
ne hiilet, jotka oli piilotettu sitä varten tuhkaan, että asunto
tuntuisi sitä kurjemmalta, sulki oven ja katosi makuupaikkaansa,
erääseen komeroon.
Jeanne de Valois ei nukkunut, vaan laati pitkin yötä suunnitelmia.
Hän teki lyijykynällä muistiinpanoja yölampun valossa; sitten hän,
huomispäivästä selvillä, antautui noin kolmen ajoissa aamulla unen
valtaan, josta Clotilde, nukuttuaan tuskin enempää kuin emäntänsä,
tuli hänet käskyn mukaan herättämään päivän koittaessa.
Kello kahdeksan vaiheilla hän oli jo täysissä pukineissa, joihin
kuului hieno silkkihame ja aistikas päähine.
Jalassa sellaiset kengät, jotka sopivat ylhäiselle ja samassa
kauniille naiselle, vasemmalla poskella pikkuinen mustama,
kirjailtu käsilaukku ranteesta riippumassa, hän lähetti hakemaan
käsin vedettäviä kääsejä sieltä, missä tällaisia kulkuneuvoja oli
saatavana, eli Pont-aux-Choux-kadulta. Mieluummin hän olisi ottanut
kantotuolin, mutta olisi pitänyt hakea liian kaukaa.
Kääsien vetäjänä oli tanakka auvergnelainen, joka käskettiin
viemään kreivitär Place Royalen torille, jonka varrella, eteläisen
pylväskäytävän alla, hylätyn hotellin pohjakerroksessa, asui muuan
mestari Fingret, verhoilija ja koristelija, pitäen myytävänä ja
vuokrattavana käytettyjä huonekaluja ja muita taloustarpeita.
Auvergnelainen veti kuljetettavansa ripeästi perille. Jo kymmenen
minuutin kuluttua siitä, kun oli kotoaan lähtenyt, saapui kreivitär
mestari Fingretin myymälän luo, ja pian hänet tapaamme valikoimassa
ja ihailemassa jonkinlaisessa tavarahelvetissä, jota koetamme
osapuilleen kuvata.
Ajateltakoon makasiinia, joka on pituudeltaan viisikymmentä jalkaa,
leveydeltään kolmekymmentä ja korkeudeltaan seitsemäntoista; seinillä
kaikenkuosisia tapetteja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n ajoilta;
kattoa ei näy sinne ripustettujen lukemattomien esineiden vuoksi,
joiden joukossa huomataan monikaarisia kynttiläjalkoja edelliseltä
vuosisadalta, täytettyjä sisiliskoja, kirkkolamppuja ja lentokaloja.
Lattialla kasoittain mattoja, kierrepilarisia ja särmäjalkaisia
huonekaluja, tammesta veistettyjä astiakaappeja, Ludvig XV:n aikuisia
kuvahyllyjä, joiden jalat olivat kullattuja, damastilla tai sametilla
verhottuja sohvia, lepotuoleja, suunnattomia nahkapäällyksisiä
nojatuoleja, jollaisista Sully piti, mustapuisia vaatekaappeja,
joiden pronssikoristeiset ovilaudat oli veistetty korkokuviksi,
Boulen valmistamia, emalji- tai porsliinilevyisiä pöytiä,
lautapelejä, pukupöytiä tarpeineen, työkalu- tai kukkalipastoja.
Ruusupuisia tai tammisia sänkyjä, korokkeella tai vuodekatoksella
varustettuja; kaikenvärisiä, -kuosisia ja -kankaisia uutimia yhteen
sullottuina, sopien tai sopimatta toistensa kanssa yhteen makasiinin
puolihämärässä.
Klaveereja, spinettejä, harppuja, egyptiläisiä kanteleita
sohvapöydällä; Marlboroughin koira oljilla täytettynä, silmät emaljia.
Lisäksi kaikenlaisia liinavaatteita; samettitakkien viereen
ripustettuja hameita; teräksisiä, hopeisia tai helmiäiskahvoja.
Kynttilänjalkoja, esivanhempien muotokuvia, harmaavärisiä maalauksia,
kehystettyjä piirroksia, silloin muodissa olevia Vernetin jäljitelmiä
-- sen Vernetin, jolle kuningatar sanoi niin kohteliaasti ja hienosti:
"Varmaankaan, herra Vernet, ei Ranskassa ole ketään muuta kuin te
luomaan sadetta ja poutaa."