Heti kun kuningas oli poistunut, ryhmittyivät kaikki salissa olevat
prinssit ja prinsessat kuningattaren ympärille. Herra de Suffren oli
sisarenpojalleen viitannut odottamaan, ja kumarruksella ilmaisten
tottelevansa oli tämä jäänyt upseerien joukkoon.
Kuningatar, joka oli Andréen kanssa vaihtanut monta merkitsevää
silmäystä, ei enää tuskin ollenkaan päästänyt nuorta miestä
näkyvistään ja ajatteli joka kerta, kun häneen katsahti:
"Se on hän, siitä ei epäilystä."
Siihen neiti de Taverney vastasi ilmeellä, jonka piti kuningattaresta
hälventää kaikki epäilykset, koska se merkitsi:
"Voi, Jumalani, niin se on, madame, hän se on!"
Kuten jo sanottu, pani Filip merkille, että kuningattaren mieli oli
johonkin kiintynyt, ja vaikkei hän tiennyt sen syytä, oli hänellä
hämärä aavistus. Rakastava ei koskaan erehdy niistä vaikutelmista,
mitä rakastetussa herää. Hän siis aavisti, että kuningattaren oli
yllättänyt jokin merkillinen, salaperäinen tapahtuma, josta ei
kellään muulla syrjäisellä ollut tietoa kuin Andréella.
Kuningatar oli todellakin menettänyt tasapainonsa ja hakenut turvaa
viuhkansa takaa, vaikka juuri hänen tapansa oli saattaa muut hämille.
Nuori mies kyseli itseltään, mihin päättyisi tuo kuningattaren
mielentila, ja koetti tutkia herrojen Coignyn ja Vaudreuilin
piirteitä saadakseen selville, oliko näillä ehkä osaa tähän
salaisuuteen, mutta huomasi näiden, muusta välittämättä,
keskustelevan Hagan kreivin kanssa, joka oli tullut Versaillesiin
tervehdyskäynnille.
Silloin astui saliin muuan henkilö, yllä majesteettinen
kardinaalinpuku, upseerien ja pappien seurassa.
Kuningatar huomasi, että se oli prinssi-kardinaali Ludvig de
Rohan, ja käänsi kasvonsa poispäin huolimatta edes salata
tyytymättömyytensä ilmettä. Pappiylimys astui koko seuran halki,
ketään tervehtimättä, suoraan kuningattaren eteen ja kumarsi tälle
pikemmin maailmanmiehenä, joka tervehtii naista, kuin alamaisena,
joka tervehtii kuningatarta. Sitten hän lausui varsin imartelevan
kohteliaisuuden hänen majesteetilleen, joka tuskin päätään käänsi,
mutisten vain pari jääkylmää seurustelusanaa. Tästä päästyään
kuningatar jatkoi keskusteluaan Lamballen prinsessan ja Polignacin
herttuattaren kanssa.
Prinssi Ludvig ei näkynyt panneen merkille kuningattaren kylmää
vastaanottoa. Hän suoritti loppuun tervehdyksensä, peräytyi ilman
hätäilyä ja siirtyi niin viehättävästi, kuin täydellisen hovimiehen
on tapana, kuninkaan tätien luo, joiden kanssa hän puheli kauan,
saaden heiltä, hovissa vallitsevan vastakohtaisuuden nojalla, yhtä
suopean kohtelun kuin kuningattaren oli ollut töykeä.
Kardinaali de Rohan oli mies paraissa voimissaan, muodoltaan arvokas,
jolla oli ylevä ryhti; kasvoissa ilmeni älyä ja lempeyttä; suu oli
hieno ja ilmaisi varovaisuutta; kädet olivat erinomaisen kauniit.
Hänen hieman kalju otsansa oli merkkinä nautinnoista tai opinnoista;
tällä miehellä oli todellakin molempia.
Hän oli hyvin suosittu niiden naisten kesken, joita miellytti
äitelyydestä ja hälinästä vapaa liehittely. Yleisesti tunnettiin
hänen suurenmoiset elämäntapansa, ja vaikka hänellä oli kuusitoista
sataa tuhatta livreä tuloja, oli hän saanut itselleen uskotelluksi
olevansa köyhä.
Kuningas piti hänestä hänen oppineisuutensa vuoksi; kuningatar taas
vihasi häntä.
Tämän vihan syitä ei ole koskaan perinpohjin tunnettu, mutta sitä voi
selittää kahdella tapaa.
Ensiksikin oli prinssi Ludvig ollessaan lähettiläänä Wienissä muka
kirjoittanut kuningas Ludvig XV:lle Maria Teresiasta ivallisia
kirjeitä, joita Marie-Antoinette ei voinut antaa tälle valtiomiehelle
anteeksi. Lisäksi, ja tämä on inhimillisempää ja luultavampaa,
lähettiläs oli muka sen johdosta, että nuori arkkiherttuatar joutui
dauphinin puolisoksi, kirjoittanut kirjeen myös kuningas Ludvig
XV:lle, jonka kerrottiin lukeneen sen julki illallisilla rouva
Dubarryn luona, ja siinä lienee lähettiläs loukkaavasti maininnut
eräitä yksityisasioita nuoresta prinsessasta, joka siihen aikaan oli
hyvin laiha.
Nämä hyökkäykset kuuluivat pahasti loukanneen Marie-Antoinettea,
joka ei voinut julkisesti tunnustaa olevansa niiden uhri ja joka oli
vannonut ennemmin tai myöhemmin rankaisevansa syyllistä. Kaiken tämän
takana oli tietysti myös poliittista vehkeilyä. Wienin lähettilään
toimi oli herra de Rohanin hyväksi riistetty herra de Breteuililta.
Tämä oli ollut liian heikko avoimesti vastustamaan prinssiä ja
silloin turvautunut siihen, mitä valtiomiesten kesken sanotaan
näppäryydeksi. Hän oli hankkinut lähettiläänä toimivan kardinaalin
kirjeitä jäljennöksinä, jopa alkuperäisinäkin, ja alentaen tämän
valtiomiehen todellisia ansioita sillä pienellä vihamielisyydellä,
jota hän osoitti Itävallan keisariperheelle, oli herra de Breteuil
saanut dauphinesta liittolaisen, joka hartaasti tahtoi kerran
kukistaa Rohanin prinssin.
Tämä viha kyti salaa hovissa ja teki siellä kardinaalin aseman
kiusalliseksi. Aina kun hän tapasi kuningattaren, oli hänen
kestettävä jääkylmä vastaanotto, josta olemme edellä koettaneet antaa
käsityksen.
Mutta ylenkatseesta välittämättä joko sen vuoksi, että hän
todella oli voimakas luonne, tai siksi, että vastustamaton tunne
pakotti hänet antamaan viholliselleen kaikki anteeksi, ei Ludvig
de Rohan jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta lähestyäkseen
Marie-Antoinettea, eikä häneltä puuttunutkaan keinoja, hän kun oli
ylimmäinen hovisaarnaajaa. Koskaan hän ei ollut valittanut tai asiasta
kellekään puhunut. Pieni ystäväpiiri, jonka huomattavin jäsen oli
saksalainen upseeri, parooni von Planta, hänen uskottunsa, lohdutti
häntä kuninkaallisista nolauksista, elleivät hovinaiset, jotka
ankaruudessaan kardinaalia kohtaan eivät kaikki olleet kuningattaren
tapaisia, jo olleet saaneet aikaan tätä onnellista vaikutusta.
Kardinaali oli liukunut kuin varjo sen hymyilevän kuvan poikki, joka
leikki kuningattaren mielessä. Niinpä kun häiritsijä oli poistunut,
kirkastui taas heti Marie-Antoinetten otsa. "Tiedättekö", sanoi hän
Lamballen prinsessalle, "että tuon nuoren upseerin, herra komentajan
sisarenpojan urotyö on mainioimpia, mitä tässä sodassa on suoritettu?
Mikä hänen nimensä onkaan?"
"Herra de Charny, luulemma", vastasi prinsessa.
"Niinkö se oli, neiti de Taverney?" kysyi kuningatar vielä Andréelta.
"Charny, niin, teidän korkeutenne", vastasi Andrée.
"Herra de Charnyn", jatkoi kuningatar, "pitäisi meille itsellemme
kertoa tuosta tempusta kaikkine yksityiskohtineen. Hakekaapa hänet
tänne. Eikö hän vielä ole täällä?"
Muuan upseeri riensi täyttämään kuningattaren käskyä. Samassa tämä
katsahti ympärilleen, huomasi Filipin ja sanoi maltittomasti, kuten
hänen tapansa oli:
"Herra de Taverney, menkää katsomaan."
Filip punastui; kenties hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt
jo ennakolta täyttää hallitsijattarensa toivomus. Hän lähti siis
etsimään perin onnellista upseeria, jota hän ei ollutkaan näkyvistään
päästänyt esittelystä saakka. Etsintä oli siis hyvin helppo. Kohta
astuikin esille herra de Charny kuningattaren molempien lähettien
välissä. Hoviseura leveni, suoden hänelle tilaa, ja nyt kuningatar
sai häntä katsella tarkkaavammin kuin edellisenä iltana.
Hän oli nuori, seitsemän- tai kahdeksankolmatta ikäinen mies, suora
ja solakka vartaloltaan, leveäharteinen, moitteettoman ryhdikäs.
Hänen älykkäisiin ja samalla lempeisiin kasvoihinsa tuli erityisen
tarmon piirre joka kerta, kun hän laajensi suuria, sinisiä,
syväkatseisia silmiään.
Merkillistä kyllä, vaikka hän oli äsken palannut sotaretkeltä
Intiasta, oli hän yhtä vaaleaihoinen kuin Filip oli tumma; hänen
jäntevää, siropiirteistä kaulaansa reunusti kaulaliina, jonka valkeus
ei ollut niin helakka kuin ihon.
Lähestyessään ryhmää, jonka keskessä oli kuningatar, hän ei vielä
ollut mitenkään ilmaissut tuntevansa neiti de Taverneytä tai
kuningatarta. Upseerien ympäröimänä, jotka häneltä kyselivät ja
joille hän kohteliaasti vastaili, hän näytti unohtaneen kuninkaan,
joka oli häntä äsken puhutellut, samoin kuin kuningattaren, joka oli
häntä katsellut. Tämä säädyllisyys, tämä pidättyväisyys oli omansa
kiinnittämään häneen vielä enemmän kuningattaren huomiota, tämä kun
oli niin arkatuntoinen kaikessa, mikä koski hyvää käytöstä.
Herra de Charnyn ansio ei ollut vain siinä, että hän oli muilta
salannut hämmästyksensä tavatessaan eilisiltaisen tuntemattoman
naisen, jota oli ajurinvaunuissa saattanut, vaan ritarillisuuden
huippuna oli, jos mahdollista, jättää tämä nainen siihen luuloon,
että hän yhä oli tuntematon.
Charnyn katse, joka yhä pysyi luonnollisena ja ilmaisi hienotunteista
arkuutta, ei siis kohonnut, ennenkuin kuningatar häntä puhutteli.
"Herra de Charny", lausui kuningatar, "nämä naiset haluavat, ja
heidän halunsa onkin luonnollinen, koska minä itsekin haluan samaa,
kuulla seikkaperäisen kertomuksen siitä, mitä laivallanne tapahtui.
Olkaa siis niin hyvä ja kertokaa."
"Madame", vastasi nuori merisotilas toisten ollessa ihan ääneti,
"saan teidän majesteetiltanne anoa, en kainouden, vaan kohtuuden
vuoksi, että minut vapautetaan sitä kertomasta. Sillä sen,
mitä tein Sévèren luutnanttina, aikoi kymmenen toveriani tehdä
samalla hetkellä; minä toimitin sen ensiksi, siinä koko ansioni.
Mahdottomalta tuntuu antaa tapaukselle niin suurta arvoa, että
se sopisi kerrottavaksi teidän majesteetillenne, ja teidän suuri
sydämenne, varsinkin kuninkaallinen sydämenne, on sen käsittävä."
"Sévèren entinen päällikkö on kelpo upseeri, mutta menetti sinä
päivänä malttinsa. Olette varmaankin kuullut, madame, rohkeimpienkin
sanovan, ettei voi olla joka päivä urhoollinen. Hän tarvitsi kymmenen
minuuttia tointuakseen; meidän päätöksemme, ettemme antaudu, toimitti
hänelle tämän lykkäyksen, ja hän sai taas rohkeutensa. Siitä hetkestä
hän oli meistä urhoollisimpia. Juuri senvuoksi pyydän, ettei teidän
majesteettinne liioittelisi tuon tekoni ansiota; se olisi lisäaineena
musertamaan tätä upseeri-parkaa, joka yhtämittaa katuu hetkellistä
unohdustaan."
"Hyvä! hyvä!" sanoi kuningatar liikutettuna ja riemusta säteillen,
kuullessaan suosionmutinaa, jota nuoren upseerin ylevät sanat olivat
hänen ympärillään herättäneet. "Hyvin puhuttu, herra de Charny! Te
olette kunnon mies, ja sellaiseksi teidät jo ennestäänkin tunnen."
Nyt upseeri kohotti päätään, ja kasvoille ilmestyi nuorekas punastus.
Hänen katseensa siirtyi kuin kauhistuneena Andréehen. Hän ei tiennyt,
mitä oli odotettava tältä luonnolta, joka ylevyydessään oli niin
uskalikko.
"Sillä", jatkoi pelkäämätön kuningatar, "teidän on kaikkien hyvä
tietää, että herra de Charny, tämä nuori upseeri, vasta äsken maihin
astunut, tämä tuntematon, oli meille jo varsin tuttu, ennenkuin hänet
tänään esiteltiin, ja että hän ansaitsee ihailua kaikkien naisten
puolelta."
Kuningatar näkyi aikovan kertoa jotakin, mistä jokainen saattoi
poimia pienen häpeäjutun tai pienen salaisuuden. Kaikki siirtyivät
siis kehäksi, kuuntelivat ja olivat melkein hengähtämättä.
"Kuvitelkaa, hyvät naiset", sanoi kuningatar, "että herra de Charny
on yhtä avulias naisille kuin säälimätön englantilaisia vastaan.
Minulle on hänestä kerrottu muuan juttu, joka on saanut minut
pitämään häntä suuressa arvossa."
"Oi, madame!" sammalsi nuori upseeri.
Voi arvata, että kuningattaren sanat ja asianomaisen läsnäolo
kiihottivat uteliaisuutta. Kuulijapiiristä kuului yleistä sorinaa.
Charnyn otsalle kohosi kylmä hiki, ja hän olisi uhrannut vaikka
vuoden elämästään saadakseen vielä olla Intiassa.
"Tapaus oli tällainen", jatkoi kuningatar. "Kaksi naista, jotka
tunnen, oli myöhästynyt ja jäänyt väkijoukossa pulaan. He olivat
todellisessa vaarassa, suuressa vaarassa. Silloin osui siihen
sattumalta tai paremmin onneksi herra de Charny; hän torjui
hätyyttäjät ja otti suojelukseensa naiset, joita ei tuntenut ja
joiden säätyä hänen oli vaikea arvata, ja saattoi heitä hyvin
kauas... luullakseni ihan kymmenen lieuen päähän Pariisista."
"Teidän majesteettinne liioittelee", sanoi nauraen Charny, jota tämä
kertomuksen käänne oli rauhoittanut.
"No olkoon sitten viisi lieuetä, ja annetaan asian jäädä siihen",
keskeytti Artoisin kreivi, joka äkkiä sekaantui puheeseen.
"Kuten tahdotte, lankoni", myönsi kuningatar. "Mutta kaikkein
kauneinta oli, ettei herra de Charny pyrkinyt edes tietämään niiden
naisten nimeä, joita oli niin suuresti auttanut, ja että hän jätti
heidät määrättyyn paikkaan ja poistui päätään kääntämättä, ja sillä
tavoin he pääsivät hänen suojeluksestaan joutumatta kertaakaan
kiusalliseen asemaan."
Kuului ihastuksen huutoja: Charnyta onnitteli parikymmentä naista
yhtaikaa.
"Eikö se ole kaunista?" sanoi kuningatar. "Pyöreän pöydän ritari ei
olisi paremmin menetellyt."
"Se on suurenmoista!" myönnettiin yksimielisesti.
"Herra de Charny", lisäsi kuningatar, "kuninkaalla on nyt varmaankin
ajateltavana, kuinka palkitsisi enoanne herra de Suffrenia. Minä
puolestani tahtoisin mielelläni tehdä jotakin suuren miehen
sisarenpojan hyväksi."
Hän ojensi kätensä herra de Charnylle. Ja sillä välin, kun tämä
ilosta kalpeana painoi sille huulensa, piiloutui Filip tuskasta
kalpeana salongin leveiden verhojen taakse.
Andrée oli myös kalvennut eikä kuitenkaan aavistanut kaikkea, mitä
hänen veljensä kärsi.
Artoisin kreivin ääni katkaisi tämän kohtauksen, joka olisi
katselijasta näyttänyt niin omituiselta.
"Ahaa, veljeni Provencen kreivi", sanoi hän kovaa, "tulkaahan tänne,
monsieur, teiltä on mennyt hukkaan kaunis näky: herra de Suffrenin
vastaanotto. Se oli todellakin hetki, jota ranskalaiset sydämet eivät
unohda! Kuinka hemmetissä te, veljeni, löitte sen laimin, vaikka
olette tunnetusti niin täsmällinen?"
Vastasaapunut puri huultaan, tervehti kuningatarta hajamielisesti
ja vastasi tyhjänpäiväisin sanoin. Sitten hän kuiskasi
kaartinkapteenilleen, herra de Favrasille:
"Kuinka sen laita on, että hän jo saapui Versaillesiin?"
"Monseigneur", vastasi tämä, "sitähän minäkin olen miettinyt tunnin
aikaa enkä vieläkään käsitä."