Vastoin hovitapaa oli salaisuus uskollisesti säilynyt Ludvig XVI:n
ja Artoisin kreivin kesken. Kukaan ei tiennyt, mihin aikaan ja miten
herra de Suffren saapuisi.
Kuningas oli illaksi kutsunut peliseurueen. Kello seitsemän hän astui
sisään perheensä prinssien ja prinsessojen kanssa. Kuningas tuli
taluttaen kuninkaallista prinsessaa, joka oli vasta seitsenvuotias.
Seura oli lukuisa ja loistava.
Sillä välin, kun kaikki järjestyivät paikoilleen, lähestyi Artoisin
kreivi hiljaa kuningatarta ja kuiskasi:
"Katsokaapa hieman ympärillenne. Mitä näette?"
Kuningatar silmäili joka taholle, tarkasteli tiheitä kohtia, tutki
tyhjät välit, mutta ei huomannut muuta kuin kaikkialla ystäviä,
kaikkialla palvelijoita ja heidän joukossaan Andréen ja hänen
veljensä.
"Täällä näkyy hyvin miellyttäviä kasvoja", vastasi hän.
"Älkää katselko, keitä meillä on, kälyni, vaan kuka meiltä puuttuu."
"Ahaa, se on kun onkin totta!"
Artoisin kreivi alkoi nauraa.
"Vielä poissa", jatkoi kuningatar. "Voi, pitääkö hänen aina minua
karttaa?"
"Ei", sanoi Artoisin kreivi. "Kuje vain venyy. _Monsieur_ on mennyt
tulliportille odottamaan herra de Suffrenia."
"Mutta sitten en ymmärrä, miksi nauratte, lanko!"
"Vai ette sitä ymmärrä!"
"En ollenkaan; jos _Monsieur_ on tulliportilla vastaanottamassa herra
de Suffrenia, on hän ollut meitä sukkelampi, siinä kaikki, sillä hän
saa ensimmäisenä julkisesti onnitella vierastamme."
"Kas niin, rakas käly", vastasi prinssi yhä nauraen, "te vähäksytte
meidän valtioviisauttamme. Hän on kyllä mennyt Fontainebleaun
tulliportille tapaamaan sankariamme, se on totta, mutta meidän
puolestamme on joku odottamassa samaa sankaria Villejuifin
kievarissa."
"Todellako?"
"Niin että", jatkoi Artoisin kreivi, _"Monsieur_ saa yksin värjötellä
tullipuominsa ääressä, kun taas kuninkaan määräyksestä herra de
Suffren kiertää Pariisin ja saapuu suoraan Versaillesiin, jossa häntä
odotamme."
"Mainiosti keksitty!"
"Ei ainakaan huonosti, ja siitä olenkin itseeni tyytyväinen. Ruvetkaa
nyt pelaamaan, kälyni!"
Tällä hetkellä oli pelisalissa vähintään sata ylhäisintä henkilöä:
Condén prinssi, Penthièvren ja Trémouillen herttuat, prinsessat.
Kuningas yksin huomasi, että Artoisin kreivi nauratti kuningatarta,
ja ollakseen edes jotenkin mukana heidän salajuonessaan hän loi
heihin hyvin merkitsevän katseen.
Uutinen komentaja de Suffrenin tulosta, kuten jo sanoimme, ei
ollut päässyt leviämään, mutta ei oltu kuitenkaan voitu ehkäistä,
että kaikkien mielissä pyöri jokin aavistus; että jokin salaisuus
paljastuisi; että jotakin uutta tapahtuisi. Jokin outo harrastus
valtasi tämän ylhäisen maailman, jossa pieninkin tapahtuma käy kohta
tärkeäksi, kun hallitsija on paheksuen rypistänyt kulmakarvojaan tai
hyväksyen hymyillyt.
Kuningas, jonka tapana oli pelata vain yhden écun [entinen
kultaraha, arvoltaan 6 livreä; nykyään se merkitsee 3 frangia. --
_Suom._] panoksella, rajoittaakseen prinssien ja hoviherrain peliä,
ei huomannut panneensa taskustaan pöydälle kaikki kultarahat.
Kuningatar, näytellen osaansa mainiosti, puhui politiikkaa ja eksytti
seuran huomiota, ollen kovin innostuvinaan peliinsä.
Filip, joka sai ottaa osaa tähän peliin ja istui vastapäätä
sisartaan, nautti yhtaikaa kaikilla aisteillaan tästä tavattomasta,
huumaavasta suosiosta, jolla häntä odottamatta hyväiltiin.
Vastoin tahtoaankin hän muisteli isänsä sanoja. Hän kysyi itseltään,
eikö hänen isänsä, joka oli nähnyt kolme tai neljä suosikkivaltaa,
saattaisi tarkoin tuntea aikojen ja tapojen historiaa; eikö
tämä puritaanisuus, joka läheni jumaloimista, ollut niitä
naurettavaisuuksia, joita hän oli mukanaan tuonut kaukaisista maista.
Tuo kuningatar, niin runollinen, niin kaunis, niin herttainen -- eikö
hän olisikaan muuta kuin erinomainen kiemailija, jonka mieli teki
liittää muistoihinsa yksi intohimo lisää, niinkuin hyönteistutkija
kiinnittää laatikkonsa pohjaan jonkin perhosen välittämättä siitä,
mitä itikka-parka kärsii sydän neulan lävistämänä.
Eikä kuningatar sittenkään ollut tavallinen nainen, jokapäiväinen
luonne. Hänen luomansa katse merkitsi jotakin, hänellä kun aina oli
selvillä joka silmäyksensä kantavuus.
"Coigny, Vaudreuil", toisti Filip, "ovat rakastaneet kuningatarta ja
saaneet vastarakkautta. Voi, miksi tämä parjaus on niin kaamea, miksi
ei ainoakaan valonsäde pujahda tähän syvään hornaan, jota sanotaan
naisen sydämeksi, ja joka kuningattaren sydämenä on vieläkin syvempi?"
Ja kylliksi pyöriteltyään mielessään näitä kahta nimeä Filip katseli
herroja Coignyta ja Vaudreulia, jotka olivat sattumalta joutuneet
vierekkäin pöydän päähän ja istuivat siellä katsellen aivan toisaalle
kuin missä kuningatar oli, kylmäkiskoisina, melkeinpä huolimattomina.
Silloin Filip tuumi itsekseen olevan mahdotonta, että nuo kaksi
miestä olivat rakastaneet ja nyt pysyivät noin tyyninä, että he
olivat saaneet rakkautta ja nyt olivat noin huolimattomia. Oi, jos
kuningatar rakastaisi häntä, hullaantuisi hän onnesta; jos kuningatar
rakkautensa unohtaisi, surmaisi hän itsensä epätoivosta.
Ja herroista de Coignysta ja Vaudreuilista Filip käänsi silmänsä
kuningattareen. Yhä haaveissaan hän tiedusti tältä niin puhtaalta
otsalta, niin käskevältä suulta, niin majesteettiselta katseelta;
hän pyysi tämän naisen kaikkia suloja paljastamaan kuningattaren
salaisuuden.
Ei, ei, pelkkää parjausta kaikki nuo epämääräiset huhut, jotka
alkoivat liikkua kansassa ja joille vain hovin harrastukset, vihat
tai juonet soivat vähänkään tukea.
Näin pitkälle oli Filip päässyt mietteissään, kun henkivartijain
salissa kello löi neljännestä vaille kahdeksan. Samassa kuultiin
vilkasta hälinää.
Mainitusta salista kuului hätäisiä askelia. Pyssynperät jysähtivät
kivilattialle. Äänten tohina tunkeutui raollaan olevasta ovesta ja
herätti kuninkaan huomiota, niin että hän paremmin kuullakseen käänsi
päätään taaksepäin. Sitten hän antoi merkin kuningattarelle, joka
käsitti sen ja kohta lopetti pelin. Kaikki pelaajat ottivat talteen
edessään olevat rahat ja odottivat kuningattaren päätöstä. Kuningatar
siirtyi suureen vastaanottosaliin, jonne kuningas oli jo ehtinyt
mennä.
Kuningatarta lähestyi meriministeri de Castriesin ajutantti ja
kuiskasi hänelle jotakin.
"Hyvä", vastasi kuningas, "menkää!" Sitten hän sanoi kuningattarelle:
"Kaikki käy hyvin."
Jokainen loi naapuriinsa kysyvän silmäyksen; nuo sanat "kaikki
käy hyvin" antoivat kaikille paljon ajattelemista. Äkkiä astui
saliin marski de Castries ja kysyi äänekkäästi: "Suvaitseeko teidän
majesteettinne ottaa vastaan komentaja de Suffrenin, joka saapuu
Toulonista?"
Kun tämä nimi lausuttiin kovalla, riemastuneella, voitollisella
äänellä, herätti se seurassa kuvaamattoman hälinän.
"Kyllä, monsieur", vastasi kuningas, "hyvin mielelläni."
Herra de Castries poistui. Melkein kaikki syöksyivät nyt ovelle päin,
josta ministeri juuri oli mennyt.
Ei tarvita montakaan sanaa selittääksemme, miksi Ranska oli näin
myötätuntoinen herra de Suffrenille, miksi kuningas, kuningatar ja
kuninkaalliset prinssit pitivät niin tärkeänä saada ensimmäisinä
häntä tervehtiä. Suffren on aitoranskalainen nimi, niinkuin Turenne,
Catinat, Jean-Bart.
Siitä saakka, kun sodittiin Englannin kanssa, tai oikeammin
viimeisestä taistelukaudesta rauhantekoon asti oli komentaja de
Suffren suorittanut seitsemän meritaistelua ilman ainoatakaan
tappiota; hän oli vallannut Trinquemalen ja Gondelourin, turvannut
ranskalaisten alusmaat, puhdistanut meren ja opettanut intialaiselle
ruhtinaalle Hyder-Alille, että Ranska on Euroopan valloista etevin.
Meriammattinsa ohella hän oli osoittanut taitavan ja rehellisen
välittäjän valtioviisautta, soturin urhoollisuutta ja taktiikkaa,
älykkään hallitusmiehen kykyä. Rohkeana, uupumatonna, ylpeänä, kun
asia koski Ranskan lipun kunniaa, hän oli väsyttänyt englantilaisia
maalla ja merellä niin, etteivät nämä kopeat merimiehet uskaltaneet
kehittää voittonsa alkua loppuun tai karata Suffrenin kimppuun, kun
jalopeura näytti hampaitaan.
Taistelun jälkeen, jossa hän oli pannut henkensä alttiiksi yhtä
uljaasti kuin mikä tahansa matruusi, hänet oli nähty inhimillisenä,
jalomielisenä, sääliväisenä. Komentaja de Suffrenissa Ranska taas
tapasi oikean meriurhon perikuvan, jollainen oli Jean-Bartin ja
Duguay-Trouinin ajoista jäänyt hieman unohduksiin.
Emme yritäkään kuvata sitä hälinää ja ihastusta, jonka hänen tulonsa
Versaillesiin herätti tähän juhlaan kutsutuissa ylimyksissä.
Suffren oli kuudenkuudetta ikäinen mies, pyylevä ja tanakka,
katseissa tulta, liikkeissä ylevyyttä ja luontevuutta. Ketteränä,
vaikka oli lihava, arvokkaana, vaikka oli vilkasliikkeinen, hän piti
ylväästi pystyssä tukkaansa eli oikeammin harjaansa; kun hän oli
tottunut selviämään kaikista pulmista, oli hän nytkin matkavaunuissa
saanut vaihdetuksi pukua ja käherretyksi hiuksensa.
Hänen yllään oli sininen, kullalla kirjailtu takki, punaiset liivit,
siniset housut; kaulaansa hän oli jättänyt sotilaskauluksen, jota
vasten hänen mahtava leukansa pullistui tavattoman ison pään
arvokkaana liitteenä.
Hänen astuessaan henkivartijain saliin oli joku kuiskannut pari
sanaa herra de Castriesille, joka maltitonna käveli edestakaisin, ja
silloin tämä oli huutanut:
"Herra de Suffren, hyvät herrat!"
Henkivartijat tarttuivat heti musketteihinsa ja asettuivat itsestään
riviin, ikäänkuin olisi tullut Ranskan kuningas, ja komentajan
sivuutettua heidät he järjestyivät hänen taakseen, säännöllisesti
neljä vierekkäin, ikäänkuin hänen seurueekseen. Herra de Suffren
puristi ministerin kättä ja tahtoi häntä syleillä, mutta toinen
torjui sävyisästi sanoen:
"Ei, ei, herra, en tahdo eräältä itseäni arvokkaammalta riistää onnea
saada ensimmäisenä teitä syleillä."
Ja sitten hän vei herra de Suffrenin Ludvig XVI:n luo.
"Herra komentaja!" huudahti kuningas säteillen, nähdessään hänet;
"tervetuloa Versaillesiin! Tuotte tänne kunniaa, tuotte kaikkea, mitä
sankarit voivat maan päällä aikalaisilleen antaa; jälkimaailmasta en
puhu, se on teidän omanne. Syleilkää minua, herra komentaja!"
Herra de Suffren oli notkistanut polvea, mutta kuningas
sydämellisesti, että koko seurassa kulki riemun kohina. Arvonanto
majesteettia kohtaan esti kuitenkin puhkeamasta hyvä-huutoihin.
Kuningas kääntyi kuningattareen päin.
"Madame", sanoi hän, "tässä on herra de Suffren, Trinquemalen ja
Condelourin voittaja, englantilaisten naapuriemme kauhu, minun
Jean-Bartini!"
"Monsieur", sanoi kuningatar, "minun asiani ei ole pitää teille
ylistyspuhetta, mutta tietäkää, että jokainen Ranskan kunniaksi
ampumanne kanuunanlaukaus on sydäntäni sykähdyttänyt ihailulla ja
kiitollisuudella teitä kohtaan."
Tuskin oli kuningatar puhunut, kun Artoisin kreivi läheni mukanaan
poikansa, Angoulêmen herttua.
"Poikani", sanoi hän, "tuossa näet sankarin. Katsele tai kasti, sillä
sellainen on harvinaisuus."
"Monseigneur", vastasi pikku prinssi isälleen, "äsken luin
Plutarkoksessa suurista miehistä, mutta en nähnyt heitä. Kiitos, että
näytitte de Suffrenin!"
Ympärillä olevien sorinasta saattoi lapsi käsittää lausuneensa
sanoja, jotka jäisivät muistiin.
Sitten kuningas tarttui herra de Suffrenin käsivarteen ja aikoi viedä
hänet työhuoneeseensa saadakseen maantieteilijänä puhella hänen
kanssaan matkoista ja sotaretken vaiheista. Mutta herra de Suffren
esteli kunnioittavasti.
"Sire", sanoi hän, "koska teidän majesteettinne katsoo hyväksi
minulle osoittaa niin suurta kunniaa, niin suvainnette, että..."
"Pyydättekö jotakin, herra de Suffren?"
"Sire, eräs upseerini on niin ilmeisesti rikkonut sotakuria vastaan,
että mielestäni vain teidän majesteettinne voi asiassa tuomita."
"Kah, herra de Suffren", sanoi kuningas, "toivoin ensi pyyntönne
koskevan jotakin suosionosoitusta eikä rangaistusta."
"Sire, minulla oli kunnia sanoa, että teidän majesteettinne on itse
päättävä, mitä on tehtävä."
"Kuuntelen."
"Viimeisessä taistelussa se upseeri, jota tarkoitan, palveli
_Sévère_-laivalla."
"Sillä, joka laski lippunsa", huomautti kuningas rypistäen
kulmakarvojaan.
"Sire, sen kapteeni oli todellakin laskenut lippunsa", myönsi herra
de Suffren kumartaen, "ja englantilainen amiraali, sir Hughes, oli
jo lähettänyt veneen ottamaan kaapatun laivan haltuunsa, mutta kun
Sévèren luutnantti, joka valvoi välikannen pattereita, oli huomannut
ammunnan lakanneen ja itsekin saanut käskyn lopettaa kanuuniensa
tulen, kiirehti hän ylös kannelle ja näki siellä lipun lasketuksi
ja kapteenin valmiina antautumaan. Pyydän teidän majesteettianne
suomaan anteeksi, mutta silloin hänessä kuohahti ranskalainen veri.
Hän tarttui lippuun, johon hänen kätensä ulottui, sieppasi vasaran ja
käskien taas aloittaa tulen ryhtyi naulaamaan lippua kiinni viirin
alle. Juuri tämä seikka pelasti Sévèren teidän majesteetillenne."
"Kaunis temppu!" sanoi kuningas.
"Uljas teko!" huudahti kuningatar.
"Niin, sire, niin, madame; mutta raskas rikkomus kuria vastaan.
Käskyn oli antanut kapteeni, luutnantin oli toteltava. Pyydän
siis armoa tälle upseerille, sire, sitäkin hartaammin, kun hän on
sisarenpoikani."
"Sisarenpoikanne!" ihmetteli kuningas, "ettekä ole hänestä puhunut
minulle!"
"En, en kuninkaalle; mutta minulla on ollut kunnia antaa siitä
selostus meriministerille pyytäen, ettei hän mitään mainitsisi teidän
majesteetillenne, ennenkuin toimittaisin syylliselle armahduksen."
"Myönnetään, myönnetään", huudahti kuningas, "ja lupaan jo ennakolta
suojella jokaista kurinrikkojaa, joka osaa sillä tavoin kostaa
Ranskan lipun ja kuninkaan kunnian puolesta. Teidän olisi pitänyt,
herra komentaja, esittää se upseeri minulle."
"Hän on täällä", vastasi herra de Suffren, "ja koska teidän
majesteettinne sallii..."
Herra de Suffren kääntyi ja sanoi:
"Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny."
Kuningatar säpsähti. Tämä nimi herätti hänen mielessään niin tuoreen
muiston, ettei se ollut vielä häipynyt.
Herra de Suffrenin ympärille ryhmittyneistä henkilöistä astui nyt
esille nuori upseeri kuninkaan nähtäväksi.
Kuningatar puolestaan oli liikahtanut mennäkseen nuorta miestä
vastaan, hän kun oli niin ihastunut mainitusta sankarityöstä. Mutta
kuultuaan nimen ja nähdessään sen merisotilaan, jonka herra de
Suffren esitti kuninkaalle, kuningatar kalpeni ja hiljaa äännähti.
Myöskin neiti de Taverney kalpeni ja katseli kuningatarta
huolestuneena.
Mitä tulee herra de Charnyhin, ei hän huomannut mitään, ei katsellut
ympärilleen, eikä hänen kasvoissaan näkynyt muuta kuin kunnioituksen
tunnetta; hän kumarsi kuninkaalle, joka tarjosi hänelle kätensä
suudeltavaksi, ja peräytyi sitten, ujona ja hämillään uteliaista
silmäyksistä, upseerien piiriin, jotka onnittelivat häntä äänekkäästi
ja olivat hänet tukehuttaa ystävyytensä osoituksilla.
Nyt oltiin hetken aikaa vaiti, ja sillä välin olisi voitu nähdä
kuningas ilosta säteilevänä, kuningatar hymyilevänä kahden
vaiheella, herra de Charnyn katseet maahan luotuina ja Filip, jolta
kuningattaren mielenliikutus ei ollut jäänyt huomaamatta, levottomana
vaanien.
"Kas niin", sanoi vihdoin kuningas, "tulkaapa nyt, herra de Suffren,
vähän juttelemaan; minun tekee niin mieli kuulla teidän kertovan ja
näyttää teille, kuinka paljon olen teitä ajatellut."
"Sire, sellainen runsaus hyvyyttä..."
"Saatte nähdä karttani, herra komentaja; saatte nähdä, että
huolenpitoni on edeltäpäin ottanut lukuun tai aavistanut sotaretkenne
joka vaiheen. Menkää nyt!"
Astuttuaan sitten muutaman askeleen taluttaen herra de Suffrenia hän
kääntyi äkkiä kuningattareen päin.
"Nyt muistan, madame", sanoi hän; "kuten tiedätte, minulla on
rakennettavana satakanuunainen sotalaiva. Mitä sen nimeen tulee, olen
nyt muuttanut mieltäni. Mitähän jos sen nimen asemesta, jota ensin
suunnittelimme, madame, antaisimme uudelle laivalle nimen..."
Marie-Antoinette oli jo hieman tointunut ja käsitti heti kuninkaan
ajatuksen.
"Niin, niin", sanoi hän, "me annamme sille nimen '_Suffren_', ja
minä rupean herra komentajan kanssa kummiksi."
Tähän asti pidätetyt suosionhuudot purkautuivat nyt valtavina:
"Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"
"Ja eläköön _Suffren_!" lisäsi kuningas erinomaisen hienotunteisesti,
sillä kukaan ei tohtinut kuninkaan läsnäollessa huutaa: Eläköön herra
de Suffren! kun sitävastoin hovisäännön tyystimmätkin noudattajat
saattoivat huutaa: Eläköön hänen majesteettinsa laiva!
"Eläköön Suffren!" [periytynyt nimenä Ranskan sotalaivastossa tähän
päivään asti. _Suom._] toisti seura siis innostuneena.
Kuningas kiitti nyökkäyksellä, kun hänet oli niin ymmärretty, ja vei
komentajan huoneisiinsa.