Heti kun kuningas oli lähtenyt, nousi kuningatar ja astui akkunan
ääreen hengittämään raitista ja kylmää aamuilmaa.
Näkyi tulevan ihana päivä, täynnä sitä suloa, jota liian pikainen
kevät suo muutamille huhtikuun päiville: yön pakkasta seurasi jo
tenhoavan auringon suloinen lämpö; tuuli oli edellisestä illasta
kääntynyt pohjoisesta itään. Jos tuulen suunta pysyisi tällaisena,
olisi talvi, 1784 vuoden ankara talvi, lopussa.
Rusottavalla taivaanrannalla näkyi jo todellakin nousevan harmahtavaa
usvaa, joka ei ole muuta kuin auringon tieltä pakenevaa kosteutta.
Puutarhassa härmä valui vähin erin oksilta, ja pikkulinnut alkoivat
saada kyntensä esteettä kiinni jo puhjenneihin nuppuihin.
Huhtikuun kukka, keltainen orvokki, lyyhistyneenä pakkasen alle
niiden kukka-poloisten tavoin, joista Dante puhuu, kohotti tummaa
pääkköstään tuskin vielä sulaneen lumen povesta, ja paksujen, kovien
ja leveiden lehtien alta pisti salamyhkäisen kukan pitkulainen umppu
esille, kaksi soikeata lehdykkää, jotka ennustavat kukoistusta ja
hyvää tuoksua.
Käytävillä, kuvapatsailla ja ristikkoporteilla solui jää liukkaina
timantteina; se ei vielä ollut vettä eikä enää jäätä.
Kaikki julisti kevään salaista kamppailua pakkasta vastaan ja ennusti
talven pikaista tappiota.
"Jos tahdomme käyttää hyväksemme jäätä", huudahti kuningatar, "niin
täytyy, luulemma, kiirehtiä. Vai mitä, rouva de Misery?" lisäsi hän
kääntyen ympäri, "sillä nyt on kevät todella tulossa."
"Teidän majesteettinne on jo kauan halunnut tehdä huviretken
Sveitsiläislammelle", vastasi ensimmäinen kamarirouva.
"Hyvä on, tehdään se retki jo tänään, sillä huomenna voisi kenties
olla myöhäistä."
"Mihin aikaan siis tapahtuu teidän majesteettinne pukeutuminen?"
"Heti. Sitten syön vähän suurusta ja lähden."
"Siinäkö kuningattaren kaikki määräykset?"
"Pitää käydä kysymässä, onko neiti de Taverney jo noussut, ja sanoa
hänelle, että haluan häntä puhutella."
"Neiti de Taverney on jo teidän majesteettinne seurusteluhuoneessa",
vastasi kamarirouva.
"Joko nyt?" ihmetteli kuningatar, joka paremmin kuin kukaan muu
tiesi, kuinka myöhään Andrée oli päässyt makuulle.
"Hän on ollut siellä odottamassa jo ainakin kaksikymmentä minuuttia,
madame."
"Kutsukaa hänet tänne."
Andrée astuikin kuningattaren huoneeseen juuri silloin, kun
tornikello Marmoripihalla alkoi lyödä yhdeksän. Jo huolellisesti
pukeutuneena, kuten jokainen hovinainen, joka ei saanut näyttäytyä
kuningattarelle aamupuvussa, saapui neiti de Taverney hymyillen
ja melkein levotonna. Kuningatar hymyili myös, ja siitä Andrée
rauhoittui.
"Saatte mennä, hyvä Misery", sanoi kuningatar, "ja lähettäkää tänne
Léonard ja räätälini."
Seurattuaan sitten katseellaan rouva de Miseryä ja nähtyään oviverhon
sulkeutuvan hänen jälkeensä hän sanoi Andréelle:
"Ei mitään, kuningas oli ihastuttava, hän nauroi, häneltä on aseet
riistetty."
"Saiko hän tietää...?" kysyi Andrée.
"Ymmärrätte kai, Andrée, ettei se valehtele, joka on Ranskan
kuningatar, eikä ole väärässä."
"Se on totta, madame", vastasi Andrée punastuen.
"Ja kuitenkin minusta näyttää, että olemme yhdessä suhteessa olleet
väärässä."
"Yhdessäkö suhteessa?" sanoi Andrée. "Epäilemättä olimme hyvinkin
väärässä."
"Mahdollisesti, mutta ainakin ensiksi siinä, että olemme surkutelleet
rouva de la Mottea; kuningas ei pidä hänestä. Tunnustan kuitenkin,
että rouva de la Motte miellytti minua."
"Teidän majesteettinne on niin hyvä tuomari, että täytyy alistua
teidän päätökseenne."
"Tässä on Léonard", sanoi rouva de Misery astuen jälleen sisään.
Kuningatar istuutui kullatun pukeutumiskuvastimensa eteen ja mainio
hiustaituri ryhtyi työhönsä.
Kuningattarella oli maailman kauneimmat hiukset, joita hän hyvin
mielellään soi ihailtavan.
Léonard tiesi sen eikä siis kiirehtinyt, kuten olisi tehnyt
kähertäessään jonkun muun naisen tukkaa, vaan jätti kuningattarelle
aikaa ihailla itseään.
Tänään oli Marie-Antoinette tyytyväinen, vieläpä iloinen: hänen
kauneutensa loisti. Kuvastimesta hän kääntyi katsomaan Andréeta,
johon hän loi mitä herttaisimpia silmäyksiä.
"Teitä ei ole toruttu", sanoi hän, "te kun olette vapaa ja ylväs,
jota kaikki hieman pelkäävät, sillä te olette jumalallisen Minervan
lailla liian viisas."
"Minäkö, madame?" änkytti Andrée.
"Juuri te, hovikottaraisten ilonhäiritsijä. Hyvä Jumala, kuinka
suureksi onneksi teille on neitsyytenne, Andrée, ja varsinkin se,
että tunnette olevanne siitä onnellinen!" [Tämän sikermän edellisestä
romaanista tiedämme, että neiti de Taverney oli hypnoottisen unitilan
uhrina joutunut äidiksi. -- _Suom._]
Andrée punastui ja koetti surumielisesti hymyillä.
"Olen tehnyt lupauksen", sanoi hän.
"Jonka aiotte pitää, kaunis Vestan neitsyt?" kysyi kuningatar.
"Toivoakseni." "Kuulkaapa", sanoi nyt kuningatar äkkiä, "nyt
muistan..."
"Mitä, madame?"
"Että vaikkette ole naimisissa, teillä on eilisestä saakka isäntä."
"Mikä isäntä?"
"Niin, rakas veljenne. Mikä hänen nimensä onkaan? Filip, eikö niin?"
"Niin, madame, Filip."
"Hän on saapunut tänne."
"Eilen, kuten teidän majesteettinne äsken suvaitsi minulle ilmoittaa."
"Ettekä vielä ole häntä tavannut! Niin itsekäs minä olen, että
tempasin teidät hänen näkyvistään ja vein Pariisiin; sitä ei
todellakaan voi anteeksi antaa."
"Voi, madame", sanoi Andrée hymyillen, "koko sydämestäni suon sen
anteeksi, ja Filip myös."
"Onko varmaa?"
"Siitä vastaan."
"Omasta puolestanne?"
"Omasta ja hänen puolestaan."
"Millainen hän nykyään on?"
"Aina kaunis ja hyvä, madame."
"Kuinka vanha hän nyt on?"
"Kolmenkymmenenkahden."
"Filip parka! Tiedättekö, että olen jo kohta neljätoista vuotta hänet
tuntenut, ja näistä vuosista on yhdeksän tai kymmenen semmoista,
jolloin en ole häntä nähnyt."
"Kun teidän majesteettinne suvaitsee ottaa hänet vastaan, on hän
tunteva itsensä onnelliseksi saadessaan vakuuttaa, ettei poissaolo
ole vähääkään laimentanut niitä kunnioittavan ihailun tunteita, jotka
hän on kuningattarelle omistanut."
"Voinko nyt heti hänet tavata?"
"Kyllä, neljännestunnin päästä hän on heittäytyvä teidän
majesteettinne jalkain juureen, jos sen sallitte."
"Hyvä, hyvä, -- sen sallin, -- oikein haluan sitä."
Tuskin oli kuningatar tämän lausunut, kun joku vilkas, nopea,
meluisa pujahti tai oikeammin ponnahti pukuhuoneen matolle ja näytti
nauravia, veitikkamaisia kasvojaan samassa kuvastimessa, jossa Marie
Antoinette hymyili omalle kuvalleen.
"Lankoni Artois", sanoi kuningatar. "Ihan säikäytitte!"
"Hyvää huomenta, teidän majesteettinne", sanoi nuori prinssi. "Kuinka
teidän majesteettinne on viettänyt yönsä?"
"Kiitos, lankoni, hyvin huonosti."
"Ja aamun?"
"Oikein hyvin."
"Se onkin pääasia. Äsken aloinkin aavistaa, että koetus oli
onnellisesti kestetty, sillä tavatessani kuninkaan hän hymyili
minulle niin herttaisesti. Sitä se luottamus merkitsee!"
Kuningatar alkoi nauraa. Artoisin kreivi, joka ei tiennyt asian
laitaa, nauroi myös, mutta aivan toisesta syystä.
"Nyt vasta huomaan", sanoi hän, "etten ole hätiköidessäni tullut
kysyneeksi, kuinka neiti de Taverney parka on aikansa viettänyt."
Kuningatar rupesi taas katsomaan kuvastimeensa, niin ettei häneltä
jäänyt huomaamatta, mitä tahansa huoneessa tapahtuisi.
Léonard oli lopettanut työnsä, ja vapautuneena musliinisesta
kampausviitasta kuningatar otti ylleen aamunuttunsa.
Ovi avautui.
"Kuulkaapa", sanoi hän Artoisin kreiville, "jos teillä on jotakin
kysyttävää Andréelta, niin tuossa hän tulee."
Juuri silloin astuikin huoneeseen Andrée taluttaen kaunista
tummanverevää aatelismiestä, jonka ruskeissa silmissä selvästi ilmeni
jaloutta ja surumielisyyttä: siinä oli reipas sotilas, näöltä älykäs,
ryhdiltä vakava, jollaisia saadaan nähdä Cuyperin tai Gainsboroughin
maalaamissa viehättävissä perhekuvissa.
Filip de Taverneyn yllä oli tummanharmaa, hopealla hienosti kirjailtu
puku, mutta tämä harmaus näytti mustalta ja hopea raudalta; valkea
kaulaliina ja himmeänvaalea röyhys erosivat jyrkästi tummien liivien
väristä, ja puuteroitu tukka lisäsi ihon ja piirteiden miehekästä
tarmokkuutta.
Filip astui esille, toinen käsi sisarensa kädessä, toinen kiertyneenä
hattunsa ympärille.
"Teidän majesteettinne", sanoi Andrée kumartaen kunnioittavasti,
"tässä on veljeni."
Filip kumarsi juhlallisesti ja hitaasti. Hänen jälleen kohottaessaan
päätänsä ei kuningatar vielä ollut kääntänyt silmiään kuvastimesta.
Totta on, että hän kuvastimessa näki yhtä hyvin, kuin jos olisi
katsonut herra de Taverneytä kasvoihin.
"Hyvää päivää, herra de Taverney!" sanoi kuningatar ja kääntyi.
Hänen kauneudessaan oli kuninkaallista loistoa, joka hänen
valtaistuimensa ympärillä hämmensi yhteen kuninkuuden ystävät ja
naisen ihailijat, hänessä oli kauneuden valtaa, ja suotakoon meidän
kääntää nämä sanat toisin päin, hänessä oli myös vallan kauneutta.
Nähdessään hänen hymyilevän, tuntiessaan olevansa tämän kirkkaan,
ylvään ja samalla lempeän silmäyksen katseltavana Filip kalpeni, ja
koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä mielenliikutusta.
"Herra de Taverney", jatkoi kuningatar, "teidän ensi vieraskäyntinne
näkyy tulleen meidän osaksemme. Kiitos!"
"Teidän majesteettinne suvaitsee unohtaa, että päinvastoin minun on
kiittäminen teidän majesteettianne", vastasi Filip.
"Kuinka monta vuotta, kuinka pitkä aika on siitä kulunut, kun
viimeksi toisemme näimme!" sanoi kuningatar. "Elämän kaunein aika,
valitettavasti!"
"Minulta kyllä, madame, mutta ei teidän majesteetiltanne, jolle
kaikki päivät ovat kauniita."
"Olette siis hyvin viihtynyt Amerikassa, herra de Taverney, koska
jäitte sinne, vaikka muut sieltä palasivat?"
"Madame", vastasi Filip, "kun herra de Lafayette lähti Uudesta
maailmasta, tarvitsi hän luotettavaa upseeria, jolle voitaisiin uskoa
osa apujoukkojen päällikkyyttä. Senvuoksi herra de Lafayette ehdotti
minua kenraali Washingtonille, joka suvaitsi minut hyväksyä."
"Uudesta maailmasta, josta puhutte", sanoi kuningatar, "näkyy meille
palaavan paljon sankareita."
"Teidän majesteettinne lausunto ei koskene minua", vastasi Filip
hymyillen.
"Miksi ei?" sanoi kuningatar.
Sitten hän kääntyi Artoisin kreivin puoleen:
"Katsokaapa, lanko, herra de Taverneyn pulskaa ja sotilaallista
näköä."
Nähdessään nyt joutuvansa tekemisiin kreivi Artoisin kanssa, joka oli
hänelle outo, astui Filip pari askelta häntä kohti ja pyysi lupaa
lausua hänelle tervehdyksensä.
Kreivi antoi kädellä merkin, ja Filip kumarsi.
"Komea upseeri", myönsi nuori prinssi, "ylevä aatelismies, jonka
tuttavuus minua ilahuttaa. Mitä suunnitelmia teillä on, koska
palasitte Ranskaan?"
Filip katsahti sisareensa.
"Monseigneur", vastasi hän "minun on valvottava sisareni etua enemmän
kuin omaani; mitä hän haluaa minun tekevän, sen myös teen."
"Mutta isänne on kai vielä elossa?" virkkoi Artoisin kreivi.
"Meillä on ollut se onni, että isämme vielä elää, monseigneur",
vastasi Filip.
"Mutta sillä ei ole väliä", keskeytti kuningatar vilkkaasti. "Minusta
on parempi, että Andrée on veljensä suojeluksessa, ja Andréen veli
teidän suojeluksessanne, herra kreivi. Otatte siis pitääksenne huolta
herra de Taverneystä, lupaattehan?"
Artoisin kreivi nyökkäsi myöntävästi.
"Tiedättekö", jatkoi kuningatar, "että meitä yhdistävät hyvin
läheiset siteet?"
"Läheiset siteet, mitä se on, kälyni? Kertokaa heti paikalla!"
"Niin, herra de Taverney oli ensimmäinen ranskalainen, jonka näin
saapuessani Ranskaan, ja minä olin pyhästi luvannut rakentaa
ensimmäisen täällä näkemäni ranskalaisen onnen."
Filip tunsi punastuvansa ja puri huultaan näyttääkseen tyyneltä.
Andrée katsahti häneen ja laski päänsä.
Marie-Antoinette yllätti yhden niistä silmäyksistä, joita sisarukset
vaihtoivat; mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa niitä tuskallisia
salaisuuksia, mitä sellaiseen katseeseen sisältyi! Hän ei tiennyt
mitään niistä tapauksista, jotka olemme maininneet kertomussarjamme
edellisissä osissa. Huomaamansa surumielisyyden hän katsoi
johtuvan toisesta syystä. Kun niin moni oli vuonna 1774 rakastunut
dauphineen [v. 1774 Marie-Antoinette ei vielä ollut kuningatar,
vaan _dauphine_ kruununprinssin puoliso. -- _Suom._], niin miksi ei
herra de Taverneylle olisi tuottanut kärsimyksiä tämä ranskalaisten
kulkutaudintapainen rakastuminen Maria-Teresian tyttäreen?
Tämä luulo oli kaikin puolin todennäköinen, sitä ei kumonnut sekään
kuvastimessa suoritettu kauneudentarkastus, jossa nähtiin nuori neito
kehittyneenä vaimoksi ja kuningattareksi. Marie-Antoinetten mielestä
Filipin kaiho siis liittyi siihen, mitä tämä oli sisarelleen asiasta
puhunut. Hän hymyili veljelle ja hyväili sisarta ystävällisimmillä
katseilla; hän ei tosin ollut arvannut kaikkea, mutta ei myöskään
ollut kokonaan erehtynyt, ja viattomassa viehätyshalussaan, jota ei
kukaan pidä rikoksena -- olihan kuningatarkin nainen -- hän iloitsi
tuntiessaan olevansa rakastettu. Jotkut sielut haluavat myötätuntoa
kaikkien läheistensä puolelta, eivätkä nämä sielut suinkaan ole
vähimmin jaloja.
Mutta kova kohtalo on sinulle, kuningatar-parka, toimittava hetken,
jolloin tuo hymyilysi, jonka suomisesta sinua rakastaville ihmisille
olet moitetta saanut, turhaan kohdistuu niihin, jotka eivät sinua
rakasta.
Artoisin kreivi astui Filipin luo, ja sillä välin kuningatar
neuvotteli Andréen kanssa metsästyspuvun reunustuksesta.
"Onko herra Washington", kysyi prinssi, "todellakin suuri
sotapäällikkö?"
"Suuri mies, monseigneur."
"Ja millainen arvo oli siellä ranskalaisilla?"
"Yhtä hyvä kuin englantilaisilla huono."
"Niin minäkin arvelen. Te kannatatte uusia aatteita, hyvä herra de
Taverney; mutta oletteko tarkoin harkinnut erästä asiaa?"
"Mitä asiaa, monseigneur? Voin teille tunnustaa, että siellä kaukana,
sotaleirien nurmikolla, suurten järvien läheisillä ruoholakeuksilla
olen usein joutunut ajattelemaan yhtä ja toista."
"Esimerkiksi sitä asiaa, että sotiessanne siellä ette ole käyneet
sotaa intiaaneja ettekä englantilaisia vastaan."
"Ketä vastaan siis, monseigneur?"
"Itseänne vastaan."
"Ah, monseigneur, en tahdo kiistellä; se on hyvinkin mahdollista."
"Siis myönnätte..."
"Myönnän, että sillä, mikä on pelastanut kuningasvallan, voi olla
onneton vastavaikutus."
"Niin, mutta tämä vastavaikutus voi viedä hengen niiltä, jotka
paranivat alkuperäisestä taudinpuuskasta."
"Valitettavasti, monseigneur!"
"Juuri senvuoksi en pidä herra Washingtonin ja markiisi de Lafayetten
voittoja niin onnellisina, kuin väitetään. Se on itsekkyyttä, olkoon
vaan; mutta älkää siitä pahastuko, en ole itsekäs vain itseni tähden."
"Ei, ei, monseigneur!"
"Ja tiedättekö, miksi tahdon teitä auttaa kaikin voimin?"
"Olkoon monseigneurilla siihen mikä syy hyvänsä, minä olen siitä
aina tunteva teidän kuninkaalliselle korkeudellenne syvintä
kiitollisuutta."
"Syy on se, herra de Taverney, että te ette kuulu niihin, joita
on joka kadunkulmassa toitotettu sankareiksi. Te olette urheasti
täyttänyt tehtävänne, mutta ette ole alinomaa pujahtanut pasuunan
suuhun. Teitä ei Pariisissa tunneta, ja siksi teistä pidän, muuten...
totta vie, herra de Taverney... muuten... minä olen itsekäs, nähkääs."
Sitten prinssi nauraen suuteli kuningattaren kättä, lausui Andréelle
jäähyväiset nopeammin ja kunnioittavammin kuin hänen oli tapana
naisia puhutella ja poistui huoneesta.
Kuningatar keskeytti nyt melkein kohta puhelunsa Andréen kanssa,
kääntyi Filipiin päin ja kysyi:
"Oletteko tavannut isänne, monsieur?"
"Kyllä, ennen tänne tuloani, madame, tapasin hänet etuhuoneissa;
sisareni oli hänelle toimittanut sanan."
"Mutta miksi ette heti käynyt tapaamassa isäänne?"
"Olin lähettänyt hänen luokseen kamaripalvelijani ja pienet
matkatavarani, mutta herra de Taverney palautti palvelijan
ilmoittamaan sen käskyn, että minun tuli ensin esittäytyä kuninkaalle
tai teidän majesteetillenne."
"Ja te tottelitte?"
"Ilomielin, madame: sillä keinoin sain syleillä sisartani."
"Nyt on ihmeen ihana sää!" huudahti kuningatar riemuiten. "Rouva de
Misery, huomenna jää sulaa, minun pitää nyt heti saada reki."
Ensimmäinen kamarirouva lähti täyttämään käskyä.
"Ja suklaatini tänne", lisäsi kuningatar.
"Eikö teidän majesteettinne syö suurusta?" kysyi rouva de Misery.
"Eikä teidän majesteettinne syönyt eilen illallistakaan."
"Siinä erehdytte, hyvä Misery. Oli meillä eilen illallista; kysykää
neiti de Taverneyltä."
"Ja hyvä olikin", huomautti Andrée.
"Silti en nyt jätä juomatta suklaatiani", lisäsi kuningatar. "Pian,
pian, hyvä Misery, ihana auringonpaiste houkuttaa; varmaankin tulee
tänään paljon väkeä Sveitsiläislammelle."
"Aikooko teidän majesteettinne luistella?" kysyi Filip.
"Kelpaapa teidän laskea meistä leikkiä, herra amerikalainen", sanoi
kuningatar, "te kun olette samoillut suunnattomia järviä, joilla
kuljetaan useampia penikulmia kuin täällä askelia."
"Madame", vastasi Filip, "täällä teidän majesteettianne huvittaa
pakkanen ja tie: siellä se vie hengen."
"Kah, tuossa on suklaatini; Andrée, ottakaa tekin kuppi."
Andrée punastui ilosta ja kumarsi.
"Näette, herra de Taverney, minä olen aina sama, hovisääntö on
minulle kauhistus kuten ennenkin. Muistatteko entisaikaa, herra
Filip, vai oletteko muuttunut?"
Nämä sanat koskivat nuorta miestä sydämeen; naisen kaipaus on usein
tikarinisku asianomaiselle.
"Ei, madame", vastasi hän jyrkästi, "en minä ole muuttunut ainakaan
sydämeltäni."
"Jos siis sydän on pysynyt samana", sanoi kuningatar hilpeästi, "ja
kun se oli hyvä, niin kiitämme teitä siitä omalla tavallamme: kuppi
lisää herra de Taverneytä varten, rouva Misery!"
"Oi, madame", huudahti Filip aivan hämillään, "teidän majesteettinne
ei huomaa, että se on liikaa kunniaa minunlaiselleni mitättömälle
sotilaalle!"
"Vanhalle ystävälle", korjasi kuningatar, "siinä kaikki. Tänään saan
taas hengähtää nuoruuden tuoksua; tämä päivä tapaa minut onnellisena,
vapaana, ylpeänä, huimana! Tänään muistuvat mieleeni ensi kävelyni
rakkaassa Trianonissani ja ne kujeilut, joita meillä siellä oli,
Andréella ja minulla; ruusut, mansikat, rautayrtit, linnut, joita
koetin tuntea kukkapenkereillä, kaikki, nekin kelpo puutarhurit,
joiden herttaiset kasvot aina merkitsivät minulle uutta kukkaa,
makeaa hedelmää; ja herra de Jussieu, ja omituinen Rousseau, joka
lepää jo haudassa... Tämä päivä... sanon teille, että tämä päivä...
tekee minut vallattomaksi! Mutta mikä teidän on, Andrée, kun olette
noin punainen, ja teidän, herra Filip, kun kalpenette?"
Näiden kahden nuoren ilmeet olivat todellakin huonosti kestäneet
tämän julman muiston koetusta. Mutta kuningattaren viime sanat
kuullessaan he taas rohkaisivat mielensä.
"Poltin kitalakeni", selitti Andrée; "anteeksi, madame."
"Ja minä, madame", sanoi Filip, "en vieläkään osaa tottua ajatukseen,
että teidän majesteettinne kunnioittaa minua kuin ylhäistä henkilöä."
"Mitä turhia", keskeytti Marie-Antoinette, itse kaataen suklaatia
Filipin kuppiin, "te olette sotilas, sanoitte, ja siis tottunut
tuleen: polttakaa nyt itseänne urheasti suklaatilla, minä en jouda
odottamaan."
Ja hän alkoi nauraa. Mutta Filip otti asian niin vakavalta kannalta
kuin maalainen; ero oli vain se, että mitä tämä olisi tehnyt
hämillään, sen Filip suoritti sankaruudella.
Kuningatar ei päästänyt häntä näkyvistään, ja hänen naurunsa vain
yltyi.
"Teillä on mainio luonne", sanoi hän.
Sitten hän nousi. Hänen kamarirouvansa olivat hänelle jo tarjonneet
viehättävän hatun, kärpännahkaisen viitan ja hansikkaat.
Andrée puki ylleen yhtä nopeasti. Filip otti taas hatun kainaloonsa
ja seurasi naisia.
"Herra de Taverney, en tahdo, että jätätte minut", sanoi kuningatar.
"Tänään aion sukkelasti ottaa amerikalaisen takavarikkoon. Asettukaa
oikealle puolelleni, herra de Taverney!"
Taverney totteli. Andrée siirtyi kuningattaren vasemmalle sivulle.
Kun kuningatar astui alas suuria portaita, kun tehtiin kunniaa
lyömällä rumpua, kun henkivartijain torventoitotus ja asentoon
nostettujen aseiden kalske nousi palatsiin asti eteisten kaiuttamana,
niin tämä kuninkaallinen komeus, tämä kaikkien kunnioitus, tämä
yleinen ihailu, joka kohdistui kuningattareen ja sivumennen
hipaisi Taverneytäkin, tämä riemusaatto huimasi nuoren miehen jo
hämmentynyttä päätä. Hänen otsalleen kihosi kuumeen hiki, hänen
askeleensa kävivät epävarmoiksi. Ellei kylmä viima olisi osunut hänen
silmiinsä ja huulilleen, olisi hän varmaankin pyörtynyt.
Niin monen synkän päivän jälkeen, jotka hän oli viettänyt murheessa
ja maanpaossa, oli tämä paluu ylpeyden ja sydämen suuriin riemuihin
nuorelle miehelle liian äkillistä.
Sillä välin, kun kauneudesta säihkyvän kuningattaren astuessa ohitse
otsat kumartuivat ja aseet kavahtivat pystyyn olisi voitu nähdä muuan
ukko, joka ajatuksiinsa kiintyneenä laiminlöi hovisäännön. Hän näet
ei kumartanut eikä luonut katsettaan maahan, vaan kurotti päätään
ja tuijotti kuningattareen ja Taverneyhin. Kun kuningatar poistui,
tunkeutui pieni ukko erilleen jonosta, joka alkoi hajaantua, ja hänen
nähtiin juoksevan niin nopeasti kuin seitsenkymmenvuotisilla pikku
jaloillaan pääsi.