Seuraavana päivänä eli oikeammin samana aamuna, sillä edellisessä
luvussa päästiin jo noin kello kahteen asti yöllä, siis samana aamuna
kuningas Ludvig XVI, yllään yksinkertainen sinipunerva aamupuku,
ilman ritarimerkkejä ja puuteroimatonna, sellaisena kuin juuri
oli vuoteestaan noussut, koputti kuningattaren etuhuoneen ovelle.
Vahtivuorossa oleva kamarirouva raotti ovea ja sanoi, tuntiessaan
kuninkaan:
"Sire..."
"Kuningatar?" kysyi Ludvig XVI jyrkästi.
"Hänen majesteettinsa nukkuu, sire."
Kuningas teki sellaisen liikkeen kuin tahtoisi kamarirouvaa
väistymään, mutta tämä ei hievahtanutkaan.
"No", sanoi kuningas, "ettekö pääse paikaltanne? Näettehän, että
tahdon sisään."
Kuningas osoitti liikkeissään toisinaan semmoista pikaisuutta, jota
hänen vihamiehensä sanoivat kömpelyydeksi.
"Kuningatar nukkuu, sire", väitti kamarirouva arasti.
"Olen jo käskenyt teidän väistyä tieltäni", vastasi kuningas.
Näin sanoen hän todellakin sysäsi naisen syrjään ja astui edelleen.
Päästyään ihan makuukamarin ovelle hän näki kuningattaren
ensimmäisen kamarirouvan, rouva de Miseryn, joka istui lukemassa
rukouskirjastaan. Tämä nainen nousi heti, kun oli huomannut kuninkaan.
"Sire", sanoi hän hiljaa ja kumarsi syvään, "hänen majesteettinsa ei
ole vielä kutsunut."
"Vai ei, todellakaan!" huomautti kuningas ivallisesti.
"Mutta luullakseni, sire, kello ei vielä olekaan enempää kuin
puoliseitsemän, eikä hänen majesteettinsa koskaan soita ennen kello
seitsemää."
"Ja olette siitä varma, että kuningatar on vuoteessaan? Että hän
nukkuu?"
"En voisi vakuuttaa, sire, että hänen majesteettinsa nukkuu, mutta
varmasti tiedän, että hän makaa."
"Makaa vuoteessaan?"
"Niin juuri, sire."
Nyt ei kuningas enää malttanut. Hän astui suoraan ovelle ja väänsi
kultaista kädensijaa meluavan kiireesti.
Kuningattaren makuukamari oli pimeä kuin keskiyöllä. Tiukasti
suljetut akkunaluukut, verhot ja uutimet pitivät yllä mitä sakeinta
pimeyttä. Huoneen etäisimmässä nurkassa paloi pienellä pöydällä
yölamppu, joka ei vähääkään valaissut kuningattaren makuukomeroa,
ja suunnattoman isot, valkoiset silkkiuutimet, joihin oli kirjailtu
kultaliljoja, riippuivat aaltoilevin poimuin vuoteen yläpuolella.
Kuningas astui kiireisin askelin vuoteen ääreen. "Kah, rouva de
Misery, kuinka te meluatte!" huudahti kuningatar. "Nyt olette minut
herättänyt." Kuningas jäi hämmästyneenä seisomaan. "Ei se ole rouva
de Misery", mutisi hän.
"Vai te se olette, sire!" lisäsi Marie-Antoinette nousten istualle.
"Hyvää huomenta, madame", äännähti kuningas happamenmakealla äänellä.
"Mikä hyvä tuuli teidät nyt tuo tänne, sire?" kysyi kuningatar.
"Rouva de Misery, avatkaa akkunat!"
Sisään astuivat kamarirouvat ja kuningattaren säätämän tavan mukaan
avasivat kohta ovet ja akkunat laskeakseen huoneeseen raitista ilmaa,
jota Marie-Antoinette hengitti ihastunein mielin.
"Teillä on sikeä uni, madame", sanoi kuningas istuen vuoteen viereen,
ensin tutkivasti silmäiltyään pitkin huonetta.
"Minä luin myöhään illalla, ja ellei teidän majesteettinne olisi
minua herättänyt, nukkuisin vieläkin."
"Mistä johtuu, madame, ettette ottanut eilen vastaan?"
"Ketä? Veljeänne, Provencen kreiviä?" kysyi vuorostaan kuningatar
säilyttäen malttinsa, joka torjui kuninkaan epäluulot.
"Niin juuri, veljeäni. Hän tahtoi käydä teitä tervehtimässä, mutta ei
päästetty sisään."
"Entä sitten?"
"Sanottiin, että olette poissa."
"Vai sanottiin hänelle niin!" ihmetteli kuningatar. "Rouva de Misery!"
Ovelle ilmestyi ensimmäinen kamarirouva kantaen kultatarjottimella
lukuisia, kuningattarelle saapuneita kirjeitä.
"Kutsuiko teidän majesteettinne minua?" kysyi rouva de Misery.
"Kutsuin. Vastattiinko Provencen kreiville eilen, että minä olin
poissa linnasta?"
Ollakseen astumatta kuninkaan editse rouva de Misery kiersi hänen
tuolinsa takaa ja ojensi kirjetarjottimen kuningattarelle. Samalla
hän sormella painoi erästä kirjettä, jonka käsialan kuningatar heti
tunsi.
"Vastatkaa kuninkaalle, rouva de Misery", jatkoi Marie-Antoinette
tyynesti. "Sanokaa hänen majesteetilleen, mitä eilen vastattiin
Provencen kreiville, kun hän saapui ovelleni. Minä ainakaan en enää
muista."
"Sire", sanoi rouva de Misery, kuningattaren avatessa kirjettä,
"monseigneur Provencen kreivi tuli eilen kunniatervehdykselle
hänen majesteettinsa luo, ja minä vastasin hänelle, ettei hänen
majesteettinsa ota vastaan."
"Ja kenen käskystä?"
"Kuningattaren käskystä."
"Vai niin", sanoi kuningas.
Sillä välin kuningatar oli avannut kirjeen ja lukenut nämä kaksi
riviä:
"Palasitte eilen Pariisista ja astuitte linnaan kello kahdeksan
illalla. Laurent näki teidät."
Sitten kuningatar oli, yhä välinpitämättömän tyynenä, avannut puoli
tusinaa kirjelippuja, kirjeitä ja anomuksia, jotka olivat hajallaan
haahkanuntuvaisella peitteellä.
"No niin!" sanoi hän nostaen katseensa kuningasta kohti.
"Kiitos, madame!" sanoi tämä ensimmäiselle kamarirouvalle.
Rouva de Misery poistui huoneesta.
"Anteeksi, sire", sanoi kuningatar, "selittäkää minulle muuan asia."
"Mikä asia, madame?"
"Onko minulla vai eikö ole oikeutta olla tapaamatta Provencen
kreiviä?"
"Tietysti teillä on täysi oikeus, mutta..."
"Mutta hänen älynsä väsyttää minua, minkä sille mahtaa? Sitäpaitsi
hän ei pidä minusta, ja totta on, että minä maksan samalla mitalla.
Eilen odotin hänen ikävää käyntiään ja panin maata kello kahdeksan,
jottei tarvitsisi ottaa vastaan. Mikä teihin nyt tuli, sire?"
"Ei se mitään ole."
"Näyttää siltä, kuin epäilisitte."
"Mutta..."
"Mutta mitä?"
"Luulin teidän olleen Pariisissa."
"Mihin aikaan?"
"Juuri siihen aikaan, jolloin sanoitte panneenne maata."
"Niin, kyllä minä olin Pariisissa. Mutta pääseehän sieltä
takaisinkin!"
"Tietysti. Kaikki riippuu siitä, mihin aikaan tulee takaisin."
"Vai sitä te tarkoitatte! Tahdotte siis tarkoin tietää, millä
kellonlyömällä palasin?"
"Juuri niin."
"Sehän on perin helppo selittää, sire."
Kuningatar huusi:
"Rouva de Misery!"
Kamarirouva tuli taas.
"Mitä kello silloin oli, kun eilen palasin Pariisista?" kysyi
kuningatar.
"Se oli kahdeksan vaiheilla, teidän majesteettinne."
"Sitä en usko", sanoi kuningas. "Varmaankin erehdytte, rouva de
Misery. Hankkikaa parempia tietoja."
Kamarirouva kääntyi jäykkänä ja kylmänä ovelle päin.
"Rouva Duval!" sanoi hän.
"Madame!" kuului joku ääni.
"Mihin aikaan hänen majesteettinsa eilen palasi Pariisista?"
"Kello lie ollut kahdeksan, madame", vastasi toinen kamarirouva.
"Varmaankin erehdytte, rouva Duval", sanoi rouva de Misery.
Rouva Duval kurotti päänsä ulos etuhuoneen akkunasta ja huusi:
"Laurent!"
"Kuka se Laurent on?" kysyi kuningas.
"Vartija sillä portilla, jonka kautta hänen majesteettinsa eilen
palasi", selitti rouva de Misery.
"Laurent!" huusi rouva Duval, "mihin aikaan kuningatar eilen palasi
tänne?"
"Noin kello kahdeksan", vastasi portinvartija alhaalta parvekkeelta.
Kuningas laski päänsä. Rouva de Misery päästi rouva Duvalin menemään,
ja tämä vuorostaan Laurentin. Kuninkaallinen aviopari oli yksin.
Ludvig XVI häpesi ja koetti kaikin mokomin salata häpeäntunnettaan.
Mutta sen sijaan, että olisi voitostaan riemuinnut, sanoi kuningatar
kylmästi:
"Mitä te, sire, vielä haluatte tietää?"
"En mitään", huudahti kuningas puristaen puolisonsa käsiä, "en
mitään!"
"Sittenkin..."
"Anteeksi, madame. En oikein käsitä, mistä se ajatus johtui mieleeni.
Katsokaa nyt iloani; se on yhtä suuri kuin katumukseni. Ettehän siitä
ole pahoillanne, vai mitä? Älkää enää olko nyreän näköinen: kunniani
kautta, joutuisin epätoivoon!"
Kuningatar veti kätensä takaisin kuninkaan kädestä.
"Mitä se merkitsee, madame?" kysyi Ludvig.
"Sire", vastasi Marie-Antoinette, "Ranskan kuningatar ei valehtele."
"Mitä nyt?" kysyi kuningas hämmästyen.
"Tahdon sanoa, etten palannut linnaan eilen illalla kello kahdeksan!"
Kuningas hätkähti ja siirsi tuoliaan taaksepäin.
"Tahdon sanoa", jatkoi kuningatar yhtä tyynesti, "että palasin vasta
tänä aamuna kello kuusi!"
"Madame!"
"Ja että ilman Artoisin kreivin apua, hän kun tarjosi minulle suojaa
ja majoitti minut erääseen omaan taloonsa, olisin jäänyt linnanportin
eteen kuin kerjäläinen."
"Ahaa, te ette ollutkaan tullut takaisin!" sanoi kuningas synkän
näköisenä. "Olin siis oikeassa."
"Suokaa anteeksi, sire, mutta siitä, mitä juuri sanoin, te teette
johtopäätöksen kuin luvunlaskija, ettekä niinkuin kohtelias mies."
"Missä suhteessa, madame?"
"Siinä suhteessa, että kun tahdoitte tietää, palasinko myöhään
vai varhain, teidän ei tarvinnut sulkea porttejanne eikä antaa
pääsykieltojanne, vaan ainoastaan tulla minulta kysymään: Mihin
aikaan tulitte kotiin, madame?"
"Hm!" mutisi kuningas.
"Teillä ei enää ole oikeutta epäillä. Urkkijanne on saatu petetyiksi
tai lahjotuiksi, porttinne on avattu väkisin tai vapaasti, pelkonne
on poistettu ja epäluulonne hälvennyt. Näin teidän häpeävän sitä,
että olitte ryhtynyt voimakeinoihin naista vastaan, vaikka hän piti
kiinni vain oikeudestaan. Olisin voinut yhä nauttia voitostani.
Mutta minusta käytöksenne on häpeäksi kuninkaalle, sopimaton
aatelismiehelle, enkä ole tahtonut kieltäytyä siitä tyydytyksestä,
että sen teille sanon." Kuningas hypisteli poimukaulustaan sen
näköisenä kuin miettisi vastausta.
"Sietää teidän tuumia, sire", sanoi kuningatar ravistaen päätään,
"mutta käytöstänne minua kohtaan ette osaa puolustaa."
"Päinvastoin, madame, se on hyvinkin helppoa", vastasi kuningas.
"Onko linnassa, esimerkiksi, ainoatakaan ihmistä, joka epäilisi
teidän paluutanne eilen kotiin? No niin, jos kaikki tiesivät teidän
palanneen linnaan, niin ei kukaan voinut luulla pääsykiellon
tarkoittavan teitä. Jos on arveltu, että siihen on ollut syynä
Artoisin kreivin tai jonkun muun irstas elämä, niin ymmärrätte
hyvinkin, etten minä siitä välitä."
"Entä sitten, sire?" keskeytti kuningatar.
"Niin, sitten toistan lyhykäisesti, mitä tarkoitan: jos olen
näennäisesti pelastanut teidät, madame, pahojen luulojen vaarasta,
niin olen oikeassa ja voin teille sanoa: te olette väärässä, kun
ette ole samoin menetellyt minun hyväkseni. Ja jos olen pelkästään
tahtonut antaa teille salaa opetuksen ja jos siitä otatte oppia,
kuten luulenkin tapahtuvan, päättäen närkästyksestänne, niin olen yhä
enemmän oikeassa eikä minun tarvitse katua, mitä olen tehnyt."
Kuningatar oli kuunnellessaan korkean puolisonsa selitystä vähitellen
tyyntynyt, ei sentähden, että närkästys hänessä lauhtui, vaan siksi,
että hän tahtoi säästää kaikki voimansa sitä taistelua varten, joka
hänen mielestään ei suinkaan ollut päättynyt, vaan tuskin vielä
oikein alkanutkaan.
"Hyvä on", sanoi hän. "Te siis ette pahoittele sitä, että olette
näännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä
oman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa
outoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen
kepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta
erinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että
olette pakottanut Ranskan kuningattaren, yöpymään Artoisin kreivin
salakortteeriin, jossa hän ottaa vastaan oopperatyttöjä ja hovinne
kevytmielisiä naisia! Eihän se mitään ole, ei, sillä kuningas
leijailee semmoisten joutavuuksien yläpuolella, varsinkin filosofinen
kuningas. Ja te olette filosofi, sire! Huomatkaa, että Artoisin
kreivi on tässä näytellyt kauneinta osaa. Huomatkaa, että hän on
minulle tehnyt erinomaisen palveluksen; että minun on tällä kertaa
pitänyt kiittää taivasta lankoni kevytmielisyydestä, koska se on
verhonnut häväistystäni, koska hänen paheensa on pelastanut kunniani."
Kuningas punastui ja väänteli itseään nojatuolissa meluavasti.
"Hyvin tiedän", jatkoi kuningatar katkerasti nauraen, "että olette
siveellinen kuningas, sire! Mutta oletteko ajatellut, mihin
siveellisyytenne vie? Kukaan ei muka ole tiennyt, etten ollut
tullut takaisin! Ja itsekin olette uskonut, että olin kotona! Mutta
väitättekö, että yllyttäjänne, Provenceen kreivi, myös on uskonut?
Ja että Artoisin kreivikin on uskonut? Että kamarirouvani, jotka
käskystäni ovat teille tänä aamuna valehdelleet, myös ovat uskoneet?
Ja lopuksi, että Artoisin kreivin ja minun lahjomani Laurent on
uskonut! Niin kai, kuningas on aina oikeassa, mutta toisinaan voi
kuningatarkin olla oikeassa. Tahdotteko, sire, että tästedes pidämme
tapanamme, te usuttaa minua vastaan vakoojanne ja vartijanne,
minä taas lahjoa vartijanne ja vakoojanne? Sen teille sanon, että
ennenkuin kuukauttakaan kuuluu, sillä tiedättehän kyllä hyvin,
etten minä anna perään, niin, ennenkuin kuukauttakaan kuluu, saamme
jonakin aamuna, kuten esimerkiksi tänään, laskea yhteen valtaistuimen
majesteettisuuden ja avioliiton pyhyyden ja silloin näemme, mitä se
tapa meille molemmille maksaa."
Nämä sanat tekivät ilmeisesti syvän vaikutuksen siihen, jolle ne
lausuttiin.
"Tiedätte", sanoi kuningas muuttuneella äänellä, "että olen vilpitön
ja että aina myönnän vikani. Voitteko minulle todistaa, madame,
että teidän sopii ajaa reessä Versaillesista hassujen hoviherrainne
seurassa, jotka saattavat teidät huonoon valoon nykyisinä vakavina
aikoina? Tahdotteko näyttää toteen, että teidän käy päinsä lymytä
heidän kanssaan Pariisissa kuin naamiohuveissa ja ilmestyä takaisin
vasta hävettävän myöhään yöllä, kun minun lamppuni on työtä
tehdessäni ehtynyt ja kaikki nukkuvat? Olette puhunut avioliiton
pyhyydestä, valtaistuimen majesteettisuudesta ja äitiydestänne. Onko
puolison, kuningattaren, äidin arvon mukaista se, mitä olette tehnyt?"
"Tahdon parilla sanalla teille vastata, monsieur, ja sanon jo
ennakolta, että vastaukseeni liittyy enemmän ylenkatsetta kuin tähän
asti, sillä minusta tuntuu todellakin, että eräät kohdat syytöstänne
ansaitsevat vain ylenkatsetta. Lähdin Versaillesista reellä
päästäkseni pikemmin Pariisiin; mukanani oli neiti de Taverney,
joka hovinaisista, Jumalan kiitos, on maineeltaan puhtaimpia,
ja Pariisin-matkani tarkoituksena oli saada itse tutkia, onko
Ranskan kuningas, tämä suuren perheen isä, filosofinen hallitsija,
kaikkien omientuntojen siveellinen tuki, hän, joka on elättänyt
muukalais-parkoja, lämmittänyt kerjäläisiä ja hyväntekeväisyydellä
ansainnut kansansa rakkauden, onko tämä sama kuningas jättänyt erään
sukunsa jäsenen, Ranskassa hallinneiden kuningasten jälkeläisen
nääntymään nälkään, värjöttämään unhotuksessa, alttiina paheen ja
kurjuuden kiusauksille."
"Minäkö?" kysyi kuningas hämmästyneenä.
"Astuin ylös portaita", jatkoi kuningatar, "jonkinlaiselle ullakolle
ja tapasin siellä naisen, jonka esi-isä oli suuri hallitsija,
mutta jolta nyt puuttui polttopuita, valoa ja rahaa. Annoin tälle
unhotuksen ja kuninkaan laiminlyönnin uhrille sata louisdoria. Ja
kun minulta meni jonkun verran aikaa mietiskellessäni ylevyyksiemme
mitättömyyttä -- minäkin olen välistä filosofi -- kun oli kova
pakkanen ja kun hevosten oli vaikea kulkea iljangolla, varsinkin
vuokrahevosten..."
"Vuokrahevosten!" huudahti kuningas. "Tulitteko siis ajurilla?"
"Tulin, sire, ajurilla n:o 107."
"Ohhoh!" mutisi kuningas keinuttaen oikeaa säärtään, jonka oli
nostanut ristiin vasemman päälle, mikä hänessä merkitsi kiihkeää
maltittomuutta. "Ajurilla!"
"Niin, vieläpä oikein mielissäni, että pääsin ajurin vaunuihin",
vastasi kuningatar.
"Madame", sanoi nyt kuningas, "te olette menetellyt oikein; teillä
on aina yleviä mielijohteita, jotka syttyvät ehkä liiankin helposti,
mutta syynä on teille ominainen hehkuva jalomielisyys."
"Kiitos, sire", vastasi kuningatar ivallisesti.
"Pankaa tarkoin mieleenne", jatkoi kuningas, "etten ole teitä
epäillyt mistään, mikä ei olisi täysin oikeata ja kunniallista. Minua
on pahoittanut vain menettelytapa, kuningattaren seikkailumainen
esiintyminen. Olette tehnyt hyvää, niinkuin ainakin; mutta
tehdessänne muille hyvää olette sattunut tekemään itsellenne pahaa.
Siinä katson erehtyneenne. Nyt minun on siis korjattava jokin
unohdus, pidettävä huolta jonkun kuningassuvun kohtalosta. Olen
valmis: mainitkaa ne kovaonniset; minun hyviä töitäni ei tarvitse
kauan odottaa."
"Valois-nimi on luullakseni kyllin mainio, sire, jotta se on
muistiinne jäänyt."
"Ahaa!" huudahti Ludvig XVI purskahtaen nauramaan, "nyt minä tiedän,
kenestä on puhe. Se on pikkuinen Valois vai mitä, jokin kreivitär
de... vartokaa vähän..."
"De la Motte."
"Ihan niin, de la Motte. Ja hänen miehensä on santarmi?"
"Niin juuri."
"Ja vaimo on juoniniekka! Älkää pahastuko, mutta hän myllertää maat
ja taivaat, uuvuttaa kaikki ministerit, hätyyttää tätejäni, nujertaa
minut itsenikin anomuksilla, hakemuksilla, sukuluetteloilla."
"Kaikki tuo todistaa vain, että hän on tähän asti pyytänyt turhaan."
"Sitä vastaan en väitäkään."
"Onko hän Valois-sukua vai ei?"
"Uskon kyllä, että hän on!"
"No niin, antakaa siis eläke, kunniallinen eläke hänelle, rykmentti
hänen miehelleen, yleensä sellainen asema, joka sopii kuningassuvun
jälkeläisille."
"Hiljaa, hiljaa, madame! Voi hitto, kuinka te ryntäätte! Kyllä se
pikku Valois osaa minut kyniä teidän auttamattanne. Sillä on hyvä
nokka, sillä pikku Valoisilla, uskokaa, kun sanon!"
"Ei teidän tähtenne tarvitse pelätä; teillä on höyhenet lujassa."
"Kunniallinen eläke, kyllä kai! Ei teille vähät riitä, madame!
Tiedättekö, kuinka hirveästi käsikassani suonta on tänä talvena
isketty? Ja rykmentti sille pikku santarmille, joka on puolisokseen
keinotellut oikean Valoisin! Eikä minulla enää ole annettavana
rykmenttejä niillekään, jotka niistä maksavat tai jotka ne
ansaitsevat. Noille kerjäläisille sellainen asema, joka vastaisi
heidän kuninkaallisten esi-isiensä arvoa! Jopa nyt jotakin, kun
meikäläisillä kuninkailla ei enää ole sitäkään rahallista asemaa kuin
yksityisillä rikkailla. Orleansin herttua on lähettänyt hevosensa
ja muulinsa Englantiin myytäviksi ja supistanut talouttaan kaksi
kolmannesta. Minä taas olen lakkauttanut sudenajokustannukset. Herra
de Saint-Germain on pakottanut minut supistamaan henkivartiotani.
Kaikki me olemme puutteenalaisia, suuret ja pienet, kultaseni."
"Mutta eiväthän Valoisit saa kuolla nälkään!"
"Etkö juuri sanonut antaneesi sata louisdoria?"
"Mokomakin almu!"
"Kuninkaallinen."
"No antakaa siis yhtä paljon."
"Sen jätän kauniisti tekemättä. Se, mitä te annoitte, riittää meiltä
molemmilta."
"Entä pikkuinen eläke?"
"Ei suinkaan, ei mitään määrättyä. Semmoiset ihmiset osaavat itsekin
kylliksi kiskoa, ne ovat imijän sukua. Jos minussa herää halu antaa,
niin annan jonkin summan, ilman ennakkopäätöstä, ilman velvoitusta
vastaisen varalta. Sanalla sanoen, minä annan sitten, kun on
runsaasti rahaa. Siitä pikku Valoisista en todellakaan voi teille
kertoa kaikkea, mitä hänestä tiedän. Hyvä sydämenne on joutunut
ansaan, rakas Antoinette. Pyydän hyvältä sydämeltänne anteeksi."
Ja näin sanoessaan Ludvig ojensi kätensä kuningattarelle, joka
noudattaen ensi tunnelmaansa vei sen huulilleen. Mutta pian hän sen
sysäsi luotaan ja sanoi:
"Te ette ole minulle hyvä. Minä olen suuttunut."
"Vai suuttunut minuun, tekö?" ihmetteli kuningas. "Kuulkaapa, minä
taas... minä..."
"Koettakaa nyt sanoa, ettette ole minuun suuttunut, vaikka suljette
minulta Versaillesin portit, tulette puoli seitsemän aamulla
etuhuoneisiini, avaatte väkisin oveni ja astutte luokseni aivan
raivoisin silmin."
Kuningas rupesi nauramaan.
"Ei", sanoi hän, "en minä ole suuttunut."
"Vai niin, vai on suuttumuksenne jo mennyt!"
"Mitä annatte, jos todistan, ettei minulla tänne tullessanikaan ollut
vähääkään suuttumusta?"
"Katsotaan ensin, kuinka sen todistatte."
"Se on perin helppoa", vastasi kuningas. "Todistus on minulla
taskussa."
"Johan nyt!" huudahti kuningatar nousten taas uteliaana istumaan.
"Teillä on minulle jokin lahja? Silloin olette todellakin
rakastettava. Mutta kuulkaa, minä en usko, ellette heti paikalla
näytä todistusta. Ei, ei, metkut pois! Lyön vaikka vetoa, että taas
tulee vain lupauksia!"
Silloin kuningas hymyili lempeästi ja alkoi penkoa taskuaan
noudattaen tahallista hitautta, josta toisen halu yltyy, sitä
hitautta, joka vie viimeisenkin maltin lapselta leikkikalun vuoksi,
eläimeltä herkkupalan vuoksi ja naiselta silloin, kun hän odottaa
lahjaa. Vihdoin hän veti taskustaan esille sahviaaninahkaisen
punaisen kotelon, jonka pinta oli taiteellisesti röyhelletty ja
kultauksilla kaunistettu.
"Jalokiviä!" huudahti kuningatar. "Katsotaan!"
Kuningas laski kotelon vuoteelle. Kuningatar sieppasi sen käsiinsä
ihastuneena.
Tuskin hän oli sen avannut, kun hän huumaantuneena, häikäistynä
huudahti:
"Voi kuinka kaunis se on! Hyvä Jumala, kuinka kaunis!"
Kuningas tunsi sydämessään jonkinlaista riemun kutitusta.
"Siltäkö näyttää?" kysyi hän.
Kuningatar ei voinut vastata, hän huohotti. Sitten hän otti kotelosta
kaulanauhan, jonka timantit olivat niin isoja, puhtaita ja säihkyviä
ja niin hyvin valikoituja, että hän oli näkevinään fosfori- ja
liekkivirran soluvan kauniiden käsiensä välissä. Timanttikoriste
läikehti kuin käärmeen renkaat, jos joka suomu olisi salama.
"Onpa se komea!" sanoi kuningatar saatuaan taas puhekyvyn. "Komea!"
toisti hän silmiensä säteillessä joko loistavien jalokivien
vaikutuksesta tai siitä ajatuksesta, ettei kellään muulla naisella
saattanut olla sellaista kaulakoristetta.
"Olette siis tyytyväinen", sanoi kuningas.
"Ihastunut, sire. Teette minut liian onnelliseksi."
"Todellako?"
"No katsokaa tuota ensi riviä: timantit pähkinän kokoisia!"
"Niin näkyy."
"Ja kuinka ne on toisiinsa sovitettu! Niitä ei toisistaan erottaisi.
Ja kuinka taitavasti on noudatettu asteikkoa! Katsokaa, kuinka
kauniisti ensimmäisen ja toisen välinen suuruusero suhtautuu toisen
ja kolmannen erotukseen! Se jalokiviseppä, joka on yhteen sovittanut
nämä timantit ja valmistanut koristeen, on tositaiteilija."
"Heitä on kaksi."
"Silloin lyön vetoa, että he ovat Boehmer ja Bossange."
"Oikein arvattu."
"Tosiaankaan ei ole muita, jotka uskaltaisivat tämmöistä yrittää.
Kaunis se on, sire, todellakin kaunis!"
"Madame, madame", sanoi kuningas, "tämä kaulanauha käy teille
liiankin kalliiksi, olkaa varuillanne!"
"Ah!" huudahti kuningatar, "ah, sire!"
Ja äkkiä synkistyi ja vaipui hänen äsken loistanut otsansa. Tämä
muutos tapahtui hänen ilmeissään niin nopeasti ja haihtui taas niin
nopeasti, ettei kuningas ehtinyt sitä huomatakaan.
"Tehkää mielikseni", sanoi hän.
"Millä tapaa?"
"Että annatte minun panna tämän koristeen kaulaanne."
Kuningatar torjui häntä.
"Se lienee hyvin kallis, vai mitä?" sanoi hän surullisesti.
"Kyllä sillä on hintaa", vastasi kuningas nauraen. "Mutta kuten jo
sanoin, olette äsken maksanut siitä enemmän kuin sen hinnan, ja vasta
oikealla paikallaan, teidän kaulassanne, sillä on oikea arvonsa."
Ja näin sanoen Ludvig lähestyi kuningatarta pidellen molemmin käsin
kaulanauhan päitä, yhdistääkseen ne soljella, joka myös oli suuresta
timantista tehty.
"Ei, ei", sanoi kuningatar, "ei mitään lapsellisuuksia! Pankaa
kaulanauha takaisin koteloon, sire."
Ja hän pudisti päätään.
"Ette siis suo, että minä ensimmäisenä saan nähdä teidän pitävän tätä
koristetta kaulassanne?"
"Jumala varjelkoon siitä, että kieltäisin teiltä sen huvin, sire, jos
ottaisin kaulanauhan, mutta..."
"Mutta..." toisti kuningas hämmästyen.
"Mutta ette te eikä kukaan muu saa nähdä minun kaulassani niin
kallista koristetta!"
"Ette tahdo pitää tätä kaulanauhaa, madame?"
"En koskaan."
"Ette huoli sitä minulta?"
"En tahdo panna kaulaani miljoonaa tai ehkä puoltatoista miljoonaa,
sillä minusta näyttää, kuin tämä kaulanauha olisi arvoltaan
viisitoista sataa tuhatta livreä, eikö niin?"
"En väitä vastaan", vastasi kuningas.
"Ja minä kieltäydyn ripustamasta kaulaani puoltatoista miljoonaa, kun
kuninkaan kirstut ovat tyhjinä, kun kuninkaan on pakko supistella
apurahojaan ja sanoa köyhille: Minulla ei enää ole rahaa, Jumala
teitä auttakoon!"
"Mitä? Puhutteko tosissanne?"
"Kuulkaa, sire, herra de Sartines sanoi minulle kerran, että
puolellatoista miljoonalla saa linjalaivan, ja Ranskan kuninkaalle on
todellakin enemmin tarpeen linjalaiva kuin Ranskan kuningattarelle
kaulanauha."
"Oo!" huudahti kuningas riemuissaan ja silmät kyynelistä kosteina,
"nyt te menettelette ihanan jalosti! Kiitos, kiitos!... Antoinette,
te olette kelpo nainen."
Ja asianmukaisesti päättääkseen tämän sydämellisen ja porvarillisen
lausuntonsa hyvä kuningas kiersi kätensä Marie-Antoinetten kaulaan ja
suuteli häntä.
"Kuinka teitä tullaan siunaamaan Ranskassa, madame!" jatkoi hän, "kun
saadaan kuulla, mitä äsken lausuitte."
Kuningas huokasi.
"Vielä on aikaa", sanoi kuningas vilkkaasti. "Kaipuun huokaus!"
"Ei, sire, vaan helpotuksen huokaus. Sulkekaa kotelo ja toimittakaa
takaisin jalokivisepille."
"Olin jo määrännyt maksuajat, rahat ovat tiedossa. Mitä niillä nyt
teen? Älkää olko niin epäitsekäs, madame."
"Ei, minä olen kyllä hyvin harkinnut. Kaulanauhaa en mitenkään ota
vastaan, mutta tahdon jotakin muuta."
"Hitto vie, taitaa tulla hyvä lovi kuuteentoista sataan tuhanteen
livreeni!"
"Kuusitoista sataa tuhatta livreä! Näettekö? Mutta oliko se niin
kallis?"
"Niin, madame, kun tuo summa kerran huuliltani pääsi, en voi
peruuttaa."
"Rauhoittukaa. Se, mitä minä pyydän, ei maksa niin paljon."
"Mitä siis pyydätte?"
"Että annatte minun vielä kerran pistäytyä Pariisiin."
"Se on helppoa myös rahallisesti."
"Odottakaa pikkuisen!"
"Hitto vie, mitä?"
"Pariisiin, Vendôme-torille."
"Niin, niin, mutta sitten?"
"Herra Mesmerin luo."
Kuningas raapaisi korvallistaan.
"Kun olette luopunut mieliteosta, joka maksaa kuusitoista sataa
tuhatta", sanoi hän sitten, "niin voinen hyvinkin suoda teille
tuon toisen. Lähtekää siis herra Mesmeriä tapaamaan, mutta minun
puolestani yhdellä ehdolla."
"Mikä se on?"
"Otatte mukaanne jonkun kuninkaallisen prinsessan."
Kuningatar punnitsi ehtoa.
"Hyväksyttekö rouva de Lamballen?" kysyi hän.
"Rouva de Lamballe, olkoon menneeksi."
"Se on sanottu."
"Kirjoitan sen alle."
"Kiitos!"
"Ja minä", sanoi kuningas, "menen nyt suoraa päätä tilaamaan
linjalaivaa, ja sen nimeksi tulee _Kuningattaren kaulanauha._ Saatte
olla sen kummina, madame, sitten lähetän sen Lapeyrouselle."
Kuningas suuteli puolisonsa kättä ja poistui hyvällä tuulella.