Juuri silloin, kun he lähtivät liikkeelle, toi kiivas tuuli heidän
korviinsa kolme kellonlyöntiä Pyhän Ludvigin kirkon tornikellosta.
"Voi, hyvä Jumala! Neljännestä vaille kaksitoista!" huudahtivat
naiset yhtaikaa.
"Katsokaa, kaikki portit kiinni", lisäsi nuorempi.
"Siitä en ole huolissani, rakas Andrée, sillä jos ristikkoportti
olisikin ollut auki, emme varmaankaan olisi kulkeneet linnanpihan
poikki. Mennään nyt pian lammikoiden puolelta."
Ja molemmat riensivät linnan oikealle sivulle.
Kaikki tietävät, että tällä puolen todella on erityinen pääsytie,
joka johtaa puutarhaan.
Pian oltiin perillä.
"Pikku portti on suljettu, Andrée", sanoi vanhempi nainen hätäisesti.
"Koputetaan, madame."
"Ei, vaan huudetaan. Laurent on varmaan odottamassa, sanoin hänelle
jo lähtiessäni, että kenties palaan vasta myöhään."
"Kyllä minä kutsun hänet."
Ja Andrée lähestyi porttia.
"Kuka siellä?" kysyi sisäpuolelta joku ääni, odottamatta edes, että
huudettaisiin.
"Ei se olekaan Laurentin ääni!" kuiskasi nuorempi nainen
kauhistuneena.
"Ei ole, ei."
Nyt astui toinen nainen portin luo.
"Laurent!" kutsui hän hiljaa portin läpi.
Ei vastausta.
"Laurent!" toisti nainen koputtaen.
"Ei täällä ole Laurentia", vastasi ääni töykeästi.
"Olkoon Laurent tai ei, mutta avatkaa kuitenkin", vaati Andrée.
"En avaa."
"Mutta kuulkaas, hyvä mies, ettekö tiedä, että Laurentin on tapana
meille avata?"
"Minä en piittaa Laurentista. Minulla on määräykseni."
"Kuka te olette?"
"Kukako olen?"
"Niin, kuka?"
"Entä te?" kysyi ääni.
Tiedustelu oli jokseenkin suorasukainen, mutta ei auttanut tinkiä,
vaan täytyi vastata.
"Me kuulumme kuningattaren hoviseurueeseen. Asumme linnassa ja
tahdomme päästä huoneisiimme."
"Jaha, naiset, minä olen sveitsiläinen, palvelen muuten ensimmäisessä
Salischamade komppaniassa ja teen ihan päinvastoin kuin Laurent:
jätän teidät portin taakse."
"Oh!" mutisivat molemmat naiset, joista toinen kiivastuneena puristi
toisen kättä.
Sitten hän koki hillitä suuttumustaan ja sanoi:
"Hyvä mies, tietysti te noudatatte määräystänne, kuten kelpo sotilaan
pitääkin, enkä minä tahdo houkuttaa sitä laiminlyömään. Mutta olkaa
sen verran ystävällinen, että ilmoitatte Laurentille, joka ei voi
olla kaukana."
"En voi jättää paikkaani."
"No lähettäkää joku muu."
"Ei ole ketään."
"Pyydän teiltä, olkaa niin hyvä!"
"Kaikkea vielä, madame, nukkukaa kaupungissa. Mokomakin asia! Jos
minun nokkani edessä lyödään kasarmin portti kiinni, kyllä minä
makuupaikan löydän."
"Krenatööri, kuulkaa", sanoi päättävällä äänellä vanhempi nainen.
"Saatte kaksikymmentä louisdoria, jos avaatte."
"Ja kymmenen vuotta vankeutta, kiitos! Neljäkymmentä kahdeksan livreä
vuodessa -- ei se riitä."
"Minä toimitan, että teidät ylennetään kersantiksi."
"Hyvä, mutta määräykseni antaja ammuttaa minut kuoliaaksi; kiitos!"
"Kuka siis teille on antanut tämän määräyksen?"
"Kuningas."
"Kuningas!" toistivat molemmat naiset kauhuissaan. "Nyt olemme
hukassa!"
Nuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.
"Onko täällä muita portteja?" kysyi vanhempi nainen.
"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni."
"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin
mistä luulette löytävämme hänet?"
"Ette mistään. Se on niin päätetty."
"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt
meille kauhean kepposen. Voi, voi!"
Ja nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.
Lammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin,
niin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli
molemmin puolin kivipenkki.
Naiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.
Portin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan,
vuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.
Toisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä
puolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.
"Huomenna, kun saadaan tietää!" mutisi vanhempi naisista.
"Mutta silloin puhutte totta."
"Uskotaanko minua?"
"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä
vahtivuorossa", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan
rohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. "Kello yhdeltä
tulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan."
"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja
silloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se
on inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä
tukehtua."
"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin
äsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!"
"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei
ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna.
Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"
Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi
tukehtumaisillaan.
Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä
kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla
kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä
silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.
Miks tyhjä se vain, ois häivä,
miks uskoa en sitä voi,
kun väistynyt pois oli päivä
ja meille yö sitä soi?
Yö pehmeimmäks teräkseksi
minut muutti, ja teissä se kai
magneettisen voiman keksi,
mi mun heti luokseen sai!
"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.
"Tunnen sen", sanoi vanhempi.
"Se on..."
"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka
levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."
Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla
sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:
"Laurent!"
"Lankoni!" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.
"Kuningatar!" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen
hatun päästään.
"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!"
"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!"
"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney."
"Jaha; hyvää iltaa, neiti."
"Monseigneur", mutisi Andrée ja kumarsi.
"Oletteko menossa ulos?" kysyi nuori mies.
"Ei suinkaan."
"No sisäänkö pyritte?"
"Hyvin mielellämme."
"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?"
"Kyllä, kyllä."
"No?"
"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla."
"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään."
Nuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.
"Laurent!" huusi hän ja kolkutti.
"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!" kuului vartija sanovan.
"Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne
upseerini."
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen
kuningattareen päin.
"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan."
"Kuka on pannut?"
"Kuningas."
"Kuningasko?"
"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti."
"Ja sille on annettu määräys..."
"Kova, siltä ainakin näyttää."
"Hitto vie, koetetaan sovitella."
"Millä tavoin?"
"Annetaan sille veijarille rahaa."
"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli."
"No tarjotaan kalunoita!"
"Olen jo tarjonnut."
"No?"
"Hän ei tahdo kuulla mitään puhuttavankaan."
"Ei siis ole muuta kuin yksi keino."
"Mitä aiotte?"
"Minä nostan melua."
"Mutta silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen
ryhtykö?"
"Minä en vähääkään pane teitä vaaraan."
"Voi, voi!"
"Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja
huudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te
pujahdatte sisään takanani."
"Koetetaan."
Nuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja
lopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija
raivostuneena huusi:
"Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini."
"No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin
tahtonut."
Hetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar
ja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään
hyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi.
Sotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.
"Luutnantti", sanoi hän, "täällä on pari naista ja jokin mies, joka
juuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin."
"Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?"
"Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy
on kielletty", vastasi upseeri.
"Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?"
"Kuningas."
"Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan
upseeri jää yöksi ulkopuolelle."
"Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun
tulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki."
"Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella
mukavammin kuin puun lävitse."
"Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti
suljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän
täytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee."
"Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä."
"Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton."
"Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei
nuku ulkona, ja minä olen prinssi."
"Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on
kuninkaan käsky."
"Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin
kerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur!
Totta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana
palelemaan."
"Monseigneur Artoisin kreivi", sanoi luutnantti, "Jumala olkoon
todistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen
korkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa
minulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen
määräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään,
kuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis,
monseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka
näkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa
kuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen
samaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan."
Sen sanottuaan upseeri mutisi "hyvää yötä" mitä kunnioittavimmin ja
poistui hitaasti.
Mitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna
kiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä
niin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut
porttiin, olisi kuullut sen tykkivän.
"Nyt olemme hukassa!" sanoi kuningatar langolleen tarttuen hänen
käteensä.
Tämä ei vastannut mitään.
"Tiedetäänkö, että olette poistunut linnasta?" kysyi hän hetken
kuluttua.
"En voi arvata", vastasi kuningatar.
"Ehkä kuningas onkin vain minua vastaan tähdännyt tuon kieltonsa.
Kuningas tietää, että käyn illalla ulkona ja palaan joskus myöhään.
Artoisin kreivitär lienee saanut jotakin vihiä ja valittanut hänen
majesteetilleen: siitä tuo hirmuvaltainen käsky!"
"Ei, ei, lanko! Sydämen pohjasta kiitän teitä siitä, että koetatte
niin hienotunteisesti minua rauhoittaa. Mutta siitä saatte olla
varma, että tähän on ryhdytty minun tähteni eli oikeammin minua
vastaan."
"Mahdotonta, hyvä käly, kuningas pitää niin paljon kunniassa..."
"Sittenkin olen portin ulkopuolella, ja huomenna on ihan viattomasta
asiasta seurauksena häväistysjuttu. Tiedän kyllä, että minulla on
vihamies kuninkaan likellä."
"Vai on teillä kuninkaan likellä vihamies, kälyseni! Mahdollisesti.
Mutta nyt minulla on aatos!"
"Antakaa heti kuulla!"
"Sellainen aatos, että kun sen toteutamme, niin vihamiehenne on
tyhmempi kuin marhamintaansa hirttäytynyt aasi."
"Kunhan vain pelastatte minut tästä pulmasta, niin en enempää pyydä."
"Pelastan kyllä, niin ainakin toivon. Nähkääs, minä en ole typerämpi
kuin hän, vaikka hän on minua oppineempi!"
"Kuka hän?"
"No tietysti Provencen kreivi!"
"Teidänkin mielestänne hän siis on vihamieheni?"
"Eikö hän ole kaiken sen vihamies, mikä on nuorta, hyvää, mikä voi...
mitä hän itse ei voi?"
"Tiedättekö, lanko, mitään tuosta pääsykiellosta?"
"Ehkä; mutta ensiksikin pitää tästä lähteä, kun on niin ilkeän kylmä.
Tulkaa mukaani, rakas käly."
"Minne te viette?"
"Saatte nähdä; jonnekin, missä edes on lämmin. Matkalla kerron,
mitä ajattelen tuosta portin sulkemisesta. Haa, Provencen kreivi,
sinä rakas ja kelvoton veljeni! Antakaa minulle käsivartenne,
käly; ottakaa te, neiti de Taverney, toinen käteni, ja nyt mennään
oikealle!"
Niin lähdettiin liikkeelle.
"Ja te sanoitte siis, että Provencen kreivi..." alkoi taas kuningatar.
"Niin, kuulkaapa. Illalla, kun kuningas oli lopettanut illallisensa,
hän tuli suureen vastaanottohuoneeseen. Kuningas oli päivän mittaan
jutellut paljon Hagan kreivin kanssa, eikä teitä ollut näkynyt."
"Kello kaksi olin lähtenyt Pariisiin."
"Sen tiesin. Anteeksi, että sen teille sanon, rakas käly, mutta
kuningas ei teitä ajatellut enempää kuin Harum-al-Rashidia tai
hänen suurvisiiriään Giaffaria, vaan puhui maantieteestä. Kuuntelin
jokseenkin maltittomana, sillä minunkin piti mennä pois. Luultavasti
meillä kummallakin oli eri syy poistua, niin että lienen väärässä,
jos..."
"Ei se mitään, jatkakaa vain."
"Nyt käännytään vasemmalle."
"Mutta minne te minua viette?"
"Parinkymmenen askeleen päähän. Varokaa, tuossa on lumikinos. Neiti
de Taverney, jos hellitätte käsivarteni, niin kompastutte heti,
siitä saatte olla varma. Mutta puhukaamme taas kuninkaasta, ei hän
ajatellut muuta kuin maantieteellistä leveyttä ja pituutta, kun
Provencen kreivi sanoi hänelle: Olisin tahtonut mielelläni käydä
tervehtimässä kuningatarta."
"Kas, kas!" sanoi Marie Antoinette.
"Kuningatar syö illallista omalla puolellaan", vastasi kuningas.
"Vai niin, mutta minä luulin hänen olevan Pariisissa", huomautti
veljeni.
"Ei, hän on omissa huoneissaan", selitti kuningas tyynesti.
"Sieltä juuri tulen eikä minua otettu vastaan", väitti Provencen
kreivi.
"Silloin näin kuninkaan rypistävän kulmakarvojaan. Hän päästi meidät
lähtemään, veljeni ja minut, ja arvatenkin hän on sitten ottanut
asiasta selkoa. Ludvig on toisin ottein mustasukkainen, kuten
tiedätte; hän on kai tahtonut teitä tavata, häneltä on kielletty
pääsy, ja silloin hän on ruvennut jotakin epäilemään."
"Juuri niin, rouva de Misery oli saanut määräykseni."
"Sepä se; ja saadakseen varmuutta siitä, että olette poissa, on
kuningas antanut tuon ankaran sulkemiskäskyn, niin että jäimme portin
taakse."
"Tämä on hänessä ilkeä piirre, sen kai myönnätte, kreivi."
"Kyllä, mutta nyt olemme perillä."
"Tähänkö taloon?"
"Onko se teistä vastenmielinen?"
"Ei suinkaan; päinvastoin se miellyttää minua. Mutta väkenne?"
"Kuinka?"
"Jos ne näkevät minut."
"Astukaa vain sisään, käly; minä takaan, ettei teitä kukaan näe."
"Eikö sekään, joka avaa oven?" kysyi kuningatar.
"Ei sekään."
"Mahdotonta."
"Koetetaan", sanoi Artoisin kreivi nauraen. Ja hän ojensi kätensä
ulko-ovea kohti. Kuningatar pidätti hänen kättään.
"Pyydän teiltä, lanko, varokaa!"
Prinssi painoi toisella kädellään erästä veistokuvilla koristettua
ovilevyä, ja kohta aukeni ovi. Kuningatar hätkähti kuin pelästyneenä.
"Astukaa sisään, käly, sitä pyydän hartaasti", sanoi prinssi.
"Näettehän, ettei ainakaan vielä täällä ole ketään."
Kuningatar silmäili neiti de Taverneytä kuin uhkarohkean teon
päättänyt ja astui sitten kynnyksen poikki niin viehättävin elein
kuin vain nainen osaa, mielessä ajatus: Herran nimessä!
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ääneti. Hän oli nyt eteisessä, jonka
aluskerros oli marmoria. Eteinen oli vain keskisuuruinen, mutta
erinomaisen aistikas. Lattia oli mosaikkia, esittäen kukkavihkoja,
ja marmorisilla kuvapöydillä sirottelivat sadat matalat ja tuuheat
ruusut japanilaisista ruukuista hyvänhajuisia lehtiään yltympäri,
mikä tähän vuodenaikaan oli niin harvinaista. Suloinen lämpö ja vielä
suloisempi tuoksu valtasivat tulijain mielet niin, että molemmat
naiset unohtivat osan pelkoaan, vieläpä osan epäilyksiään.
"Hyvä on, että päästiin edes katon alle", sanoi kuningatar, "vieläpä
oikein mukavan katon alle, se täytyy myöntää. Mutta eikö teidän,
lanko, jo sopisi ajatella erästä asiaa?"
"Mitä asiaa?"
"Sitä, että poistaisitte palvelijanne."
"Ei mikään ole helpompaa."
Ja prinssi tarttui erään pylvään uurteessa olevaan ketjuun ja nykäisi
sitä kerran, jolloin rappusten perällä kuului salaperäinen helähdys.
Molemmilta naisilta pääsi pikkuinen kauhun huudahdus.
"Niinkö te väkenne karkoitatte, lanko?" kysyi kuningatar. "Olisin
päinvastoin luullut, että soittamalla niitä kutsutte."
"Jos soittaisin toisen kerran, kyllä joku tulisi; mutta kun kilautin
vain kerran, niin olkaa rauhassa, käly; ketään ei tule."
Kuningatar purskahti nauruun.
"Te olette todellakin varovainen mies", sanoi hän.
"Mutta eteiseen ei voi yöksi jäädä; suvaitkaa siis nousta kerrosta
ylemmäksi", pyysi prinssi.
"Totelkaamme", sanoi kuningatar. "Talon tonttu ei tunnu kovin
pahansuovalta."
Ja hän astui ylös portaita. Prinssi kulki edellä. Kaikkien askelten
äänet vaimensi paksu matto, joka verhosi rappusia. Päästyään
ensi kerrokseen prinssi soitti toista kelloa, jonka helinä taas
säikähdytti kuningatarta ja neiti de Taverneytä, he kun eivät
sitä ennakolta aavistaneet. Mutta heidän kummastuksensa oli vielä
suurempi, kun näkivät tämän huonekerran ovien itsestään aukenevan.
"Alan jo todellakin vavista, Andrée; entä te?" lausui kuningatar.
"Niin kauan kuin teidän majesteettinne käy edellä, seuraan minä
hyvässä luottamuksessa."
"Se, mitä täällä tapahtuu, kälyni, on perin yksinkertaista", sanoi
nuori prinssi. "Tuosta ovesta, joka on suoraan edessänne, voitte nyt
astua huoneustoonne. Katsokaa!"
Ja hän näytti kuningattarelle ihastuttavaa turvapaikkaa, jota emme
voi olla tässä selittämättä.
Aluksi oli pieni eteinen, jonka seinät ja lattia olivat ruusupuuta,
katto Boucherin maalaama, ja kalustona pari hyllypöytää. Sen
takana oli pieni naistenhuone, seinät valkoista kasmirivaatetta,
johon taitavimmat koruompelijattaret olivat yltyleensä ommelleet
kukkia. Tämän huoneen kalusto oli päällystetty kirjo-ompeluksilla
silkkipitseineen, joiden hienoissa vivahduksissa ilmeni se taitavuus,
minkä nojalla senaikuista gobeliiniverhoa voi pitää taiteellisena
mestariteoksena.
Naishuoneesta päästiin viehättävään, siniseinäiseen makuukamariin,
jossa oli silkkiset pitsiuutimet, upea vuode hämärässä sivukomerossa,
loimuava tuli valkoisessa marmoriuunissa, kaksitoista hyvänhajuista
vahakynttilää Clodionin valamissa haarajaloissa, kiiltävä,
taivaansininen tulen varjostin kiinalaisine kultahelyineen: sellaisia
ihmeitä tuli molempien naisten näkyviin, kun he arasti astuivat tähän
komeaan piilopaikkaan.
Ainoaakaan elävää olentoa ei ilmestynyt; kaikkialla lämpöä ja
valoa, eikä missään voinut keksiä syitä näin moneen miellyttävään
vaikutelmaan.
Kuningatar, joka vain epäröiden oli astunut eteisestä huoneeseen,
pysähtyi hetkeksi makuusuojan kynnykselle.
Prinssi pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täten oli pakko antaa
ilmi salainen asia, joka ei ollut hänen kälynsä arvon mukainen.
Kuningattaren vastauksena oli vain puolittainen hymy, joka sanoi
enemmän kuin mitkään sanat.
"Tämä huoneusto on minulla poikamiehen asuntona", lisäsi sitten
Artoisin kreivi. "Yksinäni tänne tulen, aivan yksin."
"Melkein aina", muistutti kuningatar.
"Ei melkein, vaan aina."
"Vai niin!" sanoi kuningatar.
"Muuten", jatkoi prinssi, "on tässä huoneessa sohva ja mukava
nojatuoli, joissa olen monesti, kun metsästys viivytti minua yöhön
asti, nukkunut yhtä hyvin kuin vuoteessani."
"Nyt ymmärrän", sanoi kuningatar, "että Artoisin kreivitär on
toisinaan levoton."
"Totta kyllä, mutta myöntäkää, että jos kreivitär on minun tähteni
levoton, hän tänä yönä on peräti väärässä."
"Tänä yönä, sitä en kiellä, mutta muina öinä..."
"Se, joka on kerran väärässä, kälyni, on aina väärässä."
"Annetaan sen asian olla", sanoi kuningatar ja istuutui nojatuoliin.
"Minä olen hirveän väsynyt; entä te, Andrée-parka?"
"Voi, minä ihan näännyn väsymyksestä, ja jos teidän majesteettinne
sallii..."
"Todellakin olette aivan kalpea", sanoi Artoisin kreivi.
"Juuri niin, kultaseni", sanoi kuningatar. "Istukaa tai pankaa vaikka
maata. Artoisin kreivi jättää tämän huoneuston meidän haltuumme, eikö
niin, Charles?"
"Täydellisesti haltuunne, madame."
"Odottakaa, sananen vielä, kreivi! Jos te menette pois, kuinka voimme
kutsua teidät takaisin?"
"Minua ette vähääkään tarvitse, käly; kun kerran olette täällä,
pitäkää koko taloa omananne."
"Täällä on siis muitakin huoneita!"
"Tietysti. Ensiksikin on ruokasali, jossa pyydän teitä käymään."
"Arvatenkin pöytä valmiiksi katettuna?"
"Se on selvää, ja siellä neiti de Taverney, joka näkyy sitä hyvin
tarvitsevan, saa vahvaa lihalientä, linnunpuolikkaan ja tippasen
Xeres-viiniä, ja te, kälyni, tapaatte siellä sellaisia keitettyjä
hedelmiä, joista pidätte niin paljon."
"Ja kaikki tuo ilman palvelijoita?"
"Ilman ainoatakaan."
"Saadaan nähdä. Mutta sitten?"
"Niin, sitten?"
"Kuinka pääsemme takaisin linnaan?"
"Ei saa ajatellakaan sinne menoa yöllä, kun kerran on pääsykielto
olemassa. Mutta yöksi annettu määräys lakkaa päivän koittaessa. Kello
kuusi portit avataan; lähtekää täältä siis neljännestä vaille kuusi.
Kaapeista löydätte kaikenvärisiä, erimuotoisia kaapuja, jos tahdotte
itseänne salata. Menkää siis määrähetkenä, kuten sanoin, linnaan,
rientäkää huoneisiinne, pankaa maata, älkääkä muusta välittäkö."
"Entä te?"
"Minäkö?"
"Niin, mitä te itse aiotte?"
"Lähden täältä pois."
"Pitääkö teidän karata meidän tähtemme, lanko rukka?"
"Ei olisi sopivaa minun viettää yötä saman katon alla kuin te."
"Mutta tarvitsettehan tekin makuupaikan, kun olemme riistäneet teiltä
tämän!"
"Ei hätää, minulla on vielä kolme tämmöistä asuntoa."
Kuningatar alkoi nauraa.
"Ja sittenkin hän sanoo, että Artoisin kreivitär suotta epäilee.
Kyllä minä hänelle ilmoitan", lisäsi hän viehättävällä uhkailmeellä.
"Silloin minä kerron kaikki kuninkaalle", vastasi prinssi samoin
leikillisesti.
"Hän on oikeassa; me olemme hänen vallassaan."
"Kokonaan. Se on nöyryyttävää, mutta mitä tehdä?"
"Alistua. Kun siis aamulla varhain pitää täältä mennä kenenkään
näkemättä..."
"Niin soitatte vain kerran sitä kelloa, joka on siellä alhaalla
pylväässä."
"Kumpaa niistä, oikeaa vai vasenta?"
"Samantekevä."
"Ja ulko-ovi aukenee?"
"Kyllä, ja menee jälleen kiinni."
"Ihanko itsestään?"
"Ihan."
"Kiitos! Hyvää yötä, lanko!"
"Hyvää yötä, käly!"
Prinssi kumarsi, Andrée sulki ovet hänen jälkeensä, ja naiset olivat
kahden kesken.