Molemmat naiset olivat nyt turvassa alhaison hyökkäyksiltä, mutta oli
pelättävä, että jotkut heitä seuranneet uteliaat antaisivat heidät
ilmi ja uudistaisivat sellaisen kohtauksen, joka oli äsken sattunut,
ja ettei enää kenties voisi niin helposti pelastua.
Nuori upseeri otti lukuun tämän mahdollisuuden, päättäen siitä,
kuinka innokkaasti hän koki herättää ajuria, joka oli istuimelleen
enemmän kohmettunut kuin torkahtanut.
Oli niin kauhean kylmä, että vastoin ajurien tapaa, he kun kilvan
vievät toisiltaan kyytejä, ei yksikään näistä neljäkolmatta souta
tunnilta vaativista kiidättäjistä edes hievahtanut, ei sekään, jota
puhuteltiin.
Upseeri tarttui ajurin viheliäisen päällysnutun kaulukseen ja sai
hänet lopulta kiivaasti ravistamalla selviämään jähmetyksestään.
"Halloo, kuuletko?" huusi nuori mies hänen korvaansa, kun näki
hänessä elon merkkejä.
"Tässä olen, herra, tässä juuri", vastasi ajuri yhä vielä uinaillen
ja horjuen istuessaan kuin juopunut.
"Minne on matka, arvoisat naiset?" kysyi upseeri, puhuen edelleen
saksaa.
"Versaillesiin", vastasi vanhempi nainen samalla kielellä.
"Vai Versaillesiin!" ihmetteli ajuri. "Sanoitteko: Versaillesiin?"
"Juuri niin."
"Kai, kai Versaillesiin! Neljä ja puoli lieuetä [lieue on 4444
metriä. -- _Suom._] tämmöistä iljankoa! Ei ikinä!"
"Maksetaan hyvin", selitti vanhempi saksalaisnainen.
"Siitä maksetaan", toisti upseeri ajurille ranskaksi.
"No paljonko?" tokaisi tämä kuskipenkiltään eikä näkynyt heihin
erityisesti luottavan. "Herra upseeri kai ymmärtää, että tässä
tarvitaan muutakin kuin ajaa Versaillesiin; sieltähän täytyy päästä
myös takaisin."
"Riittääkö yksi louisdor?" ehdotti nuorempi nainen upseerille, puhuen
hänkin saksaa.
"Sinulle tarjotaan louisdor", käänsi upseeri ranskankielelle.
"Yksi louisdor, ei siinä ainakaan liikaa ole", nurisi ajuri. "Sillä
retkellä voin taittaa hevosiltani koivet."
"Kuules nyt, vintiö, jos ajat täältä la Muetten linnaan, ei
sinulla ole oikeutta vaatia enempää kuin kolme livreä, ja sehän
on jo puolitiessä. Kun lasketaan sen taksan mukaan, riittää meno- ja
paluumatkasta kaksitoista livreä, mutta nyt sinulle tarjotaan
kaksikymmentä neljä."
"Voi, älkää tinkikö!" pyysi vanhempi nainen. "Kaksi louisdoria,
kolme, kaksikymmentä louisdoria, kunhan vain lähdetään heti eikä
matkalla minnekään pysähdytä."
"Yksi louisdor riittää, madame", vastasi upseeri. Kääntyen sitten
ajurin puoleen hän lisäsi:
"No olkoon, senkin lurjus, mutta alas sieltä istumasta ja aukaise
vaunujen ovi!"
"Maksu ennakolta!" vaati ajuri.
"Vai sitä sinä vaadit!"
"Sitä, ja siihen minulla on oikeus."
Upseeri näytti aikovan rynnätä hänen kimppuunsa.
"Maksetaan etukäteen, maksetaan", ehätti vanhempi nainen ja pisti
kiireesti käden taskuunsa.
"Voi Jumalani!" kuiskasi hän seuralaiselleen, "minulla ei olekaan
kukkaroa."
"Todellako?"
"Entä te, Andrée, onko teillä kukkaronne?" Nuori nainen kopeloi nyt
vuorostaan taskussaan yhtä levottomasti.
"Minä... ei minullakaan."
"Hakekaa joka taskusta."
"Ei se auta!" huudahti nuori nainen harmistuneena, sillä hän huomasi
upseerin pitävän heitä silmällä tämän pulman aikana, ja kuskina
istuva koiranleuka avasi jo leveän suunsa nauruun onnitellen itseään
siitä, mitä mielessään ehkä piti hyvänä varokeinona.
Molemmat naiset hakivat turhaan; kumpikaan ei löytänyt edes yhtä
kolikkoa.
Upseeri näki heidän hermostuvan, punastuvan ja taas kalpenevan. Tila
kävi kiusalliseksi.
Naiset aikoivat jättää pantiksi jotkin ketjut tai muun koristeen,
mutta silloin upseeri, säästääkseen heiltä lisäharmin, joka olisi
loukannut heidän hienotunteisuuttaan, otti kukkarostaan yhden
louisdorin ja antoi sen ajurille.
Tämä otti rahan, tarkasti ja punnitsi sitä kädessään, sillä välin kun
toinen naisista kiitti upseeria; sitten hän avasi vaunujen oven, ja
nainen nousi niihin seuralaisensa kera.
"Ja nyt, senkin pöhkö", sanoi nuori mies ajurille, "viet nämä naiset
rivakasti ja varsinkin rehellisesti, kuuletko?"
"Sitä ei teidän, upseeri, tarvitse minulle muistuttaa. Sehän on
itsestään selvää."
Tämän lyhyen puhelun aikana naiset neuvottelivat keskenään.
Heistä tuntui todellakin kauhealta nähdä, että heidän oppaansa ja
suojelijansa oli aikeissa poistua.
"Madame", lausui hiljaa nuorempi nainen, "hän ei saa meitä jättää."
"Miksi ei? Kysytään häneltä, mikä on hänen nimensä ja osoitteensa.
Huomenna lähetämme hänelle takaisin hänen rahansa ja liitämme siihen
kiitokset, jotka te saatte kirjoittaa."
"Ei, madame, ei, pitäkäämme hänet mukana, sitä rukoilen teiltä. Jos
ajuri vilpistelee tai alkaa matkalla rettelöidä... nyt on hyvin huono
keli... keltä silloin voimme pyytää apua?"
"Mutta onhan meillä hänen numeronsa ja asianomainen lupakirjansa."
"Hyvä kyllä, madame, ja senkin tiedän, että voisitte jälkeenpäin
toimittaa hänelle selkäsaunan; mutta sittenkään ette ehtisi takaisin
Versaillesiin tänä iltana, ja mitä silloin sanottaisiin, Herran
nimessä!"
Vanhempi naisista alkoi harkita.
"Se on totta", myönsi hän.
Mutta tällöin upseeri jo kumarsi sanoakseen hyvästi.
"Hyvä herra, kuulkaa", sanoi Andrée saksaksi, "vielä sananen, jos
suvaitsette."
"Kuten käskette, madame", vastasi upseeri ilmeisesti kiusaantuneena,
mutta yhä pysyen näöltään, ääneltään, vieläpä sävyltään täydellisen
kohteliaana.
"Hyvä herra", jatkoi Andrée, "kun jo olette meille osoittanut niin
suuria palveluksia, ette voine enää olla suostumatta erääseen
pyyntöömme."
"Puhukaa."
"No niin, meidän täytyy tunnustaa, että pelkäämme tuota ajuria, joka
alusta saakka rettelöitsi."
"Suotta te olette levottomia", vastasi upseeri. "Minä tiedän hänen
numeronsa, 107, ja hänen lupakirjansa on annettu osastosta Z. Jos hän
teille tuottaisi ikävyyksiä, kääntykää minun puoleeni."
"Teidän puoleenne!" virkkoi Andrée vahingossa ranskaksi. -- "Kuinka
te pyydätte meitä kääntymään puoleenne, kun emme tiedä edes nimeänne."
Nuori mies astahti askeleen taaksepäin.
"Vai puhutte te ranskaa!" huudahti hän ällistyneenä. "Osaatte
ranskaa, mutta olette jo puoli tuntia piinannut minua mongertamaan
saksaa! Todellakin, madame, se on häijyä."
"Anteeksi, monsieur", tarttui nyt puheeseen ranskaksi toinen nainen,
joka riensi uljaasti auttamaan hätääntynyttä seuralaistaan. "Voinette
käsittää, että vaikkemme olisikaan muukalaisia, emme silti ole
kotiutuneet Pariisiin, saatikka ajurinvaunuihin. Olette kylliksi
maailmanmies ymmärtämään, ettemme nyt ole siinä asemassa, mikä meille
kuuluu. Tekisitte meille huonon palveluksen, jos teette sen vain
puoliksi. Epähienoa olisi ruveta vähemmän hienotunteiseksi kuin mitä
olette tähän asti ollut. Meillä on teistä hyvä käsitys, monsieur;
älkää käsittäkö meitä pahalta kannalta, ja jos voitte meille tehdä
palveluksen, tehkää se ilman ehtoja tai sallikaa meidän kiittää teitä
ja etsiä itsellemme muuta tukea."
"Madame", vastasi upseeri, hämmästyneenä tuntemattoman ylevästä ja
samalla viehättävästä äänensävystä, "odotan käskyjänne."
"Olkaa siis niin hyvä ja astukaa vaunuihin."
"Teidän seuraanne?"
"Niin, ajaaksenne meidän kanssamme."
"Versaillesiin asti!"
"Juuri niin, monsieur."
Vastaamatta enää mitään upseeri nousi ajoneuvoihin, istuutui selkä
ajuriin päin ja huusi tälle:
"Anna mennä!"
Kun vaunujen ovet oli suljettu ja nahkasuojukset ja turkikset
levitetty heidän kaikkien peitteeksi, lähtivät vaunut liikkeelle
pitkin Saint-Thomas du Louvren katua, sitten Karusellitorin poikki ja
edelleen pitkin rantakatuja.
Upseeri kyyristyi nurkkaan, vastapäätä vanhempaa naista, käärien
univormutakkinsa huolellisesti polviensa ympärille.
Vaunuissa oltiin aivan ääneti.
Joko ajuri tahtoi tarkoin pysyä lupauksessaan taikka upseerin
läsnäolo arvossa pidettävällä pelolla esti häntä poikkeamasta
rehellisyyden polulta, mutta ainakin hän pani laihat koninsa
hellittämättä juoksemaan rantakatujen ja Conférencetien iljanteisella
kivityksellä.
Sillä välin vaunujen sisusta vähin erin lämpeni kolmen ihmisen
hengityksestä. Ilmassa tuntui hienoa hajuainetta, herättäen nuoren
miehen aivoissa vaikutelmia, jotka hetki hetkeltä kävivät vähemmän
epäsuosiollisiksi hänen seuralaisiaan kohtaan.
"Nuo naiset", ajatteli hän, "ovat jossakin yhtymäpaikassa viipyneet
liian kauan ja palaavat nyt Versaillesiin hieman peloissaan ja
hämillään."
"Mutta sittenkin", jatkoi upseeri itsekseen, "jos he ovat
säätyhenkilöitä, kuinka he kulkevat kääseissä, ja varsinkin, kuinka
he itse ohjaavat?"
No siihen on helppo keksiä vastaus.
Kääsit olivat kolmelle liian ahtaat, eikä kaksi naista ota itselleen
sitä harmia, että palvelija istuu heidän vieressään.
Mutta ei kummallakaan rahaa! Kiusallinen seikka, jota sietää harkita.
Epäilemättä oli kukkaro palvelijan hallussa. Kääsit, jotka lienevät
nyt rikki, olivat perin komeat, ja hevonen... mikäli asiaa ymmärrän,
oli hyvinkin sadanviidenkymmenen louisdorin hintainen.
Ei suinkaan muut kuin rikkaat naiset voi kevyesti luopua semmoisista
ajoneuvoista ja semmoisesta hevosesta. Rahanpuute ei siis merkitse
kerrassaan mitään.
Niin kyllä, mutta tuo vimma puhua vierasta kieltä, vaikka ovat
ranskalaisia?
Olkoon; mutta sehän juuri osoittaa hienoa kasvatusta.
Seikkailijattarien ei ole tapana puhua saksaa niin täydellisesti,
kuin olisivat saksalaisia, ja samalla ranskaa kuin Pariisin naiset.
Sitäpaitsi näissä naisissa on synnynnäistä hienoutta. Nuoremman
pyyntö oli liikuttava. Vanhemman vaatimus oli ylevän käskevä. Ja
sitten todellakin, -- jatkoi nuori mies mietteitään, sijoittaen
miekkansa niin, ettei se olisi naisten tiellä, eikö olisi pidettävä
sotilaalle vaarallisena viettää pari tuntia vaunuissa kahden kauniin
naisen kanssa?
Niin, kauniita ja hienotunteisia he ovat, lisäsi hän, sillä he ovat
vaiti odottaen, että minä aloitan keskustelun.
Molemmat nuoret naiset taas varmaankin ajattelivat nuorta upseeria,
kuten tämä ajatteli heitä; sillä juuri silloin, kun upseeri teki
johtopäätöksensä, kääntyi toinen naisista seuralaiseensa päin ja
sanoi englanninkielellä:
"Pikku ystäväni, niin tuo ajuri meitä kuljettaa kuin vainajia;
tällä tapaa emme ikinä pääse Versaillesiin. Lyön vaikka vetoa, että
saattaja-poloisemme ihan nääntyy ikävään."
"Riippuu kai siitäkin", vastasi nuorempi hymyillen, "ettei
keskustelumme ole kaikkein huvittavimpia."
"Eikö teistäkin tunnu, että hän on näöltään oikein säädyllinen mies?"
"Tuntuu kyllä, madame."
"Olette kai muuten huomannut, että hänellä on merisotaväen puku?"
"En minä univormuista paljoa tiedä."
"Vai ette! Nähkääs, univormusta päättäen hän on laivastoupseeri, ja
kaikki sellaiset ovat hyvää sukua. Muuten tuo univormu sopii hänelle
hyvin, ja kaunis mies hän on, vai mitä?"
Nuorempi nainen aikoi juuri vastata ja luultavasti yhtyä toisen
arvosteluun, mutta silloin upseeri hillitsi häntä kädenliikkeellä.
"Anteeksi, hyvät naiset", sanoi hän sujuvalla englanninkielellä,
"minusta tuntuu, kuin minun pitäisi teille ilmoittaa jokseenkin hyvin
ymmärtäväni ja puhuvani englantia, mutta espanjankieltä en osaa.
Jos te sitä osaatte ja haluatte sillä kielellä keskustella, saatte
ainakin olla varmat, ettei teitä syrjäinen ymmärrä."
"Monsieur", vastasi nainen nauraen, "teistä emme tahtoneet pahaa
puhua, kuten saitte jo huomata. Mutta älkäämme enää vaivatko
itseämme, vaan puhukaamme vain ranskaa, jos meillä on toisillemme
jotakin sanomista."
"Kiitän tästä ystävällisyydestä, madame; mutta jos läsnäoloni
kuitenkin olisi teille kiusallinen..."
"Sitä ette voi olettaa, monsieur, koska juuri itse olemme teitä
pyytäneet seuraamme."
"Vieläpä vaatineet", lisäsi nuorempi nainen.
"Älkää saattako minua hämille, madame, ja suokaa anteeksi, että
hetkisen epäröitsin; mutta tunnettehan Pariisin, eikö niin? Pariisi
on täynnä ansoja, pulmia ja pettymyksiä."
"Te siis olette meitä luullut... Puhukaa vain suoraan."
"Herra on meitä luullut ansoiksi, siinä kaikki."
"Ei, ei, hyvät naiset", vastasi nuori mies häpeissään, "vakuutan
teille, ettei mieleenikään ole semmoista johtunut."
"Anteeksi, mutta mikä nyt tuli? Vaunut pysähtyvät."
"Mitä on tapahtunut?"
"Minä menen katsomaan, hyvät naiset."
"Luulen, että kaadumme; olkaa varovainen, monsieur."
Ja nuoremman naisen käsi, joka kiivaasti ojentui, osui upseerin
olkapäälle.
Tämän käden kosketus sai hänet vavahtamaan. Hänen puoleltaan oli
aivan luonnollista, että hän koetti siihen tarttua; mutta Andrée,
johon oli vaikuttanut ensimmäinen pelontunne, oli jo heittäytynyt
niin kauas taaksepäin kuin sopi.
Upseeri, jota ei enää mikään pidättänyt, astui siis ulos ja tapasi
ajurin kaikin voimin nostamassa toista hevosta, joka oli sotkeutunut
väliaisan ja vetohihnan väliin.
Tällöin oltiin jo ehditty vähän matkaa Sèvres-sillan toiselle puolen.
Upseerin avulla saatiin hevos-rukka pian jälleen pystyyn, ja hän
nousi takaisin vaunuihin.
Mitä taas ajuriin tuli, oli hän mielissään, kun sai kuljettaa niin
avuliasta herraa, ja läjäytteli iloisesti piiskaansa, arvatenkin
siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että hevoset innostuisivat ja
hän itsekin lämpenisi.
Mutta toisaalta olisi voinut sanoa, että avatusta ovesta puhaltanut
kylmä viima oli hyydyttänyt keskustelun ja sen jo alkaneen
tuttavallisuuden, joka nuoressa miehessä herätti viehätystä hänen
tietämättään, mitä se oikeastaan merkitsi.
Häneltä kysyttiin vain, mitä oli tapahtunut, ja hän selitti lyhyesti.
Siinä kaikki, ja vaitiolo painosti taas kolmea matkustajaa.
Upseeri, jonka mieleen tuo lämmin ja värähtelevä käsi oli
vaikuttanut, tahtoi korvaukseksi saada edes jalan.
Hän siis suoristi säärensä, mutta kuinka taitava hän olikin, ei
hän tavannut mitään tai, paremmin sanoen, jos tapasikin, sai hän
ikäväkseen havaita, että tavattu jalka pakeni hänen tieltään.
Kerran sattui niinkin, että kun hän oli koskettanut vanhemman naisen
jalkaa, sanoi tämä perin kylmäverisesti:
"Olen kai pahasti vastuksena, eikö niin, monsieur? Suokaa anteeksi!"
Nuori mies punastui korvia myöten ja tuumi, että hyväksi onneksi yö
oli kyllin pimeä salaamaan hänen noloutensa.
Kaikki oli nyt lopussa, eikä hän enää yrittänyt. Hän oli jälleen
vaiti, liikkumatta ja kunnioittava, ikäänkuin olisi ollut kirkossa;
pelkäsi hengittääkään ja tekeytyi niin pieneksi kuin lapsi.
Mutta vähitellen ja vastoin hänen tahtoaankin valtasi outo tunnelma
kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa.
Kajoamatta näihin viehättäviin naisiin hän kuitenkin oli
kosketuksissa heihin, näkemättä heitä hän näki kuitenkin. Vähitellen
tottuen olemaan heidän likellään hän tunsi ikäänkuin hitunen heidän
olentoaan sulaisi yhteen hänen omansa kanssa. Hän olisi tahtonut
mistä hinnasta hyvänsä virittää keskustelun uudestaan, mutta ei enää
uskaltanut, sillä hän pelkäsi lausuvansa jotakin tyhjänpäiväistä,
vaikka juuri hän matkalle lähtiessä ei viitsinyt hellittää kieleltään
edes yksinkertaisia seurustelusanoja. Nyt häntä peloitti esiintyä
hölmönä tai julkeana näiden naisten edessä, joille tuntia aikaisemmin
luuli osoittavansa suuren kunnian suomalla heille almuksi yhden
louisdorin ja kohteliaan sanan.
Sanalla sanoen, niinkuin kaikkien myötätuntojen selityksenä tässä
elämässä on parahiksi kosketuksiin joutuneiden elinväreiden
sopusuhta, niin sai mahtava magneettivoima, lähtien hajuaineista
ja näiden kolmen sattumalta yhteen osuneen henkilön nuorekkaasta
lämmöstä, valtoihinsa nuoren miehen ja laajensi hänen ajatuspiiriään
ja sydäntään.
Niin syntyvät, elävät ja kuolevat joskus muutamassa silmänräpäyksessä
totisimmat, suloisimmat, leimuavimmat intohimot. Ne viehättävät,
koska pian häipyvät; niissä on voimaa, koska niitä pidätetään.
Upseeri ei enää virkkanut sanaakaan. Naiset puhuivat keskenään
kuiskaten.
Mutta kun nuoren miehen korva yhä oli varuillaan, kuuli hän joitakin
irrallisia sanoja, joiden merkityksen luuli käsittävänsä. Niinpä hän
kuuli:
"Myöhäinen aika... portit... tekosyynä retkeen..."
Vaunut pysähtyivät taas.
Tällä kertaa ei syynä ollut kaatunut hevonen tai särkynyt pyörä.
Kolme tuntia kovasti ponnisteltuaan kelpo ajuri oli saanut
käsivartensa lämpenemään, tai hevosensa vaahtoamaan, ja saapunut
Versaillesiin, jonka pitkät, synkät ja autiot puistokadut muutamien
härmästä valjenneiden lyhtyjen punertavassa loisteessa näyttivät
mustien, lihattomien haamujen kaksoiskulkueelta.
Nuori mies tajusi, että nyt oltiin perillä. Mikä taikavoima oli ajan
niin pian kuluttanut?
Ajuri kumartui etuakkunaan ja ilmoitti:
"Nyt, herra, ollaan Versaillesissa."
"Minne on ajettava, hyvät naiset?" kysyi upseeri.
"Paraatikentälle."
"Paraatikentälle!" huusi nuori mies ajurille.
"Vai pitää ajaa Paraatikentälle, niinkö?" tiedusti vielä ajuri.
"Tietysti, kun kerran kuulit."
"Kai sitten heltiää vähän juomarahaa", sanoi auvergnelainen
virnistäen.
"Aja nyt vain."
Piiska läjähteli jälleen.
"Täytyy minun kai sittenkin puhua", ajatteli upseeri. "Muuten minua
pidetään tyhmänä, kun ensin olen esiintynyt julkeana."
"Hyvät naiset", sanoi hän vielä epäröiden, "nyt olette perillä."
"Teidän jalomielisellä avullanne."
"Kylläpä teillä onkin ollut meistä vaivaa!" lisäsi nuorempi nainen.
"Mitä vielä! Sitä en osaisi ajatellakaan."
"Mutta me emme sitä koskaan unohda. Pyydän nyt, että saamme tietää
nimenne."
"Nimeni?"
"Sitäkin kysymme jo toista kertaa. Ottakaa huomioonne!"
"Varmaankaan ette aio meille lahjoittaa yhtä louisdoria, vai mitä?"
"Jos asiaa katsotte siltä kannalta", vastasi upseeri hieman
närkästyneenä, "niin alistun. Minä olen kreivi de Charny ja muuten,
kuten olette jo huomannut, upseeri kuninkaallisessa laivastossa."
"Charny!" toisti vanhempi naisista sellaisella äänenpainolla kuin
tarkoittaisi: Hyvä on, sen panen muistiini.
"Georges, Georges de Charny", lisäsi upseeri.
"Georges", mutisi nuorempi nainen.
"Ja asuntonne?"
"Prinssihotelli Richelieun kadulla."
Samassa vaunut pysähtyivät.
Vanhempi naisista aukaisi itse vasemmanpuolisen oven ja hypähti
sukkelasti maahan ojentaen kätensä nuoremmalle.
"Mutta", huudahti nuori mies aikoen myös astua vaunuista, "hyvät
naiset, sallinettehan minun tarjota teille käsivarteni; vielä ette
ole kotona eikä Paraatikenttä ole mikään asunto."
"Älkää liikahtako", kielsivät molemmat naiset yhteen ääneen.
"Mitä, enkö saa paikaltani liikahtaa?"
"Ette, pysykää vaunuissa."
"Mutta eihän teidän sovi yksinänne kävellä yöllä tämmöisellä ilmalla!"
"Vai niin! Ensin te melkein kieltäydyitte tekemästä mieliksemme,
mutta nyt tahdotte väkisinkin olla liian kohtelias!" vastasi vanhempi
nainen leikillisesti. "Mutta ajatelkaahan!"
"Ei tässä ole ajattelemista. Pysykää loppuun asti kohteliaana ja
uskollisena ritarina. Kiitos, herra de Charny, kiitämme sydämen
pohjasta, ja koska olette, niinkuin juuri sanoin, kohtelias ja
uskollinen ritari, emme vaadi teiltä edes kunniasanaa."
"Kunniasanaa mistä?"
"Siitä, että suljette vaunujen oven ja käskette ajamaan takaisin
Pariisiin. Sen kai teette katsomatta edes minne päin menemme."
"Olette oikeassa, hyvät naiset, eikä siihen tarvita lupaustani.
Ajuri, ajetaan nyt takaisin!"
Ja samalla upseeri pisti ajurin leveään kouraan toisen louisdorin.
Kelpo auvergnelainen ihan hätkähti ilosta.
"Kas hemmettiä", sanoi hän, "nyt saavat hevoset nikahtua, jos mieli
tekee."
"Sen kyllä uskon, onhan niistä maksettu", mutisi upseeri.
Vaunut pyörivät nopeasti pois. Pyörien ratinaan häipyi nuoren miehen
nautinnonhimoinen huokaus, sillä tämä hekumoitsija oli heittäytynyt
pitkälleen niille kahdelle patjalle, jotka vielä tuntuivat
lämpöisiltä kahden tuntemattoman kaunottaren istumisesta.
Sillä välin naiset pysyivät paikallaan, kunnes ajoneuvot olivat
kadonneet näkyvistä, ja lähtivät sitten astumaan linnaa kohti.