Jeanne de la Motten ensi huolena, voidessaan säädyllisesti taas
kohottaa katseensa, oli tarkastaa, millaisten ihmisten kanssa hän nyt
joutui tekemisiin.
Vanhempi tulijoista saattoi, kuten olemme maininneet, olla
kolmenkymmenen tai kahdenneljättä ikäinen; hän oli huomattavan
kaunis, vaikka hänen piirteissään kaikkialla ilmenevä kopeus tietysti
riisti kasvoilta osan sitä viehätystä, joka niissä olisi voinut olla.
Näin ainakin Jeanne päätteli siitä vähästä, mitä sai nähdä vieraan
kasvoja.
Vieras näet oli, valiten mieluummin nojatuolin kuin sohvan, asettunut
kauas lampunvalosta, istuen nurkassa, ja venyttänyt otsansa eteen
huppukauluksen reunaa niin, että se heitti varjoa hänen kasvoilleen.
Mutta pään ryhti oli niin ylpeä, katse niin vilkas ja niin
luonnollisesti avoin, että yksityispiirteitten ollessa piilossakin
tulijan saattoi kokonaisuuden nojalla huomata olevan kaunista ja
varsinkin ylhäistä sukua.
Hänen seuralaisensa, ainakin näyttäen vähemmän aralta, vaikka oli
neljää, viittä vuotta nuorempi, ei salannut todellista kauneuttaan.
Ihonvärin ja piirteitten puolesta ihailtavat kasvot; ohimot
paljastava hiuslaite, joka antoi soikeiden kasvojen esiintyä kaikessa
sulossaan; suuret sinisilmät, jotka olivat kirkkaan tyynet ja
samalla syvälle näkevät; miellyttävä suu, jolle luonto oli suonut
vilpittömyyden ja kasvatus ja seurustelu hienotunteisuuden; nenä,
jonka ei tarvinnut muotonsa vuoksi kadehtia mediciläistä Venusta. --
Kaikki tämä selvisi Jeannen nopealle silmäykselle. Harhaillen sitten
muihin yksityiskohtiin kreivitär saattoi havaita, että nuoremmalla
naisella oli hienompi ja notkeampi vartalo kuin toisella, laajempi ja
ääriviivoiltaan uhkeampi povi ynnä pullea käsi, kun taas vanhemman
käsi oli jäntevä ja hieno.
Jeanne de Valois teki nämä huomiot muutamissa sekunneissa, siis
nopeammin kuin olemme ehtineet ne tässä luetella. Sitten hän kysyi
hiljaisella äänellä, mikä onnellinen seikka oli antanut aihetta
vieraiden tuloon. Nämä katsahtivat toisiinsa, ja vanhemman annettua
merkin vastasi nuorempi nainen:
"Rouva... olette kai naimisissa?"
"Minulla on, madame, kunnia olla kelpo aatelismiehen, kreivi de la
Motten puoliso."
"No niin, rouva kreivitär, me olemme erään hyväntekeväisyyslaitoksen
johtajattaria. Meille on teidän tilastanne kerrottu semmoista, mikä
herättää osanottoa, ja senvuoksi olemme halunneet saada tarkkoja
lisätietoja teistä ja oloistanne."
Jeanne viivytteli vastausta hetkisen.
"Hyvät rouvat", lausui hän huomaten toisen vieraan olevan varuillaan,
"tuossa näette Henrik III:n muotokuvan. Hän oli esi-isäni veli, sillä
minä olen todellakin Valois-sukua, kuten teille lienee sanottu."
Ja nyt hän odotti uutta kysymystä luoden vieraisiinsa katseen, jossa
oli jonkinlaista ylpeätä nöyryyttä.
"Onko totta, kuten sanotaan, madame", kuului vanhemman naisen
vakava ja lempeä ääni, "että äitinne oli portinvartijana eräässä
Fontette-nimisessä talossa, lähellä Bar-sur-Seineä?"
Jeanne punastui tästä muistosta, mutta vastasi hämmentymättä:
"Se on totta, madame, äitini oli Fontette nimisen talon
portinvartija."
"Niinkö?" ihmetteli kysyjä.
"Ja kun äitini Marie Fossel oli harvinaisen kaunis", jatkoi Jeanne,
"rakastui häneen isäni ja nai hänet. Isäni puolelta minä olen
ruhtinaallista sukua. Madame, isäni kuului Saint-Remy de Valoisin
sukuun, polveutuen suoraan niistä Valoiseista, jotka ovat olleet
kuninkaina."
"Mutta kuinka olette joutunut näin hädänalaiseen tilaan, madame?"
tiedusti sama nainen, joka oli ennenkin kysynyt.
"Valitettavasti se on hyvinkin helppo käsittää."
"Minä kuuntelen."
"Ette voi olla tietämättä, että Henrik IV:n noustua valtaistuimelle,
jolloin kruunu siirtyi Valois-suvulta Bourboneille, vallasta
syöstyllä perheellä oli vielä muutamia jälkeläisiä, tosin jokseenkin
tuntemattomia, jotka kuitenkin epäämättä olivat samaa alkuperää kuin
nuo neljä niin onnettoman lopun saanutta veljestä."
Molemmat vieraat nyökkäsivät, ikäänkuin myöntämisen merkiksi.
"Nämä Valois-suvun jälkeläiset", jatkoi Jeanne, "jotka
huomaamattomina pelkäsivät herättävänsä uuden kuningasperheen
epäluuloa, vaihtoivat Valois-nimensä nimeen Remy erään maatilan
mukaan, ja tämännimisinä heitä tavataan sukuluettelossa Ludvig XIII:n
ajoista viimeisenedelliseen Valoisiin, isoisääni, saakka, joka
nähdessään kuningasvallan vakaantuneen ja entisen suvun joutuneen
unohduksiin ei enää katsonut olevan syytä riistää itseltään ainoata
perintöään, mainehikasta nimeä. Hän siis otti jälleen nimen Valois,
pysyen sennimisenä kaukana maaseudulla, tuntematonna ja köyhyydessä,
eikä Ranskan hovissa kukaan kuvitellut, että syrjässä valtaistuimen
loisteesta yhä oleskeli Ranskan entisten, ellei kuuluisimpien, niin
ainakin kovaonnisimpien kuningasten jälkeläinen."
Tähän Jeanne pysähtyi. Hän oli puhunut kaunistelematta ja
liioittelematta, johon seikkaan kuulijat panivat huomiota.
"Varmaankin teillä on todisteenne hyvässä kunnossa, madame", sanoi
vanhempi vieraista lempeästi, luoden tarkkaavan katseen siihen, joka
sanoi itseään Valoisien jälkeläiseksi.
"Oi, madame", vastasi tämä katkerasti hymyillen, "todisteista ei ole
puutetta. Isäni toimitti ne täyteen kuntoon ja kuollessaan, jätti ne
kaikki minulle, kun ei muuta perintöä ollut, mutta mitä etua siitä
on, vaikka voikin näyttää toteen tarpeettoman tai sellaisen totuuden,
jota ei kukaan tahdo tunnustaa?"
"Isänne on siis kuollut?" kysyi nuorempi vieras.
"Niin on, surullista kyllä."
"Maaseudullako?"
"Ei, madame."
"Siis Pariisissa?"
"Niin."
"Tässäkö asunnossa?"
"Ei, madame; isäni, parooni de Valois, kuningas Henrik III:n veljen
jälkeläinen, kuoli kurjuuteen ja nälkään."
"Mahdotonta!" huudahtivat vieraat yhtaikaa.
"Eikä täällä", jatkoi Jeanne, "ei tässä köyhässä kodissa, ei omassa
vuoteessaan, kuinka kehno se liekään ollut, vaan viheliäisimpien,
onnettomimpien vierustoverina. Isäni kuoli Pariisin Hôtel-Dieussä."
[Köyhäinsairaala. -- _Suom._]
Molemmat vieraat päästivät hämmästyksen huudon, jossa kuului kauhua.
Mielissään vaikutuksesta, jonka oli aikaansaanut taitavalla
esityksellään ja tämän loppuponnella, Jeanne pysyi liikkumatta,
silmät maahan luotuina ja käsi riipuksissa.
Vanhempi tulijoista tarkasteli häntä kiinteästi ja älykkäästi, mutta
kun ei havainnut tässä niin yksinkertaisessa ja luonnollisessa
murheessa mitään veijauksen tai halpamaisuuden tapaista, alkoi hän
taas puhua:
"Kertomuksestanne päättäen, madame, teillä on ollut kovin suuria
suruja, ja varsinkin isänne kuolema..."
"Voi, jos kertoisin teille, madame, elämäni vaiheet, niin
huomaisitte, ettei isäni kuolema ollut suurimpia surujani."
"Kuinka, madame, onko teistä siis isän menettäminen vähempiä
murheita?" ihmetteli vieras ankaran näköisenä rypistäen
kulmakarvojaan.
"On, madame, ja tämän sanoessani puhun kuitenkin hellänä tyttärenä.
Sillä kuollessaan isäni pääsi kaikista onnettomuuksista, jotka häntä
täällä maan päällä vainosivat ja yhä vainoavat hänen kovaonnista
perhettään. Murehtiessani hänen kuolemaansa tunnen siis tavallaan
iloa siitä ajatuksesta, että isäni on pelastunut ja ettei kuninkaiden
jälkeläisen enää tarvitse leipäänsä kerjätä!"
"Leipäänsä kerjätä!"
"Niin, sen sanon häpeämättä, sillä onnettomuuksistamme ei voi syyttää
isääni eikä minua."
"Mutta entä äitinne?"
"Yhtä suoraan, kuin juuri sanoin teille kiittäväni Jumalaa siitä,
että hän kutsui luokseen isäni, voin lausua pahoittelevani, että
Jumala on jättänyt äitini elämään."
Vieraat silmäilivät toisiaan, melkein väristen näin oudosta
puhetavasta.
"Olisiko epähienoa, madame, pyytää teiltä tarkempaa selontekoa
kovaonnisesta elämästänne?" kysyi vanhempi nainen.
"Epähienoa olisi minun puoleltani, jos väsyttäisin teitä
luettelemalla kärsimyksiä, jotka eivät mitenkään voi kiinnittää
mieltänne."
"Minä kuuntelen teitä", lausui majesteettisesti vanhempi vieras,
johon nuorempi samassa loi varoittavan silmäyksen.
Rouva de la Motte oli myös hämmästyen huomannut, että toisen naisen
äänessä oli käskevä sointu.
"Niin, minä kuuntelen siis", uudisti vieras hillitymmin, "jos
tahdotte olla niin hyvä ja kertoa."
Ja tahtomattaankin tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen,
joka epäilemättä johtui vihantunteesta, siirteli näin puhunut nainen
hartioiden hytistessä jalkojaan, joita kosketus kylmään kivilattiaan
jäädytti. Silloin nuorempi sysäsi hänen eteensä nojatuolinsa alla
olevan jonkinlaisen jalkamaton, mutta tämä huomaavaisuus sai häneltä
osakseen nuhtelevan katseen.
"Pitäkää matto itseänne varten, sisar, te olette minua arempi."
"Anteeksi, madame", sanoi kreivitär de la Motte, "olen äärettömästi
pahoillani siitä, että vilustutte, mutta puut ovat viimeksi
taas kallistuneet kuudella livrellä, niin että ne nyt maksavat
seitsemänkymmentä livreä kuorma, ja minun varastoni loppui jo viikko
sitten."
"Lausuitte äsken, madame", palasi jälleen asiaan vanhempi vieras,
"olevanne pahoillanne siitä, että teillä on äiti."
"Niin, sellainen herjaus kaipaa tietysti selitystä, eikö niin,
madame?" vastasi Jeanne. "Ja selityksen saattekin, koska olette sitä
halunnut."
Kreivittäreltä kysynyt nyökäytti päätään myöntävästi.
"Minulla on jo ollut kunnia teille sanoa, madame, että isäni otti
vaimokseen alempisäätyisen naisen."
"Niin, hän nai portinvartijansa."
"Aivan niin. Äitini, Marie Fossel, jonka olisi pitänyt olla ylpeä ja
kiitollinen näin osoitetusta kunniasta, rupesi kuitenkin tuottamaan
isälleni turmiota, mitä ei ollutkaan vaikea toteuttaa, hän kun tahtoi
sillä vähällä, mitä hänen puolisonsa omisti, tyydyttää ylellisiä
halujaan. Saatuani isäni myymään viimeisenkin maapalansa hän
uskotteli isälleni, että tämän oli lähdettävä Pariisiin vaatimaan
itselleen nimensä mukaisia oikeuksia. Helppo oli viekoitella isäni,
joka kenties myös luotti kuninkaan oikeudenmukaisuuteen. Hän siis
saapui tänne muutettuaan rahaksi omaisuutensa pienet jätteet."
-- Paitsi minua oli vanhemmillani vielä poika ja toinen tytär. Poika,
yhtä onneton kuin minä, viettää mitätöntä elämää armeijassa, sen
alimmilla asteilla; sisarparkani jätettiin hyljättynä lähtöpäivän
aattoiltana kumminsa, erään maalaisen, talon edustalle.
-- Matka vei sen pienen rahamäärän, mikä meille oli jäänyt. Isäni
nääntyi tehdessään turhia ja hyödyttömiä anomuksia. Tuskin häntä
edes näki kotona, missä hän kurjuutta mukanaan tuoden tapasi vain
kurjuutta. Hänen poissa ollessaan äiti, joka tarvitsi uhria, purki
häijyyttään minua vastaan. Aluksi hän moitti minua siitä, että nautin
ruuasta osan. Vähitellen pidin parempana syödä vain leipää tai
olla ihan syömättä kuin istuutua kurjaan pöytään. Mutta äidiltäni
ei puuttunut aiheita rangaistuksiin: pienimmästäkin hakauksesta,
sellaisesta, josta toinen äiti olisi vain hymähtänyt, minun äitini
löi minua. Luullen minua auttavansa jotkut naapurit ilmaisivat
isälle, kuinka pahasti minua kohdeltiin. Isä koki minua puolustaa
äitiäni vastaan, mutta ei käsittänyt, että hänen suojeluksensa teki
hetkellisestä vihollisestani ikuisen syöjättären. Valitettavasti en
osannut isääni neuvoa omaksi edukseni, kun olin liian nuori, liian
lapsellinen. Osakseni tuli tuska, siinä kaikki.
-- Isäni sairastui, niin että hänen oli pakko pysyä aluksi kotona,
sitten vuoteessa. Silloin minut vietiin ulos isäni huoneesta, koska
muka väsytin häntä enkä voinut hillitä liikkumishaluani, joka on
lapsessa luonnollinen. Ja kun olin poissa hänen huoneestaan, jouduin
taas äitini varaan. Hän opetti minulle erään lauseen päntäten sitä
päähäni iskuilla ja mustelmilla; kun sitten osasin ulkoa tuon
nöyryyttävän lauseen, jota vaistomaisesti en tahtonut muistaa, -- kun
silmäni olivat itkusta punaiset, talutti hän minut alas portille, ja
kun kadulle ilmestyi joku hyvinpuettu henkilö, sysäsi äitini minut
häntä kohti käskien toistamaan hänelle saman lauseen, ellen tahtoisi
saada selkääni, niin että kuolisin.
"Voi hirveätä!" kuiskasi nuorempi vieras.
"Mikä lause se oli?" kysyi vanhempi nainen.
"Se kuului näin", selitti Jeanne. "Hyvä herra, säälikää pientä
orpotyttöä, jonka esi-isä on ollut Henri de Valois."
"Hyi sentään!" huudahti vanhempi vieraista inhosta käännähtäen.
"Mitä tuo lause vaikutti niihin, joiden puoleen te käännyitte?" kysyi
nuorempi nainen.
"Jotkut kuuntelivat ja armahtivat minua", vastasi Jeanne. "Toiset
suuttuivat ja uhkasivat. Toiset taas olivat niin hyväsydämisiä, että
varoittivat minua, koska muka olin suuressa vaarassa, jos tuommoinen
lause joutuisi viranomaisten korviin. Mutta minä tunsin vain yhden
vaaran -- sen, että olisin äidille tottelematon. Minussa oli vain
yksi pelko -- se, että saisin selkääni."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Ah, madame, äitini toivo toteutui. Minä toin kotiin hiukan rahaa,
ja isäni sai nähdä edes muutamaksi päiväksi lykkääntyvän sen kauhean
muutoksen, joka häntä odotti: sairaalaan joutumisen."
Vanhemman vieraan piirteet kiristyivät, ja nuoremman silmiin tuli
kyyneliä.
"Vaikka tämä inhottava ammatti tuotti isälle hiukan lievitystä, nousi
mieleni sitä vastaan lopulta kapinaan. Eräänä päivänä en enää juossut
ohikulkijani perässä vaivaamassa heitä tavallisella lauseellani, vaan
istuuduin kadunkulmaan suojakiven juurelle, pysyen siinä osan päivää
kuin menehtyneenä. Illalla palasin kotiin tyhjin käsin. Äiti löi
minua niin, että seuraavana päivänä makasin sairaana. Silloin olivat
isältäni kaikki keinot lopussa, ja hänet täytyi viedä Hôtel Dieuhön,
jossa hän kuoli."
"Kauhea kertomus!" mutisivat molemmat vieraat.
"Mitä sitten teitte, kun isänne oli kuollut?" kysyi nuorempi nainen.
"Jumala armahti minua. Kun isä-parkani kuolemasta oli kulunut noin
kuukausi, katosi äitini rakastajansa, erään sotamiehen kanssa jättäen
meidät, veljeni ja minut, oman onnemme nojaan."
"Jäitte orvoiksi!"
"Voi, madame, aivan toisin kuin muut lapset, me olimme orpoja
vain niin kauan, kuin meillä oli äiti. Julkinen hyväntekeväisyys
alkoi pitää meistä huolta. Mutta kun kerjuu oli meistä inhottavaa,
kerjäsimme vain sen verran kuin tarvitsimme. Jumala on käskenyt
kaikkien luotujensa elää."
"Valitettavasti!"
"Mitä teille vielä kertoisin, madame? Kerran minulla oli onni
kohdata vaunut, jotka hitaasti nousivat rinnettä ylös Saint-Marcelin
etukaupungissa; takana seisoi neljä lakeijaa; vaunuissa istui kaunis,
vielä nuori nainen; ojensin häntä kohti käteni, ja hän kyseli
minulta; vastaukseni ja nimeni herättivät hänessä kummastusta, sitten
epäilystä. Annoin hänelle osoitteeni ja tietoja. Jo päivää myöhemmin
hän tiesi, etten ollut valehdellut. Hän otti meidät molemmat, veljeni
ja minut, huostaansa, sijoitti veljeni erääseen rykmenttiin ja minut
ompeluliikkeeseen. Näin pelastuimme molemmat nälkäkuolemasta."
"Eikö se nainen ollut rouva Boulainvilliers?"
"Juuri hän."
"Luullakseni hän on jo kuollut?"
"Niin on, ja hänen kuolemansa on taas syössyt minut kurjuuteen."
"Mutta hänen miehensä on vielä elossa ja rikas."
"Hänen miehensä on juuri syypää niihin kärsimyksiin, joita sain kokea
nuorena tyttönä, samoin kuin lapsena olin kärsinyt äitini vuoksi.
Suuremmaksi varttuneena lienen saanut hieman kauneutta; hän sen
huomasi ja tahtoi hyvistä töistään palkintoa, jota en hänelle suonut.
Näihin aikoihin rouva de Boulainvilliers kuoli, ja minä, joka olin
naitettu urhealle ja kelvolliselle sotilaalle, herra de la Mottelle,
jouduin miehestäni erilläni hyljätymmäksi kuin isäni kuoltua."
"Siinä on kertomus elämäni vaiheista, madame. Olen sitä lyhentänyt:
kärsimysten luetteleminen käy aina ikäväksi onnellisille, vaikka nämä
olisivat sääliväisiä, kuten te, hyvät rouvat, näytte olevan."
Tätä rouva de la Motten kertomuksen loppuosaa seurasi pitkä
äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi vanhempi tulijoista.
"Entä miehenne, mitä hän tekee?"
"Mieheni on Bar-sur-Auben varusväessä; hän palvelee santarmistossa
odotellen puolestaan parempia päiviä."
"Olette kai esittänyt anomuksia hoviin?"
"Olen kyllä."
"Eikö Valois-nimi, asianmukaisesti todistettuna, ole herättänyt
myötätuntoa?"
"En tiedä, madame, mitä tunteita nimeni lienee herättänyt, sillä
yhteenkään anomukseeni en ole saanut vastausta."
"Tottahan olette tavannut ministereitä, kuninkaan, kuningattaren?"
"En ketään. Kaikkialla turha yritys", vastasi rouva de la Motte.
"Mutta ettehän voi kerjuulla elää!"
"En, madame, siitä olen vieraantunut. Mutta..."
"Mutta mitä?"
"Voin kuolla nälkään kuten isäni."
"Onko teillä lapsia?"
"Ei, madame, ja jos mieheni saa surmansa kuninkaan palveluksessa,
pääsee ainakin hän kunnialla eroon kärsimyksistämme."
"Suokaa anteeksi, madame, että palaan erääseen kohtaan -- voitteko
esittää päteviä todisteita sukuperästänne?"
Jeanne nousi, penkoi eräästä lipastosta ja otti esille muutamia
papereita, jotka antoi kysyjälle. Mutta tahtoen käyttää hyväkseen
sitä hetkeä, jolloin vieras asiakirjoja tutkiakseen lähestyisi
valoa ja täysin paljastaisi kasvonsa, ilmaisi Jeanne tarkoituksensa
kiertämällä lampunsydäntä korkeammalle, jotta olisi parempi lukea.
Silloin vieras, ikäänkuin valo rasittaisi hänen silmiään, käänsi
selkänsä lamppuun ja siis rouva de la Motteen päin. Siinä asennossa
hän tarkoin luki ja vertaili papereita yksitellen.
"Mutta, madame", sanoi hän, "tässä on vain jäljennöksiä enkä näe
ainoatakaan alkuperäistä todistusta."
"Alkuperäiset asiakirjat ovat talletettuina varmaan paikkaan, ja minä
toisin ne nähtäväksi..."
"Jos siihen olisi tärkeä syy?" sanoi vieras hymyillen.
"Varmaankin on se syy tärkeä, joka minulle toimittaa kunnian nähdä
teidät luonani, mutta ne asiakirjat, joista nyt on puhe, ovat minulle
niin suuriarvoisia, että..."
"Ymmärrän. Niitä ette voi jättää kelle hyvänsä oudolle."
"Ah, madame", huudahti kreivitär saatuaan nyt vilaukselta nähdä
suosijattarensa kunnioitustaherättävät kasvot, "minusta ei tunnu,
että te olette outo ihminen."
Ja heti hän kiireesti aukaisi toisen lipaston, laukaisi jousen avulla
esille salaisen laatikon ja otti siitä todistusten kantakirjat, jotka
oli huolellisesti kätketty Valois-suvun vaakunalla koristettuun
salkkuun.
Vieras rupesi niitä tutkimaan tarkkaavaisesti ja sanoi sitten:
"Olette oikeassa, nämä asiakirjat ovat täysin pätevät; kehoitan teitä
jättämään ne asianomaiseen virastoon."
"Ja mitä luulette minun niillä saavuttavan, madame?"
"Epäilemättä eläkkeen itsellenne ja virkaylennyksen herra de la
Mottelle, jos hän aatelismiehenä vähänkään omasta puolestaan osoittaa
kuntoa."
"Puolisoni on maineeltaan nuhteeton, madame, eikä ole sotilaana
koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan."
"Se riittää, madame", lausui vieras verhoten taas kasvonsa
näkymättömiin.
Rouva de la Motte tarkkasi huolestuneena jokaista hänen liikettään.
Hän näki vieraan penkovan taskuaan, ja sieltä tuli aluksi esille
se kirjailtu nenäliina, joka oli kasvoja verhonnut, kun reessä
kiidettiin pitkin bulevardia, ja sitten pieni, noin tuuman paksuinen
ja muutaman tuuman pituinen rahakäärö.
Hyväntekeväinen nainen laski käärön lipastolle sanoen:
"Hyväntekeväisyysseuran toimisto on valtuuttanut minut tarjoomaan
teille, madame, tämän vähäisen avustuksen, odottaessanne tuntuvampaa
apua."
Rouva de la Motte katsahti kääröön.
"Kolmen livren rahoja", ajatteli hän, "ainakin viisikymmentä,
ellei juuri sataa. Kas vaan, niin sitä meille taivaasta putoo
sataviisikymmentä tai ehkä kolmesataa livreä. Mutta sata ei mahtune
noin lyhyeen kääröön; ja viidellekymmenelle se on liian pitkä."
Hänen tehdessään näitä huomioita olivat molemmat vieraat siirtyneet
ulommaiseen huoneeseen, missä Clotilde torkkui tuolilla lähellä
kynttilää, jonka punertava ja suitsuava sydän kohosi juoksevan
talikerroksen keskeltä.
Kitkerä ja ellottava lemu tarttui vanhemman vieraan kurkkuun. Hän
pisti hätäisesti kätensä taskuun ja otti sieltä pienen pullon.
Mutta Jeannen huutaessa Clotildea nimeltä tämä heräsi ja tarttui
kynttilänpätkään molemmin kourin. Hän piti sitä ylhäällä kuin
valotornia, valaistakseen pimeitä portaita, vaikka vieraat estelivät
sanoen tukehtuvansa.
"Näkemiin asti, rouva kreivitär!" huusivat lähtijät ja riensivät
rappusia alas.
"Missä voin saada kunnian lausua teille kiitokseni, hyvät rouvat?"
kysyi Jeanne de Valois.
"Siitä saatte sanan", vastasi vanhempi vieras kiirehtien alaspäin
niin nopeasti kuin suinkin pääsi.
Ja pian heidän askeleensa häipyivät kuulumattomiin.
Rouva de Valois lähti takaisin huoneeseensa maltittomasti haluten
varmuutta, olivatko hänen arvelunsa rahakääröstä oikeita. Mutta hänen
astuessaan ensimmäisen huoneen lävitse kalahti hänen jalkaansa jokin
esine vierähtäen matolta, jota käytettiin tukkimaan eteisen oven ja
lattian välistä rakoa.
Kumartua, siepata esine, rientää lampun ääreen -- se oli kreivitär de
la Motten ensi ajatus.
Löydetty esine oli pyöreä, laakea, jokseenkin yksinkertaisesti
koristettu kultarasia. Sisässä oli muutamia pastilleja hyvänhajuista
suklaata. Mutta niin laakea kuin se olikin, saattoi heti havaita,
että siinä oli kaksinkertainen pohja, jonka salaista ponninta
kreivittären kesti jonkun aikaa hakea.
Viimein hän löysi pontimen ja painoi sitä. Heti tuli näkyviin naisen
muotokuva, joka säteili uljasta, majesteettisen ankaraa kauneutta
ja jolle saksalainen hiuslaite ja komea, ritarimerkin kaltainen
kaulanauha antoi hämmästyttävän vieraan näön.
Rasian kannessa oli kirjaimista M ja T yhteen sovitettu nimimerkki
laakerikruunun ympäröimänä.
Kun muotokuva muistutti äskeisen vieraan, rouva de la Motten
hyväntekijättären kasvoja, oletti hän sitä hänen äitinsä tai
isoäitinsä kuvaksi, ja myönnettävä on, että hän ensi kiireessä juoksi
portaille kutsumaan vieraita takaisin. Mutta juuri silloin kuului
portti sulkeutuvan.
Sitten hän riensi akkunan luo huutaakseen heille, koska oli liian
myöhäistä heitä enää tavoittaa. Mutta Saint-Clauden kadun päässä,
missä se päättyi Saint-Louisin katuun, hän saattoi vain nähdä
keveiden kääsien ajavan poispäin.
Kun kreivittärellä ei enää ollut toivoa saada suosijoitaan
kutsutuiksi takaisin, silmäili hän rasiaa uudestaan, päättäen
toimittaa sen Versaillesiin. Sitten hän tarttui rahakääröön, joka oli
laskettu lipastolle.
"Enpä erehtynyt", ajatteli hän; "siinä onkin vain viisikymmentä
kolikkoa."
Ja auki reväisty käärepaperi vierähti lattialle.
"Kultarahoja! Kahden louisdorin rahoja!" huudahti kreivitär.
"Viisikymmentä kappaletta! Kaksituhatta neljäsataa livreä!"
Hänen silmissään kuvastui mitä ahnein riemu, kun taas Clotilde,
lumottuna nähdessään enemmän kultaa kuin oli ikinä ennen nähnyt,
seisoi suu auki ja kädet ristissä.
"Sata louisdoria!" toisti rouva de la Motte. "Nuo naiset ovat siis
kovin rikkaita! Kyllä minä saan heidät selville!"