Ja jos katseltuaan sammunutta tulipesää ja haalistuneella keltaisella
kirjosilkillä verhotun vuoteen mitättömiä pumpuliuutimia tahtoo
tietää, mitä yhteyttä näillä muotokuvilla ja viidennen kerroksen
asujamilla on keskenään, ei tarvitse muuta kuin kääntyä pieneen
tammipöytään päin, jonka ääressä yksinkertaisesti puettu nainen,
nojaten vasempaan kyynärpäähänsä, tarkastelee useita suljettuja
kirjeitä ja tutkii niiden osoitteita.
Tämä juuri on se nainen, jota kuva esittää. Kolmen askeleen päässä
hänestä, puoleksi uteliaassa, puoleksi kunnioittavassa asennossa,
seisoo pieni kuusikymmenvuotias kamarineitsyt, puvultaan kuin Greuzen
maalaama duenna.
"Jeanne de Valois", ilmoitti nimikirjoitus. Mutta jos tämä
nainen todella oli Valois-sukua, kuinka sieti Henrik III,
nautiskelija-kuningas, röyhelökauluksinen hekumoitsija, kuvattunakaan
tämmöisen kurjuuden näkyä, kun asianomaisella henkilöllä ei
ainoastaan ollut häneen sukulaissuhde, vaan hänen nimensäkin?
Omasta puolestaan tämä viidennen kerroksen nainen ei suinkaan ollut
ristiriidassa sen alkuperän kanssa, josta väitti polveutuvansa.
Hänellä oli valkoiset, hienot kädet, joita hän välistä lämmitteli
pitäen käsivarsiaan ristissä, ja pienet, sievät, pitkulaiset jalat,
joissa oli yhä vieläkin keimailevat samettitohvelit ja joita hän koki
myös lämmitellä polkemalla kivilattiaa yhtä liukasta ja kylmää kuin
Pariisia peittävä jäätikkö.
Pohjatuulen vinkuessa ovien ja akkunoiden raoista kamarineitsyt
kohautti hartioitaan surullisesti ja katsahti kylmään tulisijaan.
Mitä taas tuli hänen emäntäänsä, hypisteli hän yhä kirjeitä ja luki
niiden osoitteita. Ja aina, kun oli tarkastanut jonkun osoitteen,
teki hän pienen laskelman.
"Rouva de Misery", mutisi hän, "hänen majesteettinsa ensimmäinen
puvustonhoitajatar. Siltä taholta sopii odottaa vain kuusi
louisdoria, sillä minulle on jo ennenkin annettu."
Ja hän huokaisi.
"Rouva Patrix, hänen majesteettinsa kamarineitsyt, kaksi louisdoria."
"Herra d'Ormesson, puheillepääsy."
"Herra de Calonne, neuvo."
"Herra de Rohan, käynti luonani. Ja että hän tuleekin, siitä pidämme
huolta", lisäsi nuori nainen hymyillen.
"Meillä on siis", jatkoi hän samalla yksitoikkoisella äänellä, "ensi
viikon kuluessa taattuja tuloja kahdeksan louisdoria." Nyt hän
kohotti päätään.
"Clotilde", sanoi hän, "niistäkää tuota kynttilää." Eukko totteli ja
asettui taas paikalleen, vakavana ja tarkkaavaisena.
Tämäntapainen tutkistelu, joka kohdistui nuoreen naiseen, näkyi tätä
väsyttävän.
"Katsokaapa, hyvä ihminen", sanoi hän, "eikö olisi jäljellä
vahakynttilän pätkää, ja antakaa se minulle. Minä en siedä
talikynttilän valoa."
"Ei ole enää", vastasi eukko.
"Hakekaa nyt kuitenkin."
"Mistä?"
"Eteisestä."
"Siellä on hyvin kylmä."
"Mutta kuuletteko, juuri soi ovikello", huomautti nuori nainen.
"Rouva erehtyy", selitti itsepintainen eukko.
"Minusta tuntui, kuin soitettaisiin, Clotilde."
Nähdessään eukon vastustelevan hän antoi perään hiljakseen nuristen,
kuten ainakin henkilöt, jotka ovat jostakin syystä päästäneet
alaisensa anastamaan liiallisia oikeuksia.
Sitten hän taas syventyi laskelmiinsa.
"Kahdeksan louisdoria, joista olen kolme velkaa tässä korttelissa."
Tarttuen kynään hän kirjoitti:
"Kolme louisdoria... Viisi luvattu de la Mottelle, jotta hänen kävisi
mahdolliseksi elää Bar-sur-Aubessa. -- Miesparka! Avioliitostamme hän
ei ole rikastunut, mutta malttakaamme!"
Ja jälleen hän hymyili, tällä kertaa katsellen kasvojaan muotokuvien
välisessä kuvastimessa.
"Ja sitten", jatkoi hän, "matkat Versaillesista Pariisiin ja
Pariisista Versaillesiin, yksi louisdor."
Tämän uuden erän hän merkitsi menojen sarekkeeseen.
"Ja sitten viikon elanto, yksi louisdor."
Tämänkin hän kirjoitti muistiin.
"Puvustoon, ajoihin, juomarahoihin ovenvartijoille niissä aloissa,
missä käyn anomassa: neljä louisdoria. Onko tässä nyt kaikki?
Lasketaan yhteen."
Mutta kesken yhteenlaskuaan hän pysähtyi.
"Ovelle soitetaan, kuuletteko?"
"Ei, madame", vastasi eukko paikalleen kohmettuneena. "Ei meille
soiteta, vaan alemmas, neljänteen kerrokseen."
"Neljä, kuusi, yksitoista, neljätoista louisdoria: kuutta vähemmän,
kuin tarvitaan, ja vielä on uudistettava koko vaatevarasto ja
maksettava tuolle vanhalle hölmölle, jotta hänestä pääsisi eroon."
Sitten hän äkkiä huudahti suuttuneena:
"Mutta sanoinhan, että joku soittaa. Kuuletteko?"
Tällä kertaa olisi huonokuuloisinkin myöntänyt, että ulkoakuuluva
pyyntö oli täysin ymmärrettävä; kiivaasta kiskomisesta soittokello
ihan vavahteli sopessaan ja kilisi niin kauan, että kieli iski kellon
kupuun ainakin tusinan kertaa.
Tällä välin ja vihdoinkin liikahtaneen eukon rientäessä eteiseen
korjasi hänen emäntänsä vikkelästi kuin orava pöydältä kirjeet ja
paperit, työnsi ne kaikki laatikkoon ja kiireesti silmäiltyään, oliko
huoneessa kaikki kunnossa, istuutui sohvalle sovittaen asentonsa
nöyräksi ja murheelliseksi, kuten ainakin kärsivä, mutta kohtaloonsa
alistunut ihminen.
Mutta sanokaamme kohta, että vain jäsenet lepäsivät. Vilkas, levoton,
valpas silmä tiedusteli kuvastimelta, jossa näkyi ulko-ovi, ja
väijyvä korva valmistui käsittämään pienemmänkin äänen.
Kamarineitsyt avasi oven, ja eteisessä kuului mutistavan muutamia
sanoja.
Sitten lausui raikas ja miellyttävä, samalla myös päättäväinen ääni
nämä sanat:
"Täälläkö kreivitär de la Motte asuu?"
"Kreivitär de la Motte de Valois, niinkö?" toisti Clotilde honottaen.
"Niin, juuri sama. Sanokaapa, hyvä eukko, onko rouva de la Motte
kotona?"
"On, madame. Hän on liian huonovointinen voidakseen mennä
kaupungille."
Tämän keskustelun aikana, josta ei ainoakaan tavu ollut mennyt
sairaaksi mainitulta henkilöltä hukkaan, oli hän kuvastimesta
nähnyt, että Clotilden puhutteli nainen, joka ulkoasusta ja muusta
päättäen kuului yhteiskunnan yläluokkaan. Kohta hän siirtyi sohvalta
nojatuoliin, jättääkseen vieraalle kunniapaikan.
Vaihtaessaan istumapaikkaa hän ei voinut huomata, että vieras oli
kääntynyt rappusille päin ja sanonut varjoon jääneelle toiselle
henkilölle:
"Voitte tulla sisään, madame, täällä hän asuu."
Ovi suljettiin, ja ne molemmat naiset, joiden kuulimme kysyvän tietä
Saint-Clauden kadulle, olivat nyt kreivitär de la Motte de Valoisin
asunnossa.
"Kenet minun pitää ilmoittaa kreivittärelle?" kysyi Clotilde
valaisten kynttilällä naisten kasvoja uteliaasti, vaikka tosin
kunnioittavasti.
"Ilmoittakaa eräs nainen hyväntekeväisyysseurasta", vastasi vanhempi
tulijoista.
"Pariisista?"
"Ei; Versaillesista."
Clotilden jäljestä astuen vieraat joutuivat valaistuun huoneeseen
juuri sillä hetkellä, kun Jeanne de Valois vaivaloisesti nousi
nojatuolistaan tervehtiäkseen vieraita erittäin kohteliaasti.
Clotilde siirsi lähemmäs molemmat muut nojatuolit, jotta tulijat
saisivat valita istumapaikkansa, ja vetäytyi eteiseen harkitsevan
hitaasti, mistä saattoi aavistaa hänen aikovan oven takana kuunnella
nyt alkavaa keskustelua.