Joko olemme liiaksi luottaneet lukijan muistiin taikka voimme
toivoa hänen jo tuntevan tämän Saint-Clauden kadun, joka idässä
rajoittuu bulevardiin ja lännessä Saint-Louisin katuun; hän onkin jo
nähnyt monen niistä henkilöistä, jotka ovat esiintyneet tai vasta
esiintyvät tässä kertomuksessa, kulkevan sitä katua toiseen aikaan,
silloin näet, kun suuri fysiikantutkija Josef Balsamo asui Siellä
Lorenza-tietäjättärensä ja Althotas-mestarinsa kanssa.
Vuonna 1784, kuten 1770, jolloin ensi kerran veimme sinne lukijamme,
Saint-Clauden katu oli kunniallinen katu, tosin heikosti valaistu,
jokseenkin likainen, sekin myönnettäköön; lisäksi melkein vailla
liikettä, vähän rakennettu ja vähän tunnettu. Mutta sillä oli
pyhimyksen nimi ja kadun arvo Maraisin kaupunginosassa, ja
semmoisenaan se tarjosi niissä kolmessa, neljässä talossa, jotka
olivat varsinaisesti asuttavina, suojaa monille köyhille koroillaan
eläjille, monille köyhille kauppiaille ja monille pelkästään
köyhille, joita ei seurakunnan henkiluetteloissa muistettu.
Paitsi näitä kolmea, neljää taloa oli vielä bulevardin kulmassa
komeannäköinen rakennus, josta Saint-Clauden katu olisi voinut
ylpeillä kuin ylimyksen hotellista; mutta tämä rakennus, jonka
korkeat akkunat olisivat juhlapäivinä voineet pihamuurin ylitse
valaista koko kadun pelkällä kynttiläkruunujensa heijastuksella,
pysyi pimeimpänä, äänettömimpänä ja suljetuimpana koko korttelin
taloista.
Sen portti ei koskaan auennut, nahkatyynyillä umpeen sullotuissa
akkunoissa oli kaihdinten joka säleessä, ulkoluukkujen joka listassa
tomukerros, jonka iän fysiologi tai geologi olisi arvioinut ainakin
kymmeneksi vuodeksi.
Joskus lähestyi ajoporttia joku joutilas ohikulkija, joku utelias tai
naapuri tirkistääkseen isosta avaimenreiästä hotellin sisäpuolelle.
Silloin hän ei nähnyt muuta kuin ruohotukkoja kivien lomissa, hometta
ja sammalta pihan paasilla. Toisinaan astuskeli joku suunnattoman
iso rotta, tämän hyljätyn asunnon itsevaltias, tyynesti pitkin
pihaa pujahtaakseen kellareihin, vaikkei sen tarvinnut olla niin
vaatimaton, kun sen käytettävinä olivat kaikki mukavat salit ja
kamarit, jonne ei yksikään kissa päässyt sitä häiritsemään.
Jos tirkistäjänä oli ohikulkija tai muu utelias, jatkoi hän matkaansa
saatuaan omalta osaltaan todetuksi, että tämä hotelli oli autio.
Mutta jos sinne sattui joku naapuri, joka välitti rakennuksesta
enemmän, viipyi hän melkein aina niin kauan tähystämässä, että
hänen viereensä ilmestyi toinen naapuri samanlaisen uteliaisuuden
houkuttamana, ja silloin tavallisesti sukeutui heidän keskensä
puhelu, joka kävi seuraavaan suuntaan:
"Naapuri", virkkoi paikalle saapunut sille, joka tirkisteli, "mitä te
näette siellä kreivi de Balsamon talossa?"
"Naapuri", vastasi tirkistelijä toiselle, "minä näen rotan."
"Kah, antakaas minunkin katsoa."
Ja toinen utelias sovitti vuorostaan silmänsä reiän kohdalle.
"Näittekö sen?" kysyi väistynyt naapuri.
"Kyllä minä näen sen. Onpa se lihonut!"
"Niinkö luulette?"
"Siitä olen ihan varma."
"Kai se on lihonut, kun ei sitä mikään häiritse."
"Ja sanottakoon mitä hyvänsä, mutta varmaankin on talossa vielä
jäljellä makupaloja."
"Makupaloja, niinkö?"
"Niin juuri, totta vie! Herra de Balsamo katosi niin kiireesti, että
häneltä edes jotakin unohtui."
"Mutta kuulkaapa, naapuri, kun talo on puoleksi palanut, mitä sinne
oikeastaan unohtuisi?"
"Se on totta, voisitte hyvinkin olla oikeassa."
Ja vielä kerran katseltuaan rottaa he erosivat kauhuissaan
siitä, että olivat niin paljon puhuneet niin salaperäisestä ja
arkatuntoisesta asiasta.
Siitä saakka, kun tämä talo tai paremmin sanoen sen osa oli palanut,
oli Balsamo todellakin ollut kadoksissa; taloa ei oltu kertaakaan
korjattu, vaan oli jätetty asumattomaksi.
Jättäkäämme tämä vanha hotelli kolkkona ja kosteana ylenemään yön
pimeyteen, parvekkeet lumen peitossa ja katto liekkien uurtamana,
jos kohta emme tahtoneet sitä sivuuttaa hetkiseksi pysähtymättä
kuin vanhan tutun eteen. Astuen sitten kadun poikki oikealle päin
katselkaamme kapeata ja korkeata taloa, joka rajoittuen paksun muurin
ympäröimään pieneen puutarhaan kohoaa harmaansinistä taivasta kohti
kuin korkea, valkoinen torni.
Tämän talon harjalla ylenee savupiippu kuin ukkosenjohdatin, ja juuri
sen kohdalla tuikkii korkeudessa loistava tähti.
Ylin kerros häipyisi näkymättömänä avaruuteen, ellei valonsäde
punaisi kahta etusivun kolmesta akkunasta. Muut kerrokset ovat
synkkiä ja pimeitä. Joko vuokralaiset nukkuvat? Säästävätkö he
peittojen alle ryömineinä kynttilöitä ja puita, jotka tänä vuonna
ovat niin kalliita? Ainakaan eivät nuo neljä huonekertaa anna mitään
elon merkkiä, kun taas viides kerros ei ainoastaan elä, vaan vielä
lisäksi säteilee aika pirteästi.
Kolkuttakaamme ulko-ovelle ja nouskaamme hämäriä portaita myöten; ne
päättyvät tähän viidenteen kerrokseen, jonne meillä on asiaa. Seinää
vasten nojaavat tikapuut johtavat ylimpään kerrokseen.
Ovessa riippuu sorkkarauta; rappusilla on olkimatto ja puinen
naulakko.
Kun ensimmäinen ovi on avattu, joudumme pimeään ja tyhjään
huoneeseen, siihen, jonka akkunassa ei ole valoa. Tämä kamari tekee
eteisen virkaa, ja siitä päästään toiseen, jonka kalustoon ja
yksityiskohtiin meidän sietää tarkoin tutustua.
Lattia tiilistä eikä puusta, karkeasti maalatut ovet, kolme
kellastuneella sametilla päällystettyä, pajusta kyhättyä nojatuolia
ja sohvan tapainen, joka vanhuuttaan kutistuneena on saanut patjansa
röyhelöisiksi. Nuorena sellainen sohva läikehti ja ponnahteli,
yli-ikäisenä se alistuu eikä enää istujaa nosta, ja kun se on
voitettu, -- kun sille istutaan, -- niin se kirkuu.
Huomiotamme kiinnittää heti kaksi muotokuvaa seinällä. Kynttilä
ja lamppu, toinen kolmijalkaisella sohvapöydällä, toinen uunin
reunustalla, suuntaavat valonsa siten, että nämä kaksi kuvaa ovat
polttopisteinä.
Ensimmäinen muotokuva on niin yleisesti tunnettu, että näköisyyden
huomaa heti: poimuhattu, pitkulaiset, kalpeat kasvot, himmeä katse,
suippoparta, kaulassa röyhelö; aivan ilmeisesti Henrik III, Ranskan
ja Puolan kuningas [murhattiin v. 1589. -- _Suom._].
Sen alla on huonosti kullatussa kehyksessä luettavana
mustakirjaiminen nimikirjoitus: