Eräänä huhtikuun alkupäivistä 1784, noin neljänneksen yli kolme
iltapuolella, kun vanha tuttavamme, iäkäs Richelieun marski, oli
pukuhuoneessaan itse sivellyt kulmakarvoihinsa hyvänhajuista
väriä, työnsi hän kädellään syrjään kuvastimen, jota piteli hänen
kamaripalvelijansa, uskollisen Raftén seuraaja, vaikkei vertainen, ja
lausui päätään pudistaen sillä ilmeellä, joka kuului vain hänelle:
"Kas niin, nyt olen valmis."
Ja hän nousi nojatuolista näpäyttäen hyppysillään aivan nuorekkaan
näppärästi pois ne valkean jauheen hiukkaset, joita oli tekotukasta
varissut samettisille, taivaansinisille polvihousuille.
Sitten hän käveli huoneessa pari kertaa edestakaisin, ojennellen
jalkarintojaan ja jännittäen polven tai vettä, ja virkkoi:
"Käskekää tänne hovimestari!"
Viiden minuutin kuluttua saapui hovimestari juhlapuvussa.
Marskin ilme oli nyt vakava ja sellainen, kuin tähän tilaisuuteen
sopi.
"Oletan, monsieur", sanoi hän, "että olette minulle toimittanut hyvän
päivällisen."
"Kyllä, monseigneur."
"Olen kai teille lähettänyt luettelon pöytävieraistani?"
"Heidän lukumääränsä olen tarkoin pannut mieleeni, monseigneur.
Yhdeksän lautasta, eikö niin?"
"Lautasella ja lautasella on ero."
"Tietysti, monseigneur, mutta..."
Marski keskeytti hovimestarin kevyellä kärsimättömyyden liikkeellä,
jota kuitenkin majesteettisuus lievensi.
"_Mutta_... ei ole sentään vastaus, monsieur; ja aina kun kuulen
sanan _mutta_, ja sen olenkin monesti kuullut kahdeksanyhdeksättä
vuoden kuluessa... no niin, joka kerta, kun olen sen sanan kuullut,
täytyy minun perin ikävällä mielellä teille sanoa, että heti sen
jälestä on tullut jokin tyhmyys."
"Monseigneur!..."
"Ensiksikin, mihin aikaan päivälliseni on valmis?"
"Monseigneur, porvarit syövät kello kahdelta, virkamiehet kolmelta,
aatelisto neljältä."
"Entä minä?"
"Monseigneur syö tänään päivällistä kello viisi."
"Oho, vai kello viisi!"
"Niin, monseigneur, samaan aikaan kuin kuningas."
"Ja miksi niinkuin kuningas?"
"Siksi, että luettelossa, jonka monseigneur suvaitsi minulle
toimittaa, on erään kuninkaan nimi."
"Ei suinkaan, monsieur, te erehdytte. Tämänpäiväiset vieraani ovat
vain tavallista aatelia."
"Monseigneur tahtonee varmaankin laskea leikkiä nöyrästä
palvelijastaan, ja saan kiittää minulle täten osoitetusta kunniasta.
Mutta Hagan kreivi, yksi monseigneurin pöytävieraista..."
"No mitä?"
"Niin, Hagan kreivi on kuningas."
"En tunne sennimistä kuningasta."
"Suokoon monseigneur minulle siis anteeksi", sanoi hovimestari
kumartaen, "mutta minä olin luullut... olin otaksunut..."
"Teidän tehtävänne, monsieur, ei ole otaksua! Teidän toimeenne kuuluu
lukea minun antamani määräykset, liittämättä niihin lisäselityksiä.
Kun tahdon, että jokin asia tiedetään, niin sanon sen; kun en sitä
sano, tahdon, että siitä ollaan tietämättä."
Hovimestari kumarsi toistamiseen, tällä kertaa ehkä kunnioittavammin
kuin jos olisi puhutellut hallitsevaa kuningasta.
"Niinmuodoin", jatkoi vanha marski, "kun päivälliselle tulee vain
aatelisia, lienette niin hyvä ja toimitatte sen valmiiksi tavalliseen
aikaan eli kello neljä."
Tästä määräyksestä hovimestarin otsa synkistyi, ikäänkuin hän olisi
juuri kuullut kuolemantuomionsa. Hän kalpeni ja horjahti iskusta.
Sitten hän suoristautui ja sanoi epätoivoisen rohkeasti:
"Tapahtukoon niinkuin Jumala tahtoo; mutta monseigneur syö
päivällistä vasta kello viideltä."
"Miksi niin?" kysyi marski oikaisten vartaloaan.
"Siksi, että monseigneurin on oleellisesti mahdotonta saada
päivällistä aikaisemmin."
"Monsieur", sanoi vanha marski, ylpeästi ravistaen vielä eloisaa ja
nuorekasta päätään, "te olette, luulemma, ollut palveluksessani jo
kaksikymmentä vuotta?"
"Kaksikymmentäyksi vuotta, monseigneur, ynnä yhden kuukauden ja kaksi
viikkoa."
"Jaha; näihin kahteenkymmeneen yhteen vuoteen, yhteen kuukauteen,
kahteen viikkoon ette lisää päivääkään, ette tuntiakaan.
Ymmärrättekö?" lausui vanhus pinnistäen ohuita huuliaan ja rypistäen
värjättyjä kulmakarvojaan. "Jo tänä iltana saatte etsiä uutta
isäntää. En siedä, että minun talossani lausutaan sana _mahdoton_.
Minun iälläni en tahdo sitä oppia. Minun ei sovi tuhlata aikaa."
Hovimestari kumarsi kolmannen kerran.
"Tänä iltana saan monseigneurille lausua jäähyväiset, mutta ainakin
suoritetaan palvelukseni viimeiseen hetkeen asti sopivalla tavalla."
Ja hän astui pari askelta takaperin ovea kohti.
"Mikä teidän mielestänne on _sopiva tapa_?" huudahti marski.
"Tietäkää, monsieur, että täällä pitää asiat toimittaa niinkuin
_minulle_ sopii; se on sopiva tapa. Tahdon syödä päivällistä kello
neljältä, ja kun kerran tahdon syödä kello neljältä, niin _ei minulle
sovi_, että toimitatte minulle päivällistä kello viideltä."
"Herra marski", sanoi hovimestari kuivasti, "olen palvellut
yliviinurina Soubisen prinssillä, taloudenhoitajana prinssikardinaali
Louis de Rohanilla. Edellisen luona aterioitsi hänen majesteettinsa
Ranskan kuningasvainaja kerran vuodessa jälkimäisen luona hänen
majesteettinsa Itävallan keisari kerran kuukaudessa. Tiedän siis,
monseigneur, kuinka hallitsijoita kohdellaan. Soubisen prinssin luona
kuningas Ludvig XV turhaan nimitti itseään parooni de Gonesseksi;
hän oli silti kuningas. Toisen luona taas, -- kardinaali de
Rohanin luona, -- nimitti keisari Josef itseään suotta kreivi von
Packensteiniksi; hän oli kuitenkin keisari. Tänään herra marski saa
vieraan, joka turhaan käyttää nimeä Hagan kreivi; sittenkin Hagan
kreivi on Ruotsin kuningas. Joko jätän tänä iltana herra marskin
hotellin [Hotelli merkitsi myös yksityisen asumaa isohkoa taloa. --
_Suom._], taikka Hagan kreivi saa osakseen sellaisen kohtelun kuin
kuningas."
"Juuri sitähän minä kaikin mokomin koetan teiltä kieltää, herra
härkäpää; Hagan kreivi tahtoo ehdottomasti salata säätynsä ja
nimensä. Totta vie, siinä taas tulee esille tyhmä turhamielisyytenne,
te lautasliinan ritarit! Ette te kruunua kunnioita, vaan omaa
itseänne te kirkastatte meidän kultakolikoillamme."
"Oletan", sanoi hovimestari katkerasti, "ettei monseigneur tarkoita
täyttä totta, puhuessaan minulle rahasta."
"En suinkaan, monsieur", vastasi marski melkein nolostuneena.
"Rahasta! Kuka hitto teille puhuu rahasta? Olkaa niin hyvä ja
koettakaa pysyä asiassa; ja nyt toistan tahtovani, ettei tässä saa
olla puhetta mistään kuninkaasta..."
"Mutta, herra marski, millaiseksi te minua oikein luulette?
Ettäkö olisin kuin umpisokko? Kertaakaan ei tule puhetta mistään
kuninkaasta."
"Älkää siis olko itsepäinen, vaan antakaa minun syödä kello neljä."
"Ei, herra marski, sillä kello neljäksi ei vielä ehdi saapua se, mitä
odotan."
"Mitä te odotatte? Kalaako, niinkuin herra Vatel?"
"Herra Vatel, herra Vatel", mutisi hovimestari.
"Mitä nyt? Loukkaako se vertaus teitä?"
"Ei; mutta kurja miekanpisto, jolla herra Vatel puhkaisi ruumiinsa,
on tehnyt herra Vatelin kuolemattomaksi!"
"Ahaa, ja teistä tuntuu, että virkaveljenne maksoi kunniastaan liian
halvan hinnan?"
"Ei, monseigneur, mutta kuinka moni muu sankari meidän ammatissamme
kärsii enemmän kuin hän, niellen harmia ja nöyryytyksiä, jotka
ovat miekaniskua sata vertaa pahempia, eikä heistä silti tehdä
kuolemattomia!"
"Vai niin, monsieur; ettekö siis tiedä, että kuolemattomuuden voi
saavuttaa vain olemalla akatemian jäsen tai vainaja?"
"Monseigneur, jos asian laita on niin, parempi on pysyä kauniisti
hengissä ja hoitaa virkaansa. Minä en rupea vainajaksi, vaan suoritan
edelleen palvelustani, niinkuin Vatelkin olisi tehnyt, jos hänen
korkeutensa Condén prinssi olisi malttanut odottaa puoli tuntia."
"Tehän lupaatte minulle ihmeitä; siinä teette taitavasti."
"Ei, monseigneur, ei mitään ihmettä."
"Mutta mitä te oikeastaan odotatte?"
"Tahtooko monseigneur, että sen sanon?"
"Toden totta, olen utelias sen tietämään."
_Vanha aatelismies ja vanha hovimestari_
"No niin, monseigneur, odotan yhtä pulloa viiniä."
"Yhtä pulloa! Selittäkää, monsieur; asia alkaa kiinnittää mieltäni."
"Asian laita on siten, monseigneur, että hänen majesteettinsa
Ruotsin kuningas... anteeksi, hänen ylhäisyytensä Hagan kreivi, piti
sanomani, ei koskaan juo muuta kuin Tokay-viiniä."
"No onko viinikellarini niin tyhjennetty, ettei siellä ole
ainoatakaan Tokay-pulloa? Silloin olisi yliviinurini ajettava
tiehensä."
"Ei, monseigneur; päinvastoin teillä on sitä lajia vielä noin
kuusikymmentä pulloa."
"Luuletteko siis, että Hagan kreivi juo päivällisekseen kuusikymmentä
yksi pulloa viiniä?"
"Malttia, monseigneur; kun Hagan kreivi ensi kerran tuli
Ranskaan, oli hän vielä vain kruununprinssi; hän söi päivällistä
kuningas-vainajan luona, joka oli saanut kaksitoista pulloa
Tokay-viiniä hänen majesteetiltaan Itävallan keisarilta. Tiedätte,
että ensi korjuusta saatu Tokay-viini varataan keisarin omaan
tarpeeseen ja etteivät hallitsijatkaan saa tätä esikoisviiniä enempää
kuin mitä hänen majesteettinsa keisari suvaitsee heille lähettää."
"Tiedän kyllä."
"No niin, monseigneur, noista kahdestatoista pullosta, joiden viiniä
kruununprinssi sai maistaa pitäen sitä vallan mainiona, on nyt
jäljellä ainoastaan kaksi pulloa."
"Ohoh!"
"Toinen on vielä kuningas Ludvig XVI:n viinikellarissa."
"Ja toinen?"
"Sepä se, monseigneur", sanoi hovimestari voitonriemuisesti
hymyillen, sillä pitkällisen taistelun jälkeen, jonka hän oli
kestänyt, näytti voiton hetki nyt lähenevän. "Toinen, niin, se toinen
vietiin."
"Kuka sen vei?"
"Muuan ystäväni, kuningas-vainajan juomanlaskija, joka oli minulle
suuressa kiitollisuudenvelassa."
"Ahaa! Ja hän antoi sen teille?"
"Juuri minulle, monseigneur", vastasi hovimestari ylpeillen.
"Ja mitä sille teitte?"
"Talletin sen huolellisesti isäntäni viinikellariin."
"Isäntänne? Kuka siihen aikaan oli isäntänne, monsieur?"
"Hänen ylhäisyytensä prinssi-kardinaali Louis de Rohan."
"Voi toki! Siis Strassburgissa?"
"Savernessa."
"Ja te olette lähettänyt noutamaan sen pullon minua varten!" huudahti
vanha marski.
"Teitä varten, monseigneur", vastasi hovimestari sillä sävyllä, jolla
olisi lausunut: kiittämätön!
Richelieun herttua tarttui vanhan palvelijansa käteen huudahtaen:
"Pyydän anteeksi, monsieur, te olette hovimestarien kuningas!"
"Ja te tahdoitte minut ajaa tieheni!" vastasi toinen tehden päällään
ja hartioillaan kuvaamattoman liikkeen.
"Minäkö? Minä maksan siitä pullosta teille sata pistolia."
[Kultaraha, nykyään arvoltaan 10 frangia. -- _Suom._]
"Ja siihen lisäten sata pistolia matkakuluja se tulee herra marskille
maksamaan kaksisataa pistolia. Mutta monseigneur myöntänee, että se
on melkein kuin ilmaista."
"Myönnän mitä hyvänsä haluatte, monsieur; sillä välin lisään tästä
päivästä lukien palkkaanne toisen verran."
"Mutta, monseigneur, siihen ei minulla ole mitään ansiota; olen vain
täyttänyt velvollisuuteni."
"No milloin tuo sadan pistolin kuriiri saapuu?"
"Monseigneur saa päättää, olenko hukannut aikaani: minä päivänä
monseigneur tilasi tämän päivällisen?"
"Luullakseni kolme päivää sitten."
"Kuriiri, joka ratsastaa täyttä laukkaa, tarvitsee neljäkolmatta
tuntia menomatkalla ja saman verran palatessaan."
"Teille jäi vielä neljäkolmatta tuntia; sanokaapa, te hovimestarien
päämies, mihin käytitte nuo neljäkolmatta tuntia?"
"Ah, monseigneur, ne minä hukkasin. Aatos juolahti mieleeni vasta
päivää myöhemmin kuin olin saanut vieraittenne luettelon. Laskekaamme
nyt myös se aika, joka kuluu sopimuksen hierontaan, ja silloin
huomaatte, monseigneur, että pyytäessäni odottamaan vain kello
viiteen en teiltä muuta pyydä kuin aivan välttämätöntä."
"Mitä? Eikö tuo pullo viiniä vielä olekaan täällä?"
"Ei, monseigneur."
"Hyvä Jumala! Entä jos savernelainen virkaveljenne sattuisi olemaan
Rohanin prinssille yhtä uskollinen kuin te olette minulle?"
"No mitä sitten, monseigneur?"
"Jos hän kieltäytyy pulloa antamasta, kuten te hänen sijassaan
tekisitte?"
"Minäkö, monseigneur?"
"Niin, ette suinkaan te luovuttaisi sellaista viinipulloa, jos se
olisi kellarissani?"
"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, monseigneur; mutta jos jonkun
virkaveljeni pitäisi kestittää kuningasta ja hän tulisi minulta
pyytämään pullollisen parasta viiniänne, antaisin sen hänelle heti."
"Vai niin!" sanoi marski hiukan nyrpistäen nenäänsä.
"Auttavaa toinenkin auttaa, monseigneur."
"No sitten olen melkein levollinen", sanoi marski huokaisten. "Mutta
vielä voi tulla paha sattuma."
"Mikä sattuma, monseigneur?"
"Että pullo särkyy."
"Johan nyt, monseigneur; semmoista ei ole sattunut, että joku olisi
särkenyt kahdentuhannen livren arvoisen viinipullon."
"Olin väärässä, eikä siitä sen enempää. Milloin kuriirinne siis
saapuu?"
"Täsmälleen kello neljä."
"No mikä estää meitä syömästä päivällistä kello neljältä?" penäsi
marski itsepäisenä kuin kastilialainen muuli.
"Monseigneur, tämä viini tarvitsee tunnin aikaa seljetäkseen, ja
sittenkin se onnistuu vain erään minun keksimäni käsittelyn avulla;
muuten siihen menisi kolme päivää."
Jouduttuaan taaskin tappiolle marski osoitti kumarruksella
tunnustavansa hovimestarin voiton.
"Mutta", jatkoi tämä, "kun monseigneurin vieraat tietävät saavansa
kunnian aterioida Hagan kreivin seurassa, eivät he saavu ennen
puoliviittä."
"Kaikkea te keksittekin."
"Niinpä niin, monseigneur; monseigneurin pöytävieraiksi tulevat
kreivi de Launay, kreivitär Dubarry, herrat de Lapeyrouse, de Favras,
de Condorcet, de Cagliostro ja de Taverney, -- eikö niin?"
"Entä sitten?"
"Käsitelkäämme asiaa järjestyksessä, monseigneur. Herra de Launay
tulee Bastiljista; matka Pariisista tänne, iljanteisilla teillä, vie
kolme tuntia."
"Vieköön, mutta hän lähtee heti, kun vangit ovat saaneet päivällistä,
siis kello kaksitoista; sen asian minä kyllä tiedän."
"Anteeksi, monseigneur; mutta sen jälkeen, kun monseigneur oli
Bastiljissa, on päivällisaika muutettu, ja Bastilji aterioi nykyään
kello yksi."
"Monsieur, oppia ikä kaikki; kiitän teitä. Jatkakaa."
"Rouva Dubarry tulee Luciennesista, yhtämittaista alamäkeä ja tiellä
kohvajäätä."
"Ei se estä häntä olemasta täsmällinen. Siitä lähtien, kun hän on
vain herttuan suosikki, hän ei ole enää olevinaan kuningatar muiden
kuin paroonien seurassa. Mutta ymmärtäkää nyt vuorostanne, monsieur,
että tahdoin syödä aikaisin herra de Lapeyrousen vuoksi, joka
matkustaa pois tänä iltana eikä mitenkään saattane myöhästyä."
"Monseigneur, herra de Lapeyrouse on kuninkaan luona ja pakinoi
maantieteestä, maailmanrakenteesta, hänen majesteettinsa kanssa.
Kuningas ei siis niinkään helposti päästäne luotaan herra de
Lapeyrousea."
"Mahdollista on..."
"Se on varmaa, monseigneur. Samoin on herra de Favrasin laita, joka
on Provencen kreivin luona, arvatenkin juttelemassa herra Caron de
Beaumarchaisin näytelmästä."
_"Figaron häistä?"_
"Niin, monseigneur."
"Tiedättekö mitä, monsieur? Te olette kerrassaan oppinut mies."
"Lomahetkinäni lueskelen, monseigneur."
"Edelleen meillä on herra de Condorcet, joka mittausopin tutkijana
lienee hyvinkin täsmällinen."
"Olkoon, mutta hän syventyy johonkin laskelmaan, ja päästessään
siitä eroon hän saa huomata myöhästyneensä puoli tuntia. Mitä tulee
kreivi de Cagliostroon, joka on muukalainen ja on asunut Pariisissa
vasta vähän aikaa, niin on luultavaa, ettei hän vielä täysin tunne
Versaillesin elintapoja ja että häntä siis saadaan odottaa."
"Kas niin", sanoi marski, "nyt olette luetellut kaikki pöytävieraani,
paitsi Taverneyta, sellaisessa järjestyksessä, joka olisi kunniaksi
itse Homerokselle ja Rafté-poloiselleni."
Hovimestari kumarsi.
"Herra de Taverneysta en ole puhunut", sanoi hän, "koska hän on vanha
ystävä, joka mukautuu olosuhteisiin. Luullakseni, monseigneur, onkin
nyt mainittu kaikki kahdeksan vierasta, eikö niin?"
"Aivan oikein. Minne panette meidät syömään, monsieur?"
"Suureen ruokasaliin, monseigneur."
"Siellä me jäädymme."
"Jo kolme päivää on sitä lämmitetty, monseigneur, ja minä olen
sovittanut lämpömäärän kahdeksaksitoista asteeksi."
"Hyvä, hyvä! Mutta nyt kello löi puoli."
Samassa marski katsahti seinäkelloon.
"Puoliviisi, monsieur."
"Niin, monseigneur, ja tuolla kiitää pihalle ratsumies; siellä se
Tokay-pulloni tulee."
"Jospa minua palveltaisiin kaksikymmentä vuotta lisää tuolla
tavalla!" sanoi vanha marski palaten kuvastimen ääreen, kun taas
hovimestari kiirehti toimiinsa.
"Vai kaksikymmentä vuotta!" virkkoi naurava ääni keskeyttäen
herttuan, juuri kun tämä loi ensi silmäyksen kuvastimeen,
"kaksikymmentä vuotta! Ne soisin teille, rakas marski; mutta silloin
minulla on ikää kuusikymmentä, herttua, ja olen hyvin vanha."
"Tekö, kreivitär?" huudahti marski. "Te ensimmäisenä! Ah, kuinka te
aina olette kaunis ja nuortea!"
"Sanokaa, herttua, että olen jäätynyt."
"Olkaa niin hyvä ja astukaa tänne naistenhuoneeseen."
"Mitä? Kahden kesken, marski?"
"Kolmisin", vastasi käheä ääni.
"Taverney!" huudahti marski. "Hitto sen toi iloa häiritsemään!"
kuiskasi hän kreivittärelle.
"Aika narri!" mutisi rouva Dubarry purskahtaen heleään nauruun.
Ja kaikki kolme astuivat viereiseen huoneeseen.