Kadonnut ol' rauha kallis,
Tul' ja miekka vaan tuhosi
Saloilla jo Suomen niemen.
Miehet kaatui melskehissä,
Naiset piiloihin pakeni.
Surun viesti viestin päälle
Lintulahdelta jo lensi
Sekä Saarijärveltäkin.
Eikä kuulunut enemmän
Iloista Iso-Kyröstä,
Lapuasta lohdullista
Perhon syrjäisen perille.
Tuvassansa tuolla kerran
Istui nyt i'äkäs Haane
Pöydän ääressä avaran
Poikinensa puolisella,
Kuni töytäsi tupahan
Pakolainen poika-nalkki
Hengästynnä huudahtaen
Oitis tultua ovesta:
"Herra siunatkohon, Haane!
Kun jo kauhiat tapahtui;
Viholliset viime-yönä
Polosilta poltti meiltä
Talomme ihan tuh'aksi,
Ollen noitapa ololta
Pari-kymmen parta-suuta
Keihäs-ratsua rajua.
Nyt ne purtoa pitävät
Kirkolla tulossa tänne
Ehkä ennen iltoa jo".
Vimmastunna vanha Haane
Nousi pöydästä puhuen:
"Kyll' on Herra suonut kuusi
Jäsevätä, jäntevätä
Poikoa minulle; mutta
Jos ois' vielä toinen verta,
Menisköhän mielellänsä
Yksi ainoa ilolla
Manalahan maamme eestä,
Kodon eestä kuolemahan?"
Lausui noin ja naulastansa
Kaapas' jyrkeän kiväärin
Rauhasta jo ruostunehen.
Nauru-suin nyt Tuomas nousi
Uljas vastaten urolle:
"Vanhan ei käsihin kelvoin
Sovellu sota-asehet,
Samoin kuin sydänkin arka,
Nulo mieli nuorisolle;
Pannos taatto paikoillensa
Asehes', ja anna meidän
Reistata rehevämpien
Nuorempien noihin käydä".
Isä nyt ihastui tuosta
Lausehesta laimentuen.
Mutta veljet virma-mielin
Jopa kilvalla jokainen
Tarttui tarkkoihin aseisin
Nahka-päällys-pyssyihinsä,
Olalleen ne lennättäen
Tempasi lyhän, tukevan
Karhu-keihosen kätehen.
Näissä nyt varuin vaelsi
Kaikki ääneti edelle,
Ehkä miete mielessänsä
Paisuiki, vihollis-parvet,
Kussa vaan ne kohtasivat,
Lyödä murskaksi mokomat
Tahi jäädä tantereelle,
Kaatua yh'essä kaikki.
Päästyänsä puolen virstan
Paikoille pitäjän tietä
Kapeata kaalattua,
Virkkoi Tuomas veljillensä:
"Veikot, niinkuin tienne viepi,
Kulkekaatte, kunnes tuonne
Joudutte aholle, jossa
Lampi laaksohon vetäyvi;
Sivumpana siinä onpi
Mä'ellä mäntyen välissä
Semminki sopiva paikka
Vartoa vihollistamme.
Ei, näet, ennen iltoa se
Tulle, jos tuhovi tuoten
Maisemissa matkustavi;
Sillä nyt välin vähäsen
Pistäime pihassa tuolla
Harmahassa huonehessa,
Kussa kultani asuvi
Kokottaa jo kotvan sitte".
Sanottua saipa tielle
Tuonne torppahan ylemmä.
Veljet taasen verkastellen
Joutuivat, johon osoitti,
Kussa kangas korkenevi
Laaksosta lähellä lammin,
Sekä, piilten pensahissa,
Tähtivät terävät silmät
Pitkin tietä tiedustellen.
Ja kuten ei kyttä kau'an
Kotvi päivän koittehesta
Kevät-aamuna kojussa
Tuolla teiren soitimella,
Ennenkuin kukertamahan
Siihen soittaja lasekse
Saaden rannat raikumahan
Uhka-huudosta ulapat;
Senpä verran veljeksetki
Vartoi, kun vihollisensa
Lauma tuima tuonnempana
Ilmautui ihan äkisti
Keihäs kä'essä kii'ähtäen
Edellänsä min ehätti.
Näitä ei kukahan nähnyt
Välemmin, kuin kaksois-veljes
Tuomas Haanen, Aatu armas.
"Nyt", hän virkkoi, "nytpä, veikot,
Alkavi asia vasta.
Pojes peitot pyssyistänne
Siepatkaatte sukkelahan,
Ja kun tuolta kunnahalta
Joutuvi vihollis-joukko
Alas laaksohon lasekse
Vastapuolen vieruketta;
Silloin sätkähyttäkäätte,
Joll' on luoti vaan varoilla".
Virkkoi tuon; ja tuokiossa
Joutui joukko kunnahalle,
Ratsasti ylös rymyten;
Vaan kun juuri jyrkänteetse
Sitten syöksyivät alemma,
Pamahti velien pyssyt,
Räiske hirveä räjähti.
Neljässä nyt otsassapa
Jäähtyi luodit, joista kaksi
Sattuikin ihan samahan.
Irrallansa ilman miestä
Neljä hyppäsi hevoista,
Toiset taasen kuusitoista.
Seisahutti säpsähtäen
Ratsumiehensä rutosti.
"Ladatkaatte!" kiljahteli
Aatu valpas veljillensä
Urhoin lähtien lymystä
Ja sen tuskin kun ol' tehnyt,
Ryntäsi jo raivo parvi,
Kuten viuhuva vihuri,
Mäelle kohden männikköä.
Ken ol' kerkehin velistä
Ehtipä hädin enähän
Panna ruudit pyssyhynsä,
Vähemminpä luodin vielä,
Kun jo päästyä perille
Viholliset vilkkahasti
Heittihe hevoisiltansa
Sekä karkasi samassa
Päälle oiko-piikkilöillä.
Mutta kelpo keinoillansa
Käsin viedyillä vakavin
Astui veljetkin alalle
Vasten niitä väistymättä.
Nytköspä nujakka nousi
Jyryin, jyskehin ja huudoin,
Antaess' ei askeletta
Toisen toiselle pereä.
Pistuol'-ampuma jo maahan
Ensinnä kumosi Eeron,
Mutta kaatajalle kosti
Keihäs Kustinpa samassa.
Nyt kahakka kiihtyi alti,
Pisto pistoa häristi.
Vihollista kaatui kuusi,
Veljet kaikki verta vuoti
Viimein vaan ol' yksi heistä
Aatu ainoa jälellä.
Haavan saan'na hartiahan
Sekä, säärehen syvemmän
Sivalsi hän sittenkinpä
Ympärillensä yhäti
Arvoisa ase kädessä,
Sapelinsa ryösten saama,
Kunnes viimein hänki vaipui,
Puhki rinnan pistettynä,
Kuolemahan, kuolossansa
Vielä haavoja ja'ellen.
Mutta parven päällikkö nyt,
Pantua kärelle piikin
Tämän pään jo poikki lyödyn,
Lennähytti läähättäen
Pojes tappo-tantereelta
Joukon jäänehen edellä.
Kuus' vaan kaksikymmenestä
Tullehesta, näet, takausi,
Viedenki mu'assa muu'an
Kahakasta kuolon-haavan.
Mutta metsän synkiän nyt
Uralla isä i'äkäs
Kaatuneiden kaaloi sinne.
Ei hän viihtynyt enähän
Tuvassansa tuolla yksin,
Pois kun poikansa menivät;
Asehitta astui vanhus
Neuvoja nerollisia
Tuodaksensa tappeluhun.
Keksipä jo tuolta kohta
Ratsu-joukon rientävänä.
Täyttä karkua takaisin,
Samoin kuin kärellä piikin
Päänkin Aatun armahansa.
Vapisten nyt vanhoiltansa
Jäseniltä joudutti hän
Askeleitansa alati,
Kunnes saapui viimein siihen,
Kussa kaunis poika-sarja
Kalpeana kuolemassa
Loikoi outojen lomissa.
Kyynel'-helmet harmahista
Ripsistä heti repäsi
Sekä ensin silmäellen
Ylpi-mielin ympärinsä
Luki kaikki kaatunehet
Oudot, ystävät yh'essä.
Pojat kaikki, paitse Tuomas,
Makasi unen makean.
"Missäs Tuomas? Tuoko yksin
Elävi erillä muista
Veljistänsä vilpistellen?"
Siten lausui. Loitompana
Tuomas vaanpa tuolla istui
Luona kultansa luikersi
Ikähän nyt irroittaen
Kätensä, tämän kädestä.
"Mltäs tuo nyt merkitsevi?"
Hän nyt virkkoi hämmästyen,
"Näenkö silmin vaiko niskoin?
Silmäni sinuthan, neiti,
Tulis' nähdä vaan, ja niskan
Tumma seinämä tupasen.
Mikä on se mielen haire,
Mikä aisti aavehtiva,
Tuon ku tuottavi esihin
Kuvituksen kummallisen:
Veljeni verittyneinä,
Kaatuneina kaikki maahan
Sekä keihä'än kärellä
Pääkin Aadun pistettynä?"
Tuskin tuon sanottuansa
Sieppasi sitä menoa
Pyssyn, keihosen kätehen
Töydäten ulos tuvasta.
Veri-juovat juohattivat
Suorastansa suostutulle
Kohdalle koko välinsä,
Kunnes päästyä perille
Näki kaikki kaatuneina
Veljensä veressä uivan,
Vanhus seisten vierelläkin.
Astua ei askeletta
Tohtinut toki etemmä;
Mutta siihenpä mykistyi
Silmin nähden, korvin kuullen,
Kuullen, kuinka vanhempansa
Tuossa toivoton valitti:
"Voi, mun harmo-hapsiani!
Missä Tuomas? missä Tuomas?
Jo on poikani paennut
Muinoin muita rakkahampi,
Vilpistellyt veljiänsä
Yksin jättäiden jälelle.
Voi tok' tuota vintiötä,
Petturia, pelkuria!
Ajelehtakohon aina
Hän, kuin Kainikin, lymyten
Kulkijana korpi-teillä
Vähimmästä värvähtäen
Lipinästä haavan lehden
Sekä pienintä peläten
Pyytäki pyrähtävätä,
Joka moisen joutuessa
Heittävi heti uransa.
Herra, jos vanhurskahana
Taivahassa tuon tajuat,
Vaino häntä, niinkuin vanha
Isänsä ihaili ennen,
Sekä sitte kuolemassa,
Heräspä miten hyvänsä,
Elä anna ensinkänä
Isänmaata ilkiölle,
Vielä veljeä vähemmin."
Kauhun-jähmeänä kuuli
Tuomas tuommoiset puhumat
Ja hän käänsihe kovasta
Isästänsä murto-mielin.
Kuten koira kontiota
Ajavi ärehin innoin
Vainun saatua vakaisen
Jälistä sen jylhäkössä,
Niin hän ääneti eteni,
Veri-viehkat minne veivät,
Ääneti, -- mut äänin huusi
Himo murhan mielessänsä.
Joutuiki kodin koh'alle.
Kun jo liekki leimahteli,
Savu pöllysi pihasta;
Eipä nähnyt, eikä kuullut,
Silmä vaan pysyi pol'ulla
Ani muissa arveluissa.
Alennut ol' aurinkoinen,
Saanunna salojen taakse,
Kun jo kerkesi kylähän
Asukkaista autiohon.
Tässä nyt ohella tiensä
Poika pellolla polonen
Kurkisti kuhilahasta
Varovasti viittaellen
Sekä huusi hilli-äänin:
"Ellös menkö sinne, siellä
Oletpa heti hukassa;
Herjat, näetsen, hengähtävät
Tuolla juuri nyt talossa.
Kuus' ol' niitä; itse kulla'i
Pitkät piikkinsä kädessä;
Mik' ol' hirmuisin häjyistä,
Kärell' ynnä keihä'änsä
Kantoi kauhean näköisen
Päänki vielä vertynehen".
Aina vaan pikemmin astui
Tuomas tietänsä edelle.
Vaan kun veljen armahansa
Näki pään jo naulattuna
Etu-huonehen ovelle,
Kiljuenpa kii'ähytti
Pyssynsä pojes kädestä
Sekä ryntäsi sisähän.
Etehensä ken tul' ensin
Saipas pernahan peräti.
Keihäs-raudan keuhkohinsa.
Väheksien vimmassansa
Tu'et tuiki ja asehet
Iski, kuin isoova kotka,
Käsin kourin saalistansa
Sekä laajalta levitti
Kauhua, ja kuolemata;
Tunte'en ei telmehessä
Kolhaustakaan kovinta.
Sattui jos kehen kätensä,
Tuopa lensi lattialle,
Liivaksi pian litistyi
Kurkku kynsin raadeltuna.
Päällikkö nyt vaan ol' viimein
Koko joukosta jälellä.
Tähän kiini kainaloista
Tuomas tarttuen lujasti
Sel'än ruhjoi niin ja rinnan,
Että kaatui kaksinkerroin,
Maahan paikalla musertui,
Katkas' kaulan kaatuneelta
Sekä surren veljyensä
Pään nyt ottiki ovelta;
Läksi viimein voipuneena,
Veren vuodosta väsyn'nä
Kotihinsa kompuroiden,
Mutta -- mielinpä kevehin.
Sydän-yö jo seudut peitti,
Veren vallassa kun viimein
Tuli taattonsa talohon.
Savu vaan ja tuhka siellä
Kohtasi kova hävitys;
Korsu ol' koko talosta
Polttamatta vaan pihalla.
Sinne kömpi katsomahan,
Sais'ko suojoa, lepoa,
Kun jo tullen kynnykselle
Kuulipa sisältä sieltä
Äänen ähkyvän isänsä:
"Ken nyt kertoisi minulle,
Tokko Tuomas vilpisteli?
Kenpäties, ei tuota tehnyt.
Anna, Herra, että armas
Tuomanani tuossa oisi
Vielä eessäni viaton!
Lähetä hänet tyköni
Kä'essä kallo sen katalan,
Joka pisti piikillensä
Pään mun poikani suloisen,
Tuosta to'ella nähdäkseni,
Onko ollut uskollinen,
Pitänyt pyhän valansa.
Ja se kosto, jonka kutsuin
Alas lapseni ylitse,
Heitä tälle harmo-päälle,
Pane painuvaiselleni!
Ja mä tuhkalla taloni
Poltetun ja poikieni
Ruumihilla raadetuilla
Suuresti sinua kiitän,
Että vielä o'on elossa".
Tuomas tuonpa kuultuansa
Astui nyt sisälle sinne:
"Rauha, rakkahin Isäni,
Hapenilles' harmahille!
Hetkenä tänä nyt tässä
Sikiösi surman tuojat
Elä ei kaatajat enähän".
Lausui noin ja lattialle
Viskasi vihollisensa
Pään nyt kauhean kamalan
Etehen isän epivän.
Isä vanhus innostun'na
Hyppäsi heti tilalta
Syösten poikansa sylihin,
Kaulahan käsin molemmin.
Mutta tuo jo tuohon vaipui
Kaatui hiljan kuolemahan
Vieden vanhemman muassa.
Syletysten sammui siihen
Tuomas Haane haavoistansa,
Isä vanhapa -- ilosta.