Kun hän ja Crispus Vindelicia-portista kulkivat Via Augustanaa kohti,
jossa pyhän Pietarin basilika sekä sen viereen rakennettu pieni
papinkartano sijaitsivat, huomasivat he, miten Zeno kadun toisessa
päässä kolkutti erään komean rakennuksen ovelle. Se oli tuomarin talo.
"Hänellä on kiire", Crispus tuumasi.
"Hyvä on, että mekin kohta olemme aikeittemme määrän päässä."
Ja hän heilautti kolkutusvasaraa, joka ristin muotoisena riippui
papinkartanon kapealla portilla.
"Hän pääsee kaiketi tahtonsa perille, sillä tuomari on hänen lankonsa",
Fulvius huolestuneena sanoi.
"Ja on sille koronkiskojalle suuressa velassa. Tämä velka, se yhdistää
heitä kuin sakea liima."
Samassa työnnettiin portti auki ja eräs ostiarius vei heidät pitkän,
kapean käytävän kautta, jota muuriaukossa seisova pieni öljylamppu
niukasti valaisi, papin huonetta kohden; perillä hän veti syrjään erään
esiripun ja työnsi ystävällisesti aukosta sisään molemmat vieraat.
Tuo hämärä kamari oli melkein tyhjä huonekaluista: suuri kirstu
kansinensa muodosti pöydän, ja sille oli asetettu kirjoitusneuvoja;
seinille oli kömpelösti piirretty punaiseksi maalattu lammas, sekä kala
ja kyyhkynen.
Johannes keskusteli kahden papin kanssa, mutta kääntyi kuitenkin
heti tulijoiden puoleen: laiha vartalo, jo seitsemänkymmenen vuoden
painama, vaan ei kuitenkaan vielä köyryssä, sillä luja ja innokas mieli
piti sitä pystyssä; hänen pukunansa oli ainoastaan harmaa kaapu ja
lanteitten kohdalle sidottu vyö; päätä ympäröi valkeitten hiusten kapea
hopeakiehkura ikäänkuin pyhimyskehä. Pitkä valkoinen parta riippui
aaltoillen alas hänen rinnalleen.
"Pyydän teitä kärsivällisesti odottamaan hetkisen, rakkaat ystävät",
hän sanoi viitaten vastatulleille. "Näillä veljillä on kiire;
näettehän, että heillä on matkalakki ja sauva; mutta he ovatkin kohta
asiansa ajaneet. -- Sinä siis, Timoteus, lähdet vielä tänä yönä
toimituspaikallesi. On hyvä, että olet varuillasi; mutta ainoastaan
palkkalainen jättää laumansa, hyvä paimen pysyy sen luona loppuun asti."
"Minä menen", vastasi puhuteltu nuori subdiakonus, häpeissään
punastuen, "en aikonutkaan oikeastaan paeta barbareita, tahdoin vain --"
"Varoittaa, tietysti. Ja sitte ehkä odotit, -- vaan sen kuiskasi
sinulle tuo paha vihollinen, pelkuruus -- että Johannes ehkä
käskisi sinun jäädä tänne ja kätkisi sinut tämän linnan muurien
turvallisuuteen. Mutta minä sanon sinulle: missä Herra ei huonetta
varjele, siinä vartijat hukkaan valvovat. Ja jos sodan hätä siellä
saavuttaa ihmisraukat, niin on sinun lohdutuksesi välttämätön. Mene,
poikani, takaisin Isuniscaan. Ja Jumala olkoon kanssasi!"
"Ovatko barbarit jo niin lähellä? Isuniscassako asti?" Crispus huudahti
hämmästyneenä.
"Ainakin on se todennäköistä. Veli Timoteus kuuli toissa yönä ratsujen
kiitävän ikkunansa ohi; ne olivat kengittämättömiä hevosia. Ratsastajat
eivät siis olleet roomalaisia miehiä."
"Ne olivat yöratsastajia, pakanain jumalia; heitä johtaa Votanus,
saatanan päämies, jolle isämme antoivat nimen Teutates ja roomalaiset
Merkurius", puhui Bojorix-diakonus, vanhanpuolinen mies, vapisten
pelosta.
"Tuskinpa tällä kertaa", sanoi Johannes lempeästi hymyillen, "koska
yksi näitä öisiä kummituksia seuraavana kirkkaana päivänä aivan yksin
ajaa karahutti Oenon sillan luona suuren aseellisen kauppamiesjoukon
kimppuun, niin että hänen pitkä harmaa partansa ja sudennahkainen
vaippansa liehuivat tuulessa, tempasi vaunusta suurimman viinileilin,
heittäytyi taas hevosensa selkään ja riensi pois. Kummitukset eivät
meidän vuodentulojamme nauti. -- Enemmän kuitenkin kuin tämä _lännestä
tuotu_ ilmoitus, huolestuttaa minua se seikka, että _idästä_,
Ovilavasta ja Lentiasta, _ei ole tuotu_ minkäänlaista ilmoitusta. Tosin
tuli sieltä itäisen Latina-portin kautta pari talonpoikaa torille,
mutta minä en tunne heitä; he näyttävät mielestäni epäilyttäviltä.
No, Herra pitää huolen meistä niin hyvin auringon laskiessa kuin sen
yletessäkin! -- Mutta sinä, Stephanus" --
Vaan puhuteltu ei kuullut.
Lempeästi nuhdellen tarttui Johannes hänen vaippaansa: "Kuules,
Stephanus, Stephanus! Muistatko sinä yhä vielä ainoastaan barbarilaista
Bojorix-nimeäsi? -- Sinä, Stephanus, sano ad Fonteen lesken lapsille,
että panen pantiksi basilikan lähinnä viimeisen hopeapikarin,
maksaakseni siitä saamillani rahoilla argentariukselle, niin ettei
heidän tarvitse joutua hänen velkavangikseen. Huomenna tai ylihuomenna
toimitan leskelle rahan."
"Oi Herra, hän pelkää kauheasti! Miksei jo tänä yönä?"
"Tänä yönä täytyy minun uudestaan sitoa pitaalisten juutalaisten
haavoja, sillä maalliset lääkärit eivät enää tahdo näihin raukkoihin
koskea eivätkä heidän ääressään valvoa. Lähtekää nyt molemmat, veljeni,
ja Herran enkeli, joka Tobiasta johdatti, varjelkoon myös teitä
matkoillanne. Älkää peljätkö, jos kohta onkin yö ympärillänne: te
vaellatte valkeudessa."
Molemmat kumarsivat nöyrästi ja lähtivät; Johannes veti pois kätensä
heidän tahtoessaan sitä suudella.
"Ja nyt teidän luoksenne, te rakkaat", puheli vanhus, "mitenkä voin
teitä auttaa?"
Molemmat puhuivat vuorotellen, täydentäen toisensa, kertomusta,
pikaisesti ja kiivaasti tärkeän asiansa.
Pappi kuunteli totisena ja tarkkaavaisena. "Niin on", hän sitte sanoi,
"asia on siten kuin minun rakas rippilapseni on kertonut. Krates,
heidän herransa, on julistanut sekä vanhukset että lapsen vapaiksi
minun edessäni, tässä basilikassa."
"Oi, me olemme siis pahimmasta pelastuneet!" riemuitsi Fulvius.
"Olette, niin kauan kun minä elän; mutta minä olen jo vanha mies: jo
tänä yönä voi Herra kutsua minut pois. Tuon irstaan ihmisen suhteen
ei ole viivyttelemistä. Tunsitte kaiketi Gallan, tullipaikalla asuvan
Gandentius-siirtolaisen kahdeksantoistavuotiaan tyttären. Siitä on vain
muutamia päiviä. Tuo hirviö näki hänet puolenpäivän aikana -- ennen
yötä oli tyttö kadonnut. Ja seuraavana päivänä makasi hän ruhjoutuneena
kapitolin muurin juurella. Hän oli muka rypäleitä kootessaan pudonnut,
sanottiin; mutta eräs kalastaja, joka päivän koittaessa oli ollut
verkkojaan nostamassa, kertoi nähneensä, mitenkä tyttö suin päin oli
syöksynyt linnan ikkunasta alas."
"Siellä asuu tribuno!" huusi Crispus.
Fulvius tarttui mykkänä vaippansa alla olevaan vasaraan.
"Tulkaa! Tuomari ja raati eivät kovin myöhään otakaan asioita
käsiteltäviksi. He pitävät kemuja ja ryypiskelevät. Meidän pitää
heti lähteä seurakunnan vanhimpien luo; heidän edessään minä vannon
tuntevani vapautusjulistuksen. Ja vielä tänä iltana tahdon heidän
kanssaan neuvotella siitäkin, emmekö samalla myös voi suojella sinua
niinkuin vaimoasikin tuolta koronkiskojalta ja pysyttää sinulle
perintösi."
He kiiruhtivat kaikki kadulle.
Siellä oli vielä jotenkin valoisaa; pitkä kesäkuun ilta himmeni
hiljakseen.
Kun he tulivat lähelle tuomarin taloa, avattiin portti ja sieltä astui
argentarius, talon herran saattamana. Jälkimäinen sanoi hänelle:
"Minä lähetän sinne miehiäni varhain huomenaamulla. Oikeus on
epäilemättä sinun puolellasi; onhan mahdollista, että velallinen
pakenee ja minä siis voin antaa käskyn vangita hänet -- -- mutta
tuossahan hän seisookin."
Zeno katsoi kadulle ja näki nyt noitten kolmen miehen lähestyvän;
hänestä oli vastenmielistä nähdä uhrinsa papin seurassa, jota
kansalaiset rakastivat ja jota hän itse pelkäsi ja vihasi. Hän tervehti
heitä arasti; kadulla oli vielä muitakin ihmisiä ja jos hän olisi ollut
tervehtimättä tuota kaikkien kunnioittamaa miestä, olisi se voinut olla
hänelle vahingoksi. Tervehdittyään aikoi Zeno kiiruusti rientää hänen
ohitseen.
"Seis, Zeno Byzantilainen!" huusi pappi samassa niin kuuluvasti, ettei
olisi luullut vanhuksen äänessä olevankaan sellaista voimaa. "Minä
tahdon varoittaa sinua, sinua ja tuota hekumallisuuden tribunoa.
Minä tiedän liiaksi paljo teidän synneistänne; niiden määrä on jo
täytetty. Jos ette tee katumusta, niin en enää voi kärsiä teitä pyhässä
seurakunnassa."
Silloin kauppias vaaleni.
"Sinä olet koronkiskuri ja hän -- hän on ruumiin ja sielun murhaaja.
Minä tiedän teidän uusista vehkeistänne. Ne eivät saa toteutua. Tiedä:
jos kohta vapautuskirje on palanut, niin ei ole tuo puhdas vaimo
kuitenkaan tuleva teidän omaksenne. Hän on vapaa; hänet on julistettu
vapaaksi minun edessäni kirkossa."
"Sen voit helposti sanoa", tuumasi Zeno, väijyen häntä katseillaan.
"Minä vannon sen vierasten miesten läsnäollessa."
"Sitä eivät siis muut tiedä kuin tämä vanhus", ajatteli toinen.
"Mutta sinut, joka sadalta otat kolmekymmentä ja enemmänkin, sinut
kutsun minä siitä tekemään tiliä seurakunnan edessä. Ja ei ainoastaan
siitä. Ajattele säälittävää syyrialaista orjatartasi! Hänen puolestaan
nostan minä sinua vastaan kanteen myös maallisen tuomioistuimen edessä."
Byzantilainen vapisi.
"Ja jos te, sinä ja tuo himojen ja väkivallan päämies, ette voi
todistaa itseänne puhtaiksi siitä verisestä sapesta, syöksen teidät
ensi sunnuntaina seurakunnan yhteydestä!"
Ennenkuin Zeno ehti tähän vastata, kuului aseitten kalinaa ja
kadunkulman takaa riensi esiin joukko tribunon isaurilaisia sotamiehiä;
centurio kiiruhti kauppiaan luo:
"Etsin sinua! Talostasi lähetettiin minut tänne, tuomarin luo. Lue! --
Tribunolta."
Zeno otti häneltä vahataulun. "Miksi avonaisena?" kysyi hän epäillen.
"Meidän puolestamme se kyllä saa olla avonainen", sotamies sanoi
naurahtaen; "me emme lue, me vain tappelemme."
Zeno luki:
"Ainoastaan polvi. Kreikkalainen orjani on saanut sen sijoilleen.
Huomenna nousen taas ratsuni selkään. Kolminkertainen maksu, jos
toimitat huomiseksi tuon vaimon luokseni."
Kreikkalainen loi nopeasti silmänsä tuomariin; sitten hän hieroi
kynällään kirjoituksen taulusta näkymättömäksi ja kirjoitti:
"Pappi on ainoa, joka tietää vapautuksesta. Sunnuntaina hän julistaa
sinut kirkon pannaan. Kuolleet koirat eivät hauku." -- "Vie tämä
tribunollesi", hän sanoi, ojentaen taulun centuriolle.
"Minä en ehdi, sillä minun täytyy lähteä vahdinpitoon Vindelician
portille. Mutta Arsakes, vie sinä se takaisin kapitoliin." Hän antoi
taulun eräälle palkkasoturille; tämä kumarsi ja katosi pian näkyvistä.
"Vindelician portilleko? Odota vähän!"
Ja Zeno kuiskasi muutamia sanoja tuomarille.
"Seis, centurio!" huusi viimemainittu. "Minun vanginvartijani eivät ole
saapuvilla; hätätilassa saan käyttää teitä, sotilaita, avukseni keisari
Diokletianon määräyksen mukaan. Ottakaa haltuunne tämä pakoon aikova
keisarin velallinen ja viekää hänet verovelallisten torniin, joka on
Vindelician portin vieressä."
Silmänräpäyksessä saarrettiin Fulvius joka haaralta; centurio laski
kätensä hänen olkapäälleen ja neljä miestä tarttui hänen käteensä.
"Oi Felicitas!" huokasi turvaton Fulvius.
"Minä pelastan hänet! minä riennän hänen luokseen!" huusi Crispus ja
kiiruhti pois.
Hän juoksi kadun kulmaan ja siitä ylös, vaan hänen täytyi pysähtyä,
sillä pitkin katua ajaa karautti kauheaa vauhtia eräs ratsastaja ja
hänen takanaan lainehti meluava ihmistulva, sekaisin sotilaita, miehiä,
naisia ja lapsia.
"Eräs maurilaisia ratsumiehiämme!" huusi centurio, juoksi ratsun luo
ja sieppasi kiinni suitsista. "Jarbas! minun asekumppanini! Mikä on
hätänä?"
Ratsastaja ojentautui suoraksi satulassaan; hänen vaatteistaan valui
vettä, kypärinsä ja kilpensä oli hän kadottanut, oikeassa kädessään hän
piti taittunutta keihästä ja pitkin vasempaa käsivartta virtasi veri.
"Ilmoita tribunolle!" hän huudahti sortuneella äänellä ja viimeisiä
voimiaan ponnistaen. "En voi enempää -- nuoli on niskassani -- he ovat
tulossa -- sulkekaa portit! -- Germanit ovat likellä kaupunkia!"
Ohjakset heltisivät hänen kädestään ja hän putosi hevosen selästä.