Saara istui kuin ukkosen iskemänä kirje kädessä. Hän katseli tuota
vakavaa käsialaa ja ajatteli miestä, jota hän niin suuresti ihaili.
Oliko se mahdollista? Hymyily levisi kasvoille, silmät säteilivät
ja hän tunsi omituista lämpöä. Oi, kuinka hän rakasti häntä! Tuskin
uskalsi hän sitä itselleen tunnustaa. Juuri äsken oli hän kärsinyt mitä
hirveimpää nöyrryytystä; omat kansalaisensa olivat hänet sysänneet
luotansa, nyt tuli hän ojentaen hänelle vankan kätensä ja tarjoten
hänelle juuri sitä työtä, minkä hän oli valinnut elämänsä päämääräksi.
Abraham Jensen!... Äkkiä nousi taas tämä uhkaava varjo. Hän eli vielä;
hetki sitten oli hän nähnyt hänet uhkaavana leimauttavan kirouksia
hänelle. Hän väänteli käsiänsä ikäänkuin katkoaksensa vangitsevia
siteitään.
Laillinen avio-eroko?... Mistä hän syyttäisi miestänsä? Hän kyllä saisi
eron milloin tahansa, siksi että vaimo oli paennut hänen luotansa,
mutta... hän oli lain mukaan rikollinen. Siksi tunsi hän miehensä,
että tiesi tämän ei koskaan taipuvan avio-eroon; se vastusti hänen
periaatteitaan. Jos hän polvillaan rukoilisi häneltä armoa? Ei, ei,
siihen ei hän alistuisi, eikä se auttaisikaan. Ei löytynyt ainoatakaan
keinoa.
Saara heittäytyi vuoteelle ja itki hillitsemättömästi. Se yö oli
raskain koko elämässään. Kerta kerralta luki hän mr Brownin kirjeen;
suuteli sitä intohimoisesti ja purskahti uudestaan itkuun.
Aamulla, auringon yletessä tyyntyi hän vasta, kun piti tyytyä
välttämättömyyteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti
useampia kirjeitä, jotka repi heti kappaleiksi. Ei hän voinut päättää
mitä olisi sähkösanomassa. Vihdoin sai hän kirjeen valmiiksi. Se kuului:
"Mr Brown!
Minä rakastan teitä, en voi ajatella korkeampaa onnea, kuin
ikuisesti olla omanne. Ja kumminkin on se mahdotointa. Pyytäkää
mrs King'ilta selvitystä siihen; minä en sitä voi. Sanokaa että
minä vapautan hänet vaikenemisesta.