Gaston Sauveraud!
Don Luis otti vaistomaisesti askeleen takaisin, veti esiin
revolverinsa ja tähtäsi rikolliseen.
"Kädet ylös!" käski hän. "Kädet ylös, muuten ammun!"
Sauveraud ei liikahtanutkaan. Hän heitti silmäyksen molempiin
pöydälle asettamiinsa revolvereihin ja sanoi:
"Tuolla ovat aseeni. En ole tullut tänne taistelemaan, vaan puhumaan."
"Kuinka tulitte sisään?" karjui don Luis raivoissaan hänen
rauhallisuudestaan. "Väärällä avaimella, arvaan minä. Mutta kuinka
saitte mallin avaimeen?"
Toinen ei vastannut. Don Luis polki jalkaa.
"Vastatkaa, kuuletteko te! Vastatkaa! Muuten..."
Mutta nyt syöksyi Florence sisään. Hän juoksi ohi Perennan tämän
koettamatta häntä estää ja heittäytyi Gaston Sauveraudin syliin,
sanoen, kiinnittämättä pienintäkään huomiota Perennan läsnäoloon:
"Miksi tulit tänne? Sinä lupasit ettet tulisi. Sinä vannoit minulle
sen. Mene nyt."
Sauveraud vapautui ja pakotti hänet istumaan eräälle tuolille.
"Anna minun olla, Florence. Lupasin sen vain rauhoittaakseni sinua.
Anna minun olla."
"En, en anna!" huudahti tyttö kiivaasti. "Tämähän on mielettömyyttä.
En halua, että sanot ainoatakaan sanaa. Älä tee sitä!"
Sauveraud kumartui hänen puoleensa, silitti hänen otsaansa ja
hiuksiaan.
"Anna minun hoitaa tämä asia omalla tavallani, Florence," sanoi hän
hiljaa.
Tyttö vaikeni ikäänkuin toisen lempeä ääni olisi riisunut hänet
aseista.
Perenna ei ollut liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi heidän edessään
ojennetuin käsivarsin, sormi liipaisimella, viholliseen tähdäten. Kun
Sauveraud kutsui Florencea etunimeltä, säpsähti hän ja hänen sormensa
vapisivat. Mikä esti hänet ampumasta? Millä yli-inhimillisellä
tahdonponnistuksella onnistui hänen pitää kurissa mustasukkainen
vihansa, joka poltti kuin tuli? Ja nyt uskalsi Sauveraud silittää
Florencen hiuksia?
Hän laski kätensä. Hän kyllä tappaisi heidät, hän tekisi heidän
kanssaan mitä haluaisi, sillä he olivat hänen vallassaan, eikä mikään
saattaisi pelastaa heitä hänen kostoltaan.
Hän otti Sauveraudin molemmat revolverit ja pani ne laatikkoon.
Sitten meni hän ovelle sulkeakseen sen. Mutta silloin kuuli hän ääniä
ensimmäisen kerroksen portailta ja kumartui yli kaiteen. Palvelija
tuli ylös portaita tarjotin kädessään.
"Mikä nyt on?"
"Eräs tärkeä kirje komisario Mazerouxille."
"Hän on minun luonani. Antakaa kirje tänne älkääkä häiritkö minua."
Hän aukasi kuoren. Kirje oli lyijykynällä kirjoitettu ja sisälsi
seuraavaa:
"Pitäkää varanne, herra komisario! Gaston Sauveraud on talossa.
Kaksi henkilöä, jotka asuvat vastapäätä, kertoi, että tyttö,
joka on olevinaan taloudenhoitajatar talossa, tuli kotiin puoli
kolme, ennenkuin olimme ottaneet paikkamme. Sitten nähtiin hänet
siipirakennuksensa ikkunan vieressä. Muutamia silmänräpäyksiä tämän
jälkeen avasi joku, arvatenkin hän, pienen, matalan siipirakennuksen
kellariin johtavan oven. Melkein heti tuli torin poikki mies ja astui
kellarinovesta sisään. Kuvauksen mukaan oli se Gaston Sauveraud.
Olkaa sen vuoksi varuillanne. Tulemme pienimmänkin hälyytyksen,
ensimmäisen merkin teiltä saatuamme."
Don Luis mietti. Nyt hän ymmärsi kuinka roisto oli tullut taloon ja
varmassa piilopaikassa pysytellen oli kyennyt ryhtymään kaikenlaisiin
toimenpiteisiin häntä vastaan. Hän eli saman katon alla kuin mies,
joka oli osoittautunut hänen pelottavimmaksi vastustajakseen.
"Käy päälle," ajatteli don Luis. "Tuo lurjus on tuomittu ja hänen
tyttönsä myös. He voivat valita revolverinkuulan ja poliisin
käsirautojen välillä."
Hän oli lakannut ajattelemasta autoa, joka odotti ulkopuolella.
Hänellä ei ollut enää mitään aikomusta paeta Florencen kanssa. Jos
hän ei tappaisi molempia, laskisi laki kätensä heidän ylleen, käden,
joka ei päästäisi otettaan.
Hän sulki ja lukitsi oven, kääntyi jälleen molempiin vankeihin,
istuutui ja sanoi Sauveraudille:
"Puhukaamme."
Huone oli pieni ja he istuivat niin lähellä toisiaan, että don Luis
saattoi melkein koskettaa miestä, jota kaikesta sielustaan halveksi.
Heidän tuoliensa välillä oli tuskin metriäkään. Pitkä, kirjoilla
peitetty pöytä oli heidän välillään.
Florence oli kääntänyt tuolinsa pois valosta ja don Luis ei saattanut
nähdä selvästi hänen kasvoaan. Mutta hän katsoi suoraan Gaston
Sauveraudin silmiin ja tutki hänen kasvojaan kiihkeän uteliaasti,
ja hänen vihansa kasvoi huomatessaan vielä nuorekkaat piirteet,
ilmehikkään suun ja älykkäät silmät, jotka olivat kovasta ilmeestään
huolimatta kauniit.
"No, puhukaamme nyt," sanoi don Luis käskevästi. "Olen myöntänyt
teille lyhyen aselevon, juuri niin pitkän, että välttämättömin
ehditään sanoa. Oletteko peloissanne nyt, kun hetki on käsillä?
Kadutteko ottamaanne askelta?"
Mies hymyili rauhallisesti ja sanoi:
"En ole peloissani enkä kadu tänne tuloani, sillä minulla on voimakas
tunne, että me voimme, että meidän täytyy päästä yhteisymmärrykseen."
"Yhteisymmärrykseen!" vastusti don Luis ja säpsähti.
"Miksikä ei?"
"Sovitteluun? Liittoon teidän ja minun välilläni?"
"Miksikä ei? Se on ajatus, jota olen tuuminut jo useammin kuin kerran
ja joka sai määrätyn muodon tutkintotuomarin eteisessä ja vahvistui
vielä luettuani sanomalehtien ylimääräisissä numeroissa antamanne
tunnustuksen: 'Don Luis Perennan hälyttävä selitys. Rouva Fauville
syytön'."
Gaston Sauveraud nousi nopeasti tuoliltaan ja sanoi vahvasti
korostaen jokaisen sanan:
"Näissä kolmessa sanassa on kaikki. Nämä kolme sanaa, jotka te olette
kirjoittaneet ja lausuneet julkisesti, -- 'rouva Fauville syytön' --
ilmaisevatko ne teidän todellisen ajatuksenne? Uskotteko ehdottomasti
rouva Fauvillen syyttömyyteen?"
Don Luis kohautti olkapäitään.
"Rouva Fauvillen syyttömyydellä ei ole tämän asian kanssa mitään
tekemistä. Ei ole kysymys hänestä, vaan teistä kahdesta ja minusta.
Käykää sen vuoksi suoraan asiaan ja niin pian kuin voitte. Siitä on
yhtä paljon etua teille kuin minullekin."
"Etua meille?"
"Te unohdatte kirjoituksen kolmannen otsikon", sanoi don Luis.
"Minä en tiedottanut ainoastaan Marie Fauvillen viattomuutta. Minä
ilmoitin myöskin -- lukekaa itse -- että 'rikollisten vangitsemista
odotetaan'."
Sauveraud ja Florence nousivat samalla kertaa kuin tiedottomasta
vaistosta.
"Ja teidän käsityksenne mukaan ovat rikollisia --?" kysyi Sauveraud.
"Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: ne ovat ebenholtsikeppinen
mies, joka missään tapauksessa ei voi kieltää tappaneensa
Ancenista, ja se nainen, joka on hänen rikostoverinsa kaikissa
hänen rikoksissaan. Te muistanette molemmat kokeenne murhata minut:
revolverinlaukaus bulevardi Suchetilla, auto-onnettomuus, joka vei
ohjaajan hengen, ja eilen vajassa -- tiedätte missä -- viikatteella,
joka oli vähällä katkaista kaulani."
"Joten pelinne on kadotettu. Teidän on maksettava, ja sitä enemmän,
kun olette pistäneet päänne leijonan solaan."
"En ymmärrä. Mitä tämä tarkoittaa?"
"Yksinkertaisesti sitä, että he tuntevat Florence Levasseurin,
tietävät teidän molempien olevan täällä ja että talo on ympäröity
sekä että varasalapoliisipäällikkö Weber on matkalla tänne."
Sauveraud näytti hämmästyneeltä kuullessaan tämän odottamattoman
uhkauksen. Florence, joka seisoi hänen vieressään, tuli
kuolonkalpeaksi. Hänen piirteensä vääristyivät tavattomasta tuskasta.
Hän sammalsi:
"Oh, se on hirveää! En voi kestää sitä!"
Hän syöksähti don Luisin eteen.
"Lurjus! Lurjus! Te se olette ilmiantaneet meidät! Roisto! Oh, tiesin
että te kykenisitte viheliäisimpäänkin petokseen! Siinä te seisotte
nyt kuin pyöveli! Oh, te roisto... kurja!"
Hän putosi tuolille väsyneenä ja nyyhkyttäen, kasvot käsiin
kätkettyinä.
Don Luis kääntyi pois. Ihmeellistä kyllä ei hän tuntenut myötätuntoa
ja Florencen kyyneleet tekivät häneen yhtä vähän vaikutusta kuin
hänen solvauksensa; oli kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut
häntä. Se kauhu, jota tyttö hänessä herätti, oli kuolettanut
rakkauden.
Kun hän jälleen seisoi heidän edessään kuljettuaan kerran
edestakaisin huoneessa, näki hän heidän pitävän toisiaan kädestä kuin
kaksi hädässä olevaa ystävää, jotka koettavat rohkaista toisiaan.
Silloin valtasi hänet jälleen vihan hyöky, hän tarttui miehen
käsivarteen ja huusi poissa suunniltaan:
"Minä kiellän teitä... Millä oikeudella? Onko hän teidän vaimonne?
Rakastajattarenne? Silloin..."
Ääni petti hänet. Hän tunsi tästä merkillisestä vihanpurkauksesta,
ettei sokea intohimo ollutkaan kuollut. Ja hän joutui hämilleen,
sillä Gaston Sauveraud katsoi kummastuneena häneen eikä don Luis
epäillyt, että vihollinen oli arvannut hänen salaisuutensa.
Tuli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hän kohtasi Florencen silmät,
vihamieliset silmät täynnä uhmaa ja halveksimista. Oliko hänkin
arvannut?
"No niin", sanoi Sauveraud, "olen vangittu ansaan. Kohtalon täytyy
kulkea kulkuaan. Mutta minä saan kuitenkin puhella kanssanne? Se on
ainoa toive, joka on minulla jäljellä."
"Puhukaa", vastasi don Luis. "Ovi on suljettu. En avaa sitä ennenkuin
katson sen sopivaksi. Puhukaa."
"Koetan olla mahdollisimman lyhyt", sanoi Gaston Sauveraud.
"Ensiksikin ei minulla ole paljon kerrottavana teille. En pyydä, että
te uskoisitte sitä, mutta pyydän teitä kuuntelemaan niinkuin se ehkä
kuitenkin olisi totuus, koko totuus."
Ja hän alkoi kertomuksensa:
"En ollut koskaan tavannut Hippolyte ja Marie Fauvillea, vaikka olin
ollut heidän kanssaan kirjeenvaihdossa -- te ehkä muistatte, että me
olimme sukulaisia -- ennenkuin sattuma viisi vuotta sitten vei meidät
yhteen Palermossa. He viettivät siellä talven, sillävälin kun heidän
uutta taloaan rakennettiin bulevardi Suchetilla. Me olimme Palermossa
viisi kuukautta ja kohtasimme joka päivä. Suhde Hippolyten ja Marien
välillä ei ollut parhaita. Eräänä iltana kun he olivat väitelleet
tavallista kiivaammin, tapasin hänet itkemässä. Hänen kyyneleensä
liikuttivat minua ja minä en voinut kauemmin peittää salaisuuttani.
Olin rakastanut Marieta ensi tapaamisestamme asti. Ja rakastan häntä
aina ja aina syvemmin."
"Te valehtelette!" huudahti don Luis kadottaen itsehillintäkykynsä.
"Näinhän teidät molemmat junassa, kun te palasitte Alençonista."
Gaston Sauveraud katsoi Florenceen. Tämä istui liikkumattomana
kasvot käsissä ja kyynärpäät polviin nojaten. Vastaamatta don Luisin
huudahdukseen jatkoi Sauveraud:
"Myöskin Marie rakasti minua. Hän tunnusti sen, mutta antoi minun
vannoa, etten koskaan koettaisi saada häneltä enempää kuin puhdasta
ystävyyttä. Minä pidin valani. Me nautimme muutamia viikkoja
sanomatonta onnea. Hippolyte Fauville, joka oli rakastunut erääseen
varieteelaulajattareen, oli usein poissa. Minulla oli paljon vaivaa
huolehtiessani pikku Edmondin terveydestä, joka ei ollut sellainen
kuin sen olisi pitänyt. Meillä oli myöskin kanssamme, välillämme,
ystävättäristä paras, alttein ja hellin neuvonantajatar, joka koetti
lääkitä haavojamme, pitää yllä rohkeuttamme, reipastuttaa mieltämme
omistaen rakkaudellemme vähän omasta voimastaan ja arvokkuudestaan.
Florence oli siellä.
"Viisitoista vuotta aikaisemmin oli vanhin veljeni Buenos Airesissa
ottanut huolehtiakseen erään ystävänsä isättömästä ja äidittömästä
tyttärestä. Kuollessaan uskoi hän lapsen, joka silloin oli
neljäntoista ikäinen, vanhalle imettäjälle, joka oli huolehtinut
minun lapsuudestani ja seurannut veljeäni Etelä-Amerikkaan. Vanha
imettäjä toi lapsen minulle ja kuoli itse muutamia päiviä Ranskaan
tulonsa jälkeen eräässä onnettomuustapauksessa. Otin pienen tytön
mukaani Italiaan, ystävieni luo, missä hän työskenteli ja opiskeli
kunnes tuli siksi... mikä hän on. Kun hän halusi huolehtia itsestään,
otti hän paikan opettajattarena eräässä perheessä. Sittemmin
suosittelin häntä äitini sukulaisille Fauvilleille, joiden luona
Palermossa tapasin hänet pikku Edmondin opettajana ja alttiina ja
rakkaana Marien ystävättärenä. Hän oli myöskin minun ystävättäreni
noina onnellisina aikoina, jotka olivat niin aurinkoisia, mutta aivan
liian lyhyitä. Onnemme -- onni, jota me kaikki kolme nautimme --
musertui kuitenkin mitä äkillisemmällä ja kiusallisemmalla tavalla.
Joka ilta minulla oli tapana päiväkirjassani kertoa rakkauselämääni,
elämää ilman tapahtumia, ilman toivoa, ilman tulevaisuutta,
mutta onnellista ja säteilevää. Kirjassani palvoin Marieta kuin
jumalatarta. Makasin melkein polvillani kirjoittaessani ja lauloin
hänen kauneutensa ylistystä; minulla oli myöskin tapana, ikäänkuin
eräänlaiseksi mitättömäksi korvaukseksi, kirjoitella kuviteltuja
tapahtumia, joissa Marie sanoi kaiken, mitä hän olisi voinut sanoa,
muttei koskaan sanonut ja lupasi minulle kaiken sen onnen, josta
olimme vapaaehtoisesti kieltäytyneet. Hippolyte Fauville löysi tämän
päiväkirjan. Hänen vihansa oli kauhea. Hänen ensimmäinen aikeensa
oli erota Mariesta. Mutta Marien tapa suhtautua asiaan, todistukset,
joita hän saattoi esittää viattomuudestaan, hänen horjumaton
kieltonsa suostua avioeroon ja hänen lupauksensa olla minua koskaan
näkemättä, saivat Hippolyten tyytymään. Minä matkustin kuolema
sydämessä. Myöskin Florence matkusti, erotettuna. Ja en milloinkaan,
huomatkaa se, en milloinkaan tämän onnettoman päivän jälkeen, ole
vaihtanut sanaakaan Marien kanssa. Mutta katoamaton rakkaus yhdisti
meidät, rakkaus, jota ei aika eikä välimatka voinut heikontaa."
Hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin don Luisin kasvoista lukeakseen
kertomuksensa aikaansaaman vaikutuksen. Don Luis ei salannut
jännittynyttä mielenkiintoaan. Eniten häntä kummastutti Gaston
Sauveraudin tavaton kylmäverisyys, se rauhallinen silmien ilme, se
hiljainen tyyneys, jolla hän kiirehtimättä, melkein hitaasti ja aivan
ilman vaikutuksen tavoittelua kertoi tästä murhenäytelmästä.
"Minkälainen näyttelijä!" ajatteli hän.
Ja hän muisti samassa, että Marie Fauville oli tehnyt häneen saman
vaikutuksen. Palaisiko hän ensimmäiseen vakaumukseensa ja katsoisi
Marien syylliseksi, samanlaiseksi teeskentelijäksi kuin Florencenkin?
Tahi tunnustaisiko hän tälle miehelle jonkunlaista rehellisyyttä?
Hän kysyi:
"Ja sitten?"
"Sitten minä matkustin. Palasin työteliääseen elämääni, jatkoin
tutkimuksiani mihin tulinkaan, makuuhuoneessani, hotellissa,
matkoilla ja suurten kaupunkien yleisissä laboratorioissa."
"Ja rouva Fauville?"
"Hän asui Pariisissa uudessa talossaan. Ei hän eikä hänen miehensä
puhuneet koskaan menneisyydestä."
"Mistä sen tiedätte? Kirjoittiko hän teille?"
"Ei. Marie on nainen, joka ei tee velvollisuuttaan puoleksi ja hänen
velvollisuudentuntonsa on liiankin ankara. Hän ei kirjoittanut
minulle koskaan. Mutta Florencen luona, joka oli saanut sihteerin ja
lukijattaren paikan tässä talossa edeltäjänne kreivi Malonyin luona,
Marie kävi usein. He eivät puhuneet minusta milloinkaan, eikö niin,
Florence? Marie ei olisi sitä sallinut. Mutta koko hänen elämänsä ei
ei ollut mitään muuta kuin rakkautta ja intohimoista kaipausta...
eikö niin ollut, Florence? Väsyneenä olemaan niin kaukana hänestä
palasin vihdoin Pariisin. Se oli onnettomuutemme. Se tapahtui noin
vuosi sitten. Vuokrasin asunnon avenue du Roulelta ja sisustin sen
kaikessa hiljaisuudessa ettei Hippolyte saisi tietää minun palanneen
takaisin. Pelkäsin häiritä Marien rauhaa. Ainoastaan Florence tiesi
siitä ja hän tuli silloin tällöin minua tervehtimään. Minä menin
harvoin ulos, silloinkin pimeyden turvissa ja Boulognen metsän
kaukaisimpiin osiin. Mutta meidän jalot aikeemme saattavat meidät
aina pulaan ja eräänä keskiviikkoiltana yhdentoista aikaan satuin
kiertelemään, itse siitä tietämättä, bulevardi Suchetilla ja menin
ohi Marien talon. Oli lämmin, kaunis ilta ja kohtalo satutti niin,
että Marie istui ikkunassa. Hän näki minut -- siitä olen varma --
ja tunsi minut jälleen, ja minä olin niin onnellinen, että jalkani
tuskin tapasivat maata jatkaessani tietäni. Sitten menin ohi hänen
talonsa joka keskiviikkoilta ja näin Marien melkein aina."
"Kiiruhtakaa," sanoi don Luis innokkaana saamaan tietää enemmän.
"Keskittykää, tulkaamme asiaan."
Hän alkoi pelätä ettei ehtisi kuulla jäljellä olevaa selontekoa ja
tunsi äkkiä, että Sauveraudin sanat vaikuttivat tosilta.
"Kiiruhtakaa," toisti hän, "jokainen minuutti on kallis."
Sauveraud pudisti päätään.
"En voi kiiruhtaa. Kaikki sanani ovat huolellisesti punnittuja
ennenkuin päätin puhua. Jokainen niistä on painava. Ei yhtäkään voi
jättää pois. Sillä te ette löydä arvoituksen ratkaisua joissakin
erillisissä tosiasioissa, vaan kaikkien tosiasioiden kokonaisuudessa
ja selityksessä, joka kerrotaan niin uskottavasti kuin mahdollista."
"Minkä vuoksi? En ymmärrä?"
"Koska totuus on piiloutuneena tähän juttuun."
"Mutta totuus on teidän viattomuutenne, eikö niin?"
"Totuus on Marien viattomuus."
"Sitä vastaan en väitä!"
"Mitä se auttaa, jos te ette voi sitä todistaa?"
"Aivan niin. Teidän on annettava minulle todistuksia."
"Minulla ei ole mitään."
"Mitä?"
"Minulla ei ole siihen, mitä haluan saada teidät uskomaan, mitään
todistuksia."
"Silloin en sitä usko!" huudahti don Luis vihaisesti. "En ja tuhannen
kertaa en. Jos te ette voi antaa minulle vakuuttavia todistuksia,
kieltäydyn uskomasta ainoaankaan sanaan, jonka aiotte kertoa."
"Te olette uskoneet kaikki mitä tähän saakka olen kertonut", sanoi
Sauveraud tyynesti.
Sitä ei don Luis voinut kieltää. Hän käänsi katseensa Florence
Levasseuriin ja hänestä näytti, että tämä katseli häntä nyt vähemmän
vastenmielisesti ja halusi innokkaasti ettei hän vastustaisi
kertomuksen aikaansaamaa vaikutusta. Hän mutisi:
"Jatkakaa kertomustanne!"
"Nyt," sanoi Sauveraud vakavalla äänellään, "tulemme mitä tärkeimpiin
tapahtumiin, joiden selitys, joka on teille uusi, mutta täydellisesti
tosi, saa teidät uskomaan meidän suoruutemme. Kun minä erään kerran
onnettomuudeksi satuin kohtaamaan kävelylläni Boulognen metsässä
Hippolyte Fauvillen, päätin varovaisuudesta muuttaa asuntoa ja
muutin tuohon pieneen taloon Richard-Wallace bulevardilla, jossa
Florence kävi minua useita kertoja tapaamassa. Tein mm. kaikkeni
pitääkseni hänen käyntinsä salassa ja varoin olemasta hänen kanssaan
kirjeenvaihdossa muuten kuin poste restante. Olin sen vuoksi aivan
tyyni. Työskentelin yksin ja aivan rauhallisesti. En odottanut
mitään. Ei mikään vaara, ei mikään vaaran mahdollisuus uhannut meitä.
Kun poliisiprefekti ja hänen väkensä tunkeutuivat sisään ja tahtoivat
vangita minut, kuulin ensi kerran puhuttavan Hippolyten ja hänen
poikansa Edmondin murhasta ja Marien vangitsemisesta."
"Mahdotonta!" huudahti don Luis jälleen vihasta kuohahtaen.
"Mahdotonta! Nämä uutiset olivat neljäntoista päivän vanhoja. En voi
uskoa ettette olisi niitä kuullut."
"Keneltä?"
"Sanomalehdistä," huudahti don Luis. "Ja vielä varmimmin neiti
Levasseurin kautta."
"Sanomalehdistä?" sanoi Sauveraud. "Niitä en lue koskaan. Mitä?
Onko se uskomatonta? Se on tavatonta, minä myönnän sen, mutta
asian harvinaisuus ei ole mikään todistus sitä vastaan. Toiselta
puolen olin rikoksen tapahtuma-aamuna kirjoittanut Florencelle
matkustavani pois kolmeksi viikoksi. Muutin aikeeni viime hetkessä,
mutta hän ei sitä tiennyt, ja siinä uskossa, että olin matkustanut
sekä tietämättömänä osoitteestani, ei hän voinut ilmoittaa
minulle rikoksesta eikä Marien vangitsemisesta, eikä siitä, että
ebenholtsikeppistä miestä syytettiin rikoksen osallisuudesta ja että
epäilykset kohdistuivat minuun."
"Niin," sanoi don Luis, "tehän ette väittäne, että ebenholtsikeppinen
mies, mies, joka seurasi päällikkö Vérot'a Café du Pont-Neufille ja
varasti hänen kirjeensä."
"Minä en ole se mies", keskeytti Sauveraud.
Ja kun don Luis kohautti olkapäitään, jatkoi hän voimakkaammalla
korostuksella:
"Minä en ole se mies. Tässä kaikessa on jokin selittämätön erehdys,
mutta minä en ole ikinä pannut jalkaani Café du Pont-Neufin ovien
sisäpuolelle, sen vannon. -- Ja minä toistan, en tiennyt mitään.
Salama tuli odottamatta. Juuri siitä syystä -- se teidän on
ymmärrettävä -- isku sai aikaan odottamattoman hämmingin. Muistakaa,
että he olivat satuttaneet kätensä pyhimpään, joka minulla maan
päällä oli. Marie oli vankilassa. Marie oli syytettynä murhasta.
Olin suunniltani. Aluksi hallitsin itseni ja näyttelin osaani
poliisiprefektin edessä, sitten heitin kaikki esteet syrjään, ammuin
tarkastaja Ancenisin, pudistin irti komisario Mazeroux'n ja hyppäsin
ulos ikkunasta. Minulla oli päässäni vain yksi ajatus: päästä
pakoon. Vapaana ollen voisin pelastaa Marien. Jos joku asettuisi
tielleni, oli se pahin hänelle itselleen. Millä oikeudella nämä
ihmiset uskalsivat syyttää moitteettominta naisista? Minä tapoin sinä
päivänä vain yhden miehen, mutta olisin voinut tappaa kymmenen...
kaksikymmentä! Mitä merkitsi minulle Ancenisen elämä? Mitä välitin
minä kenestäkään näistä roistoista tahi heidän elämästään? He
seisoivat minun ja Marien välillä ja Marie oli vankilassa."
Gaston Sauveraud ponnisti niin, että jokainen lihas hänen kasvoissaan
vääntyi, palauttaakseen rauhallisuutensa, joka oli pettämäisillään,
ja jatkoi:
"Kadun kulmassa, jolle olin kääntynyt juostuani prefektin väkeä
karkuun, pelasti Florence minut juuri kun luulin, että kaikki oli
kadotettu. Ja olemalla yhteydessä teidän kanssanne, kuuntelemalla
teitä ja keskustelemalla kanssanne kaksoismurhasta, tuli hän
vakaumukseen, jota kaikki tapahtumat näyttivät tukevan: että Marien
vihollinen, hänen ainoa vihollisensa, olitte te."
"Mutta minkä vuoksi? Minkä vuoksi?"
"Koska hän näki teidän toimenne", huudahti Sauveraud, "koska oli
enemmän teidän kuin kenenkään muun etujen mukaista ettemme ensiksikin
Marie ja sitten minä seisoisi teidän ja Mornington-perinnön välissä
ja vihdoinkin..."
"Mitä?"
Gaston Sauveraud epäröi, mutta sanoi sitten suoraan:
"Vihdoinkin, koska hän aivan varmasti tiesi teidän oikean nimenne ja
ymmärsi, että Arsène Lupinilta saattoi odottaa mitä tahansa."
Sauveraud jatkoi:
"Siis juuri Arsène Lupinia vastaan Florence, Marien ystävätär, ryhtyi
taisteluun. Paljastaakseen Lupinin hän kirjoitti, eli oikeammin
antoi kirjoittaa, sanomalehtikirjoituksen, jonka käsikirjoituksen
löysitte. Lupinia hän vakoili täällä päivästä päivään. Lupinin hän
kuuli eräänä päivänä puhelimessa iloitsevan Mazerouxille minun
odotetusta vangitsemisestani. Pelastaakseen minut Lupinilta hän
pudotti rautaesiripun tämän eteen ja ajoi autolla Richard-Wallace
bulevardille, jonne hän saapui liian myöhään varoittaakseen minua,
koska poliisit olivat jo tunkeutuneet asuntooni, mutta kylliksi
ajoissa pelastaakseen minut heidän ajoltaan. Silmänräpäyksessä
hän selitti minulle epäluulonsa ja kiihkeän pelkonsa teitä
kohtaan. Kaksikymmentä minuuttia käytimme johtaaksemme hyökkääjät
väärille jäljille hänen tehdessään suurin piirtein selkoa
asiasta ja kuvaillessaan muutamin sanoin sen johto-osan, jota te
näyttelitte, ja me teimme heti vastavedon, jotta te joutuisitte
epäillyksi osallisuudesta rikokseen. Minun lähettäessäni kirjeen
poliisiprefektille ajoi Florence kotiin ja piilotti sohvanpieluksenne
alle kepinpuolikkaan, jota huomaamatta olin pitänyt kädessäni. Se oli
epäonnistunut veto, joka ei vastannut tarkoitustaan. Mutta taistelu
oli alkanut ja minä heittäydyin siihen suinpäin. Ymmärtääksenne
oikein minun käyttäytymiseni on teidän muistettava, että minä en ole
ainoastaan tiedemies, vaan myöskin tulinen rakastaja. Nyt minussa
heräsi toinen ihminen, toiminnan mies, varmastikin kokematon ja
saamaton, mutta mies, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, ja
joka, kun ei tiennyt kuinka pelastaisi Marie Fauvillen, ei halunnut
mitään muuta kuin raivata tieltään Marien vihollisen, jonka syyksi
hän luki kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet rakastettua
naista. Siinä on selitys kaikkiin minun yrityksiini riistää teidän
henkenne. Piiloutuneena Florencen huoneeseen koetin minä -- hänen
tietämättään, sen vannon -- myrkyttää teidät. Hänen moitteensa,
hänen kauhunsa sellaisesta teosta olisivat ehkä vaikuttaneet minuun,
mutta minä toistan sen, olin hullu, aivan hullu ja teidän kuolemanne
näytti minusta merkitsevän samaa kuin Marien pelastus. Eräänä päivänä
Suchet bulevardilla, seurattuani teitä, ammuin. Ja samana iltana
piti teidän autonne -- huomatkaa, että Florencen huoneet ovat aivan
autovajanne vieressä -- viedä teidät sekä liittolaisenne komisario
Mazeroux kuolemaan. Silläkin kertaa te vältitte koston. Mutta viaton
ohjaaja sai antaa henkensä teidän edestänne ja Florence joutui niin
suunniltaan, että minun täytyi taipua hänen rukouksiinsa ja laskea
aseeni.
"Minä olen rikas mies. Tuhlasin rahoja Marien vartijoille
pelastaakseni hänet, mutta turhaan. Tein tuttavuutta vankilan
tavaranhankkijoiden ja sairaanhoitohenkilökunnan kanssa. Sitten
hankin itselleni sanomalehtimieskortin, menin joka päivä oikeuteen
ja tutkintotuomarin eteiseen, jossa toivoin tapaavani Marien
rohkaistakseni häntä katseella, eleellä tahi pistääkseni muutamia
lohduttavia sanoja hänen käteensä. Hänen kärsimyksensä jatkuivat.
Te tuotitte hänelle hirveän iskun Hippolyte Fauvillen kirjeillä.
Mitä nämä kirjeet merkitsivät? Mistä ne tulivat? Eikö meillä ollut
syytä katsoa teitä koko salajuonen aiheuttajaksi, teitä, joka
heittäydyitte tuohon hirveään taisteluun? Florence vakoili teitä
yöllä ja päivällä. Me etsimme johtolankaa, valonsädettä pimeydessä.
Eilen aamulla näki Florence Mazerouxin tulevan. Hän ei voinut kuulla
mitä tämä sanoi teille, mutta hän sieppasi nimen Langernault ja
kylän Domigni, jossa hän asui. Hän muisti Hippolyte Fauvillen vanhan
ystävän nimen. Eivätkö kirjeet olleet osoitetut hänelle ja ettekö
te lähteneet autollanne Mazerouxin kanssa häntä etsimään? Puoli
tuntia sen jälkeen me istuimme Alençonin junassa. Otimme kyydin
asemalta Domigniin, jossa teimme tiedusteluja niin varovaisesti kuin
saatoimme. Kun saimme kuulla -- minkä te tietysti myöskin tiedätte
-- että Langernault oli kuollut, päätimme mennä hänen maataloonsa
ja meidän oli juuri onnistunut päästä sisään, kun Florence näki
teidän tulevan puistoon. Hän tahtoi mihin hintaan tahansa estää
teitä ja minua tapaamasta ja veti minut sen vuoksi pensaiden taa.
Mutta te seurasitte meitä ja kun me saimme nähdä vajan, minä painoin
erästä ovea, joka aukeni puoleksi päästäen meidät sisään. Kiipesimme
ullakolle, jonne piilottauduimme. Samassa te tulitte sisään. Lopun
te tiedätte: kuinka te keksitte molemmat hirtetyt, kuinka teidän
huomaavaisuutenne kiintyi meihin Florencen varomattoman liikkeen
johdosta... teidän hyökkäyksenne, johon vastasin tarttumalla
ensimmäiseen aseeseen, jonka tapasin ja vihdoin meidän pakomme luukun
kautta ja revolverinlaukauksenne. Me olimme vapaita. Mutta Florence
pyörtyi vaunuosastossa. Koettaessani herättää häntä tajuihinsa
huomasin, että eräs kuulistanne oli sattunut häntä olkapäähän. Haava
oli merkityksetön ja vaaraton, mutta se oli riittävä lisäämään hänen
äärimmäistä hermostuneisuuttaan. Kun te näitte meidät -- Le Mansissa,
vai kuinka -- nukkui hän pää minun olkapäätäni vasten..."
Don Luis ei ollut kertaakaan keskeyttänyt kertomuksen jälkimmäistä
osaa, joka esitettiin yhä enemmän ja enemmän kiihtyneellä sävyllä
ja jolla oli ehdottoman totuuden leima. Ponnistaen kaiken
tarkkaavaisuutensa pani hän merkille jokaisen Sauveraudin sanan
ja eleen. Ja hän sai näistä sanoista ja eleistä sen käsityksen,
että todellisen Florencen rinnalle sukelsi toinen nainen, tahraton
kaikesta siitä häpeästä, jolla hän olosuhteiden pakosta oli luullut
tämän olevan liatun.
Mutta kuitenkaan hän ei antanut perään. Kuinka saattoi Florence
olla syytön? Ei, ei, hänen silmänsä, jotka olivat nähneet ja hänen
ymmärryksensä, joka oli vetänyt johtopäätöksiä, nousivat tätä
olettamusta vastaan. Hän ei tahtonut myöntää, että Florence yhtäkkiä
saattoikin olla kokonaan toisenlainen, eikä sellainen, jona hän oli
tätä pitänyt: viekkaana, julmana ja vertajanoavana petona. Ei, ei,
tuo mies valehteli pirullisella terävyydellä. Hän järjesti kaikki
sellaisella tavalla, että siitä tuli suorastaan nerontuote, kunnes
ei enää ollut mahdollista erottaa mikä oli totta, mikä valetta, mikä
valkeaa, mikä mustaa.
Hän valehteli! Hän valehteli! Mutta kuinka suloiset olivatkaan hänen
valheensa! Kuinka ihana olikaan tämä kuvattu Florence, tämä Florence,
joka kohtalon pakottamana oli tehnyt tekoja, joita halveksi ja oli
vapaa kaikista rikoksista, kaikista omantunnonvaivoista, inhimillinen
ja osanottava kirkkaine silmineen ja lumivalkoisine käsineen! Oh,
kuinka suloista oli antautua tähän mielikuvitukselliseen haaveiluun!
Gaston Sauveraud tarkasteli vihollisensa kasvoja. Hän seisoi
don Luisin edessä kiihottuneena kaikista niistä tunteista ja
intohimoista, joita hän ei enää koettanutkaan salata ja kysyi
matalalla äänellä:
"Te uskotte minua, eikö niin?"
"En, sitä en tee," sanoi Perenna paaduttaen itsensä tuon miehen
vaikutusta vastaan.
"Teidän täytyy!" huudahti Sauveraud intohimoisella purkauksella.
"Teidän on uskottava minun rakkauteni voimaan. Marie on minun
elämäni. Jos hän olisi kuollut ei minullakaan olisi jäljellä
muuta kuin kuolema. Oh, tänä aamuna kun luin sanomalehdistä, että
tuo olentoraukka oli avannut valtimonsa -- teidän takianne, kun
Hippolyten kirjeet olivat syyttäneet häntä -- halusin ei vain tappaa
teidät, vaan antaa teidän käydä läpi mitä hurjimpien tuskien. Marie
raukkani, minkälaisten kärsimysten läpi hän on saanutkaan käydä!
Kun te ette tulleet takaisin, kiertelimme minä ja Florence koko
aamupäivän saadaksemme tietää jotain Mariesta, ensiksi vankilan
ympärillä, sitten poliisilaitoksella ja tuomioistuimissa. Ja siellä,
tutkintotuomarin eteisessä näin teidät. Samalla hetkellä mainitsitte
te Marie Fauvillen nimen joillekin sanomalehtimiehille ja te sanoitte
heille, että Marie Fauville oli syytön, te ilmoititte, että teillä
oli käsissänne todistukset hänen syyttömyydestään. Vihani sammui
silmänräpäyksessä. Yhdessä sekunnissa oli vihollisesta tullut
liittolainen, mestari, jonka edessä vaivutaan polvilleen. Teillä oli
siis sellainen ihmeellinen rohkeus, että saatoitte kumota kaikki
edelliset toimenne ja omistautua Marien pelastukselle! Ryntäsin
tieheni, vavisten ilosta ja toivosta. Tavatessani Florencen huusin:
'Marie on pelastettu! Hän selittää, että Marie on syytön! Minun on
tavattava hänet ja puhuttava hänen kanssaan.' Me palasimme tänne
takaisin. Florence kielsi minua laskemasta aseita ja pyysi minua
odottamaan kunnes te vahvistaisitte uuden suhtautumisenne asiaan
teoilla. Minä lupasin kaikki mitä hän pyysi. Mutta päätökseni oli
tehty. Ja tahtoni vahvistui äärimmilleen kun luin selityksenne
sanomalehdistä. Minä laskisin Marien kohtalon teidän käsiinne, mitä
sitten tapahtuisikaan ja tekisin sen ilman viivyttelyä. Odotin, että
te palaisitte ja tulin tänne."
Hän ei ollut enää se mies, joka oli osoittanut sellaista tyyneyttä
keskustelun alussa. Väsyneenä ponnistuksista ja taisteluista, jotka
olivat kestäneet viikkokausia ja maksaneet hänelle niin paljon turhaa
tarmoa, vapisi hän kauttaaltaan, tarrautui kiinni don Luisiin, toinen
polvi tuolilla, jonka vieressä tämä seisoi ja sopersi:
"Pelastakaa hänet, pyydän ja vannotan teitä siihen. Se on teidän
vallassanne. Niin, te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olen oppinut
tuntemaan teidät taistellessani teitä vastaan. Se ei ollut
ainoastaan teidän taitonne, joka puolusti teitä minua vastaan, onni
suojelee teitä. Te olette erilainen kun muut miehet. Niin, vain
se, että te ette tappanut minua heti vaikka olin vainonnut teitä
niin häikäilemättömästi, että te kuuntelitte tuota käsittämätöntä
totuutta, että me kaikki kolme olimme syyttömiä ja hyväksyitte
sen mahdollisena... jo se yksin on suurempi ihme kuin mikään muu.
Odottaessani teitä ja varustautuessani puhumaan kanssanne näin kaikki
niin selvänä edessäni. Näin selvästi, että se mies, joka julisti
Marien viattomuutta nojautumatta muuhun kuin terveeseen järkeensä,
ainoastaan se _mies_ saattoi pelastaa hänet ja tekisi sen. Ah, minä
vannotan teitä, pelastakaa hänet ja pelastakaa heti. Muuten on se
liian myöhäistä. Muutamassa _päivässä_ on Marie ottanut itseltään
hengen. Hän ei _voi jatkuvasti_ olla vankilassa. Hänen aikomuksensa
on kuolla. Mikään _ei voi estää_ häntä."
Kyyneleet virtasivat hänen tuskan vääristämiä kasvojaan pitkin.
Myöskin Florence itki surun masentamana. Ja Perennaan tarttui äkkiä
tavaton pelko.
Vaikka jo keskustelun alusta uusi vakaumus vähitellen oli juurtunut
häneen, tuli hän siitä tietoiseksi vasta nyt. Hän ymmärsi äkkiä, että
hänen luottamuksensa Sauveraudin sanoihin oli horjumaton, ja että
Florence kenties ei ollut se halveksittava olento, jona hän häntä
oli pitänyt, vaan nainen, jonka silmät eivät valehdelleet ja jonka
sielu oli yhtä kaunis kuin hänen kasvonsa. Hän huomasi, että molemmat
hänen edessään olevat ihmiset, samoin kuin Marie Fauvillekin olivat
vangitut rautaympyrään, jota heidän ponnistuksensa eivät voineet
särkeä. Ja tätä tuntemattoman käden takomaa ympyrää oli hän, Perenna,
vetänyt säälimättömällä johdonmukaisuudella yhä kiinteämmäksi heidän
ympärilleen.
"Jos vain ei ole liian myöhäistä", mutisi hän.
Hän hätkähti niiden ajatusten ja tunteiden painosta, jotka virtasivat
häneen. Hänen aivoissaan oli täydellinen sekasorto: iloa, varmuutta,
epätoivoa, raivoa. Hän taisteli kauheata painajaista vastaan ja
hänestä näytti salapoliisi laskevan jo raskaan kätensä Florencen
olkapäälle.
"Tulkaa mukaan!" huudahti hän hypähtäen ylös kauhuissaan... "On
mieletöntä viipyä täällä."
"Mutta talohan on piiritetty", huomautti Sauveraud.
"Mitä sitten? Luuletteko te että minä hetkeäkään sallin --? Ei,
ei, tulkaa. Meidän on taisteltava kylki kyljessä. Minulla on vielä
muutamia epäilyjä; ne täytyy teidän hajoittaa. Ja me pelastamme rouva
Fauvillen."
"Mutta salapoliisit talon ympärillä?"
"Niistä me kyllä selviydymme!"
"Weber, varasalapoliisipäällikkö?"
"Hän ei ole vielä täällä. Ja niin kauan kuin hän ei ole saapuvilla,
vastaan minä kaikesta. Tulkaa, seuratkaa minua, mutta pienen
välimatkan päässä. Kun minä annan merkin, mutta ei ennen..."
Hän painoi alas lukkolaitteen. Samassa joku koputti. Se oli palvelija.
"Mitä?" kysyi don Luis. "Miksi häiritsette minua?"
"Varasalapoliisipäällikkö herra Weber on täällä."