Hän seisoi hetken liikkumattomana ja mykkänä. Ylhäältä kuului
melua ja kolinaa ikäänkuin piiritetyt rakentaisivat sulkuja. Mutta
sähkövalon oikealta puolelta virtasi eräästä äkkiä paljastuneesta
aukosta päivänvaloa ja hän näki; tässä valossa ensin toisen, sitten
toisen pakenevan luukun kautta katolle.
Hän kohotti revolverin ja ampui, mutta harhaan, sillä hän ajatteli
Florencea ja hänen kätensä vapisi. Vielä kolme laukausta pamahti
rautaromujen keskellä ullakolla. Viidettä laukausta seurasi tuskan
huuto. Don Luis ryntäsi ylös portaita.
Hän juoksi umpimähkään ullakon läpi, laskeutui maavallille ja kiisi
alas jyrkännettä vasemmalle vajasta, ohi päärakennuksen, mutta ei
nähnyt mitään. Sitten hän meni oikealta puolelta jälleen ylös,
vaikka ullakko olikin hyvin pieni, etsi sen huolellisesti, sillä
lisääntyvässä hämärässä oli hänellä täysi syy varoa uutta hyökkäystä
vihollisen puolelta.
Hän huomasi nyt jotain, jota ei ollut ennen huomannut. Maavalli
jatkui poikki muurin, joka täällä oli vähintäin kuusi jalkaa korkea.
Gaston Sauveraud ja Florence olivat epäilemättä päässeet pakoon sitä
tietä.
Perenna seurasi leveää muuria, kunnes tuli matalammalle paikalle,
jossa hyppäsi äsken kynnetylle pellolle, jonka toisella puolella oli
metsikkö; sinne olivat kai pakolaiset juosseet. Hän aikoi tutkia sen,
mutta huomattuaan sen tiheyden ymmärsi sen olevan vain ajanhukkaa.
Hän palasi sen vuoksi kylään tuumiskellen viimeisiä tapahtumia. Vielä
kerran oli Florence rikostoverinsa kanssa koettanut päästä hänestä.
"Oh, se kurja olento," mutisi hän värähtäen. "Kuinka voi hänellä olla
niin suloiset kasvot ja niin kauniit silmät, niin vakavat, rehelliset
ja melkein viattomat?"
Majatalon ulkopuolella kirkon luona oli Mazeroux täyttämässä
polttoainesäiliötä ja sytyttämässä lyhtyjä. Don Luis näki Damignin
määrin kulkevan poikki torin. Hän vei tämän syrjään.
"Oletteko sattuneet, herra määri, kuulemaan milloinkaan täällä
ympäristössä -- ehkä pari vuotta sitten -- puhuttavan kadonneesta
avioparista noin neljän-, viidenkymmenen ikäisistä? Miehen nimi oli
Alfred..."
"Ja vaimon Victorine", jatkoi määri. "Kyllä ollen! Se juttu herätti
paljon huomiota. He asuivat Alençonissa sangen vaatimattomissa
olosuhteissa; he katosivat yhtäkkiä samalla kertaa eikä kukaan
ole saanut milloinkaan tietää heistä enempää kuin heidän pienestä
pääomastaankaan, paristakymmenestä tuhannesta frangista, jotka he
olivat saaneet edellisenä päivänä myymästään talosta. Muistan sen
hyvin. Heidän nimensä oli Dedessuslamare."
"Kiitos, herra määri," sanoi Perenna, joka oli saanut tietää mitä
halusi.
Auto oli kunnossa. Minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Alençoon.
"Mihinkä menemme, isäntä?" kysyi Mazeroux.
"Asemalle. Minulla on syytä luulla ensiksikin, että Sauveraud on
tänä aamuna saanut vihiä -- millä tavalla, en vielä tiedä -- rouva
Fauvillen ilmoituksesta Langernaultista, ja toiseksi, että hän on
tänä päivänä hiiviskellyt Langernaultin talon ympärillä syystä, jota
myöskään en tiedä. Otaksun, että hän tuli junalla ja aikoo sillä
palata."
Perennan otaksuma vahvistui pian. Hän sai asemalta tietää erään
herran ja naisen saapuneen Pariisista kello kaksi, vuokranneen
rautatiehotellista ajoneuvot ja asiansa suoritettuaan palanneen
muutamia minuutteja sitten, 7,40 junalla, takaisin. Kuvaus herrasta
ja naisesta sopi täsmälleen Sauveraudiin ja Florenceen.
"Lähdemme heti", sanoi Perenna katsottuaan aikatauluun. "Heillä on
pitkä etumatka. Mutta me tapaamme sen roiston Le Mansissa."
"Sen me teemme, isäntä, ja minä sieppaan hänet, sen vannon, hänet ja
hänen naisensa, koska heitä on kaksi."
"Niin, heitä on kaksi, mutta..."
"Mutta... mitä?"
Don Luis viivytteli vastausta kunnes he olivat, asettuneet
paikoilleen automobiiliin ja sanoi sitten: "Mutta teidän on varottava
edes viittaamasta naiseen."
"Minkä vuoksi?"
"Mitä te hänestä tiedätte? Onko teillä vangitsemismääräys häntä
varten?"
"Ei."
"Pitäkää sitten suunne kiinni."
"Mutta..."
"Jos te sanotte vielä sanankaan, Alexandre, jätän teidät maantielle.
Sitten saatte vangita niin monta kuin haluatte." "Ehdimme kyllä
ajoissa perille", huomautti Mazeroux. "Meidän ei tarvitse kiitää
tällaista vauhtia." Vauhti lisääntyi, eikä hän sanonut enää mitään.
Kyliä, tasankoja, kukkuloita ja äkkiä keskellä pimeyttä tulia
suuresta kaupungista, Le Mansista.
"Tiedättekö tien asemalle, Alexandre?"
"Kyllä, isäntä, oikealle ja sitten suoraan."
Luonnollisesti olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. He kuluttivat
seitsemän, kahdeksan minuuttia kiertelemällä ympäri katuja saaden
ristiriitaisia ohjeita. Kun auto pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.
Don Luis hyppäsi pois, ryntäsi läpi odotussalin; huomasi ovet
suljetuiksi, iski sivuun rautatiepalvelijan, joka koetti estää häntä
ja saapui asemasillalle.
Ulommaisilla raiteilla oli juna juuri lähtemäisillään Viimeinen ovi
lyötiin kiinni. Hän juoksi pitkin vaunuja pitäen itseään pystyssä
messinkisten kädensijojen avulla.
"Lippu! Missä on lippunne?" huusi suuttunut junailija.
Don Luis jatkoi hyppimistään vaununportailla, katsoi nopeasti
ikkunoista, työnsi syrjään ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa estäen
hänet näkemästä ja varustautui millä hetkellä hyvänsä heittäytymään
vaunuosastoon, jossa molemmat rikolliset istuivat.
Hän ei nähnyt heitä viimeisissä vaunuissa. Juna alkoi liikkua. Äkkiä
päästi hän huudon: siellä he olivat, molemmat, kahdenkesken. Hän
oli nähnyt heidät! He olivat siellä. Florence lepäsi sohvalla pää
Sauveraudin olkapäätä vasten, tämän käsi vyötäistensä ympärille
kiertyneenä.
Suunniltaan raivosta paiskasi hän auki alimmaisen salvan ja tarttui
vaununoven kädensijaan. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja kiihtynyt
junailija sekä Mazeroux vetivät hänet alas, jälkimmäisen huutaessa:
"Tehän olette hullu, te otatte itseltänne hengen!"
"Päästäkää, aasit," karjui don Luis. "Siinä he ovat! Antakaa minun
olla, sanon minä!"
Vaunut liikkuivat ohi. Hän koetti hypätä vielä kerran vaunun
portaille. Mutta molemmat miehet tarrautuivat häneen kiinni, muutamia
kantajia tuli heidän avukseen asemapäällikkö saapui juosten. Juna
vieri ohi aseman.
"Tyhmyrit!" huusi hän. "Hölmöt! Aasit! Ettekö te voineet antaa minun
olla? Oh, vannon, että minä..."
Vasemmalla nyrkillään hän iski junailijan maahan, oikealla saattoi
hän Mazerouxin kierimään ympäri. Pudistaen irti kantajat ja
asemapäällikön ryntäsi hän asemasillalta matkatavarahuoneeseen ja
hyppäsi yli laatikkojen, matka-arkkujen ja matkalaukkujen.
"Oh, se pölkkypää!" mutisi hän nähdessään Mazerouxin sammuttaneen
moottorin. "Ei ole mitään tyhmyyttä, jonka hän olisi jättänyt
tekemättä."
Don Luis oli ajanut kovaa koko päivän, mutta nyt tuli vauhti
huimaavaksi. Oli kuin olisi meteori kiitänyt läpi Le Mansin
esikaupunkien ja syöksähtänyt maaseudulle. Perennalla oli aivoissaan
vain yksi ajatus: tulla lähimmälle asemalle, joka oli Chartres, ennen
molempia rikoksellisia ja heittäytyä Sauveraudin päälle. Hän ei
nähnyt mitään muuta kuin tämän: kuinka hän molemmin käsin tarttuisi
Florence Levasseurin rakastajan kurkkuun, niin että tämä tukehtuisi!
"Florencen rakastaja! Florencen rakastaja!" mutisi hän kiristellen
hampaitaan. "Niin, tietysti, se selittää kaiken. He molemmat
ovat kääntyneet rikostoveriaan Marie Fauvillea vastaan ja hän
se on, joka saa maksaa tämän kauhistavan sarjan rikoksia! Onko
hän edes heidän rikostoverinsa? Kuka tietää? Kuka tietää,
eivätkö nämä molemmat paholaiset ole koettaneet, tapettuaan
Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa, yhteiseen ponnistukseen
tuhota Marie Fauvillen, viimeisen esteen, joka seisoi heidän ja
Mornington-perinnön välillä. Eikö kaikki viittaa siihen? Enkö minä
löytänyt päivämääriä Florencen muistikirjasta? Eikö se todista, että
kirjeet julkaisee Florence? Ne kirjeet syyttävät myöskin Gaston
Sauveraudia. Mutta mitä se merkitsee? Hän ei rakasta enää Marieta,
vaan Florencea. Ja Florence rakastaa häntä. Hän on Sauveraudin
rikostoveri, hänen neuvonantajansa, se nainen, joka haluaa elää
hänen rinnallaan ja jakaa hänen rikkautensa. On totta, että hän on
teeskennellyt puolustavansa Marie Fauvillea. Näyttelemistä! Tahi
ehkä omantunnontuskaa, pelkoa ajatellessaan kaikkea pahaa, jonka
on tehnyt kilpailijattarelleen ja kohtaloa, joka odottaa onnetonta
naista. Mutta hän on rakastunut Sauveraudiin ja hän jatkaa taistelua
säälimättä ja viivyttelemättä. Sen vuoksi tahtoi hän tappaa minut,
väliin tulevan esteen, jonka selvänäköisyyttä hän pelkäsi..."
"Piru vieköön!" murahti hän yhtäkkiä. "Kone ei tottele! -- Mazeroux!
Mazeroux!"
"Mitä...! Tiesittekö minun olevan täällä?" huudahti Mazeroux ryömien
esiin pimeydestä, jonka turvissa hän oli istunut.
"Aasi! Luuletteko te, että kuka tahansa tyhmyri voi tarrautua
autooni minun sitä huomaamatta? Teillä mahtoi olla hauskaa siellä
porrasaskelmalla?"
"Minä vapisen kylmästä ja hampaani kalisevat."
"Se on teille oikein, se opettaa teitä. Sanokaa mistä ostitte
bensiiniä?"
"Eräältä sekatavarakauppiaalta."
"Varkaalta, tarkoitatte. Se on rasvaa. Kone on tulemaisillaan täyteen
nokea."
"Oletteko varma siitä?"
"Ettekö huomaa, että moottori uhkaa pysähtyä?"
Moottori näytti tuon tuostakin niskuroivan. Sitten tuli taas kaikki
säännölliseksi. Don Luis lisäsi vauhtia. Kun he ajoivat alas mäkiä,
tuntui kuin olisivat he lentäneet avaruuteen. Toinen lyhty sammui.
Toinenkaan ei palanut niin kirkkaasti kuin tavallisesti. Mutta mikään
ei voinut taltuttaa Don Luisin intoa.
Kone hiljensi taas vauhtia, teki uusia ponnistuksia koettaen tehdä
velvollisuutensa. Sitten tuli onnettomuus, auto pysähtyi tienlaitaan.
"Piru vieköön!" huusi don Luis. "Istumme kiinni. Tämä oli viimeinen
oljenkorsi!"
"Me saamme kyllä koneen kuntoon ja saavutamme Sauveraudin Pariisissa
Chartresin sijasta, siinä kaikki."
"Kirottu aasi! Korjaus kestää tunnin. Ja sitten tapahtuu sama
uudelleen koska tahansa. Se ei ole bensiiniä, vaan jotain viheliäistä
voidetta, jota ne ovat teille tunkeneet."
Don Luis polki raivoissaan jalkaa. Hän olisi halunnut pirstoa auton
kappaleiksi. Hän olisi halunnut...
"Hän se on, kuuletteko, Mazeroux, se on Sauveraudin auttajatar,
joka on tehnyt kaikki. Sanon sen teille nyt, koska heikkoudessani
olen taipuvainen häntä säälimään. Niin, minä olen heikko raukka.
Hänellä on sellaiset vakavat kasvot lapsensilmineen. Mutta hän se on,
Mazeroux. Hän asuu minun talossani. Pankaa mieleenne hänen nimensä:
Florence Levasseur. Te vangitsette hänet, eikö niin? Minä ehkä en
voisi sitä tehdä. Rohkeuteni pettää kun katson häneen. Tosiasia
on, etten milloinkaan ennen ole ollut rakastunut. On ollut toisia
naisia... mutta ei, ne ovat olleet ohimeneviä mielikuvia... ei edes
sitä... en edes muista menneisyyttä. Florence sitävastoin...! Teidän
on vangittava hänet, Mazeroux! Teidän on vapautettava minut hänen
silmistään. Ne polttavat minua kuin myrkky. Jos ette vapauta minua,
tapan hänet niinkuin tapoin Doloresin... tahi tappavat he minut...
tahi... oh, en tiedä... on tuhat ajatusta, jotka tekevät minut
villiksi! Nähkääs, on toinen mies... Sauveraud, jota hän rakastaa.
"Oh, he ovat häpeämättömiä, nuo kaksi! He ovat tappaneet Fauvillen,
ja pojan, ja vanhan Langernaultin, ja ne molemmat vajassa ja vielä
muita: Cosmo Morningtonin, Vérot'n ja toisia. He ovat villipetoja,
erittäinkin tyttö. Ja jos te näkisitte hänen silmänsä..."
Hän puhui niin hiljaa, että Mazeroux tuskin kuuli. Hän oli päästänyt
tämän irti ja näytti aivan epätoivon murtamalta.
"Kas niin, isäntä", sanoi komissario. "He ovat vain tyhmyyksiä.
Ikävyyksiä vaimoväestä... niitä on ollut minulla kuten muillakin.
Vaimoni -- niin, minä menin naimisiin teidän poissa ollessanne --
vaimoni käyttäytyi huonosti, hän teki elämäni helvetiksi, niin, siksi
juuri. Kerron teille kaikki kuinka hän palkitsi suudelmani."
Hän vei don Luisin automobiilin luo ja asetti hänet etuistuimelle.
"Levätkää nyt. Ei ole kovin kylmä ja meillä on hyviä huopapeitteitä.
Ensimmäisen talonpojan, jonka aamulla varhain tapaan, lähetän
lähimpään kaupunkiin hakemaan mitä tarvitsemme... Kerron teille
vaimostani..."
Don Luis ei saanut milloinkaan tietää mitä oli rouva Mazerouxille
tapahtunut. Jännittävimmätkään perheonnettomuudet eivät olisi voineet
häiritä hänen syvää untaan.
Hän ei herännyt ennenkuin myöhään aamulla. Kello seitsemän huusi
Mazeroux erästä polkupyöräilijää ja pyysi häntä ajamaan Chartesiin.
He lähtivät kello yhdeksän. Don Luis oli jälleen saanut takaisin
kylmäverisyytensä. Hän kääntyi komisarioon:
"Minä puhuin paljon sellaista yöllä, jota en koskaan ollut ajatellut
sanoa. Mutta minä en sitä kadu. Niin, minun velvollisuuteni on
pelastaa rouva Fauville ja ottaa kiinni oikeat rikolliset. Mutta
minun on taisteltava itseäni vastaan, ja minä vannon, etten anna
periksi. Tänä iltana saa Florence Levasseur nukkua vankilassa."
"Minä autan teitä", vastasi Mazeroux.
"En tarvitse kenenkään apua. Jos te otatte hiuskarvankaan hänen
päästään, saatte tekemistä minun kanssani. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, isäntä."
"Pitäkää sitten suunne."
Hänen vihansa kuohui jälleen ja ilmeni huimaavassa vauhdissa.
He kiisivät yli Chartesin kivetyksen. Rambouillet, Chevreuse ja
Versailles vilahtivat kuin salama heidän ohitseen.
Saint-Cloud. Boulogne-metsä...
Kun auto place de la Concord'lla kääntyi Tuileriesiä päin, kysyi
Mazeroux:
"Ettekö aio ajaa kotiin?"
"En. Ensiksi on jotain muuta mikä on tärkeämpää: meidän on
vapautettava Marie Fauville itsemurhakiihkostaan antamalla hänen
tietää, että olemme keksineet rikolliset."
"Ja sitten?"
"Sitten haluan puhella poliisiprefektin kanssa."
"Herra Desmalions on poissa eikä tule ennen iltapäivää."
"Tutkintatuomari sitten?"
"Hän ei tule oikeuspalatsiin ennen kello kahtatoista ja nyt on vasta
yksitoista."
"Katsokaamme."
Mazeroux oli oikeassa, siellä ei ollut ketään.
Don Luis söi aamiaista läheisyydessä ja kun Mazeroux oli pistäytynyt
etsivässä osastossa tuli hän hakemaan don Luisia ja seurasi häntä
tuomarin ovelle. Don Luisin hermostunut kiihkeys pisti Mazerouxin
silmiin, joka kysyi:
"Pysyttekö aikeessanne?"
"Enemmän kuin koskaan. Silmäsin aamiaisen aikana sanomalehtiin.
Marie Fauville, joka toisen itsemurhayrityksensä jälkeen lähetettiin
sairashuoneeseen, on jälleen tahtonut ottaa itseltään hengen lyömällä
päänsä seinään. He ovat pukeneet hänet pakkopaitaan. Mutta hän
kieltäytyy syömästä. Minun velvollisuuteni on pelastaa hänet."
"Millä tavoin?"
"Luovuttamalla todelliset rikokselliset. Minä ilmoitan tuomarille
asiasta ja tänä iltana tulen luoksenne mukanani Florence Levasseur
kuolleena tai elävänä."
"Ja Sauveraud?"
"Sauveraud? Kaikki käy kuin tanssi. Mikäli..."
"Mikäli ette?"
"Mikäli en itse suoriudu siitä roistosta?"
"Isäntä!"
"Vaietkaa!"
Muutamia sanomalehtimiehiä seisoi läheisyydessä odottaen saavansa
tietää jotain. Perenna tunsi heidät ja meni heidän luokseen.
"Te voitte sanoa, hyvät herrat, että tästä päivästä alkaen otan
puolustaakseni Marie Fauvillea ja omistaudun kokonaan hänen
asialleen."
"Kaikki vastustivat, eikö hän juuri ollut antanut vangita rouva
Fauvillea? Eikö juuri hän ollut hankkinut raskauttavinta todistusta
tätä vastaan?"
"Ne minä kumoan", sanoi hän. "Marie Fauville on roistojen uhri, jotka
ovat järjestäneet pirullisen salajuonen häntä vastaan, ja jotka minä
luovutan oikeuden käsiin."
"Mutta hampaat? Hampaiden jäljet?"
"Sattuma! Yksinomaan sattuma, mutta se on nyt minulle tavattoman
voimakas todistus hänen viattomuudestaan. Sanon teille, että jos
Marie Fauville olisi ollut tarpeeksi taitava tehdäkseen nämä murhat,
olisi hän myöskin ollut kylliksi älykäs ollakseen jättämättä
jälkeensä hedelmää, jossa oli hänen molempien hammasriviensä jäljet."
"Mutta."
"Hän on syytön! Ja sen aion nyt ilmoittaa tutkintotuomarille. Rouva
Fauvillelle on ilmoitettava niistä ponnistuksista, joita hänen
hyväkseen tehdään. Hänelle on heti annettava toivoa. Muuten ottaa se
olentoraukka itseltään hengen ja hänen kuolemansa on oleva syytös
kaikkia niitä vastaan, jotka ovat syyttäneet viatonta naista. Hänen
on..."
Hän keskeytti. Hänen silmänsä suuntautuivat erääseen
sanomalehtimieheen, joka seisoi hiukan syrjässä kuunnellen ja tehden
muistiinpanoja.
Hän kuiskasi Mazerouxille:
"Voitteko hankkia minulle tuon miehen nimen? En muista missä olen
nähnyt hänet ennen."
Mutta eräs vahtimestari avasi nyt ovet tutkintotuomarin huoneeseen;
tämä oli, saatuaan don Luisin kortin, sanonut heti ottavansa hänet
vastaan. Perenna otti askeleen eteenpäin aikoen käydä sisään
Mazerouxin kanssa, mutta kääntyikin äkkiä seuraajaansa ja huudahti
raivoisasti:
"Se on hän! Se oli Gaston Sauveraud valepuvussa. Pidättäkää hänet!
Onko hän lähtenyt? Juoskaa!"
Hän ryntäsi ulos kintereillään Mazeroux, muutamia vahtimestareita
ja sanomalehtimiehiä. Hän ehti pian heidän edelleen, niin ettei hän
kolmen minuutin kuluttua kuullut takanaan ketään. Hän kiisi läpi
käytävän pihalle, sieltä toiselle, joutui vihdoin väärien jälkien
ohjaamana Saint Lazaren rautatiepihalle ja kulutti kaksi tuntia
etsiskelyissä, mutta turhaan.
Lopuksi hän joutui lähelle asuntoaan place du Palais-Bourbonille.
Oikealla ja vasemmalla huomasivat hänen tottuneet silmänsä heti
puolitusinaa miehiä, joiden ammatista ei voinut erehtyä. Ja Mazeroux,
joka oli huomannut hänet, kääntyi äkkiä ja piiloutui porttikäytävään.
Perenna huusi häntä:
"Mazeroux!"
Komisario näytti tulevan kummiinsa kuullessaan nimeään huudettavan ja
tuli esiin.
"Hyvää päivää taas, isäntä."
Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, että don Luis tunsi
epäilyksiensä saavan varman muodon.
"Kuulkaa nyt, minun takianiko te ja teidän väkenne kuljeskelette
jälleen taloni ulkopuolella?"
"Millaisia päähänpistoja", vastasi Mazeroux ja näytti hyvin
vaivautuneelta. "Tehän tiedätte olevanne erinomaisessa suosiossa."
Don Luis hätkähti. Hän ymmärsi. Mazeroux oli ilmaissut hänen
kertomuksensa. Sekä tyynnyttääkseen omantunnonsoimauksensa ja
pelastaakseen "isännän" onnettoman intohimon pauloista, oli Mazeroux
ilmiantanut Florence Levasseurin.
Perenna puristi nyrkkiään koettaen tukahduttaa kuohuvan raivonsa.
Tämä oli kauhea isku.
"Onko teillä vangitsemismääräys?" kysyi hän.
Mazeroux sopersi:
"Se oli aivan sattuma. Minä kohtasin prefektin, joka oli tullut
takaisin. Me puhuimme tuosta nuoresta naisesta. Ja he olivat
sattumalta keksineet, että valokuvaa -- tiedättehän, Florence
Levasseurin valokuvaa, jonka prefekti oli teille lainannut -- oli
muutettu. Ja kun olin maininnut Florencen nimen, muisti prefekti,
että kuvassa oli sama nimi."
"Onko teillä vangitsemismääräys?" toisti don Luis teräväliä äänellä.
"Niin, nähkääs, minä en voinut sitä auttaa... herra Desmalions ja
tutkinto tuomari..."
Jos place du Palais-Bourbonilla ei olisi ollut ihmisiä, olisi don
Luis varmasti keventänyt mieltään antamalla Mazerouxille voimakkaan
iskun leuan alle taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Ja Mazeroux näki
tämän mahdollisuuden, sillä hän pysytteli varovaisesti niin pitkän
matkan päässä kuin mahdollista ja lepyttääkseen "isännän" kiukkua
sammalsi hän kokonaisen jakson anteeksipyyntöjä:
"Se oli teidän parhaaksenne. Minun täytyi se tehdä. Ajatelkaa vain!
Tehän sanoitte itse: Vapauttakaa minut tuosta olennosta. Minä olen
liian heikko. Vangitsettehan hänet, eikö niin? Hänen silmänsä
polttavat kuin myrkky! No, saatoinko jättää sen tekemättä? En, sitä
en voinut. Sitä suurimmalla syyllä kun varapoliisipäällikkö..."
"Vai niin, Weber tietää myöskin?"
"Tietysti! Prefekti epäilee teitä hiukan huomattuaan petoksen
valokuvaan nähden. Herra Weber tulee siis, ehkä noin tunnin kuluttua,
apuvoimien kera. Hän oli saanut tietää, että nainen, jolla oli tapana
käydä Gaston Sauveraudin luona Neillyssä, oli vaalea, kaunis ja
nimeltään Florence. Hän jäi sinne joskus yöksikin."
"Te valehtelette! Te valehtelette!" sähisi Perenna.
Koko hänen vihansa kuohahti jälleen. Hän oli pitänyt silmällä
Florencea syystä, jonka tarkoituksesta hänen olisi ollut vaikea tehdä
itselleenkään selvää. Ja nyt tahtoi hän taas musertaa tytön ja tällä
kertaa täysin tietoisesti. Itse asiassa ei hän enää tiennyt mitä teki.
Eräs sanomalehtipoika meni ohi myyden Paris Midin ylimääräistä
numeroa, jossa oli suurin kirjaimin:
_Don Luis Perennan hälyttävä selitys_.
_Rouva Fauville syytön_.
_Molempien rikoksellisten vangitsemista odotetaan_.
"Niin, niin," sanoi hän ääneen, "näytelmä lähestyy loppuaan. Florence
saa maksaa velkansa yhteiskunnalle. Se on välttämätöntä."
Talonsa pihalla hän sanoi autonkuljettajalle, joka kiiruhti häntä
vastaan:
"Ajakaa auto esiin ja pankaa kone käyntiin. Voin lähteä koska
tahansa."
Hän juoksi ylös portaita ja kysyi palvelijalta:
"Onko neiti Levasseur sisällä?"
"On, hän on omassa huoneessaan."
"Eilen oli hän poissa, eikö niin?"
"Niin, hän sai sähkösanoman saapua tervehtimään maalle erästä
sairasta sukulaistaan. Hän palasi yöllä."
"Haluan puhutella häntä. Lähettäkää hakemaan hänet heti."
"Työhuoneeseen?"
"Ei, makuuhuoneen vieressä olevaan salonkiin."
Se oli pieni huone toisessa kerroksessa, aikaisemmin talon rouvan
pukuhuone ja hän katsoi sen murhayrityksen jälkeen varmemmaksi kuin
työhuoneen.
Mazeroux oli seurannut pihalle ja pysytteli hänen takanaan
nähtävästi Perennan huomaamatta. Nyt tarttui Perenna kuitenkin hänen
käsivarteensa ja meni yhdessä hänen kanssaan portaille.
"Kaikki käy hyvin. Minä olin peloissani, että Florence epäili jotain
eikä ollut palannut takaisin. Nyt ei hän voi välttää meitä."
He menivät läpi eteisen ja ylös portaita ensimmäiseen kerrokseen.
Mazeroux hykerteli käsiään.
"Vai niin, te olette tulleet järkiinne."
"Olen ainakin tehnyt päätökseni. Minä en tahdo, kuuletteko, minä en
tahdo, että rouva Fauville ottaa itseltään hengen; ja kun ei ole
mitään muuta keinoa estää onnettomuutta, uhraan Florencen."
"Ilman kaipausta?"
"Omantunnonvaivoitta."
"Te annatte siis minulle anteeksi?"
"Sen teen ja minä kiitän teitä."
Sitten antoi hän oikeaoppisen iskun tämän leuan alle. Mazeroux kaatui
ääntä päästämättä, kuin kuollut, toisen kerroksen portaille.
Portaiden puolivälissä oli pimeä komero, jossa palvelijat säilyttivät
astioita ja likaisia talousvaatteita. Sinne kantoi don Luis
Mazerouxin, asetti hänet lattialle selkä taloudenhoitajattaren
matka-arkkua vasten, pisti nenäliinan hänen suuhunsa ja sitoi hänen
kätensä ja jalkansa kahdella pöytäliinalla, joiden päät hän iski
lattiaan parilla tukevalla piikillä.
Kun Mazeroux hitaasti heräsi tajuihinsa, sanoi don Luis:
"Arvelen, että teillä on kaikki mitä tarvitsette. Pöytäliina,
lautasliina... jotain suussa siltä varalta, että tulette nälkäiseksi.
Syökää niin paljon kuin haluatte. Ottakaa sitten pieni unonen niin
heräätte raikkaana kuin talviaamu."
Hän sulki oven ja katsoi kelloaan.
Tällä hetkellä oli hänen aikomuksensa loukata Florencea, heittää
hänen kasvoilleen kaikki hänen tekemänsä kauheat rikokset ja sillä
tavoin pakottaa hänet muodolliseen tunnustukseen. Sitten kun Marie
Fauvillen pelastus oli turvattu saataisiin nähdä. Ehkä hän asettaisi
Florencen autoon ja veisi tytön piilopaikkaan, josta hän, käyttämällä
tätä ruoskana, saisi poliisin tekemään mitä halusi.
"Minulla on tunti aikaa. Erinomaista!"
Hän juoksi toisessa kerroksessa olevaan makuuhuoneeseensa ja pisti
kasvonsa kylmään veteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut koko
olemustaan niin kiihottuneeksi, koskaan eivät sokeat vaistot olleet
olleet näin irrallaan.
"Se on hän", mutisi don Luis. "Kuulen hänen tulonsa. Hän on portaiden
alapäässä. Vihdoinkin! Oh, mikä ilo saada hänet eteensä! Kasvoista
kasvoihin! Hän ja minä kahdenkesken!"
Hän meni eteiseen salongin ulkopuolella. Hän otti taskustaan avaimen.
Ovi avautui.
Hän huudahti: Gaston Sauveraud oli siellä! Tässä suljetussa huoneessa
seisoi Gaston Sauveraud kädet ristissä rinnalla ja odotti häntä.