Kaikista näistä tapahtumista yleisö tunsi ainoastaan rouva Fauvillen
itsemurhayrityksen, tarkastaja Ancenisin murhan ja Hippolyte
Fauvillen kirjeen löytymisen. Mutta tämä oli riittävää herättääkseen
kaikkien uteliaisuuden, kun he olivat jo ennestään innokkaasti
seuranneet Mornington-juttua ja odottivat jännittyneinä salaperäisen
don Luis Perennan pienimpiäkin liikkeitä, sekoittaen hänet
itsepäisesti Arsène Lupiniin.
Kuinka monimutkainen ja hämmästyttävä olikaan se arvoitus, joka koski
Perennaa itseään? Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli tehty
neljä yritystä tappaa hänet: rautaesiripulla, myrkyllä, revolverilla
ja auto-onnettomuudella. Florencen osaa näissä murhayrityksissä ei
voitu kieltää. Ja nyt oli tytön yhteys Fauvillen murhaajien kanssa
asianmukaisesti todettu sen pienen paperin löydöllä, joka oli
ollut Shakespearen kahdeksannen osan välissä, samalla kun kaamea
luettelo oli lisääntynyt kahdella kuolemalla, poliisitarkastaja
Ancenisin ja ohjaajan. Kuinka voitaisiin selittää se osa, jota tämä
arvoituksellinen tyttö oli näytellyt näissä tapahtumissa?
Millä kuumeentapaisella innolla don Luis tutkikaan hiljaisuudessa
tyttöä!
"Kuka te olette? Kuka te olette?" tunsi hän halua huudahtaa. "Eikö
teitä tyydytä vähempi, te pirullinen nainen, kuin kuoleman ja
murhan levittäminen ympärillenne? Ja tahdotteko te tappaa minutkin
saavuttaaksenne tarkoituksenne? Mistä te tulette ja mihin käy teidän
tienne?"
Tarkemmin ajatellessaan hän tuli vakuutetuksi eräästä seikasta,
joka ratkaisi arvoituksen, jota hän oli kauan miettinyt, nimittäin
salaperäisestä yhteydestä häntä vihaavan naisen ja place du
Palais-Bourbonille muuttonsa välillä. Hän ymmärsi nyt että hän ei
ollut ostanut taloa sattumalta. Kun hän teki kaupan, oli häneen
vaikuttanut eräs nimetön tarjous, joka oli joutunut hänen käsiinsä
koneella kirjoitetun kiertokirjeen muodossa. Mistä tuli tämä tarjous,
jollei Florencelta, joka tahtoi saada hänet läheisyyteensä voidakseen
vakoilla ja käydä sotaa häntä vastaan.
"Niin", ajatteli hän, "siinä on totuus. Cosmo Morningtonin
mahdollisena perillisenä ja etevänä näyttelijänä murhenäytelmässä
minä olen vihollinen ja he koettavat raivata minut pois tieltään
niinkuin tekivät toisillekin. Ja se on Florence, joka hoitaa peliä
minua vastaan. Ja hän se on, joka on tehnyt murhat."
Kun Florence jätti hänet tunsi hän tavallisesti helpotuksen tunteen
ja hengitti keveämmin, kuten hänet olisi vapautettu raskaasta
taakasta, mutta hän juoksi kuitenkin ikkunaan ja katsoi tytön
jälkeen, ja hän odotti aina saadakseen nähdä tämän salaperäisen
vihollisen, jonka tuoksuvan hengityksen hän oli tuntenut kasvoillaan,
tulevan ja menevän.
Eräänä aamuna sanoi tyttö hänelle:
"Sanomalehdet kertovat, että tänä yönä tapahtuu jotain."
"Tänä yönä?"
"Niin," sanoi tyttö näyttäen hänelle kirjoitusta lehdestä. "Tänään
on kahdeskymmenesviides päivä, ja poliisin ilmoituksen mukaan
jätetään bulevardi Suchetin taloon kirje joka kymmenes päivä ja talo
räjäytetään sinä päivänä, jolloin viides ja viimeinen kirje tulee."
Uhmasiko tyttö häntä? Tahtoiko hän tehdä selväksi, että tapahtuipa
mitä hyvänsä, asetettakoon tielle mitä esteitä tahansa, niin tulee
kirje kuitenkin, tämä salaperäinen kirje, josta oli mainittu
Shakespearen kahdeksannesta osasta löydetyssä paperissa?
Hän tarkasteli tyttöä terävästi. Tämä ei muuttanut ilmettäkään. Hän
vastasi:
"Niin, se on tänä yönä. Minä olen siellä. Ei mikään maailmassa voi
estää minua."
Tyttö aikoi vastata, mutta hillitsi jälleen tunteensa.
Sinä päivänä oli don Luis varuillaan. Hän söi aamiaisen ja
päivällisen muualla ja sopi Mazerouxin kanssa siitä, että place du
Palais-Bourbonia vahdittaisiin.
Neiti Levasseur ei poistunut talosta iltapäivällä. Illalla käski don
Luis Mazerouxin väkeä vakoilemaan jokaista, joka tulisi talosta ulos.
Kello kymmenen tapasivat etsiväkomisario ja don Luis toisensa
Hippolyte Fauvillen työhuoneessa.
Mazerouxilla oli mukanaan varasalapoliisipäällikkö Weber ja kaksi
siviilipukuista miestä.
Don Luis vei Mazerouxin syrjään.
"He epäilevät minua. Tunnustakaa se."
"Ei. Niin kauan kuin herra Desmalions on, eivät he voi tehdä teille
mitään. Mutta herra Weber väittää -- ja hän ei ole ainoa -- että te
suoritatte kaikki nämä teot itse."
"Missä tarkoituksessa?"
"Tarkoituksessa saada todistuksia Marie Fauvillea vastaan. Olen sen
vuoksi pyytänyt saada mukaani kaksi salapoliisia. Silloin on meitä
neljä, jotka voivat todistaa rehellisyytenne."
Kaikki asettuivat paikoilleen. Kaksi salapoliisia valvoisi kerrallaan.
Tutkittuaan huolellisesti sen pienen huoneen, jossa Fauvillen poika
oli nukkunut, sulkivat ja lukitsivat he kaikki ovet ja ikkunat. Kello
yksitoista he kiersivät sähkön sammuksiin.
Don Luis ja Weber saivat tuskin unen rahtuakaan silmiinsä.
Yö kului ilman että mitään tapahtui.
Mutta kello seitsemän, kun ikkunaluukut avattiin, nähtiin taas, että
pöydällä oli kirje. Aivan niinkuin edelliselläkin kerralla.
Kun ensimmäinen hämmästys oli asettunut, otti Weber kirjeen. Hänellä
oli määräys olla sitä lukematta eikä antaa kenenkään muunkaan lukea.
Tässä on kirje sellaisena kuin se julkaistiin sanomalehdissä, jotka
samalla julkaisivat asiantuntijan todistuksen, että käsiala oli
Hippolyte Fauvillen:
"Olen nähnyt hänet! Sinä ymmärrät, rakas ystävä, eikö niin? Minä
olen hänet nähnyt. Hän kulki Boulognen metsän tietä, takinkaulus
ylös käännettynä ja hattu korviin painettuna. En luule hänen nähneen
minua. Oli melkein pimeä. Mutta minä tunsin hänet heti. Minä tunsin
jälleen hänen hopeakoukkuisen ebenholtsikeppinsä. Se oli aivan
varmaan hän, tuo roisto!
"Hän on siis lupauksestaan huolimatta Pariisissa. Gaston Sauveraud
on Pariisissa. Ymmärrätkö, mikä hirveä merkitys sillä on? Jos hän
on Pariisissa, niin se merkitsee, että hän aikoo toimia. Oh, kuinka
paljon pahaa se mies on minulle tehnyt! Hän on jo ryöstänyt minulta
onneni ja nyt aikoo hän ottaa elämäni. Olen kauhun lamauttama."
Fauville tiesi siis, että ebenholtsikeppisen miehen, Gaston
Sauveraudin tarkoitus oli tappaa hänet. Sen selitti Fauville aivan
selvästi tässä omakätisessä kirjeessään, ja kirje vahvisti ne Gaston
Sauveraudin, vangitsemistilaisuudessa epähuomiossa lausumat sanat,
että molemmat miehet olivat olleet tuttavia, mutta riitautuneet,
ja että Gaston Sauveraud oli luvannut olla milloinkaan tulematta
Pariisiin.
Tämä levitti myöskin hiukan valoa Mornington-juttuun. Mutta
toiselta puolen, kuinka käsittämätöntä olikaan, että tämä kirje oli
löydetty työhuoneen pöydältä! Viisi henkilöä oli vartioinut, viisi
mitä kelvollisinta miestä, ja kuitenkin oli tuntematon käsi tänä
yönä, kuten viidennentoista päivän yönäkin, salaa pistänyt kirjeen
huoneeseen suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi, heidän kuulematta
ääntäkään tahi näkemättä merkkiäkään siitä, että joku olisi
liikuttanut ikkunoita tahi ovia.
On mahdotonta sanoa mitään yleisön hämmingistä. Kirjeen ilmestyminen
sai silmänkääntötempun luonteen.
Don Luis Perennan terävänäköisyys oli siis osunut oikeaan
joka suhteessa, sillä odotetut tapahtumat olivat sattuneet
viidentenätoista ja kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä
huhtikuuta. Jatkuisiko sarja viides toukokuuta? Ei kukaan epäillyt
sitä, sillä olihan don Luis sen sanonut ja kaikki uskoivat, ettei
don Luis voinut erehtyä. Koko viidennen päivän yön seisoi väkijoukko
Suchet bulevardilla; uutistenhankkijat ja kaikenlaiset yökulkijat
tulivat sinne laumoina saadakseen tietää oliko jotain tapahtunut.
Poliisiprefekti, johon molemmat edelliset ihmetyöt olivat tehneet
vaikutuksen, oli päättänyt itse olla läsnä kolmantena yönä. Hän tuli
seurassaan useita tarkastajia, jotka hän asetti puutarhaan, eteiseen
ja yläkertaan. Itse hän asettui vartioon yhdessä Weberin, Mazerouxin
ja don Luis Perennan kanssa.
He pettyivät odotuksessaan ja se oli herra Desmalionsin syy.
Välittämättä don Luisin lausumasta käsityksestä oli prefekti
päättänyt olla kiertämättä sähkövaloa sammuksiin, nähdäkseen
estäisikö valo ihmetyön. Sellaisissa olosuhteissa ei kirje saattanut
tulla eikä se tullutkaan. Oliko se sitten silmänkääntäjän kuje tahi
rikollisten temppu, tarvitsi ihmetyö pimeyden apua.
* * * * *
Toukokuun viidettätoista odotettiin ja sama väkijoukko oli
kokoontunut talon ympärille, levoton, jännittynyt väkijoukko, joka
hätkähti pienimmästäkin äänestä ja noudatti täydellistä hiljaisuutta
silmät Fauvillen taloon suunnattuina.
Tällä kertaa sammutettiin valo, mutta poliisiprefekti piti kättään
sähkönappulan päällä. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa sytytti
hän äkkiarvaamatta tulen. Pöydällä ei ollut mitään. Se, mikä oli
herättänyt hänen huomiotaan, oli ainoastaan huonekalujen natina tahi
hänen miestensä tekemä liike.
Äkkiä päästivät kaikki huudahduksen. Joku epätavallinen, kahiseva
ääni oli rikkonut hiljaisuuden.
Herra Desmalions kiersi sähkön heti palamaan. Hän huudahti. Kirje ei
ollut pöydällä, mutta sen vieressä lattialla, maton päällä.
Mazeroux teki ristinmerkin. Salapoliisit olivat kalpeat kuin kuolema.
Herra Desmalions katsoi don Luisiin, joka nyökkäsi lausumatta
sanaakaan.
He tutkivat lukot. Mitään ei oltu koskettu.
Myöskin tänä päivänä korvasi kirjeen sisällys tyytymättömyyden
siitä, ettei oltu keksitty millä tavoin se oli pujautettu sisään. Se
hälvensi kaikki epäilyt, jotka vielä ympäröivät Suchet bulevardin
murhaa.
Se oli insinöörin allekirjoittama, kauttaaltaan hänen käsialallaan
kirjoitettu kahdeksas päivä helmikuuta ja ilman näkyvää osoitetta. Se
kuului näin:
'Ei, rakas ystävä, en aio antaa tappaa itseäni niinkuin lammas,
joka viedään teurastuspenkkiin. Minä puolustan itseäni, taistelen
viimeiseen hetkeen saakka. Viime aikana on sattunut muutoksia.
Minulla on nyt todistus, vastaansanomaton todistus. Minulla on
heidän välillään vaihdettuja kirjeitä. Ja minä tiedän heidän vielä
rakastavan toisiaan niinkuin alussa ja että he aikovat mennä
naimisiin eivätkä salli minkään seisoa tiellään. Marie -- ota
huomioon mitä sanon -- Marie on itse sanonut kirjeellisesti: 'Ole
kärsivällinen, oma Gastonini. Rohkeuteni kasvaa päivä päivältä. Sitä
pahempi hänelle, joka seisoo välillämme. Hänen on poistuttava.'
Rakas ystävä, jos minä kaatuisin taistelussa, löydät sinä nämä
kirjeet sekä kaikki todistukset, jotka olen koonnut tuota
halveksittavaa roistoa vastaan, kaapista, joka on lasisuojustimen
peittämä. Kosta minut silloin. Au revoir. Tahi ehkä hyvästi
ainaiseksi.'
Niin kuului kolmas kirje. Haudastaan ilmiantoi ja syytti Hippolyte
Fauville rikollista vaimoaan. Haudastaan antoi hän ratkaisun
arvoitukseen ja selitti syyn, miksi rikos oli tehty: Marie Fauville
ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.
He tunsivat varmasti Cosmo Morningtonin testamentin, sillä he olivat
ensiksi raivanneet tieltä Cosmo Morningtonin ja heidän kiihkonsa
anastaa suunnaton omaisuus oli kiiruhtanut tapahtumia. Mutta murhan
ensimmäinen syy polveutui syvälle juurtuneesta intohimosta: Marie
Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.
Yksi arvoitus oli vielä ratkaisematta: kuka oli tuo tuntematon
kirjeenvaihtaja, jolle Hippolyte Fauville oli jättänyt tehtäväksi
kostaa hänen murhansa ja joka, sensijaan että olisi yksinkertaisesti
luovuttanut kirjeet poliisille, harjoitti terävänäköisyyttään
antamalla niiden tulla päivänvaloon mitä kummallisimpien temppujen
kautta. Oliko hänen etujensa mukaista pysyä näkymättömänä?
Kaikkiin näihin kysymyksiin vastasi Marie Fauville odottamattomalla
tavalla, vaikkakin tavalla, joka täydelleen sopi yhteen hänen
uhkauksiensa kanssa. Viikkoa myöhemmin, pitkän kuulustelun jälkeen,
jonka aikana häneltä koetettiin saada tietää miehensä vanhan ystävän
nimi, oli hänen onnistunut piilottaa lasipala, jolla hän koetti avata
suonensa.
Don Luis sai kuulla asiasta Mazerouxilta, joka tuli hänelle siitä
seuraavana aamuna kello kahdeksan kertomaan. Komisariolla oli
kädessään matkalaukku ja hän oli matkalla asemalle.
"Onko hän kuollut?" huudahti don Luis.
"Ei, hän näyttää välttäneen sen vielä tämän kerran. Mutta mitä se
auttaa?"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Hän tietysti tekee sen. Se on hänen päähänpistonsa. Ja eräänä
päivänä..."
"Eikö hän nytkään tehnyt tunnustusta ennen itsemurhayritystään?"
"Ei. Hän kirjoitti muutamia sanoja paperille, että kun hän nyt
tarkemmin ajatteli asiaa, saattoi hän neuvoa kysymään salaperäisistä
kirjeistä eräältä herra Langernault'a. Tämä oli, mikäli rouva tiesi,
ainoa ystävä, joka hänen miehellään oli ollut ja joka tapauksessa
ainoa, jota tämä saattoi kutsua 'rakkaaksi vanhaksi ystäväkseen'.
Tämä herra Langernault ei voisi muuta kuin selittää hänen
viattomuutensa ja valaista sitä kauheata erehdystä, jonka uhriksi hän
oli joutunut."
"Mutta", sanoi don Luis, "jos on joku, joka saattaa todistaa hänen
viattomuutensa, mistä syystä avaa hän sitten valtasuonensa?"
"Hänen elämänsä on arvoton," sanoo hän, "ja ainoa, mitä hän haluaa,
on lepo ja kuolema."
"Lepo? Lepo? Onhan muitakin tapoja saada lepoa kuin kuolema. Jos
totuuden paljastaminen johtaa hänen vapautukseensa, niin ei totuus
ehkä ole aivan mahdoton saavuttaa."
"Mitä sanotte? Oletteko arvanneet jotain? Alatteko ymmärtää?"
"Hyvin hämärästi, mutta juuri näiden kirjeiden yliluonnollisen
täsmällinen saapuminen näyttää minusta hyvältä merkiltä."
Hän mietti hetkisen ja jatkoi:
"Onko noiden kolmen kirjeen poisraavitut osoitteet huolellisesti
tutkittu?"
"Ovat, ja onnistuttiin saamaan esiin nimi Langernault."
"Missä asuu tämä Langernault?"
"Rouva Fauvillen sanojen mukaan Ornen departementissa Damignin
kylässä."
"Mikä on lähin kaupunki?"
"Alençon."
"Matkustatteko te nyt sinne?"
"Kyllä, poliisiprefekti on käskenyt minun matkustaa heti. Astun
junaan Les Invalides'illä."
"Ei, minä kyyditsen teidät autollani."
"Mitä varten?"
"Matkustamme molemmat. Minun on ryhdyttävä johonkin. Ilma täällä
talossa on minulle hengenvaarallista."
"Mitä tarkoitatte?"
"En mitään. Tiedän sen."
Puoli tuntia tämän jälkeen kiisivät he pitkin Versaillesin tietä.
Perenna ajoi itse avonaista autoa ja he kiisivät eteenpäin niin
raivoisasti, että Mazerouxilta miltei salpautui hengitys ja hän
huudahti tuontuostakin:
"Herra Jumala, minkälainen vauhti!... Millä tavoin te ajatte!...
Ettekö pelkää, että ajamme kumoon? Muistakaa mitä tapahtui
äskettäin..."
He tulivat Alençoniin juuri aamiaiseksi. Kun he olivat sen
lopettaneet, menivät he postitoimistoon. Siellä ei kukaan tuntenut
nimeä Langernault. Damignilla oli oma postikonttorinsa, mutta oli
otaksuttu, että herra Lagernault jätti kirjeensä Alençon poste
restante.
Don Luis ja Mazeroux ajoivat edelleen Damignin kylään. Ei täälläkään
tuntenut postinhoitaja Langernaultia, vaikka Damignissa oli vain
tuhat asukasta.
"Menkäämme määrin luo," sanoi Perenna.
Määrille sanoi Mazeroux kuka hän oli ja kertoi hänelle käyntinsä syyn.
"Vanha Langernault? Tietysti. Erinomainen mies, hänellä oli liike
kaupungissa."
"Ja hänellä oli tapana arvattavastikin jättää kirjeensä Alençonin
postitoimistoon?"
"Niin, joka päivä, saadakseen vähän liikuntoa."
"Ja hänen talonsa?"
"On kylän laidassa. Te ajoitte tullessanne sen ohi."
"Voiko sen nähdä?"
"Tietysti, mutta..."
"Ehkä hän ei ole kotona?"
"Ei, se miesraukka ei ole pannut jalkaansa talon sisäpuolelle
jätettyään sen neljä vuotta sitten."
"Mistä se johtuu?"
"Hänhän on ollut neljä vuotta kuolleena."
Don Luis ja Mazeroux vaihtoivat hämmästyneen katseen.
"Hän on siis kuollut?" sanoi don Luis.
"Niin, ammuttu."
"Kuinka niin?" huudahti Perenna. "Murhattiinko hänet?"
"Ei, ei. Ensin luulimme niin, kun löysimme hänet lattialta omasta
huoneestaan, mutta tutkimus osoitti, että se oli tapaturma. Hän oli
puhdistamassa pyssyään kun se laukesi satuttaen häntä vatsaan. Meistä
kaikista se oli sangen merkillistä. Langernault, joka oli taitava
metsämies, ei ollut niitä, jotka käyttäytyivät varomattomasti."
"Oliko hänellä rahoja?"
"Oli, ja se oli juuri merkillisintä: ei löydetty soutakaan."
Don Luis tuumi hetkisen ja kysyi sitten:
"Jättikö hän jälkeensä samannimisiä sukulaisia?"
"Ei ketään, ei edes serkkuja. Ja siitä seurasi, että hänen maatilansa
-- sitä kutsuttiin Vanhaksi linnaksi sen raunioiden mukaan -- jäi
kaupungille. Viranomaiset ovat sinetöineet ovet ja sulkeneet portit
puistoon. He odottavat, että lain määräämä aika kuluisi umpeen
ottaakseen sen haltuunsa."
"Mutta eikö satu, että uteliaat ihmiset kiipeävät yli muurin
puistoon?"
"Ei. Ensiksikin ovat muurit hyvin korkeat. Ja sitten... ja sitten on
vanhalla linnalla ollut huono maine täällä ympäristössä niin kauan
kuin voin muistaa. On puhuttu aina kummituksista... tyhmiä juttuja
tietystikin, mutta kuitenkin..."
Perenna ja hänen toverinsa eivät voineet toipua kummastuksestaan.
"Se oli kummallinen juttu," huudahti don Luis heidän erottuaan
määristä. "Fauville kirjoittaa kirjeitä kuolleelle miehelle...
kuolleelle miehelle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on tullut
murhatuksi."
"Jonkun on täytynyt siepata kirjeet."
"Nähtävästi. Mutta se ei kumoa sitä tosiasiaa, että hän on
kirjoittanut ne kuolleelle miehelle ja tehnyt kuolleen miehen
uskotukseen kertoen tälle vaimonsa rikollisista aikeista."
Mazeroux vaikeni. Hänkin näytti täydellisesti hölmistyneeltä.
Heidän aikoessaan lähteä kello kuusi huomasi don Luis auton
kuluttaneen kaiken polttoaineen ja lähetti Mazerouxin sitä
Alençonista hakemaan. Hän itse käytti tilaisuutta mennäkseen
tarkastamaan Vanhaa linnaa.
Hän kulki pensasaitojen reunustamaa tietä, joka vei sitruunapuiden
koristamalle avoimelle paikalle; muurin keskellä oli raskas suljettu
puuportti. Don Luis kulki pitkin muurin vierustaa, joka todellakin
oli hyvin korkea. Hänen onnistui kuitenkin, puunoksia apunaan
käyttäen, kiivetä sen yli.
Puistossa oli villejä kukkia kasvava hoitamaton ruohokenttä ja
lapioimattomia käytäviä, joista oikeanpuoleinen johti raunioiden
täyttämälle maavallille ja vasemmanpuoleinen pienelle ränsistyneelle
talolle, jonka ikkunaluukut riippuivat vinosti. Hän meni tähän
suuntaan, kun hän hämmästyksekseen huomasi tuoreita jalanjälkiä
sateen liottamassa maassa. Ja hän näki, että nämä jäljet olivat
pienten, hienojen naistenkenkien jättämät.
"Kuka peijakas käy täällä kävelemässä?" ajatteli hän.
Hän keksi useita pieniä jälkiä hiukan kauempana tiellä, josta kenkien
omistajatar oli käynyt ylitse ja ne johtivat talosta puuryhmän luo,
jossa hän näki ne vielä kaksi kertaa. Sitten kadotti hän jäljet.
Hän seisoi suuren, puoleksi sortuneen, korkealla maaperustalla
rakennetun vajan vieressä. Sen lahonneet ovet näyttivät töin tuskin
riippuvan rautasaranoissaan. Hän kulki lähemmäksi ja katsoi eräästä
raosta sisään. Ikkunaton vaja oli puolipimeä, lukuunottamatta sälöjen
välitse virtaavaa valoa. Hän erotti tyhjiä tynnyreitä, särkyneitä
viinipuristimia, vanhoja auroja ja kaikenlaista rautaromua.
"Tänne ei se kaunotar ole askeleitaan ohjannut," ajatteli Don Luis.
"Katsokaamme toiselta taholta."
Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän oli kuullut sisältä
jotain ääntä.
Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Haluten kuitenkin päästä
asiasta täysin perille, painoi hän olkapäällään erään laudan sisään
ja astui vajaan.
Silmät tottuivat vähitellen pimeyteen. Huomaamattaan hän löi päänsä
johonkin, jota ei ollut nähnyt, johonkin kovaan, joka riippui
ylhäältä ja alkoi heilua edestakaisin päästäen kummallisen kalisevan
äänen.
Oli liian pimeä, että olisi voinut nähdä mikä se oli. Don Luis otti
taskulampun taskustaan ja painoi vieteriä.
"Peijakas", huudahti hän hämmästyneenä ja otti askeleen taapäin.
Hänen yläpuolellaan riippui luuranko!
Ja melkein samassa silmänräpäyksessä mutisi hän uuden kirouksen.
Luuranko numero kaksi riippui ensimmäisen vieressä!
Molemmat oli sidottu vahvalla nuoralla kattoparruissa oleviin
renkaisiin. Heidän päänsä heiluivat. Se, jota kohden Perenna oli
törmännyt, liikkui vielä hitaasti ja jalat löivät yhteen kaamealla
kolinalla.
Mutta kauheinta oli, että molemmilla luurangoilla, vaikkakin ilman
ainoatakaan vaateriepua, oli vielä sormessaan kultasormuksensa, jotka
olivat nyt liian väljät, kun liha oli pudonnut pois, mutta pysyivät
kuitenkin koukistuneissa sormissa.
Hän veti sormukset pois vavisten inhosta ja huomasi niiden olevan
vihkisormukset. Molemmissa oli sisäpuolella sama päivämäärä, 12.
elokuuta 1887 ja nimet: "Alfred; Victorine."
"Mies ja vaimo", mutisi hän. "Onko tämä kaksoisitsemurha? Tahi
murha? Mutta kuinka on mahdollista, että luurankoja ei vielä ole
keksitty? Voidaanko arvella, että ne ovat olleet täällä aina vanhan
Langernaultin kuolemasta, siitä saakka kun kaupunki otti maatilan
haltuunsa ja teki mahdottomaksi kenellekään päästä tänne?"
Hän ajatteli hiukan.
"Kenellekään? Siitä en ole varma, koska näin jalanjäljistä
puutarhassa, että joku nainen on ollut täällä viimeksi tänään."
Ajatus tuntemattomasta tuotti hänelle päänvaivaa. Huolimatta
kuulemastaan äänestä piti hän tuskin luultavana, että nainen olisi
tullut vajaan. Ja muutaman minuutin etsinnän jälkeen hän aikoi
lähteä, kun hän vasemmalta kuuli putoavien esineiden kolinan: ne
olivat muutamia tynnyrinvanteita, jotka putosivat maahan kappaleen
matkaa hänen seisomapaikastaan.
Oliko mahdollista, että nainen, hänen tulonsa yllättämänä,
oli paennut tähän piilopaikkaan ja tehnyt liikkeen, niin että
tynnyrinvanteet putosivat alas?
Don Luis asetti taskulamppunsa eräälle tynnyrille, niin että sen valo
suuntautui ullakolle. Kun hän ei nähnyt mitään epäiltävää, ainoastaan
joukon haravia, kuokkia ja viikatteita, luuli hän, että joku eläin,
villikissa tai joku muu, oli aiheuttanut kolinan ja meni siitä
varmistautuakseen nopeasti tikapuille ja kiipesi ylös.
Äkkiä, hänen ollessaan juuri ullakon lattian tasalla, kuului uusi
ääni, uusi putoilevien esineiden kolina. Ja erään korkean romukasan
takaa nousi olento uhkaavin elein.
Kaikki tapahtui salamannopeudella. Don Luis näki valtavan viikatteen
halkaisevan ilmaa ja suuntautuvan hänen päähänsä. Jos hän olisi
epäröinyt silmänräpäyksen, kymmenesosa silmänräpäyksen, olisi tuo
kauhea ase katkaissut hänen kaulansa. Nyt ehti hän hädin tuskin
painautua portaalle. Viikate suhahti hänen päänsä yli. Hän liukui
jälleen maahan.
Mutta hän oli nähnyt...
Hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin pelottavat kasvot ja hänen
takanaan Florence Levasseurin vääristyneet piirteet, kuolonkalpeina
sähkövalossa.