Varapäällikkö Weber, ensimmäinen tarkastaja Ancenis, komissario
Mazeroux, kolme tarkastajaa ja Neuillyn poliisikomisario seisoivat
bulevardi Richard-Wallacen kadulla, talon nro 8, edessä.
Mazeroux katseli avenue de Madridille, josta don Luisin piti tulla
ja alkoi kummastella, mitä oli tapahtunut, sillä puoli tuntia oli
kulunut heidän puhelinkeskustelustaan, eikä Mazeroux keksinyt enää
mitään veruketta asian viivyttämiseksi.
"On aika ryhtyä hyökkäykseen", sanoi Weber.
"Taloudenhoitajatar antaa merkkejä ikkunasta, että mies pukeutuu."
"Minkä vuoksi emme sieppaa häntä kun hän tulee ulos?" sanoi Mazeroux.
"Se käy silmänräpäyksessä."
"Mutta jos hän livistää jonkun meille tuntemattoman käytävän kautta
ulos?" sanoi varasalapoliisipäällikkö. "Meidän on oltava sellaisen
veijarin kanssa varuillamme. Me vangitsemme hänet omassa luolassaan.
Se on varmempaa."
"Mutta..."
"Mikä teidän on, Mazeroux?" kysyi Weber vieden hänet syrjään. "Ettekö
näe, että väkemme alkaa tulla levottomaksi? He pelkäävät sitä
lurjusta. On vain yksi keino, ja se on se, että heidät usutetaan
hänen päälleen kuin hän olisi villipeto. Sitä paitsi asian pitää olla
selvä kun prefekti tulee."
"Tuleeko hän?"
"Tulee. Hän haluaa nähdä tapauksen omin silmin. Koko juttu herättää
hänessä tavatonta mielenkiintoa. Siis eteenpäin! Oletteko valmiina,
hyvät ystävät? Nyt menen ja soitan."
Kello kilahti ja taloudenhoitajatar tuli heti avaamaan veräjän selko
selälleen.
Vaikkakin määräys kuului, että mentäisiin aivan rauhallisesti, ettei
vihollinen tulisi varoitetuksi liian pian, oli pelko kuitenkin
niin voimakas, että syntyi yleinen rynnäkkö ja kaikki salapoliisit
tunkeutuivat pihaan varustautuen taisteluun. Eräs ikkuna avautui ja
joku huusi toisesta kerroksesta:
"Mitä tämä on?"
Weber ei vastannut. Kaksi salapoliisia, ensimmäinen tarkastaja,
komisario ja hän itse menivät taloon toisten pysähtyessä pihalle
tehdäkseen jokaisen pakoyrityksen mahdottomaksi.
Kohtaus tapahtui ensimmäisessä kerroksessa. Mies oli tullut alas
täydellisesti puettuna ja hattu päässä. Weber karjui:
"Pysähtykää! Kädet ylös! Oletteko Hubert Lautier?" Mies näytti
hölmistyneeltä. Viisi revolveria suuntautui häneen. Mutta hänen
kasvonsa eivät kuvastaneet pienintäkään pelkoa, ja hän sanoi:
"Mitä te haluatte, hyvä herra? Miksi tulette tänne?"
"Olemme täällä lain nimessä määräyksellä vangita teidät."
"Vangita minut?"
"Vangita Hubert Lautier, osoite bulevardi Richard-Wallace nro 8."
"Tämähän on kauheata!" sanoi mies. "Tämä on uskomatonta! Mitä tämä
merkitsee? Minkä vuoksi --?"
He tarttuivat hänen molempiin käsivarsiinsa hänen tekemättä
vähintäkään vastarintaa ja työnsivät hänet suureen huoneeseen, jossa
ei ollut muita huonekaluja kuin kolme tuolia, lepotuoli ja kirjojen
peittämä pöytä.
"Kas niin", sanoi Weber. "Älkää liikahtako. Jos teette pienenkään
liikkeen, saatte syyttää itseänne."
Mies ei tehnyt mitään huomautuksia. Kahden salapoliisin pitäessä
häntä kauluksesta hän näytti tuumivan ikäänkuin ymmärtääkseen
syyn salaperäiseen vangitsemiseensa. Hänellä oli älykkäät kasvot,
ruskeanpunainen parta ja harmaansiniset silmät, jotka tuon tuostakin
saivat kovan ilmeen silmälasien takana. Hänen leveät hartiansa ja
väkevä niskansa todistivat suurta ruumiinvoimaa.
"Sidommeko hänen kätensä?" kysyi Mazeroux.
"Odottakaa vähän. Nyt tulee prefekti. Oletteko tutkineet miehen
taskut? Onko hänellä aseita?"
"Ei".
"Eikä pientä pulloa, ei mitään epäiltävää?"
"Ei, ei mitään."
Herra Desmalions tuli ja pitäen silmänsä kiinnitettyinä vangin
kasvoihin kuunteli vaieten Weberiä ja sai tietää kuinka vangitseminen
oli suoritettu.
"Kelpo juttu", sanoi hän. "Tämä oli hyvä kaappaus. Nyt kun meillä on
molemmat rikostoverit tallessa, täytyy heidän puhua ja asia saadaan
selväksi. Vai niin, hän ei tehnyt vastarintaa?"
"Ei, herra prefekti, ei vähintäkään."
"Meidän on joka tapauksessa oltava varuillamme."
Vanki ei ollut sanonut sanaakaan, mutta näytti tuumivalta.
Ymmärrettyään, että äskentullut ei ollut kukaan muu kuin
poliisiprefekti, kohotti hän päätään, katsoi herra Desmalionsiin,
joka sanoi:
"Otaksun, ettei ole välttämätöntä sanoa teille syytä
vangitsemiseenne?"
Mies vastasi kunnioittavasti:
"Suokaa anteeksi, herra prefekti, mutta minun täytyy pyytää teitä
ilmoittamaan se minulle. Minulla ei ole siitä kaukaisintakaan
aavistusta. Teidän salapoliisinne ovat tehneet suuren erehdyksen,
joka varmasti voidaan oikaista yhdellä sanalla. Sen sanan haluan
kuulla, pyydän ehdottomasti saada sen tietää."
Prefekti kohautti olkapäitään ja sanoi:
"Teitä epäillään osallisuudesta insinööri Fauvillen ja hänen poikansa
Edmondin murhaan."
"Onko Hippolyte kuollut?"
Huudahdus tuli vasten hänen tahtoaan, melkeinpä itsetiedottomasti,
sydämestään liikutetun ja kovasti hämmästyneen miehen huulilta. Hänen
hämmästyksensä oli merkillinen, hänen kysymyksensä, jonka kautta hän
koetti uskotella olevansa tietämätön kaikesta, oli aivan odottamaton:
"Onko Hippolyte kuollut?"
Hän toisti kysymyksen käheällä äänellä, vapisten joka jäsenestään
sanoessaan:
"Onko Hippolyte kuollut? Mitä te sanotte? Onko mahdollista, että hän
on kuollut? Ja millä tavalla? Murhattu? Ja Edmond myöskin?"
Prefekti kohautti olkapäitään.
"Jo se, että te kutsutte herra Fauvillea ristimänimeltä, osoittaa,
että te tunsitte hänet sangen läheisesti. Ja vaikka te ette olisikaan
osallinen hänen murhaansa, on siitä puhuttu viimeisenä neljänätoista
päivänä sanomalehdissä riittävästi, jotta teidän on täytynyt saada
siitä tieto."
"Minä en lue milloinkaan sanomalehtiä, herra prefekti."
"Mitä? Ette kai väitä..."
"Se saattaa kuulua uskomattomalta, mutta se on täydellisesti totta,
vietän työteliästä elämää, askaroitsen tieteellisissä tutkimuksissa
suurelle yleisölle tarkoitetun teoksen parissa, enkä tunne
pienintäkään mielenkiintoa muun maailman tapahtumiin. Kuka hyvänsä
voi todistaa, etten ole lukenut ainoatakaan sanomalehteä moneen
kuukauteen. Sen vuoksi voin täydellä syyllä sanoa, etten tuntenut
Hippolyte Fauvillen murhaa."
"Mutta te tunsitte herra Fauvillen?"
"Tunsin hänet ennen, mutta me olimme riidoissa."
"Mistä?"
"Perheasioista."
"Perheasioista? Olitteko te sukulaisia?"
"Olimme, Hippolyte oli isäni serkku."
"Niin, mutta silloinhan... kas niin, selvittäkäämme tämä asia. Herra
Fauville ja hänen vaimonsa olivat sisarusten lapset, Elisabeth ja
Armande Rousselin. Nämä molemmat sisarukset olivat kasvaneet yhdessä
serkkunsa Victorin kanssa."
"Niin, Victor Sauveraudin, jonka äidinisä oli Roussel. Victor
Sauveraud meni ulkomailla naimisiin ja hänellä oli kaksi poikaa.
Toinen kuoli viisitoista vuotta sitten; toinen olen minä."
Herra Desmalions hätkähti. Asia oli hyvin mielenkiintoinen. Jos
mies puhui totta, jos hän todellakin oli tämän Victorin poika,
jota poliisi oli tiedustellut, niin he olivat vanginneet Cosmo
Morningtonin lopullisen perillisen, koska herra Fauville ja hänen
poikansa olivat kuolleet ja rouva Fauville oikeastaan oli todistettu
syylliseksi murhaan ja näin ollen kadottanut oikeutensa. Mutta miksi
mies oli hetkellisessä hulluudessa vapaaehtoisesti luovuttanut tämän
musertavan todisteen itseään vastaan?
Mies jatkoi:
"Ilmoitukseni näyttävät hämmästyttävän teitä, herra prefekti. Ne ehkä
heittävät valoa siihen epäilykseen, jonka uhriksi olen joutunut?"
Hän puhui rauhallisesti, suurella kohteliaisuudella ja tavattoman
sivistyneellä äänensävyllä, eikä hän näyttänyt silmänräpäystäkään
ajattelevan, että hänen ilmoituksensa juuri vahvistivat niitä
toimenpiteitä, joihin häntä vastaan oli ryhdytty.
Vastaamatta miehen tuumailuihin kysyi poliisiprefekti:
"Teidän todellinen nimenne on siis --?"
"Gaston Sauveraud."
"Miksi siis kutsutte itseänne Hubert Lautieriksi?"
Mies epäröi silmänräpäyksen, joka ei välttänyt niin terävänäköisen
miehen huomiota kuin herra Desmalions. Hän horjui sinne tänne, hänen
silmänsä kääntyivät syrjään ja hän vastasi:
"Se ei kuulu poliisiin, se koskee vain minua itseäni."
Herra Desmalions hymyili.
"Se on huono puolustus. Annatteko saman vastauksen kun kysyn teiltä
minkä vuoksi elätte piiloutuneena, minkä vuoksi jätitte avenue du
Roulen, jossa asuitte, antamatta uutta osoitettanne, ja minkä vuoksi
otatte vastaan postinne vain kirjaimilla merkittynä?"
"Niin, herra prefekti, ne ovat yksityisasioita, jotka kuuluvat
vain minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta tehdä minulle näitä
kysymyksiä."
"Juuri saman vastauksen saamme aina teidän rikostoveriltanne."
"Minun rikostoveriltani?"
"Niin, rouva Fauvillelta."
"Rouva Fauvillelta!"
Gaston Sauveraud päästi saman huudon, jonka hän oli antanut kuulua
kuullessaan insinöörin kuolemasta ja hänen hämmästyksensä näytti
vielä voimakkaammalta, sillä se muuttui tuskaksi, joka vääristi hänen
kasvonsa tuntemattomiksi.
"Mitä?... Mitä?... Mitä sanotte? Marie!... Ei, sitä te ette tarkoita,
se ei ole totta!"
Herra Desmalions katsoi tarpeettomaksi vastata, siksi hullua ja
lapsellista oli tämä teeskentely olla muka tietämätön Suchet
Boulevardin murhenäytelmästä.
Poissa suunniltaan, tuijottavin silmin mutisi Gaston Sauveraud
itsekseen:
"Onko se totta? Onko Marie saman erehdyksen uhrina kuin minäkin? Ne
ovat ehkä vanginneet hänet? Hän vankilassa?"
Hän kohotti uhkaavasti nyrkkiin puserretut kätensä kohti
tuntemattomia vihollisia, jotka häntä ympäröivät, niille, jotka
vainosivat häntä, niille, jotka olivat murhanneet Hippolyte Fauvillen
ja luovuttaneet Marie Fauvillen poliisille.
Mazeroux ja ensimmäinen tarkastaja Ancenis tarttuivat karkeasti hänen
käsivarsiinsa. Hän teki vastustusliikkeen ikäänkuin olisi tahtonut
torjua hyökkäyksen. Mutta se oli vain ohimenevä tunne ja hän vaipui
tuolille peittäen kasvot käsiinsä.
"Mikä arvoitus!" mutisi hän. "En ymmärrä... en käsitä..."
Weber, joka oli mennyt muutamia minuutteja aikaisemmin ulos, tuli
takaisin ja herra Desmalions kysyi:
"Onko kaikki valmiina?"
"On, herra prefekti, olen antanut auton ajaa portille teidän autonne
viereen."
"Montako teitä on?"
"Kahdeksan. Kaksi salapoliisia on juuri tullut toimistosta."
"Oletteko tarkastaneet talon?"
"Kyllä, herra prefekti. Mutta siellä ei ollut mitään
mielenkiintoista."
"Hyvä on. Viekää hänet pois ja pitäkää tarkkaan silmällä."
Gaston Sauveraud meni rauhallisesti Weberin ja Mazerouxin välissä.
Ovella hän kääntyi.
"Herra prefekti, kun te pidätte tutkimusta, pyydän teitä huolehtimaan
makuuhuoneestani ja pöydällä olevista papereista. Siellä on
piirustuksia, jotka ovat maksaneet minulle paljon työtä. Ja sitten..."
Hän epäröi nähtävästi hämillään.
"Niin, herra prefekti, minun täytyy sanoa teille... jotain..."
Hän etsi sanoja ja näytti samassa silmänräpäyksessä, kun hän ne
lausui, pelästyvän niiden seurauksesta. Mutta hän kokosi äkkiä
päättäväisyytensä.
"Herra prefekti... täällä talossa on pakka kirjeitä... joista olen
huolissani enemmän kuin elämästäni. On mahdollista, että näistä
kirjeistä, jos ne väärin selitetään, tulee ase minua vastaan, mutta
se on yhdentekevää. Pääasia on, että ne tulevat varmaan talteen. Te
saatte nähdä... ne sisältävät hyvin tärkeitä selityksiä. Uskon ne
teidän hoitoonne... teille yksin, herra prefekti."
"Missä ne ovat?"
"Piilopaikka on helppo löytää. Tarvitsee vain mennä ullakolle minun
makuuhuoneeni yläpuolelle ja painaa ikkunan oikealla puolella olevaa
naulanpäätä. Se on tavallinen, turhanpäiväinen naula, mutta on
yhteydessä kattoparrujen alla olevan piilopaikan kanssa."
Hänet vietiin pois kahden miehen välissä. Prefekti huusi heidät
takaisin.
"Silmänräpäys. Mazeroux, menkää ullakolle ja tuokaa minulle kirjeet."
Mazeroux meni ja palasi hetken kuluttua takaisin. Hän ei ollut saanut
vieteriä liikkumaan.
Prefekti käski ensimmäisen tarkastaja Ancenisin mennä Mazerouxin
kanssa, viemään vangin mukaansa ja antamaan hänen näyttää kuinka
piilopaikka avataan. Itse pysähtyi hän Weberin kanssa alas
odottaakseen tuloksia ja tarkastellakseen pöydällä olevien kirjojen
nimiä.
Ne olivat tieteellisiä kirjoja, joiden joukossa hän havaitsi kemiaa
koskevat teokset: _Orgaaninen kemia_ ja _Kemia ja sen suhde sähköön_.
Niiden lehdet olivat täynnä merkintöjä. Hän seisoi selaillen lehtiä
kun luuli kuulevansa laukauksen. Hän ryntäsi ovelle, mutta ei ollut
ehtinyt yli kynnyksen, ennen kuin portaissa kaikui pistoolinlaukaus
ja hän kuuli tuskanhuudon.
Välittömästi kajahti kaksi uutta laukausta, joita säesti huuto,
kamppailu ja vielä laukaus...
Reippaudella, jota ei olisi hänen kokoiseltaan mieheltä odottanut,
ryntäsi prefekti Weberin seuraamana ylös portaita. Portaiden
mutkassa, putosi horjuva mies hänen käsivarsilleen; se oli Mazeroux,
joka oli haavoittunut.
Portailla makasi toinen ruumis, ensimmäinen tarkastaja Ancenis.
Heidän yläpuolellaan, pienessä avatussa ovessa, seisoi Gaston
Sauveraud kasvoillaan villi ilme ja käsivarsi ojennettuna. Hän
laukaisi viidennen laukauksen umpimähkään. Mutta nähdessään
poliisiprefektin tähtäsi hän tähän.
Prefekti tuijotti pelottavaan pistoolin piippuun, joka oli suunnattu
hänen päähänsä ja piti itseään menneenä miehenä. Mutta juuri samassa
pamahti hänen takanaan laukaus, Sauveraudin ase putosi tämän kädestä
ennenkuin hän oli ehtinyt ampua ja prefekti näki ikäänkuin unessa
miehen, sen miehen, joka oli pelastanut hänen henkensä, hyppäävän yli
ensimmäisen tarkastajan ruumiin, työntävän tieltään Mazerouxin ja
ryntäävän eteenpäin salapoliisien seuraamana. Prefekti tunsi miehen:
se oli don Luis Perenna.
Don Luis juoksi ullakolle, jonne Sauveraud oli vetäytynyt, mutta
ehti vain nähdä tämän kiipeävän ikkunanlaudalle ja hyppäävän ulos
kolmannesta kerroksesta.
"Onko hän hypännyt ulos?" huusi prefekti, joka ryntäsi sisään.
"Silloin emme ikinä saa häntä elävänä."
"Ei elävänä eikä kuolleena, herra prefekti. Katsokaa, nyt hän nousee.
Sellaiset miehet ovat erikoisen kohtalon huomassa. Hän suuntaa
kulkunsa portille. Hän tuskin ontuu."
"Mutta missä on minun väkeni?"
"Ne ovat kaikki portaissa, sisällä talossa, jonne laukaukset ne
houkuttelivat, ne hoitavat haavoittuneita..."
"Sellainen lurjus!" mutisi prefekti. "Hän on hoitanut pelinsä
mestarillisesti!"
Gaston Sauveraud näytti todellakin pääsevän pakoon ehjin nahoin.
"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.
Kaksi autoa seisoi katukäytävän vieressä, joka siinä kohden oli
sangen leveä: prefektin oma ja se, jonka Weber oli hankkinut
vangittua varten. Ohjaajat, jotka istuivat paikoillaan, eivät
olleet huomanneet taistelua. Mutta he näkivät Caston Sauveraudin
tekevän ilmamatkansa ja prefektin kuski, jonka istuimelle useita
todistuskappaleita oli asetettu, tempasi ensimmäisen aseen minkä sai,
se oli ebenholtsikeppi, ja ryntäsi pelottomasti karkuria vastaan.
"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.
He yhtyivät pihan veräjällä. Se ei kestänyt kauan. Sauveraud
heittäytyi vastustajansa päälle, tempasi kepin hänen kädestään ja löi
sillä häntä kasvoihin, niin että se katkesi. Päästämättä kädestään
keppiä syöksyi hän tiehensä kintereillään toinen kuski ja kolme
salapoliisia, jotka vihdoinkin olivat tulleet ulos talosta. Hänellä
oli kolmenkymmenen metrin etumatka; eräs poliiseista ampui hänen
jälkeensä useita laukauksia, mutta tuloksetta.
Kun herra Desmalions ja Weber tulivat alas, tapasivat he Ancenisen
Gaston Sauveraudin vuoteessa toisessa kerroksessa, kasvoiltaan
harmaana. Häntä oli ammuttu päähän ja hän oli kuolemaisillaan.
Muutamia minuutteja sen jälkeen oli hän kuollut.
Mazeroux, jonka haava oli aivan vähäpätöinen, kertoi, kun se
oli sidottu, että Sauveraud oli vienyt heidät ullakolle ja oven
ulkopuolella pistänyt kätensä vanhaan laukkuun, joka riippui seinällä
muutamien kuluneiden alusvaatteiden ja takkien joukossa. Hän veti
sieltä revolverin ja ampui tarkastajaan, joka kaatui paikoilleen. Kun
Mazeroux kiersi kätensä murhaajan ympärille, vapautti tämä itsensä ja
ampui kolme laukausta, joista kolmas sattui komisarion olkapäähän.
Taistelussa, jossa poliisilla oli kokonainen joukko kokeneita
salapoliiseja käytettävinään, ja kun vihollisena oli yksi vanki, ei
näyttänyt olevan kaukaisintakaan syytä pelkoon, mutta kuitenkin oli
tämä vastustaja ennenkuulumattoman häikäilemättömällä viekkaudella
vienyt kaksi salapoliisia syrjään, tehnyt heidät vaarattomiksi,
houkutellut toiset taloon ja päässyt pakoon.
Herra Desmalions oli kalpea kiukusta ja epätoivosta. Hän huudahti:
"Hän on pettänyt meidät. Hänen kirjeensä, piilopaikkansa, liikkuva
naulanpää, kaikki oli valetta. Oh, se roisto!"
Hän meni alakertaan ja siitä pihalle. Bulevardilla tapasi hän yhden
salapoliiseistaan, joka oli ajanut murhaajaa takaa ja tuli takaisin
aivan hengästyneenä.
"No?" kysyi hän innokkaasti.
"Herra prefekti, hän kääntyi ensimmäisestä kadunkulmasta ja siellä
häntä odotti auto. Kone oli jo käynnistetty, sillä mies sai heti
etumatkan."
"Mutta minun autoni?"
"Niin, nähkääs, ennenkuin se oli saatu liikkeeseen..."
"Oliko vaunu, joka hänet otti, vuokra-auto?"
"Oli".
"Silloin saamme siitä selon. Ohjaaja ilmoittautuu vapaaehtoisesti,
kun hän saa lukea siitä sanomalehdissä."
Weber pudisti päätään.
"Sikäli kuin hän itse ei ole kanssarikollinen, herra prefekti.
Sitäpaitsi vaikka me löytäisimmekin auton, täytyy meidän otaksua,
että Gaston Sauveraud osaa peittää jälkensä. Me saamme paljon vaivaa."
"Niin", mutisi don Luis, joka oli ollut läsnä alustavassa tutkinnossa
ja jäi nyt hetkeksi kahdenkesken Mazerouxin kanssa, "niin me saamme
paljon vaivaa, erittäinkin jos te annatte vankienne tuolla tavoin
luistaa tiehensä. Mazeroux, mitä minä eilen illalla sanoin? Sellainen
lurjus! Mutta hän ei ole yksin, Alexandre. Vakuutan, että hänellä on
rikostovereita... ei sataakaan metriä minun asunnostani, ajatelkaa...
minun asunnostani!"
Tehtyään Mazerouxille kysymyksiä Sauveraudin käyttäytymisestä ja
muista vangitsemisen yksityisseikoista palasi don Luis place du
Palais-Bourbonille.
Vaikkakin se osa, jota Gaston Sauveraud oli näytellyt Morningtonin
perintöjutussa, ansaitsi kaiken hänen huomionsa, ei neiti
Levasseurin käytös silti aiheuttanut hänelle sen pienempää huolta.
Hän ei saattanut unohtaa tämän kauhistunutta huudahdusta, hänen
keskustellessaan Mazerouxin kanssa, eikä tuota kasvojen pelästynyttä
ilmettä. Oli aivan mahdotonta asettaa tätä huudahdusta ja tätä
ilmettä yhteyteen minkään muun kuin niiden sanojen kanssa, jotka hän
oli Mazerouxille lausunut:
"Mitä! Onko rouva Fauville koettanut tehdä itsemurhan?"
Tämä tosiasia oli varma ja yhteenkuuluvaisuus itsemurhauutisen ja
neiti Levasseurin voimakkaan mielenliikutuksen välillä oli aivan
liian selvä, jottei Perenna olisi koettanut vetää johtopäätöksiä.
Hän meni suoraan työhuoneeseensa ja tarkasti heti käytävän, joka
johti puhelinkomeroon. Käytävään, joka oli noin kuusi jalkaa leveä
ja sangen matala, ei johtanut yhtään ovea, vaan oviaukon peitti
samettiverho, joka melkein aina oli syrjään vedettynä, niin että
työhuoneesta näkyi käytävään. Verhon takana oli nappi, jota tarvitsi
vain painaa saadakseen rautaesiripun alas.
Hän painoi nappia pari kolme kertaa, ja hänen kokeensa osoitti aivan
selvästi, että koneisto oli kunnossa eikä saattanut toimia ilman
ulkoapäin tulevaa vaikutusta. Pitikö hänen siis otaksua, että tyttö
oli tahtonut tappaa hänet! Mutta mikä oli siinä tapauksessa syy
siihen?
Hän aikoi soittaa ja lähettää hakemaan neiti Levasseur'ta vaatiakseen
häneltä selitystä. Mutta minuutit kuluivat eikä hän soittanut. Hän
näki ikkunasta tämän kulkevan kevyin ja miellyttävin askelin yli
pihan. Auringonsäde kimalteli hänen kultaisilla hiuksillaan.
Koko aamupäivän makasi don Luis sohvalla ja poltti sikareita. Hän oli
huonolla tuulella, tyytymätön itseensä ja tapahtumien kulkuun, sillä
ne eivät olleet antaneet hänelle ainuttakaan totuudenpilkahdusta;
kaikki näytti vain olevan omiaan lisäämään sitä pimeyttä, jossa hän
haparoi eteenpäin. Mutta juuri kun hän kello kaksitoista soitti
aamiaista, tuli tarjoilija sisään kädessään tarjotin ja sanoi
innolla, joka osoitti palveluskunnan tietävän hänen vaarallisen
tilansa:
"Siellä on poliisiprefekti".
"Niinkö?" sanoi Perenna. "Missä hän on?"
"Tuolla alhaalla. Aluksi en tiennyt mitä olisi tehtävä... ja
ajattelin sanoa neiti Levasseurille, mutta..."
"Oletteko varma --?"
"Tässä on hänen korttinsa."
Perenna otti tarjottimelta kortin ja luki herra Desmalionsin nimen.
Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja näki kattopellin avulla yli place
du Palais-Bourbonin. Siellä kulki puoli tusinaa miehiä edestakaisin.
Hän tunsi ne. Ne olivat hänen tavallisia vartijoitaan, joista hän
oli eronnut edellisenä iltana, mutta jotka olivat tulleet takaisin
ryhtyäkseen vartioimiseensa.
"Vai niin, ei ketään muita?" sanoi hän itsekseen. "Sitten ei meillä
ole mitään pelättävää ja prefektillä on vain parhaat tarkoitukset
minua kohtaan. Tätä minä juuri odotin ja näyttää olleen viisasta,
että pelastin hänen henkensä."
Herra Desmalions astui sisään sanaakaan lausumatta. Hän ainoastaan
taivutti hiukan päätään, sen saattoi ottaa kumarrukseksi. Weber,
joka oli hänen mukanaan, ei nähnyt vaivaa peittääkseen tunteitaan
sellaisen miehen kuin Perennan edessä.
Don Luis ei kiinnittänyt huomiota häneen, mutta nosti
mielenosoituksellisesti esiin vain yhden tuolin. Herra Desmalions
katsoi kuitenkin paremmaksi kävellä kädet selän takana edestakaisin
huoneessa ikäänkuin haluten vielä hiukan miettiä ennenkuin sanoisi
mitään.
Hiljaisuus oli kestänyt pitkän aikaa. Don Luis odotti
kärsivällisesti. Sitten pysähtyi prefekti äkkiä ja sanoi:
"Menittekö te suoraan kotiin lähdettyänne bulevardi
Richard-Wallacelta?"
Don Luisia ei häirinnyt hänen tutkintotuomarimainen sävynsä ja hän
vastasi: "Kyllä, herra prefekti."
"Tänne, työhuoneeseenne?"
"Niin."
Herra Desmalions oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:
"Minä lähdin kolmekymmentä tai neljäkymmentä minuuttia teidän
jälkeenne ja ajoin autolla virastooni. Siellä sain tämän pikakirjeen.
Lukekaa se. Niinkuin näette, jätettiin se sisään pörssin luona puoli
kymmenen."
Don Luis otti kirjeen ja luki seuraavat suurilla kirjaimilla
kirjoitetut sanat:
"Täten ilmoitetaan, että Gaston Sauveraud pakoon päästyään tapasi
rikostoverinsa Perennan, joka, niinkuin tiedätte, ei ole kukaan muu
kuin Arsène Lupin. Arsène Lupin antoi teille Sauveraudin osoitteen
päästäkseen hänestä ja saadakseen yksin Morningtonin perinnön. He
yhtyivät tänä aamuna ja Arsène Lupin näytti Sauveraudille varman
piilopaikan. On helppo todistaa, että he ovat tavanneet ja ovat
rikostovereita. Sauveraud antoi Lupinille sen kävelykeppinsä
puolikkaan, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Te löydätte sen
Perennan työhuoneesta ikkunoiden välissä olevan sohvan pielusten
alta."
Don Luis kohautti olkapäitään. Kirje oli mieletön, sillä hän ei ollut
hetkeksikään jättänyt työhuonettaan. Hän käänsi kirjeen rauhallisesti
kokoon ja luovutti poliisiprefektille huomautuksitta. Hän oli
katsonut parhaaksi antaa herra Desmalionsin aloittaa keskustelun.
Prefekti kysyi:
"Mitä te sanotte syytökseen?"
"En mitään."
"Onhan helppo todistaa onko se oikea tahi ei."
"Hyvin helppo; sohva on tuossa."
Herra Desmalions odotti pari kolme sekuntia, meni sitten sohvan luo
ja nosti pois pieluksen. Sen alla oli kepin yläpuoli koukkuineen.
Don Luis ei voinut pidättää yllätyksen ja suuttumuksen elettä. Hän ei
ollut hetkeäkään ajatellut näin hämmästyttävää mahdollisuutta ja se
tuli hänelle aivan odottamatta. Hän hillitsi kuitenkin itsensä. Ei
ollut olemassa mitään, joka todistaisi, että tämä olisi sama keppi
jonka hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin kädessä, ja jota tällä oli
tapana käyttää.
"Minulla on toinen puolikas mukanani", sanoi prefekti vastaukseksi
lausumattomaan väitteeseen. "Varasalapoliisipäällikkö Weber otti sen
ylös bulevardi Richard-Wallacelta. Tässä se on."
Hän otti sen esiin päällystakkinsa sisätaskusta ja huomattiin, että
molemmat puolikkaat sopivat täydellisesti yhteen.
Tuli jälleen hiljaisuus. Perenna oli yhtä neuvoton kuin
vastustajatkin, hän ei ollut varustautunut kokemaan sellaista
masennusta ja nöyryytystä. Hän ei voinut sitä sulattaa. Mutta minkä
ihmetyön kautta oli Gaston Sauveraud näiden kahdenkymmenen minuutin
kuluessa päässyt hänen taloonsa ja huoneeseensa! Vaikkapa otaksuisi,
että rikostoveri asuisi täällä, ei arvoitus olisi sen helpompi
ymmärtää.
"Tämä tekee tyhjäksi kaikki minun laskelmani", ajatteli hän, "ja
tällä kertaa minut on myyty. Minä saatoin torjua rouva Fauvillen
syytöksen ja turkoosijutun. Mutta herra Desmalions ei ikinä
usko, että tämä on samanlainen koetus, ja että Gaston Sauveraud
on koettanut, samoin kuin Marie Fauvillekin teki, saada minut
vaarattomaksi järjestämällä niin, että tulisin vangituksi."
"No", sanoi herra Desmalions kärsimättömästi, "vastatkaa!
Puolustautukaa!"
"Ei, herra prefekti, se ei hyödytä minua."
Prefekti polkaisi lattiaa ja mutisi:
"Siinä tapauksessa... siinä tapauksessa... koska te tunnustatte...
koska..."
Hän pani kätensä ikkunalaudalle varustautuen avaamaan. Vihellys, ja
salapoliisit ryntäisivät sisään ja kaikki olisi loppu.
"Lähetänkö hakemaan tarkastajaa, herra prefekti?" kysyi don Luis.
Herra Desmalions ei vastannut. Hän lähti ikkunan luota ja alkoi
jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Perennan kummastellessa
miksikä hän vielä epäröi, asettui prefekti toisen kerran hänen
eteensä ja sanoi:
"Ja entäpä jos minä nyt jätän tämän välikohtauksen huomiotta,
tahi oikeammin sanoen tapahtumana, joka ei voi saattaa teitä
huonoon valoon, vaikkakin se epäilemättä todistaa palvelijoittenne
petollisuutta? Jos minä otan huomioon ne palvelukset, joita olette
meille tehneet? Sanalla sanoen, jos annan teidän kulkea vapaana?"
Perenna ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Huolimatta
keppijutusta ja huolimatta siitä, että tapaukset olivat näennäisesti
häntä vastaan, sai asia, juuri kun kaikki oli menossa hullusti, sen
käänteen, jota hän oli alussa ennustanut, ja josta hän oli bulevardi
Suchetilla kuulustelun aikana Mazerouxille maininnut. He halusivat
saada hänen apuaan.
"Vapaana?" kysyi hän. "Ei mitään vakoilua enää? Ei ketään, joka
seuraisi aina kintereillä?"
"Ei ketään".
"Ja jos sanomalehtijupakka minun nimeni ympärillä jatkuu, jos
sanomalehtien erilaisten puheiden ja yhteensattumien kautta onnistuu
nostaa yleinen mielipide minua vastaan ja minua vastaan vaaditaan
toimenpiteitä?"
"Niin ei näihin toimenpiteihin ryhdytä."
"Minulla ei siis ole mitään pelättävää?"
"Ei mitään".
"Suostuuko herra Weber peruuttamaan ennalta muodostamansa mielipiteen
minusta?"
"Hän tulee joka tapauksessa käyttäytymään niinkuin hän tekisi sen,
eikö niin Weber?"
Varasalapoliisipäällikkö murisi muutamia sanoja, jotka saattoivat
käydä suostumuksesta, ja don Luis huudahti heti:
"Siinä tapauksessa, herra prefekti, olen varmasti saavuttava voiton
ja saavuttava sen virkavallan toivomuksen mukaisesti."
Kokonaisen odottamattomien tapausten sarjan jälkeen taivutti siis
poliisi vapaaehtoisesti päänsä don Luis Perennan etevyyden edessä,
tunnusti kaikki mitä hän oli jo tehnyt, hyväksyi kaiken mitä hän
vastedes tulisi tekemään, ja päätti sen vuoksi tukea häntä, pyytää
hänen apuaan ja jättää hänelle niin sanoaksemme asioiden johdon.
Se oli imarteleva kohteliaisuus. Oliko se tarkoitettu ainoastaan
don Luis Perennalle? Ja eikö Lupinilla, tuolla pelottavalla,
voittamattomalla Lupinilla ollut oikeutta vaatia siitä mitään osaa?
Oliko mahdollista luulla, ettei herra Desmalions sisimmässään
ymmärtänyt, että nuo kaksi olivat sama?
Ei mikään prefektin käytöksessä ilmaissut hänen salaisia ajatuksiaan.
Hän esitti don Luis Perennalle erään niitä sopimuksia, joihin poliisi
on usein pakotettu ryhtymään päästäkseen maaliinsa. Sopimus oli tehty
eikä asiasta puhuttu enempää.
"Haluatteko saada minulta jotakin tietoa?" kysyi poliisiprefekti.
"Kyllä, herra prefekti. Sanomalehdet puhuivat jostain muistikirjasta,
joka löydettiin päällikkö Vérot'n taskusta. Sisälsikö se jonkun
johtolangan?"
"Ei. Yksityisiä muistiinpanoja, maksulistoja, siinä oli kaikki.
Odottakaa, nyt muistan. Sitäpaitsi oli erään naisen valokuva, josta
en ole onnistunut saamaan mitään tietoja. Luulen muuten ettei sillä
ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä ole lähettänyt sitä
sanomalehtiin. Tässä se on."
Perenna otti prefektin ojentaman valokuvan ja hätkähti; se ei
välttänyt prefektin huomiota.
"Tunnetteko naisen?"
"En, en, herra prefekti. Aluksi minusta näytti, mutta ei, se oli vain
yhdennäköisyys... jonka minä tarkistan, jos tahdotte jättää minulle
kuvan täksi illaksi."
"Kyllä, täksi illaksi. Kun olette käyttäneet sitä, niin jättäkää se
komisario Mazerouxille, jolle minä annan määräyksen työskennellä
kanssanne Mornington-jutussa."
Keskustelu oli loppunut. Prefekti meni. Don Luis seurasi häntä
ovelle. Kun herra Desmalions aikoi laskeutua alas portaita, kääntyi
hän ja sanoi tyynesti:
"Te pelastitte aamulla henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, olisi tuo
lurjus Sauveraud..."
"Oh, herra prefekti..." sanoi don Luis vastustaen.
"Niin, minä tiedän, että teillä on tapana tehdä sellaisia tekoja.
Teidän on kuitenkin otettava vastaan kiitokseni."
Ja poliisiprefekti teki kumarruksen kuin olisi hän kumartanut don
Luis Perennan, espanjalaisen aatelismiehen ja muukalaislegioonan
sankarin edessä. Weber sitävastoin pisti molemmat kätensä
housuntaskuihin ja meni ohi sellaisin ilmein kuin verikoira ja heitti
viholliseensa katseen täynnä mitä syvintä vihaa.
"Peijakas", ajatteli don Luis, "siinä on lurjus, joka ei laukaise
ohi, kun hän saa tilaisuuden ampua minua."
Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki herra Desmalionsin auton vierivän
pois. Salapoliisit kokoontuivat päällikön taa ja lähtivät place du
Palais-Bourbonilta. Piiritys oli lakkautettu.
"Ja nyt toimeen!" sanoi don Luis. "Käteni ovat vapaat ja me panemme
vauhtia koneistoon."
Hän soitti palvelijaa.
"Tarjoa aamiainen ja pyydä neiti Levasseuria tulemaan sen jälkeen,
haluan puhella hänen kanssaan."
Hän meni ruokasaliin ja istuutui; valokuvan, jonka herra Desmalions
oli hänelle antanut, hän asetti eteensä ja tarkasteli sitä
huolellisesti. Se oli vähän haalistunut ja kulunut, jommoiseksi
valokuvat helposti tulevat kun ne ovat lompakossa tahi paperien
joukossa, mutta kuva oli aivan selvä. Siinä oli kaunis, nuori nainen
seurustelupuvussa paljain olkapäin ja käsivarsin, hymyilevin kasvoin;
hiuksissa oli kukkia.
"Neiti Levasseur", sanoi hän. "Onko tämä mahdollista?"
Kuvan yhdessä kulmassa oli puoleksi poiskulunut, tuskin huomattava
kirjoitus. Hän tavasi siitä "Florence", todennäköisesti tytön nimi.
Ja hän toisti:
"Neiti Levasseur, Florence Levasseur... kuinka on hänen kuvansa
joutunut päällikkö Vérot'n taskukirjaan? Ja mitä yhteyttä on
unkarilaisen kreivin lukijattaren ja tämän seikkailun välillä?"
Hän muisti tapahtuman rautaesiripusta. Hän muisti Echo de
Francen kirjoituksen, johon hän oli löytänyt käsikirjoituksen
omalta pihaltaan. Ennenkaikkea ajatteli hän katkennutta keppiä
työhuoneessa. Ja koko ajan koettaessaan selvittää näitä asianhaaroja,
ponnistellessaan käsittääkseen mitä osaa neiti Levasseur oli
näytellyt, oli hänen katseensa suunnattu valokuvaan ja hän tarkasteli
suun kaunista muotoa, sen ihastuttavaa hymyilyä, kaulan miellyttävää
kaarretta ja olkapäiden ihania piirteitä.
Ovi avattiin äkkiä ja neiti Levasseur syöksyi huoneeseen. Perenna,
joka oli lähettänyt palvelijan pois, vei huulilleen lasin vettä,
jonka hän oli juuri kaatanut. Neiti Levasseur juoksi esiin, tarttui
hänen käsivarteensa, tempasi lasin ja heitti sen matolle, niin että
se meni pirstaleiksi.
"Oletteko juonut siitä?" läähätti hän puoleksi tukahtuneella äänellä.
Perenna vastasi:
"En, en vielä. Miksi sitä kysytte?"
Neiti sopersi:
"Vesi tässä astiassa... vesi..."
"Mitä?"
"On myrkytetty."
Perenna hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Mitä se merkitsee? Myrkytetty? Oletteko varma siitä? Vastatkaa!"
Huolimatta tavallisesta itsehallinnastaan oli hän todellakin levoton.
Tuntien sen myrkyn hirveän vaikutuksen, jota hänen vastustajansa
käytti ja muistaen Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa
ruumiit, hän tiesi, että vaikkakin oli karaistu kestämään suuria
myrkkyannoksia, hän ei kuitenkaan voisi vastustaa tämän aineen
kuolettavaa vaikutusta.
Tyttö vaikeni. Don Luis sanoi käskevästi:
"Vastatkaa minulle! Oletteko varma siitä?"
"En... se oli päähänpisto... aavistus... eräät asianhaarat..."
Tuntui kuin olisi hän katunut sanojaan ja nyt koettanut ottaa ne
takaisin.
"Kas niin," sanoi Perenna, "minä haluan tietää totuuden. Ettekö siis
ole varma siitä, että tämä vesi on myrkytetty?"
"En... se on mahdollista..."
"Mutta aivan äskenhän..."
"Minä luulin niin... mutta ei... ei..."
"Siitä on helppo vakuuttautua", sanoi Perenna ja ojensi kätensä
tarttuakseen vesikannuun.
Neiti Levasseur oli nopeampi, tempasi astian ja iski sen rikki pöydän
kulmaan.
"Mitä te teette?" sanoi don Luis suuttuneena.
"Minä erehdyin. Ja siihen ei maksa vaivaa kiinnittää huomiota..."
Don Luis lähti nopeasti ruokasalista. Vesi, jota hänellä oli tapana
juoda, otettiin vedenpuhdistuskoneesta, joka seisoi tarjoiluhuoneen
päässä ruokasalista keittiöön päin. Hän juoksi sinne, otti astian
ja täytti sen vedellä puhdistuskoneesta. Sitten meni hän kauemmaksi
käytävään ja huusi tallin edessä leikkivää Mirzaa, koiranpentua.
"Kas tässä", sanoi hän ja asetti astian sen eteen.
Se alkoi juoda. Mutta äkkiä se jäi seisomaan liikkumattomaksi,
jännitetyin, vapisevin jaloin. Sitten sen koko ruumis rupesi
vapisemaan. Se päästi kuuluviin vaikeroivan vinkunan, pyörähti pari
kertaa ja kaatui.
"Se on kuollut", sanoi don Luis tunnusteltuaan penikan ruumista.
Neiti Levasseur oli seurannut häntä. Perenna kääntyi häneen ja sanoi
terävästi:
"Olitte oikeassa myrkkyyn nähden; te tiesitte sen sangen hyvin. Mistä
saitte tietää sen?"
Neiti Levasseur vastasi:
"Näin toisen penikan juovan tarjoiluhuoneessa. Se on kuollut. Minä
puhuin asiasta kuskille ja autonohjaajalle. He ovat tallissa. Ja
sitten juoksin varoittamaan teitä."
"Siinä tapauksessahan siinä ei ollut mitään epäiltävää. Miksi te
sanoitte, ettette olleet varma oliko vesi myrkytettyä, sillä..."
Autonohjaaja ja kuski tulivat ulos tallista. Perenna vei tytön pois
ja sanoi:
"Meidän on puheltava tästä. Menkäämme teidän huoneeseenne."
He menivät pitkin käytävää jälleen. Tarjoiluhuoneen, vierestä,
sieltä, missä vedenpuhdistaja oli, lähti toinen käytävä, joka päättyi
eräälle ovelle. Perenna avasi tämän oven. Se johti niihin huoneisiin,
joissa neiti Levasseur asui.
He menivät hänen salonkiinsa. Don Luis sulki kaikki ovet.
"Ja nyt", sanoi hän päättävästi, "on teillä ja minulla pieni
tilinteon hetki".