Arsène Lupinin historian kertominen on joskus epäkiitollinen tehtävä
syystä, että kaikki hänen seikkailunsa ovat yleisölle osaksi tutut ja
ovat aikanaan tulleet monien innokkaiden muistiinpanojen kohteeksi,
niin että hänen elämäkertansa kirjoittaja on pakotettu, koettaessaan
luoda valoa sellaiseen, joka ei ole tunnettua, tekemään selkoa alusta
alkaen ja yksityiskohtaisesti kaikesta siitäkin, joka jo ennestään
tiedetään.
Juuri sen vuoksi olen pakotettu vielä kerran puhumaan siitä
äärettömästä hälinästä, jonka nämä huomiota herättävät rikokset
aiheuttivat Ranskassa, Euroopassa ja koko sivistyneessä maailmassa.
Yleisö kuuli itse asiassa puhuttavan yhdellä kertaa neljästä
murhasta, sillä Cosmo Morningtonin testamentin yksityiskohdat
julkaistiin kaksi päivää sen jälkeen. Ei ollut epäilystäkään, etteikö
sama henkilö ollut murhannut Cosmo Morningtonia, päällikkö Vérot'ta,
insinööri Fauvillea ja hänen poikaansa. Sama henkilö oli tehnyt
nuo kauheat puremat ja näin ollen huolettomuudella, jossa näkyi
kohtalon kostava käsi, jättänyt jälkeensä langettavan ja musertavan
todistuksen itseään vastaan, todistuksen, joka sai ihmiset vapisemaan
ikäänkuin he olisivat vapisseet kauhean todellisuuden edessä,
tiikerinhampaiden edessä!
Ja keskellä tätä mieshukkaa, tätä kauhean murhenäytelmän kauheinta
hetkeä, sukeltaa pimeydestä ihmeellinen olento. Sankarillinen
seikkailija, varustettuna hämmästyttävällä älyllä ja vaistolla,
oli muutamassa tunnissa selvittänyt sotkeutuneen vyyhdin, arvannut
Cosmo Morningtonin murhan, selittänyt, että päällikkö Vérot on
murhattu, ryhtynyt itse johtamaan tutkimusta, luovuttanut oikeuden
käsiin sen epäinhimillisen olennon, jonka kauniit valkoiset hampaat
sopivat jälkiin niinkuin jalokivi sopii juotokseensa, vastaanottanut
miljoonan frangin maksuosoituksen ja näytti nyt olevan suunnattoman
omaisuuden oletettu perillinen.
Ja nyt heräsi Arsène Lupin jälleen elämään!
Sillä julkisuus ei antanut viedä niin helposti itseään harhaan,
se julisti korkealla äännellä ja ihailtavalla vaistolla, että don
Luis Perenna oli Arsène Lupin, jo ennen kuin tarkat tosiasioiden
tutkimiset olivat millään tavoin vahvistaneet tätä otaksumaa.
"Mutta hänhän on kuollut!" väittivät epäilijät.
Johon toiset vastasivat:
"Niin, Dolores Kesselbachin ruumis löydettiin erään pienen huvilan
savuavien raunioiden alta lähellä Luxemburgin rajaa, samoin kuin
erään miehen ruumis, jonka poliisi päätti olevan Arsène Lupinin.
Mutta kaikki todistaa, että koko näytelmä oli Lupinin järjestämä,
joka määrätyistä syistä halusi tekeytyä kuolleeksi. Ja kaikesta
näkyy, että poliisi hyväksyi ja vahvisti otaksuman hänen kuolemastaan
vain vapautuakseen alituisesta vastustajastaan. Todistuksena
meillä on luottamuksellinen ilmoitus Valenglay'lta, joka oli jo
siihen aikaan pääministerinä. Ja sitten on meillä salaperäiset
tapahtumat Caprin saarella, jolloin Saksan keisari ollessaan juuri
hautautumaisillaan maanvieremän alle pelastui erään erakon avulla,
joka saksalaisten tietojen mukaan ei ollut kukaan muu kuin Arsène
Lupin."
Siihen vastattiin uudella väitteellä:
"Sangen hyvä, mutta lukekaa senaikuisia sanomalehtiä, kymmenen
minuuttia sen jälkeen heittäytyi erakko mereen."
Ja vastaus kuului:
"Niin, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Ja me tiedämme sattumalta,
että eräs höyrylaiva otti ylös miehen, joka antoi heille merkkejä,
ja että tämä höyrylaiva oli matkalla Algeriaan. Muutamia päiviä
tämän jälkeen kirjoittautui don Luis Perenna muukalaislegioonaan
Sidi-bel-Abbesissa."
Sanomalehtijupakkaa tästä asiasta käytiin luonnollisesti hyvin
varovaisesti. Kaikki pelkäsivät Lupinia, sanomalehtimiehet
noudattivat jonkunlaista maltillisuutta kirjoituksissaan rajoittuen
vertaamaan päivämääriä ja osoittamaan asianhaarojen yhteensattumisia
varoen lausumasta ehdottoman varmasti, että Lupin piiloutui
Perennan naamarin taa. Mutta muukalaislegioonan sotilaasta ja hänen
käytöksestään Marokossa ottivat he täyden korvauksen ja kertoivat
ihmeellisiä kuvauksia.
Majuri d'Astrignac oli puhunut. Muut upseerit ja Perennan toverit
selittivät, mitä he olivat nähneet. Häntä koskevat lausunnot
julkaistiin.
Mediounan luona oli adjutantti, kapteeni Pollex, tuominnut sotilas
Perennan neljäksi vuorokaudeksi päävahtiin siitä, että hän iltahuudon
jälkeen oli tunkeutunut vahtisotilaiden ohi ulos leiristä vastoin
käskyä ja ollut poissa ilman lomalupaa kello kahteentoista asti
seuraavaan päivään. Perenna, jatkoi raportti, tuli takaisin mukanaan
väijytyksessä kaatuneen kersantin ruumis. Ja raportin syrjässä oli
seuraava everstin lisäys:
"Komentava eversti kaksinkertaistuttua sotilas Perennan
rangaistuksen, mutta mainitsee hänen nimensä päiväkäskyssä ja
onnittelee sekä kiittää häntä."
Ber-Reshidin taistelun jälkeen, kun luutnantti Fardetin osasto
pakotettiin vetäytymään takaisin nelisataisen maurilaisjoukon tieltä,
pyysi sotilas Perenna lupaa saada suojella peräytymistä ryhtymällä
hyökkäykseen.
"Montako miestä tarvitsette, Perenna?"
"En yhtään."
"Mitä? Ette kai aio suojella peräytymistä yksin?"
"Mitä iloa olisi kuolemisesta, jos toiset myöskin kuolisivat?"
Hänen pyynnöstään antoivat he hänelle tusinan kivääreitä ja
jakoivat jäljellä olevat patruunansa. Hänen osalleen tuli
seitsemänkymmentäviisi.
Osasto jatkoi matkaansa tulematta enää häirityksi. Kun he seuraavana
päivänä palasivat vahvistunein voimin takaisin, näkivät he maurien
loikovan maassa, mutta pelkäävän lähestyä Lupinin "linnoitusta". --
Maata peitti seitsemänkymmentäviisi kuollutta.
Ranskalainen joukko korjasi ne pois. He tapasivat Perennan makaamassa
"linnoituksen" lattialla ja luulivat, että hän oli kuollut. Hän
nukkui!
Hänellä ei ollut jäljellä ainoatakaan patruunaa, mutta kaikki hänen
seitsemänkymmentäviisi kuulaansa olivat sattuneet.
Mutta se, mikä teki suurimman vaikutuksen yleisöön, oli kuitenkin
majuri d'Astrignacin kertoma juttu taistelusta Dar-Dbibashin luona.
Majuri kertoi, että se pataljoona, joka vapautti Fezin juuri sillä
hetkellä, kun luultiin, että kaikki oli kadotettu, ja joka herätti
sellaista huomiota Ranskassa, voitti ennen taistelun alkamista ja
voittaja oli Perenna yksin!
Päivän valjetessa kun maurilaisheimot kokoontuivat rynnäkköön,
vangitsi sotilas Perenna lassolla tasangon yli nelistävän
arabialaisen hevosen, heittäytyi sen selkään ilman satulaa, ilman
suitsia tahi mitään muutakaan ohjausvälinettä, takitta, hatutta ja
aseitta. Valkea viitta liehuen ja savuke hampaiden välissä kiisi hän
tiehensä kädet housuntaskuissa.
Hän ohjasi suoraan vihollista kohti, nelisti heidän leirinsä läpi,
ratsasti edestakaisin telttojen välissä ja jätti leirin samasta
paikasta, josta oli sisäänkin ratsastanut.
Tämä aivan käsittämätön kuolonratsastus levitti sellaisen hämmingin
maurien joukkoon, että heidän hyökkäyksensä kävi aivan laimeaksi ja
voitto saatiin ilman vastustusta.
Nämä sekä lukemattomat muut esimerkit hullunrohkeasta
sankarillisuudesta muodostivat nyt Perennan sankaritarun. Ne
kuvasivat tämän salaperäisen olennon yli-inhimillistä tarmoa,
ihmeellistä häikäilemättömyyttä, yllättävää mielikuvitusta,
seikkailuhalua ja kylmäverisyyttä sekä suorastaan ruumiillista
etevämmyyttä, joten oli mahdotonta olla pitämättä häntä Arsène
Lupinina, mutta uutena, suurempana Arsène Lupinina, voittojensa
kautta ihannoituna ja jalostuneena.
Eräänä aamuna neljätoista päivää bulevardi Suchet'illa tapahtuneen
kaksoismurhan jälkeen oli tämä merkillinen mies, joka oli
herättänyt niin suurta huomiota, ja josta kaikkialla puhuttiin
kuten tarumaisesta olennosta -- eräänä aamuna oli don Luis Perenna
pukeutunut ja tehnyt kierroksen talossaan.
Se oli tilava ja mukava talo 1700-luvulta pienen Place du
Palais-Bourbonin varrella. Hän oli ostanut sen eräältä rikkaalta
unkarilaiselta, kreivi Malonyilta täysin kalustettuna; hän sai
hevoset, vaunut, auto samoinkuin kahdeksan palvelijaakin, vieläpä
kreivin sihteerin, neiti Levasseurin, joka otti hoitaakseen
taloutta ja lähettääkseen pois kävijöitä -- kiusanhenkiä,
sanomalehtihaastattelijoita ja taide-esineitten kaupittelijoita
-- joita talon loisto ja uuden omistajan rikkauden maine sinne
houkutteli.
Lopetettuaan tallin ja vaunuvajan tarkastuksen kulki hän viistoon yli
pihan, meni työhuoneeseensa, aukaisi ikkunan ja pisti ulos päänsä.
Hänen eteensä aukeni vilkas näkymä koko place du Palais Bourbonilta.
"Oh, peijakas", sanoi hän, "nuo kirotut salapoliisit ovat vielä
siellä. Ja niin on jo jatkunut neljätoista päivää. Nyt olen jo pian
kyllästynyt tähän vakoilemiseen."
Hän istuutui tyytymättömänä silmäämään kirjeitään, repi rikki ne,
jotka olivat henkilökohtaisia ja teki huomautuksia toisiin, jotka
koskivat almunanojia tahi sisälsivät tapaamisia. Lopetettuaan hän
soitti.
"Pyytäkää neiti Levasseuria tulemaan sanomalehtineen."
Neiti Levasseur oli ollut unkarilaisen kreivin esilukijana samalla
kertaa kuin sihteerinäkin ja Perenna oli opettanut hänet poimimaan
sanomalehdistä kaikki häntä koskevan ja joka aamu antamaan hänelle
tarkan selonteon rouva Fauvillen asiasta.
Aina mustiin puettuna, omaten hyvin hienon ja miellyttävän
ulkomuodon, oli heti alussa tehnyt Perennaan vaikutuksen. Hänellä
oli hieno käytös, vakavat ja miettivät kasvot, joiden kautta oli
mahdoton tunkeutua hänen sielunsa salaisuuksiin; kasvot olisivat
vaikuttaneet kovilta, jollei niitä olisi ympäröinyt vaaleiden kutrien
sädeloisto. Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ja Perenna kuunteli
sitä mielellään ihmetellen usein, mitä tämä mahtoi ajatella hänestä,
hänen elämäntavoistaan ja kaikesta mitä lehdillä oli sanomista hänen
salaperäisestä menneisyydestään.
"Ei mitään uutta?" kysyi hän heittäen silmäyksen otsikkoihin.
Neiti Levasseur luki sen, mikä koski rouva Fauvillea ja don Luis
huomasi, ettei poliisitutkinto ollut päässyt eteenpäin. Rouva
Fauville noudatti ensimmäistä menettelytapaansa, itki, tekeytyi
loukkaantuneeksi, näytti tietämättömältä niistä tosiasioista, joita
kuulustelussa oli häntä vastaan ilmennyt.
"Sehän on naurettavaa", sanoi Perenna. "En ole milloinkaan nähnyt
kenenkään puolustautuvan niin kömpelösti."
"Mutta jos hän on syytön?"
Tämä oli ensimmäinen kerta kun neiti Levasseur ilmaisi oman
käsityksensä. Don Luis katsoi häneen hyvin kummastuneena.
"Te luulette siis hänen olevan syyttömän, neiti?" Neiti Levasseur
näytti olevan vastaamaisillaan ja selittämäisillään tarkoituksensa.
Näytti kuin riisuisi hän välinpitämättömyyden naamarin ja antaisi
kasvojensa omaksua eloisamman ilmeen sisäisten tunteidensa
vaikutuksesta. Mutta hän pidättäytyi selvästi ponnistaen ja sanoi
vain:
"En tiedä. Minulla ei ole mitään mielipidettä?"
"Saattaa olla", sanoi Perenna tarkastellen häntä tutkivin ilmein,
"mutta teillä on epäily, epäily, joka olisi sallittu, jos ei
olisi rouva Fauvillen omien hampaiden jälkiä. Nähkääs, nämä
merkit merkitsevät enemmän kuin tavalliset tuntomerkit, enemmän
kuin rikoksen tunnustaminen. Ja niin kauan kuin hän ei voi antaa
hyväksyttävää selitystä niistä..."
Mutta Marie Fauville ei antanut pienintäkään selitystä niistä,
eikä mistään muustakaan. Toiselta puolen poliisin ei onnistunut
löytää hänen rikostoveriaan tahi rikostovereitaan, ei myöskään
ebenholtsikeppistä miestä kilpikonnanluisine silmälasisankoineen.
Lyhyesti ja selvästi, ei pieninkään valonsäde ollut asiaa valaissut.
Yhtä turhia olivat kaikki Victorin, Roussel-sisarusten serkun
haeskelemiset, hänen, joka perisi Mornington-omaisuuden, ellei
löytäisi muita läheisimpiä perillisiä.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Perenna.
"Ei", sanoi neiti Levasseur, "vielä on kirjoitus Echo de Francessa."
"Minusta?"
"Niin luulen. Otsikko kuuluu. Minkä vuoksi ei _häntä vangita?_"
"Se koskee minua", sanoi Perenna nauraen.
Hän otti lehden ja luki:
"Minkä vuoksi ei häntä vangita? Miksi vastustetaan kaikkea järkeä ja
pitkitetään luonnotonta tilannetta, jota ei yksikään kunniallinen
ihminen voi ymmärtää. Siinä kysymys, jonka kaikki tekevät itselleen
ja johon meidän tutkimuksemme antavat meille tilaisuuden vastata.
"Kaksi vuotta sitten, toisin sanoen, kolme vuotta Arsène Lupinin
oletetun kuoleman jälkeen oli poliisi keksinyt, tahi luullut
keksineensä, että Arsène Lupin itse asiassa ei ollut kukaan muu kuin
eräs Floriani, Boisissa syntynyt ja sitten kadonnut tietymättömiin,
ja sille sivulle, joka koski tätä Floriania, merkittiin sana
'kuollut' sekä lisäys: 'nimellä Arsène Lupin.'
"Saadakseen Arsène Lupinin nousemaan kuolleista tarvitaan siis vain
vastaansanomaton todistus hänen olemassaolostaan, minkä ei luulisi
olevan mahdottoman hankkia. Hallituskoneiston monimutkainen pyörä on
asetettava käyntiin ja tutkinto asiassa toimitettava.
"Nyt näyttää siltä kuin pääministeri, herra Valenglay, samoinkuin
poliisiprefektikin olisivat haluttomat ryhtymään tutkimuksiin,
jotka jälleen voisivat aiheuttaa häväistysjutun, jota viranomaiset
koettavat välttää. Herättää Arsène Lupin jälleen eloon! Alkaa
taistelu tätä kolmasti kirottua lurjusta vastaan? Panna itsensä
alttiiksi uusille nöyryytyksille ja masennuksille? Ei milloinkaan!
"Senpä vuoksi onkin edessämme se ennenkuulumaton, luvaton,
käsittämätön, nöyryyttävä tilanne, että Arsène Lupin, saavuttamaton
varas, hioutunut rikollinen, ryövärikuningas, murtovarkaiden ja
veijarien keisari, on tilaisuudessa tänään, ei salaa, vaan koko
maailman nähden, täyttämään pelottavimman työn, johon hän milloinkaan
on ryhtynyt, elämällä virallisesti nimen varjossa, joka ei ole hänen,
mutta jonka hän on kiistämättömästi tehnyt omakseen, rankaisematta
syrjäyttämään neljä henkilöä, jotka seisoivat hänen tiellään ja
antamaan vangita syyttömän naisen, jota vastaan hän on itse hankkinut
vääriä todistuksia, lopuksi ottamaan kauheiden rikostoveriensa avulla
haltuunsa Morningtonin sadan miljoonan perinnön.
"Tässä on muutamin sanoin tuo häpeällinen totuus. Se täytyy todeta.
Toivokaamme, että se nyt, ollessaan kaikkien nähtävänä, vaikuttaa
tapahtumien seuraavaan kehitykseen."
"Se vaikuttaa joka tapauksessa siihen tyhmyriin, joka tämän on
kirjoittanut," sanoi Lupin irvistäen.
Hän lähetti neiti Levasseurin pois ja soitti puhelimitse majuri
d'Astrignacille.
"Tekö se olette, herra majuri? Tämä on Perenna."
"No, mitä kuuluu?"
"Oletteko lukeneet Echo de Francen kirjoituksen?"
"Olen."
"Olisiko siitä teille liian paljon vaivaa, jos menisitte sen herran
luo ja kertoisitte, että vaadin hyvitystä?"
"Ahaa, kaksintaistelu!"
"Niin, se on välttämätöntä. Nuo herrat kirjallisine ponnistuksineen
ärsyttävät minua. Siitä täytyy tulla loppu. Tuo lurjus saa maksaa
muiden puolesta."
"Niin, tietysti, jos te olette halukas..."
"Sitä juuri olen mitä suurimmassa määrin."
* * * * *
Keskustelut alettiin viipymättä. Echo de Francen toimittaja selitti,
että kirjoitus on lähetetty nimettömänä, koneella kirjoitettuna ja
että se oli painettu hänen tietämättään, mutta hän otti siitä vastuun.
Kello kolme samana päivänä jätti don Luis Perenna majuri
d'Astrignacin, erään toisen upseerin ja lääkärin seuraamana talon
place de Palais-Bourbonilla, ja ajoi Parc des Princesiin. Ne
salapoliisit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida häntä,
seurasivat autolla.
Heidän odottaessaan vastustajan tuloa vei kreivi d'Astrignac don
Luisin syrjään.
"Rakas Perenna, minä en tee teille mitään kysymyksiä. En halua tietää
paljonko totuutta on kaikessa siinä, mitä teistä kirjoitetaan,
ja mikä teidän todellinen nimenne on. Minulle te olette Perenna
muukalaislegioonasta ja muusta en välitä. Teidän menneisyytenne alkoi
Marokossa. Mitä tulee tulevaisuuteen, tiedän, että mitä tapahtuneekin
ja kuinka suuri kiusaus lieneekin, on teidän ainoa päämääränne kostaa
Cosmo Mornington ja suojella hänen perillisiään. Mutta on eräs toinen
asia, joka huolestuttaa minua."
"Sanokaa se, herra majuri."
"Antakaa minulle kunniasananne, ettette tapa tuota miestä."
"Kaksi kuukautta lakanoiden välissä, sopiiko se?"
"Liian kauan. Neljätoista päivää."
"Myönnetään."
Molemmat vastustajat ottivat paikkansa. Toisessa hyökkäyksessä
haavoittui Echo de Francen toimittaja rintaan ja kaatui.
"Oh, se oli teiltä pahasti tehty, Perenna!" murisi kreivi
d'Astrignac. "Te lupasitte minulle..."
"Ja olen pitänyt lupaukseni."
Lääkärit tutkivat haavoittuneen. Sitten nousi toinen heistä ja sanoi:
"Tämä ei ole mitään. Kolmen viikon lepo vuoteessa. Mutta kolmasosa
tuumaa syrjään ja hänestä olisi tullut loppu."
"Niin, mutta juuri se kolmasosa tuumaa puuttui", mutisi Perenna.
Yhä salapoliisien auton seuraamana palasi don Luis Faubourg St.
Germainiin ja siellä sattui tapaus, joka aiheutti hänelle paljon
päänvaivaa ja heitti omituisen valon Echo de Francen kirjoitukseen.
Pihallaan näki hän parin koiranpenikoita, jotka kuuluivat kuskille ja
olivat tavallisesti tallissa. Ne leikkivät punaisella langalla, joka
lakkaamatta tarttui kiinni sinne ja tänne. Vihdoin tuli paperi, jolle
lanka oli keritty, näkyviin. Don Luis sattui juuri silloin menemään
ohi. Hän pani merkille, että paperiin oli jotain kirjoitettu ja otti
sen koneellisesti ylös katsellakseen sitä.
Hän säpsähti. Hän oli heti ensi riveistä tuntenut Echo de Francen
kirjoituksen. Se oli kokonaan siinä, musteella kirjoitettuna
viivoitetulle paperille poispyyhkimisineen ja lisäyksineen.
Hän huusi kuskia ja kysyi tältä:
"Mistä tämä lankakerä on?"
"Vaunuvajasta, arvelen minä. Se on kai ollut se pieni peijakas Mirza,
joka..."
"Milloin lanka kerittiin paperiin?"
"Eilen illalla."
"Vai niin. Eilen illalla. Ja mistä saitte paperin?"
"Sitä en todellakaan voi sanoa. Halusin saada jotain keriäkseni sille
langan. Otin tämän paperipalan vaunuvajan takaa mihin heitetään
roskat lakaistavaksi illan tullen kadulle."
Don Luis jatkoi tutkimustaan. Hän kuulusteli tahi oikeammin pyysi
neiti Levasseurin kuulustelemaan muita palvelijoita. Hän ei keksinyt
mitään, mutta se tosiasia jäi jäljelle, että Echo de Francen
kirjoituksen oli kirjoittanut joku, joka asui talossa tahi oli
kosketuksissa talonväen kanssa.
Vihollinen oli muurien sisäpuolella.
Mutta minkälainen vihollinen? Mitä hän halusi? Vain Perennan
vangitsemistako?
Koko jäljellä olevan osan iltapäivää oli don Luis levoton ja
suuttunut salaisuuteen, joka ympäröi häntä, hermostunut oman
toimettomuutensa vuoksi ja erittäinkin uhkaavan vangitsemisen
vuoksi, joka tietenkään ei pelottanut häntä, mutta saattoi kuitenkin
hidastuttaa hänen liikkeitään.
Kun hänelle kello kymmenen aikaan sanottiin, että eräs mies, joka
sanoi nimekseen Alexandre, välttämättä halusi tavata häntä ja kun hän
havaitsi Mazerouxin pukeutuneen tuntemattomaksi, heittäytyi hän tätä
vastaan, ravisti ja huudahti:
"Vai niin, te tulette vihdoinkin! Mitä minä sanoin, te ette voi
suorittaa mitään etsivässä osastossa ja silloin te tulette minun
luokseni. Tunnustakaa se pölkkypää! Nyt te tarraudutte minuun kiinni?
Oh, kuinka se on naurettavaa! Kas niin, laulakaa nyt. Herra jumala,
kuinka tyhmältä te näytätte! Miksi ette vastaa? Kuinka pitkälle
olette tulleet etsivässä osastossa? Sanokaa, kiiruhtakaa! Minä
selvitän kaikki viidessä sekunnissa. Tehkää minulle vain parilla
sanalla selko tutkimuksistanne, niin selitän teille kaikki käden
käänteessä. No, te sanotte siis?"
"Mutta, isäntä!" sopersi Mazeroux aivan hölmistyneenä.
"Mitä? Pitääkö minun kiskoa sanat pihdeillä? Kiiruhtakaa! -- No, minä
alan. Se koskee ebenholtsikeppistä miestä, eikö niin?"
"Niin".
"Oletteko löytäneet hänen jälkensä?"
"Olemme."
"Edelleen."
"Niin, asia on näin. Oli vielä muuan, joka huomasi hänet
ylitarjoilijan lisäksi. Tämä oli eräs vieras kahvilassa ja hän meni
ulos yht'aikaa meidän miehemme kanssa ja kuuli hänen kysyvän eräältä
henkilöltä kadulla, missä lähin Metropolitaine-asema Neuilly'in oli."
"Mainiota! Ja Neuillyssä te saitte selon hänestä tiedustelemalla
kaikkialta?"
"Sainpa tietää hänen nimensäkin: Hubert Lautier, avenue du Roule.
Mutta sieltä hän oli muuttanut puoli vuotta sitten jättäen jälkeensä
huonekalunsa ja ottaen mukaansa vain kaksi matka-arkkua."
"No... ja postikonttorissa?"
"Olemme olleet postikonttorissa. Eräs virkamiehistä tunsi hänet
meidän kuvauksestamme. Miehemme tuli sinne joka kahdeksas tahi
kymmenes päivä hakemaan postiaan, joka ei milloinkaan ollut suuri,
yksi tahi pari kirjettä. Hän ei ollut nyt käynyt siellä pitkään
aikaan."
"Oliko hänen nimensä kirjeissä?"
"Ei, vain kirjaimet."
"Muistivatko he, mitkä ne olivat?"
"Kyllä: B.R.W.8."
"Siinäkö kaikki".
"Siinä on ehdottomasti kaikki mitä olen keksinyt. Mutta erään
tovereistani onnistui, kahden salapoliisin suorittaman tehtävän
perusteella, todeta, että ebenholtsikeppinen mies kilpikonnanluisine
silmälasineen tuli samana iltana, jolloin kaksoismurha tapahtui,
Auteuilin asemalta ja meni Ranelaghiin. Muistakaa, että rouva
Fauville oli samaan aikaan siellä lähistöllä. Ja muistakaa,
että murha tehtiin noin puolenyön aikaan. Siitä vedämme sen
johtopäätöksen..."
"Hyvä on; lähtekää!"
"Mutta."
"Kadotkaa!"
"Enkö tapaa teitä enää?"
"Kohdatkaa minut puolen tunnin kuluttua sen miehen talon
ulkopuolella."
"Minkä miehen?"
"Marie Fauvillen rikostoverin."
"Mutta tehän ette tiedä..."
"Osoitetta! Annoittehan minulle sen itse: bulevardi Richard Wallace
N:o 8. Menkää! Älkääkä näyttäkö niin tyhmältä."
Hän käänsi Mazerouxin ympäri, otti tätä olkapäästä ja työnsi ovelle
jättäen hänet palvelijoille aivan hölmistyneenä.
Itse hän poistui muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisit
vanavedessään. Hän jätti nämä vartioon erään kerrostalon eteen.
Itse hän poistui vaivihkaa talon takaovesta ja otti vuokra-auton
Neuilly'in.
Hän kulki jalan pitkin avenue de Madridia ja kääntyi bulevardi
Richard-Wallacelle, vastapäätä Boulognen metsää. Mazeroux seisoi
odottamassa häntä pienen puutalon ulkopuolella, joka oli erään pihan
sisässä, naapuritalojen korkeiden muurien välissä.
"Onko tämä numero kahdeksan?"
"On. Mutta sanokaa minulle, kuinka..."
"Odottakaa hiukan, ukkoseni, antakaa minun vetää henkeäni."
Hän henkäsi pari kolme kertaa syvään.
"Herra jumala, niin ihanaa päästä jälleen vauhtiin!" sanoi hän. "Olin
todellakin jo ruostumassa. Kuinka hauska seurata niitä roistoja!
Vai niin, te tahdotte, että minä kertoisin teille --? Kuulkaa nyt,
Alexandre, ja painakaa sanani mieleenne. Kun joku henkilö valitsee
kirjaimia postiosoitteekseen, ei hän ota niitä umpimähkään, vaan aina
sillä tavoin, että kirjaimet muodostavat johtolangan sille, joka on
kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, niin että tämä helposti voi muistaa
todellisen osoitteen."
"Ja tässä tapauksessa?"
"Miehelle, joka tuntee Neuilly'n ja Boulognen metsän ympäristöineen
niin hyvin kuin minä, pistivät nämä kolme kirjainta heti silmään,
erikoisesti W, ulkomaalainen kirjain, englantilainen kirjain. Niin
että minä heti näin nuo kolme kirjainta oikeilla paikoillaan. Näin B
sanassa 'bulevardi', R ja englantilaisen W:n 'Richard-Wallacessa'.
Siinä on teille arvoituksen ratkaisu."
Mazeroux näytti vähän epäilevältä.
"Ja mitä te luulette?"
"En luule mitään. Minä katselen ympärilleni. Rakennan suunnitelman
ensimmäiselle perustalle, joka tarjoutuu, todennäköisen suunnitelman.
Ja teen sen johtopäätöksen... sen johtopäätöksen... teen sen
johtopäätöksen, Mazeroux, että tämä on kirotun salaperäinen kolo ja
tämä talo... vaiti! Kuulkaa!"
Hän työnsi Mazerouxin pimeään soppeen. He olivat kuulleet oven
sulkemisesta johtuneen melun.
Askeleet lähestyivät yli pihan. Veräjän lukko kitisi. Joku tuli ulos
ja kaasulyhty valaisi hänen kasvonsa.
"Peijakas", mutisi Mazeroux, "se on hän".
"Luulen teidän olevan oikeassa".
"Hän se on, isäntä. Katsokaa mustaa keppiä ja valkoista koukkua. Ja
silmälaseja... ja partaa? Minkälainen veitikka olettekaan, isäntä!"
"Rauhoittukaa ja seuratkaamme häntä".
Mies oli mennyt bulevardi Richard-Wallacen yli ja kääntyi bulevardi
Maillotille. Hän kulki sangen nopeasti vastatuuleen ja heilutti
reippaasti keppiään sekä sytytti sitten savukkeen.
Maillot bulevardin päässä meni hän läpi tullista ja oli nyt sisällä
Pariisissa. Ceinture-asema oli aivan vieressä. Hän meni sinne, ja yhä
noiden kahden seuraamana, nousi Auteuiliin menevään junaan.
"Tämä on hauskaa", sanoi Mazeroux. "Hän tekee täsmälleen samoin kuin
neljätoista päivää sitten. Täällä hänet huomattiin."
Mies meni nyt ohi linnoitusten. Neljännestunnin kuluttua hän oli
perillä bulevardi Suchetilla ja melkein heti sen talon luona, jossa
herra Fauville ja hänen poikansa olivat tulleet murhatuiksi.
Hän kiipesi ylös linnoituksen muurille vastapäätä taloa ja
seisoi siellä muutamia minuutteja liikkumattomana, kasvot taloon
käännettyinä. Sitten jatkoi hän matkaansa, meni La Muetteen ja
sukelsi Boulognen metsän hämäryyteen.
"Toimeen... ja pelkäämättä!" sanoi don Luis ja kiiruhti käyntiään.
Mazeroux pidätti hänet.
"Mitä te tarkoitatte?"
"Otamme luonnollisesti hänet kiinni. Meitä on kaksi ja suotuisampaa
tilaisuutta emme voi toivoa."
"Se on mahdotonta."
"Mahdotonta? Pelkäättekö? No, silloin teen sen yksin."
"Kuulkaa, isäntä, te ette voi olla tosissanne."
"Miksi en olisi tosissani?"
"Koska miestä ei voi vangita ilman syytä."
"Ilman syytä? Tuollaista roistoa! Murhaajaa! Mitä te vielä haluatte?"
"Koska häntä ei ole tavattu itse teossa, tarvitsen jotain, jota
minulla ei ole."
"Mitä?"
"Vangitsemismääräyksen. Sitä minulla ei ole."
Mazeroux'n äänensävy oli vakava ja vastaus näytti don Luis Perennasta
niin lystikkäältä, että hän purskahti nauruun.
"Vai niin, teillä ei ole vangitsemismääräystä? Poika parka! No, minä
näytän teille tarvitsenko minä mitään vangitsemismääräystä."
"Te ette näytä mitään", huudahti Mazeroux ja tarttui seuralaisensa
käsivarteen. "Te ette koske tuohon mieheen."
"Saattaisi luulla hänen olevan teidän äitinne."
"Kas niin, isäntä..."
"Mutta kuulkaa, te pienet, kirotut kunnianmiehet", sanoi don Luis
suuttuneena, "jos me annamme tämän tilaisuuden luiskahtaa käsistämme,
ei toista milloinkaan tarjoudu."
"Hyvin helposti. Hän menee nyt kotiinsa. Minä ilmoitan
poliisikomissariolle. Hän soittaa puhelimella päällikölle ja aamulla
varhain..."
"Ajatelkaa, jos lintu on silloin lentänyt?"
"Minulla ei ole vangitsemismääräystä."
"Haluatteko, että valmistan teille sellaisen, pässinpää?"
Mutta don Luis hillitsi vihansa. Hän ymmärsi, että kaikki hänen
todistuksensa pirstoutuisivat komissarion itsepäisyyteen ja että
Mazeroux, jos niin vaadittaisiin, ryhtyisi vielä puolustamaankin
vihollista häntä vastaan. Hän sanoi sen vuoksi opettavaisella äänellä:
"Te ja aasi olette yhtä kuin kaksi aasia, ja aaseja on yhtä
monta kuin miehiä, jotka koettavat toimittaa poliisin tehtäviä
paperilapuilla, allekirjoituksilla, vangitsemismääräyksillä ja
muulla roskalla. Poliisin tehtävät suoritetaan nyrkkivoimalla. Kun
te tapaatte vihollisen, niin iskekää häntä, muuten joudutte vaaraan
iskeä tyhjään. Hyvää yötä. Minä menen nukkumaan. Soittakaa minulle,
kun järjestelynne ovat kunnossa."
Hän meni kotiinsa raivoissaan, kyllästyneenä seikkailuun, jossa hän
ei saanut vapaita käsiä ja jossa hänen täytyi melkein taipua toisen
tahdon, tahi oikeammin sanoen, heikkouden alle.
Mutta herätessään seuraavana aamuna hän oli niin innokas näkemään
poliisin ottavan ebenholtsikeppisen miehen kiinni, että hän pukeutui
niin pian kuin mahdollista.
"Jos en minä tule avuksi", ajatteli hän, "he antavat vetää itseään
nenästä. He eivät ole sellaisen tehtävän tasalla."
Samalla soitti Mazeroux hänelle ja pyysi saada puhua hänen kanssaan.
Hän ryntäsi puhelimeen, jonka entinen omistaja oli laitattanut
ensimmäiseen kerrokseen, pimeään pikku huoneeseen, jonne saattoi
käydä vain työhuoneen kautta. Hän väänsi sähkön palamaan.
"Tekö se olette, Alexandre?"
"Niin, isäntä. Olen eräässä kahvilassa lähellä Richard-Wallace
bulevardin taloa."
"Miten on miehemme laita?"
"Lintu on vielä pesässä. Mutta tämä onkin viimeinen hetki."
"Todellakin?"
"Niin, hän on koonnut tavaransa. Hän lähtee aamupäivällä."
"Mistä sen tiedätte?"
"Naiselta, joka siivoaa siellä. Hän on äskettäin sinne tullut ja
päästää meidät sisään."
"Asuuko mies yksin?"
"Asuu, nainen laittaa hänen ruokansa ja menee iltaisin kotiin. Ei
kukaan käy hänen luonaan, lukuunottamatta erästä hunnutettua naista,
joka on ollut siellä kolme kertaa. Taloudenhoitajatar ei ole voinut
nähdä miltä nainen näytti. Mies tekeytyy tiedemieheksi, joka lukee ja
kirjoittaa aina."
"Onko teillä vangitsemismääräys?"
"Kyllä. Tulemme käyttämään sitä."
"Minä tulen heti."
"Ei, se ei käy päinsä. Meillä on mukanamme Weber. Mutta asiasta
toiseen, oletteko kuulleet uutisia rouva Fauvillesta?"
"En."
"Hän koetti tehdä yöllä itsemurhan."
"Mitä? Koettiko hän tehdä itsemurhan?"
Perenna oli päästänyt kummastuksen huudon ja hämmästyi kovin
kuullessaan melkein samassa toisen huudon ikäänkuin kaikuna takanaan.
Päästämättä puhelintorvea kääntyi hän ja näki neiti Levasseurin
seisovan vaalein ja epätoivoisin kasvoin kappaleen matkan päässä
takanaan työhuoneessa. Heidän silmänsä kohtasivat. Hän aikoi
puhutella neitiä, mutta tämä vetäytyi syrjään jättämättä kuitenkaan
huonetta.
"Minkä vuoksi hän kuunteli?" ihmetteli don Luis. "Ja miksi tuollainen
kauhistunut ilme?"
Sillä välin jatkoi Mazeroux:
"Hänhän sanoi aikovansa ottaa itseltään hengen."
"Mutta miten?" kysyi Perenna.
"Sen kerron teille toisen kerran. Ne huutavat minua. Mitä teettekään,
niin älkää tulko tänne, isäntä."
"Kyllä, minä tulen", vastasi don Luis päättävästi. "Vähin minkä voin
tehdä, on olla mukana loppuselvityksessä, koska olen löytänyt jäljet.
Minä pysyttelen taka-alalla."
"Kiiruhtakaa sitten. Ryhdymme hyökkäykseen kymmenen minuutin
kuluttua."
"Olen luonanne ennen sitä."
Hän pani nopeasti pois kuulotorven ja kääntyi lähteäkseen pienestä
puhelinhuoneesta. Melkein samassa hetkessä hän paiskautui
vastakkaiselle seinälle. Ollessaan juuri astumassa ulos oli hän
kuullut jonkun irtoavan yläpuolellaan ja oli tuskin ehtinyt hypätä
taapäin pelastaakseen musertumasta rautaesiripun alle, joka putosi
hirveällä räminällä hänen eteensä.
Vain sekuntti ja tuo raskas esine olisi murskannut hänet. Hän oli
kuullut sen suhisevan ohi päänsä. Milloinkaan ennen hän ei ollut
kokenut niin hirveää kauhun tunnetta.
Silmänräpäyksen kestäneen todellisen kauhun jälkeen, jonka aikana
hän seisoi kivettyneenä, pyörremyrskyn raivotessa hänen aivoissaan,
hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja heittäytyi estettä vastaan.
Mutta hänelle selvisi heti, että se oli voittamaton. Siinä oli paksu
metalliseinä, jota ei oltu tehty yhteenniitatuista rautalevyistä,
vaan valetusta raudasta. Molemmin puolin, sekä ylhäältä että
alhaalta, oli se ilmanpitävästi uurteisiinsa sovitettu.
Hän oli vanki. Äkillisen raivon vallassa hän hakkasi nyrkillään
rautaseinää. Hän muisti neiti Levasseurin olleen työhuoneessa.
Jos hän ei ollut lähtenyt huoneesta -- ja sitä hän ei tapahtuman
sattuessa varmastikaan ollut tehnyt -- täytyi hänen ehdottomasti
kuulla tämä melu. Hän panisi tietysti toimeen hälytyksen ja tulisi
apuun.
Don Luis kuunteli. Hän huusi. Ei vastausta. Hänen äänensä vaimeni
seiniin, kattoon ja lattiaan; hän ymmärsi, että koko talo oli kuuro
hänen huudoilleen.
"Mutta kuitenkin... kuitenkin... neiti Levasseur..."
"Mitä tämä merkitsee?" mutisi hän. "Mitä kaikki tämä tarkoittaa?"
Hän seisoi hiljaa ja liikahtamatta ajatellen tytön kummallista
käytöstä, hänen pelästyneitä kasvojaan, hänen villejä silmiään. Ja
hän rupesi kummastelemaan, mikä oli saattanut koneiston toimimaan,
jotta pelottava rautaesirippu oli niin äkkiä ja säälimättömästi
pudonnut alas.