Kello oli noin yhdeksän aamulla, kun poliisiprefekti astui
huoneeseen, jossa kaksoismurhan käsittämätön murhenäytelmä oli
näytelty.
Hän ei edes kumartanut don Luisille ja lakimiehet, jotka seurasivat
häntä, olisivat luulleet don Luisin olevan ainoastaan Mazerouxin
avustajan, jos ei salapoliisipäällikkö olisi muutamilla sanoilla
kertonut heille mitä osaa tämä vieras mies oli näytellyt.
Herra Desmalions tutki nopeasti molemmat ruumiit ja vastaanotti
lyhyen selostuksen Mazerouxilta. Sitten meni hän ulos ja lähti toisen
kerroksen salonkiin, johon rouva Fauville, jolle hänen tulostaan
ilmoitettiin, tuli melkein heti häntä vastaan.
Perenna oli seisahtunut välihuoneeseen. Nyt meni hän eteiseen. Talon
palvelijat, jotka nyt olivat kuulleet puhuttavan murhasta, tekivät
itselleen asiaa sinne ja tänne. Hän meni pihamaalle johtavia portaita
pitkin.
Siellä seisoi kaksi miestä; toinen heistä sanoi:
"Te ette saa kulkea ohi."
"Niin, mutta..."
"Te ette saa kulkea, sellainen on määräys."
"Määräys? Kuka on antanut sellaisen määräyksen?"
"Prefekti itse."
"Mikä huono onni!" sanoi Perenna nauraen.
"Minä olen ollut ylhäällä koko yön ja olen hyvin nälissäni. Eikö ole
mitään mahdollisuutta saada jotain syödäkseen?"
Molemmat poliisikonstaapelit katsoivat toisiinsa ja toinen heistä
viittasi luokseen Silvestren ja puhui hänen kanssaan. Silvestre meni
ruokasalin läpi keittiöön ja tuli takaisin tarjottimen kera.
"Hyvä", ajatteli don Luis kiitettyään palvelijaa, "nyt on asia selvä.
Olen kiinni. Sen juuri halusin tietää. Mutta herra Desmalions on
heikko logiikassa, sillä jos se on Arsène Lupin, josta hän aikoo
pitää kiinni, ovat kaikki nämä kunnialliset kiinniottajat tuskin
riittäviä, ja jos se taas on don Luis Perenna, on heitä liiaksikin,
sillä herra Perennan pako ryöstäisi herra Perennalta kaikki
mahdollisuudet saada vilahdukseltakaan nähdä Cosmo-raukan sekiinejä.
Ja nyt on parasta, että istuudun."
Hän istuutui jälleen tuolilleen välihuoneessa ja odotti tapahtumia.
Työhuoneen avatun oven kautta näki hän kuinka poliisit toimittivat
tutkimuksiaan. Piirilääkäri suoritti alustavan ruumiinkatselmuksen ja
huomasi samat myrkytysoireet kuin eilen illalla päällikkö Vérot'ssa.
Sitten ottivat salapoliisit ruumiit ja kantoivat ne toistensa
yhteydessä oleviin makuuhuoneisiin, joita isä ja poika olivat ennen
käyttäneet.
Sitten tuli poliisiprefekti alas ja don Luis kuuli hänen sanovan
sisällä oleville herroille:
"Naisraukka! Hän ei tahtonut ymmärtää... mutta kun hän vihdoinkin
käsitti, kaatui hän pyörtyneenä lattialle. Ajatelkaa, mies ja poika
samalla kertaa! Ihmisparka!"
Siitä hetkestä ei Perenna kuullut eikä nähnyt mitään. Ovi
oli suljettu. Prefektin oli täytynyt antaa muutamia ohjeita
puutarhatietä, sillä molemmat salapoliisit tulivat ja asettuivat
eteiseen, välihuoneen verhon oikealle ja vasemmalle puolelle.
"Yksi asia on varma," sanoi don Luis itsekseen. "Minun asemani ei ole
loistava. Minkälaisessa tilassa mahtaakaan Alexandre olla?"
Kello kaksitoista tuli Silvestre hänen luokseen tuoden hiukan ruokaa
tarjottimella.
Ja hänen kiusallisen pitkä odotuksensa alkoi taas.
Työhuoneessa ja talossa jatkui tutkiminen, joka oli keskeytynyt
aamiaisen ajaksi. Perenna kuuli askeleita ja ääniä joka taholta.
Lopuksi tuli hän välinpitämättömäksi ja väsyneeksi, ojentautui
tuoliinsa ja nukkui.
Kello oli neljä kun komisario Mazeroux tuli herättämään hänet.
Viedessään häntä huoneeseen kuiskasi Mazeroux:
"Oletteko saanut hänet selville?"
"Kenet?"
"Murhaajan".
"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Kaikki käy kuin tanssi".
"Kyllä oli aikakin!" sanoi Mazeroux suunnattomasti keventyneenä
käsittämättä pilaa. "Muuten olisitte olleet mennyttä miestä, kuten
itsekin näitte".
Don Luis astui sisään. Huoneessa olivat yleinen syyttäjä,
tutkintotuomari, poliisiprefekti, piirin poliisikomisario, kaksi
tarkastajaa ja kolme virkapuvussa olevaa konstaapelia.
Bulevardi Suchetilta kuului huutoa ja komisario kolmine
konstaapeleineen meni prefektin määräyksestä ottamaan selkoa mitä
melua se oli, jolloin ovea avattaessa kuuluivat sanomalehtipoikien
kiihottuneet huudot:
"Kaksoismurha bulevardi Suchetilla!... Lähemmät tiedot päällikkö
Vérot'n kuolemasta!... Poliisi ymmällä!"
Kun ovi suljettiin, tuli hiljaisuus.
"Mazeroux oli aivan oikeassa", ajatteli Luis. "Se koskee minua tahi
sitä toista, se on selvä. Jos eivät ne sanat, joita puhutaan tahi ne
tosiasiat, jotka tulivat tutkimuksessa päivänvaloon, anna minulle
johtolankaa, joka saattaa minut tilaisuuteen sanoa heille tuon
salaperäisen murhaajan nimen, luovuttavat he minut julkisuudelle tänä
iltana kauniiksi rasvattuna. Ole varuillasi, Lupin poikani! Nyt alkaa
suuri peli."
Hän tunsi miellyttävää väristystä, joka aina valtasi hänet,
kun suuret tapaukset lähestyivät. Tämä oli todellakin luettava
kauheimpiin, missä hän milloinkaan oli ollut. Hän tunsi prefektin
katsantokannan, hänen kokemuksensa, hänen itsepäisyytensä ja hänen
kiihkonsa itse johtaa tärkeimpiä kuulusteluja ja saada aikaan
tulos ennenkuin hän luovutti asian tuomarin käsiin; hän tunsi
myöskin etsivänosaston päällikön ammatilliset lahjat ja kaiken sen
terävänäköisyyden ja läpitunkevan logiikan, joka tutkintotuomarilla
oli.
Poliisiprefekti johti itse hyökkäystä. Hän teki sen suoralla tavalla,
ilman verukkeita ja jotenkin karskilla äänellä, jossa ei ollut
entistä myötätuntoista sävyä don Luisia kohtaan. Hänen käytöksensä
oli myöskin jäykempää ja siitä puuttui se ylhäisyys, joka oli
vaikuttanut don Luisiin edellisenä päivänä.
"Hyvä herra", sanoi hän, "kun asianhaarat ovat niin johtaneet, että
te, mr Cosmo Morningtonin pääperillisenä ja edustajana, olette
viettäneet yön tässä talossa kaksoismurhan tapahtuessa, haluamme
kuulla teidän yksityiskohtaisen selontekonne tämän yön tapahtumista."
"Toisin sanoen, herra prefekti," sanoi Perenna, "kun asianhaarat ovat
johtaneet teidät valtuuttamaan minut viettämään yön täällä, haluatte
te mielellänne tietää vastaako minun selontekoni joka kohdassa
Mazerouxin selitystä."
"Niin".
"Te tarkoitatte, että minun menettelyni näyttää epäilyttävältä?"
Herra Desmalions epäröi. Hänen silmänsä kohtasivat don Luisin ja
tämän avonainen katse teki selvästikin vaikutuksen häneen. Hän
vastasi kuitenkin tiukasti:
"Teidän tehtäviinne, hyvä herra, ei kuulu tehdä minulle kysymyksiä."
Don Luis kumarsi.
"Niinkuin haluatte, herra prefekti," sanoi hän.
"Olkaa hyvä ja kertokaa mitä te tiedätte".
Don Luis antoi seikkaperäisen kuvauksen tapahtumista, jonka jälkeen
herra Desmalions tuumi hiukan ja sanoi:
"On eräs seikka, jonka me haluamme saada selväksi. Kun te tulitte
tähän huoneeseen puoli kolme aamulla ja istuuduitte herra Fauvillen
viereen, eikö teillä ollut mitään aavistusta siitä, että hän oli
kuollut?"
"Ei, herra prefekti. Muuten olisimme, komisario Mazeroux ja minä,
tehneet häivytyksen."
"Oliko ovi puutarhaan suljettu?"
"Sen on täytynyt olla, koska me lukitsimme sen kello seitsemän."
"Millä".
"Avainkimpussa olevalla avaimella".
"Mutta miten saattoivat murhaajat, jos he tulivat ulkoapäin, avata
sen?"
"Väärillä avaimilla."
"Onko teillä mitään todistuksia siitä, että se avattiin väärillä
avaimilla?"
"Ei, herra prefekti."
"Siksi kunnes saamme todistuksen vastakohdasta, täytyy meidän uskoa,
että sitä ei avattu ulkoapäin ja että rikolliset olivat talossa."
"Mutta täällähän ei ollut ketään muita kuin Mazeroux ja minä."
Syntyi hiljaisuus... keskeytys, jonka sisältö oli silminnähtävä.
Herra Desmalionsin seuraavat sanat kärjistivät sen merkitystä.
"Te ette nukkunut yöllä?"
"Kyllä, aamupuolella."
"Te ette nukkunut ennen kun jätitte välihuoneen?"
"En."
"Ja komisario Mazeroux?"
Don Luis epäröi hetken, mutta kuinka saattoi hän toivoa, että tämä
kunniallinen ja huolellinen Mazeroux ei olisi totellut omantuntonsa
ääntä.
Hän vastasi:
"Komisario Mazeroux nukkui tuolilla eikä herännyt ennenkuin rouva
Fauville tuli kotiin kello kahden jälkeen."
Tuli hiljaisuus, joka nähtävästi merkitsi:
"Niin että niinä kahtena tuntina, joina Mazeroux nukkui, oli siis
mahdollista avata ovi ja murhata molemmat Fauvillet."
Kuulustelu näytti saavan sen käänteen, jonka Perenna oli ennustanut
ja ympyrä vetäytyi yhä tiukemmaksi hänen ympärilleen. Hänen
vastustajansa hoiti taistelua logiikalla ja voimalla, joka herätti
hänen jakamatonta ihailuaan.
"Peijakas", ajatteli hän, "on tavattoman vaikea puolustaa itseään kun
on syytön. Sekä oikea että vasen siipeni ovat ympäröidyt. Kestäneekö
keskusta hyökkäyksen?"
Kuiskaavan keskustelun jälkeen tutkintotuomarin kanssa jatkoi herra
Desmalions kysymyksiään.
"Eilen illalla, kun herra Fauville avasi kaapin teidän ja komisarion
läsnäollessa, mitä siellä oli?"
"Joukko papereita eräällä hyllyllä ja näiden joukossa harmaisiin
kansiin sidottu päiväkirja, joka sitten katosi."
"Te ette liikuttaneet näitä papereita?"
"En papereita enkä kaappia, herra prefekti. Komisario Mazeroux on
kyllä sanonut teille, että hän pyysi minua vetäytymään syrjään, jotta
etsintä tapahtuisi oikealla tavalla."
"Teillä ei ole siis ollut pienintäkään tekemistä kaapin kanssa?"
"Ei."
Herra Desmalions katsoi tutkintotuomariin ja nyökkäsi. Jos Perenna
olisi epäillyt, että hänelle viritettiin ansa, olisi silmäys
Mazerouxhiin ollut riittävä päästämään hänet harhaluulostaan.
Mazeroux oli kasvoiltaan tuhkanharmaa.
Herra Desmalions jatkoi:
"Te olette ottanut osaa jälkien haeskeluun, poliisitoimiin. Kun
nyt asetan teille seuraavan kysymyksen, katson siis asettavani sen
kokeneelle salapoliisille."
"Vastaan kysymykseenne parhaan ymmärrykseni mukaan."
"Se on tällainen: Otaksukaa, että tällä hetkellä löytyisi kaapista
joku esine, sanokaamme jalokivi, timantti, ja että tämä timantti
on rintaneulasta, joka kuuluu tuntemallemme henkilölle, joka on
viettänyt yönsä tässä talossa, niin mitä ajattelisitte te siitä?"
"Siinä on ansa", ajatteli Perenna. "Niin on asia. On selvää, että
he ovat löytäneet jotain kaapista ja luulevat sen kuuluvan minulle.
Hyvä. Mutta siinä tapauksessa täytyy otaksua -- koska minä en ole
kaappiin koskenut -- että esine on otettu minulta ja asetettu
kaappiin vahingoittamisekseni. Mutta koska vasta eilen olen ryhtynyt
koko juttuun, on mahdotonta, että joku nyt tänä yönä, kun en ole
tavannut ketään, olisi saanut tilaisuuden johtaa ja suorittaa
sellaisen salajuonen minua vastaan. Siis..."
Poliisiprefekti keskeytti tämän hiljaisen yksinpuhelun toistamalla:
"Mitä te ajattelisitte siitä?"
"Silloin olisi olemassa kiistämätön yhdysside tämän talossa
läsnäolleen henkilön ja molempien rikosten välillä."
"Meillä olisi siis ainakin oikeus epäillä tätä henkilöä teidän
mielestänne?"
"Kyllä".
"Onko se teidän mielipiteenne?"
"Ehdottomasti."
Herra Desmalions otti taskustaan palan silkkipaperia ja nosti siitä
pienen sinisen kiven.
"Tässä", sanoi hän osoittaen sitä don Luisille, "on turkoosi,
jonka me löysimme kaapista. Se kuuluu ilman pienintäkään epäilyä
sormukseen, jota te kannatte sormessanne."
Don Luis sai raivokohtauksen. Hän sähisi yhteenpurtujen hampaiden
välitse:
"Oh, ne roistot! Kuinka taitavia ne ovat! Mutta en voi uskoa..."
Hän katsoi sormukseensa, jota koristi suuri, himmeä turkoosi, pienten
säännöttömien turkoosien ympäröimänä, nekin väriltään himmeän
sinisiä. Yksi niistä puuttui ja se, jota herra Desmalions piti
käsissään, sopi täsmälleen sormukseen.
"Mitä te sanotte?" kysyi herra Desmalions.
"Sanon, että tämä turkoosi kuuluu minun sormukseeni, jonka sain Cosmo
Morningtonilta pelastaessani ensi kerran hänen elämänsä."
"Silloin olemme siis yhtä mieltä?"
"Niin, herra prefekti, olemme samaa mieltä."
Don Luis Perenna alkoi ajatuksiinsa vaipuneena kulkea edestakaisin
huoneessa. Poliisit tekivät liikkeen lähestyäkseen molempia ovia,
ja hän ymmärsi siitä, että oltiin varustauduttu vangitsemaan hänet.
Sana vain herra Desmalionsilta ja komisario Mazeroux olisi pakotettu
tarttumaan isäntäänsä kaulukseen.
Don Luis heitti vielä katseen entiseen rikostoveriinsa. Mazeroux teki
rukoilevan eleen kuin olisi halunnut sanoa:
"No, mitä te odotatte? Miksi ette paljasta rikollista? Kiiruhtakaa!
On viimeinen hetki!"
Don Luis hymyili.
"No," sanoi prefekti sävyllä, josta kokonaan oli kadonnut hänen
kuulustelun alussa vastahakoisesti käyttämänsä kohteliaisuus.
"No? No?"
Perenna otti tuolin, käänsi sen ja istuutui sanoen rauhallisesti.
"Keskustelkaamme..."
Tämä sanottiin niin päättäväisesti, että prefekti mutisi epäröivästi:
"En oikein ymmärrä..."
"Sen teette pian, herra prefekti."
Ja hän alkoi puhella hitaasti, pannen painoa joka tavulle:
"Herra prefekti, tilanne on selvä kuin päivä. Eilen illalla te
annoitte minulle valtuuden, joka asettaa teidät itsenne mitä
vakavimpaan vastuuseen. Seuraus on, että te nyt mihin hintaan
tahansa ja ilman viivyttelyä tarvitsette rikollisen. Ja täksi
rikolliseksi pitäisi minun tulla. Minua painavat asianhaarat ovat:
minun läsnäoloni täällä, se tosiasia, että ovi oli lukittu, että
komisario Mazeroux nukkui rikoksen tapahtuessa ja että turkoosi
löydettiin kaapista. Tämä kaikki on vakuuttavaa, sen myönnän. Siihen
tulee se musertava tosiasia, että minulle oli mitä suurimmassa määrin
edullista päästä herra Fauvillesta ja hänen pojastaan, sillä jos
ei Cosmo Morningtonin perillisiä löydy, saan minä sata miljoonaa
frangia. Minulla ei siis ole muuta valittavaa kuin joko seurata
teitä, herra prefekti, vankilaan, tahi myöskin..."
"Tahi myöskin?"
"Tahi myöskin jättää teille rikollinen, se oikea rikollinen."
Poliisiprefekti hymyili ja otti esiin kellonsa.
"Minä odotan", sanoi hän.
"Tarvitsen siihen tunnin, herra prefekti, en enempää, jos te annatte
minulle vapaat kädet. Ja minä luulen, että totuuden etsiminen on
pienen kärsivällisyyden arvoinen."
"Minä odotan", toisti herra Desmalions.
"Herra Mazeroux, olkaa hyvä ja sanokaa palvelija Silvestrelle, että
herra prefekti haluaa jutella hänen kanssaan."
Saatuaan merkin herra Desmalionsilta meni Mazeroux ulos.
Don Luis selitti:
"Herra prefekti; vaikkakin turkoosin löytö teidän silmissänne
muodostaa tavattoman painavan todisteen minua vastaan, on löydöllä
myöskin minulle suuri merkitys. Sanon teille minkä tähden.
Tämän turkoosin on täytynyt pudota sormuksestani eilen illalla
ja vieriä matolle. Ainoastaan neljä henkilöä on voinut huomata
tämän tapahtuman, ottaa ylös turkoosin ja panna sen kaappiin
vahingoittaakseen minua, uutta vastustajaa. Ensimmäinen näistä
henkilöistä on teidän salapoliisinne, komisario Mazeroux, jota en ota
lukuun. Toinen on kuollut... tarkoitan herra Fauvillea. Hänestä emme
puhu. Kolmas on palvelija Silvestre. Haluaisin puhua muutaman sanan
hänen kanssaan. Se ei vie kauan aikaa."
Silvestren kuulustelu oli pian toimitettu. Hän saattoi todistaa,
ettei hän rouva Fauvillen tuloon saakka ollut jättänyt keittiötä,
jossa hän oli istunut pelaamassa korttia kamarineidin ja erään toisen
palvelijan kanssa.
"Hyvä on", sanoi Perenna. "Vielä sana. Tehän olette lukeneet päällikkö
Verot'n kuolemasta ja nähneet hänen valokuvansa aamulehdissä?"
"Kyllä."
"Tunsitteko päällikkö Vérot'a?"
"Ei ole siis todennäköistä, että hän olisi ollut täällä eilen."
"Siitä en voi sanoa mitään", vastasi palvelija. "Herra Fauvillellä
oli tapana vastaanottaa kävijöitä, jotka hän itse laski sisään
puutarhatietä."
"Onko teillä mitään muuta ilmoitettavaa?"
"Olkaa sitten hyvä ja sanokaa rouva Fauvillelle, että herra prefekti
olisi hyvin kiitollinen, jos saisi puhua pari sanaa hänen kanssaan."
Silvestre jätti huoneen.
Tutkintatuomari ja yleinen syyttäjä lähenivät kummastunein ilmein.
Prefekti huudahti:
"Mitä, hyvä herra, ette kai halunne väittää, että rouva Fauville
olisi jollain tavoin sekaantunut tähän Juttuun?"
"Herra Prefekti, rouva Fauville on neljäs henkilö, joka on voinut
nähdä turkoosin putoavan sormuksestani."
"Mitä sitten? Onko meillä oikeutta ilman pienintäkään todistusta
otaksua, että vaimo murhaisi miehensä, äiti myrkyttäisi poikansa?"
"Minä en otaksu mitään, herra prefekti."
"Mutta silloin..."
Don Luis ei vastannut. Herra Desmalions ei peittänyt harmiaan. Hän
sanoi vain:
"Hyvä on, mutta minä käsken mitä jyrkimmin teitä olemaan vaiti. Mitä
kysymyksiä on minun esitettävä rouva Fauvillelle?"
"Vain yksi. Kysykää häneltä, tunteeko hän jonkun -- paitsi miestään
-- joka polveutuu Roussel-sisaruksista?"
"Minkä vuoksi tämä kysymys?"
"Koska silloin, jos tällainen jälkeläinen on olemassa, en minä peri
miljoonia, vaan hän; ja silloin on edullisinta hänelle, eikä minulle,
toimittaa herra Fauville ja hänen poikansa pois tieltä."
"Luonnollisesti, luonnollisesti," mutisi herra Desmalions. "Mutta
tämä uusi jälki on joka tapauksessa..."
Rouva Fauville astui sisään ennen kuin hän oli puhunut loppuun.
"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva," sanoi prefekti äärimmäisen
kunnioittavasti, "ja suokaa minulle anteeksi, että aiheutin teille
hirveän mielenliikutuksen. Mutta aika on kallista ja meidän on
tehtävä kaikkemme, että ne molemmat uhrit, joiden kuolemaa te
itkette, tulisivat kostetuiksi niin pian kuin mahdollista."
Kyyneleet juoksivat vielä kauniista silmistä ja hän sammalsi
nyyhkyttäen:
"Jos poliisi tarvitsee minua, herra prefekti..."
"Niin, asia koskee muutamia selityksiä. Teidän miehenne äiti on
kuollut, eikö niin?"
"Aivan niin, herra prefekti."
"Olenko oikeassa sanoessani, että hän oli Saint-Etiennestä ja että
hänen tyttönimensä oli Roussel?"
"Kyllä."
"Elisabeth Roussel?"
"Niin."
"Oliko miehellänne muita veljiä tahi sisaria?"
"Ei".
"Siis ei ketään Elisabeth Rousselin jälkeläistä ole elossa?"
"Ei."
"Mutta Elisabeth Rousselilla oli kaksi sisarta, eikö niin?"
"Niin."
"Ermeline Roussel, vanhempi, matkusti ulkomaille eikä hänestä kuultu
sen enempää. Toinen, nuorempi..."
"Toinen oli nimeltään Armande Roussel. Hän oli minun äitini."
"Mitä? Mitä te sanotte?"
"Sanoin, että äitini tyttönimi oli Armande Roussel ja minä menin
naimisiin serkkuni, Elisabeth Rousselin pojan kanssa."
Tämä ilmoitus vaikutti kuin salamanisku. Hippolyte Fauvillen ja hänen
poikansa Edmondin kuoleman jälkeen siirtyi Cosmo Morningtonin perintö
toiselle haaralle, Armande Rousselin jälkeläisille ja tätä haaraa
edusti nyt rouva Fauville!
Poliisiprefekti ja tutkintotuomari vaihtoivat katseita ja molemmat
silmäsivät vaistomaisesti don Luis Perennaan, joka ei liikuttanut
lihastakaan.
"Eikö teillä ole mitään sisaria tahi veljiä, hyvä rouva?" kysyi
prefekti.
"Ei, herra prefekti, minä olen ainoa lapsi."
Ainoa lapsi! Toisin sanoen, nyt kun hänen miehensä ja poikansa ovat
kuolleet, tulevat Cosmo Morningtonin miljoonat ehdottomasti ja
kiistämättömästi hänelle, yksin hänelle.
Ahdistava ajatus vilahti poliisin edustajien mieleen vaikuttaen
ikäänkuin painajainen ja he eivät voineet vapautua siitä: tuo
nainen, joka istuu heidän edessään, oli Edmond Fauvillen äiti. Herra
Desmalions suuntasi katseensa Luis Perennaan, joka kirjoitti muutamia
sanoja kortille ja jätti sen prefektille.
Herra Desmalions, joka oli vähitellen saanut takaisin sen kohteliaan
käytöksen, jolla hän oli kohdellut don Luisia eilen, luki sen, mietti
hetken ja teki sitten rouva Fauvillelle seuraavan kysymyksen:
"Kuinka vanha oli poikanne Edmond?"
"Seitsemäntoista vuotias."
"Te näytätte niin nuorelta..."
"Edmond ei ollut minun poikani, vaan poikapuoleni, mieheni ja hänen
ensimmäisen vaimonsa poika."
"Vai niin, Edmond Fauville..." mutisi prefekti, mutta ei täydentänyt
ajatustaan.
Parissa minuutissa oli koko tilanne muuttunut. Tuomarien silmissä ei
rouva Fauville enää ollut leski eikä äiti, jota mihin hintaan hyvänsä
oli säästettävä. Hänestä oli äkkiä tullut nainen, jota asianhaarat
pakottivat heitä kuulustelemaan.
Poliisiprefekti jatkoi:
"Tunnetteko tämän turkoosin?"
Hän otti kiven ja tarkasti sitä näyttämättä vähintäkään hämmästyksen
merkkiä.
"En", sanoi hän. "Minulla on vanhanaikainen turkoosikaulanauha, jota
en koskaan käytä, mutta sen kivet ovat suurempia eikä mikään niistä
ole näin säännöttömästi muodostunut."
"Me löysimme sen tuosta kaapista", sanoi herra Desmalions, "se kuuluu
sormukseen, joka on erään tuntemamme henkilön oma."
"Silloin teillä täytyy olla se henkilö käsissänne", sanoi hän
innokkaasti.
"Hän on täällä", sanoi prefekti osoittaen don Luisia, joka seisoi
hiukan syrjässä eikä senvuoksi ollut herättänyt rouva Fauvillen
huomiota.
Rouva säpsähti nähdessään Perennan ja huudahti nopeasti:
"Tämä herra oli täällä eilen illalla! Hän puhui mieheni kanssa...
samoinkuin tämäkin herra", sanoi hän Mazerouxista. "Teidän pitää
kuulustella näitä herroja, kysyä heiltä minkä vuoksi he olivat
täällä. Tehän ymmärrätte, jos turkoosi kuuluu toiselle heistä..."
Salaviittaus oli suora, mutta kömpelö ja se lisäsi Perennan
lausumattoman väitteen merkitystä:
"Turkoosin otti minulta joku, joka näki minut eilen ja halusi minua
vahingoittaa. Paitsi herra Fauvillea ja etsivää komisariota näki
minut vain kaksi henkilöä: palvelija Silvestre ja rouva Fauville. Kun
Silverstre on epäilysten ulkopuolella, minä väitän rouva Fauvillen
ottaneen turkoosin ja panneen sen kaappiin."
Herra Desmalions kysyi:
"Saanko nähdä kaulanauhanne, hyvä rouva."
"Tietysti. Se on muiden koristeitteni joukossa kaapissani. Menen
hakemaan sen."
"Älkää vaivautuko. Tunteeko kamarineitinne kaulanauhan?"
"Aivan hyvin."
"Siinä tapauksessa herra Mazeroux sanoo hänelle mitä haluamme."
Ei puhuttu sanaakaan Mazerouxin poissaollessa. Rouva Fauville näytti
vaipuneen suruunsa. Herra Desmalions piti häntä silmällä.
Komisario tuli takaisin hyvin suuren, erilaisia jalokivikoteloita ja
irtonaisia jalokiviä sisältävän rasian kanssa.
Herra Desmalions otti kaulanauhan, tutki sitä ja huomasi, että
kivet todellakaan eivät muistuttaneet turkoosia, eikä niistä
puuttunut yhtään. Mutta nostaessaan kahta muuta koteloa saadakseen
otsakoristeen, jossa myös oli siniset kivet, teki hän hämmästyneen
liikkeen.
"Mitä avaimia nämä ovat?" kysyi hän osoittaen kahta aivan samanlaista
avainta kuin puutarhanoveen kuuluvat olivat.
Rouva Fauville oli aivan tyyni. Lihaskaan hänen kasvoissaan ei
värähtänyt. Mikään ei todistanut pienintäkään mielenliikutusta tämän
löydön johdosta. Hän sanoi ainoastaan:
"En tiedä. Ne ovat olleet siellä kauan."
"Mazeroux", sanoi herra Desmalions. "Koettakaa niitä tuohon oveen."
Mazeroux teki niin. Ovi avautui.
"Niin", sanoi rouva Fauville, "nyt muistan... mieheni antoi ne
minulle. Ne olivat hänen omien avaintensa kaksoiskappaleet."
Sanat lausuttiin mitä luonnollisimmalla äänensävyllä ja ikäänkuin
ei hänellä olisi ollut pienintäkään aavistusta hirveästä epäilystä,
jonka kohteeksi hän alkoi tulla.
Ja tämä rauhallisuus oli mitä suurimmassa määrässä ällistyttävää.
Oliko se todistus täydellisestä viattomuudesta tahi pirullisesta
rikollisen viekkaudesta, joka ei joudu hämilleen mistään? Eikö
hän ymmärtänyt mitään murhenäytelmästä, jota näyteltiin ja
jonka päähenkilönä hän tietämättään oli? Tahi aavistiko hän sen
hirveän syytöksen, joka vähitellen kietoutui joka puolelta hänen
ympärilleen ja uhkasi häntä kauhealla vaaralla? Mutta kuinka hän oli
siinä tapauksessa tehnyt itsensä syypääksi siihen kuulumattomaan
erehdykseen, että oli säilyttänyt molemmat avaimet?
Joukko kysymyksiä kohosi kaikkien läsnäolijoiden mieleen.
Poliisiprefekti ilmaisi ne seuraavasti:
"Tehän olitte poissa, hyvä rouva, murhan tapahtuessa?"
"Olin."
"Te olitte oopperassa?"
"Niin, ja sitten menin minä erään ystäväni, rouva d'Ersingerin
kutsuihin."
"Veikö autonkuljettajanne teidät sinne?"
"Kyllä, oopperaan. Mutta lähetin hänet takaisin ja hän tuli hakemaan
minua juhlan loputtua."
"Ymmärrän", sanoi herra Desmalions. "Mutta kuinka te tulitte
oopperasta rouva d'Ersingerin luo?"
Rouva Fauville näytti nyt vasta huomaavan olevansa todellisen
kuulustelun esineenä, ja hänen ilmeensä ja käytöksensä ilmaisivat
jonkunlaista epävarmuutta. Hän vastasi:
"Otin ajurin."
"Kadulta?"
"Place de l'Operan luota."
"Kello kaksitoista?"
"Ei, puoli kaksitoista; minä poistuin ennen oopperan loppua."
"Teillä oli kiire ystävienne luo?"
"Niin, tahi oikeammin sanoen..."
Hän keskeytti, hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, hänen
huulensa ja leukansa vapisivat ja hän kysyi:
"Miksi teette minulle kaikkia näitä kysymyksiä?"
"Ne ovat välttämättömiä. Ne saattavat valaista sitä mitä haluamme
tietää. Pyydän teitä senvuoksi vastaamaan niihin. Mihin aikaan
tulitte ystävättärenne luo?"
"Tuskin tiedän... en pannut merkille aikaa."
"Ajoitteko sinne suoraan?"
"Melkein."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Minulla oli hiukan päänsärkyä ja käskin ajurin ajamaan pitkin
Champs-Elyséetä... ja Avenue du Bloisia... hyvin kauan... ja sitten
jälleen Champs-Elyséetä."
Hän tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen äänensä kävi
epäselväksi. Hän painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hänen vaikenemisensa ei kuitenkaan ollut mikään tunnustus eikä ollut
mitään, joka olisi antanut aihetta luulla hänen masentuneisuutensa
olevan muuta kuin surua. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja
syrjästäkatsojat saivat sen käsityksen, että hän tunsi itsensä
kadotetuksi ja luopui taistelusta. He tunsivat melkein myötätuntoa
tätä naista kohtaan, jota vastaan kaikki asianhaarat näyttivät
vannoutuneen, ja joka puolustautui niin huonosti, että kuulustelija
epäröi kiusata häntä kauempaa.
Herra Desmalions näytti neuvottomalta ikäänkuin voitto olisi ollut
liian helppo.
Hän heitti vaistomaisesti katseen Perennaan, joka ojensi hänelle
paperilapun, jossa oli sanat:
"Rouva d'Ersingerin puhelinnumero."
Herra Desmalions mutisi:
"Niin, se on totta, heidän täytyy kai tietää..."
Hän astui puhelimen luo ja pyysi numeron 325 04 ja kysyi heti:
"Kuka puhuu? Hovimestari? Vai niin. Onko rouva d'Ersinges kotona?
Eikö? Entä herra? Ei hänkään? No, ei tee mitään, te voitte sanoa
minulle mitä haluan tietää. Minä olen Desmalions, poliisiprefekti,
ja tarvitsen eräitä tietoja. Mihin aikaan yöllä tuli rouva Fauville
teille? Mitä te sanotte? Oletteko siitä varma? Kello yksi? Ei ennen?
Ja hän lähti --? Kymmenen minuutin kuluttua? Hyvä. Mutta oletteko
varma, ettette erehdy hänen tuloajastaan? Minun täytyy tietää se
ehdottoman varmaan, se on hyvin tärkeää. Te sanotte, että se oli
kello yksi yöllä? Kello yksi yöllä? -- Hyvä on. Kiitos."
Kun herra Desmalions kääntyi, näki hän rouva Fauvillen seisovan
vieressään silmissään mielettömän tuskan ilme. Kaikki läsnäolijat
tekivät saman huomion. Heillä oli edessään joko aivan syytön nainen
tai harvinainen näyttelijätär, jonka kasvot täydellisellä tavalla
saattoivat näytellä viatonta.
"Mitä te tahdotte", sopersi hän. "Mitä tämä kaikki merkitsee?
Selittäkää!"
Herra Desmalions kysyi aivan rauhallisesti: "Mitä teitte yöllä puoli
kahdestatoista yhteen?"
Se oli pelottava kysymys asiain nykyisessä tilassa, kohtalokas
kysymys, joka merkitsi:
"Jos te ette voi antaa tarkkaa ja totuudenmukaista selitystä tavasta,
jolla vietitte aikanne murhan tapahtuessa, on meillä oikeus vetää se
johtopäätös, että te ette ole tietämätön miehenne ja poikapuolenne
murhasta."
Hän käsitti sen ja vaikeroi:
"Tämä on kauheata!... Kauheata!"
Prefekti toisti:
"Mitä te teitte? Siihen kysymykseen on helppo vastata."
"Oi," huudahti rouva Fauville valittaen, "kuinka te voitte uskoa? Ei,
ei, se on mahdotonta. Kuinka te uskotte...?"
"Minä en usko vielä mitään," sanoi Desmalions. "Sitäpaitsi voitte te
tuoda esiin totuuden yhdellä ainoalla sanalla."
Hänen huultensa liikkeistä ja päättäväisyydestä, jolla hän
ojentautui, saattoi luulla hänen lausuvan sen sanan. Mutta äkkiä
näytti kuin olisi hän tuntenut itsensä lamaantuneeksi, hän lausui
muutamia käsittämättömiä tavuja ja vaipui tuolille antaen kuulua
epätoivoisen huudahduksen ja nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti.
Tämä oli sama kuin tunnustus. Ainakin se oli samaa kuin ilmoitus,
ettei hän voinut antaa hyväksyttävää selitystä, joka olisi tehnyt
lopun kuulustelusta.
Poliisiprefekti poistui hänen luotaan ja puhui hillityllä äänellä
tutkintotuomarin ja yleisen syyttäjän kanssa. Perenna ja Mazeroux
jäivät kahden, toistensa viereen.
Mazeroux kuiskasi:
"Mitä minä sanoin? Tiesin, että te saatte sen selville. Oh,
minkälainen mies te olette! Millä tavoin olettekaan kulkenut
tietänne!"
Hän säteili ihastuksesta ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli
selviytynyt ja ettei tällä ollut enää hanhea kynittävänä hänen
esimiehensä kanssa, tämän esimiehen, jota Mazeroux kunnioitti melkein
yhtä paljon kuin isäntäänsä. Nyt oli kaikki sovittu, he olivat kaikki
hyviä ystäviä ja Mazeroux huokasi helpotuksesta.
"Ne telkeävät hänet, vai kuinka?"
"Ei", sanoi Perenna. "Niillä ei ole riittäviä syitä voidakseen antaa
vangitsemismääräystä."
"Mitä?" murisi Mazeroux harmistuneena. "Ei riittäviä syitä? Toivon
kuitenkin, että te ette päästä häntä. Hän ei häikäillyt hyökätessään
teitä vastaan. Kas niin, isäntä, antakaa hänelle matkapassi... sille
pirulliselle naiselle!"
Don Luis oli yhä mietteissään. Hän ajatteli ennenkuulumattomia
tosiasioita, jotka kokoontuivat joka puolelta rouva Fauvillea
vastaan. Ja se ratkaiseva todistus, joka yhdistäisi kaikki nämä
erilaiset tosiasiat, oli Perennan hallussa. Sen muodostivat hampaiden
jäljet omenassa, joka oli pensaikossa puutarhassa. Poliisille se
olisi yhtä hyvä kuin sormenjäljet, sitä enemmän, kun he saattoivat
verrata jälkiä suklaapalaan.
Ja kuitenkin hän epäili. Hän keskitti koko huomiokykynsä ja silmäili
naista puoleksi vastenmielisyydellä, puoleksi myötätunnolla,
naista, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli murhannut miehensä
ja poikansa. Antaisiko hän viimeisen iskun? Oliko hänellä oikeus
näytellä tuomaria? Jos hän erehtyisi?
Sillä aikaa oli herra Desmalions tullut hänen luokseen ja ollen
puhuvinaan Mazerouxille, kysyi itse asiassa Perennalta:
"Mitä te tästä ajattelette?"
Mazeroux pudisti päätään. Perenna vastasi:
"Arvelen, herra prefekti, että jos tämä nainen on syyllinen,
puolustautuu hän viekkaudestaan huolimatta käsittämättömällä
tyhmyydellä."
"Te tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että hän on ollut, ilman epäilystäkään vain välikappale
kanssarikollistensa käsissä."
"Yhden kanssarikollisen?"
"Muistakaa hänen miehensä huudahdusta eilen virastossanne: 'Oh, ne
roistot! Ne roistot.' On siis ainakin yksi kanssarikollinen ja se
on ehkä sama mies, joka oli läsnä Café du Pont-Neufilla päällikkö
Vérot'n ollessa siellä viimeistä kertaa: mies punaisenruskeine
partoineen ja hopeapäisine ebenholtsikeppineen. Niin että..."
"Niin että", täydensi herra Desmalions, "vangitsemalla rouva
Fauville epäilyksenalaisena on meillä toivoa saada käsiimme hänen
rikostoverinsa."
Perenna ei vastannut. Prefekti jatkoi miettivästi;
"Vangita hänet... vangita hänet... siihen tarvitsemme jonkun syyn.
Ettekö ole löytäneet mitään aihetta?"
"En, herra prefekti. Tutkimukseni on ollut ymmärrettävästikin hyvin
summittaista."
"Mutta meidän on ollut äärimmäisen tarkkaa. Olemme etsineet joka
sopen huoneessa."
"Ja puutarhassa?"
"Siellä myöskin."
"Yhtä tarkasti."
"Ehkä ei. Mutta luulen..."
"Uskon päinvastoin, herra prefekti, että kun murhaajat liikkuivat
puutarhassa, kun he tulivat ja menivät, on mahdollista..."
"Mazeroux", sanoi herra Desmalions, "menkää ulos ja tehkää
huolellinen tarkastus."
Komisario lähti. Perenna, joka jälleen seisoi jaloillaan, kuuli
prefektin sanovan tutkintotuomarille:
"Jos meillä vain olisi yksi todistus, yksi ainoa! Nainen on
nähtävästi syyllinen. Todennäköisyyssyyt häntä vastaan ovat liian
suuret. Ja sittenhän ovat Cosmo Morningtonin miljoonat. Mutta
toiselta puolen, katsokaa häneen... katsokaa, kuinka rehelliset hänen
kauniit kasvonsa ovat, katsokaa kuinka ilmeisesti hän suree."
Rouva Fauville nyyhkytti silloin tällöin ja väänteli käsiään.
Mazeroux tuli takaisin. Herra Desmalions meni innokkaasti komisariota
vastaan, joka näytti hänelle muuriköynnösten luota löytämänsä omenan.
Perenna käsitti heti minkä tavattoman painon poliisiprefekti antoi
Mazerouxin selityksille ja hänen odottamattomalle löydölleen.
Desmalions meni huoneen poikki rouva Fauvillen luo. Tämä oli
ratkaisu. Hän epäröi hiukan kuinka aloittaisi loppukuulustelun ja
kysyi sitten:
"Ettekö vieläkään halua sanoa meille kuinka käytitte aikanne yöllä?"
Rouva Fauville ponnistautui ja kuiskasi:
"Kyllä, kyllä... minä otin ajurin ja ajoin ympäri. Kävelin myöskin
kappaleen matkaa..."
"Se on asianhaara, jonka helposti saamme todetuksi löydettyämme
ajurin. Teillä on kuitenkin nyt tilaisuus haihduttaa sitä...
valitettavaa vaikutusta, jonka vaiteliaisuutenne on meihin tehnyt..."
"Olen aivan valmis..."
"Asia on näin: se henkilö tahi ne henkilöt, jotka ovat rikoksen
tehneet, näyttävät puraisseen omenaa ja heittäneen sen puutarhaan,
josta se juuri löydettiin. Tehdäksenne lopun kaikista teitä
koskevista olettamuksista, haluaisimme teidän tekevän samalla tavoin."
Rouva Fauville otti yhden kolmesta hedelmästä maljakosta, jonka
prefekti hänelle ojensi ja vei omenan suuhunsa.
Tämä oli ratkaiseva tapahtuma. Jos merkit olisivat samanlaiset, olisi
siinä todistus, varma ja vastaansanomaton.
Mutta rouva Fauville pysähtyi kuin olisi hänet äkkiä vallannut
pelko. Pelko mistä? Pelko eriskummallisesta sattumasta, josta tulisi
hänen turmionsa? Tahi pelko siitä, että hän tämän kautta antoi aseen
itseään vastaan? Joka tapauksessa ei mikään ollut niin selvästi
syyttävä kuin tämä viimeinen epäröinti, joka oli käsittämätöntä, jos
hän oli viaton, mutta selvä kuin päivä, jos hän oli syyllinen.
"Mitä te pelkäätte, hyvä rouva?" kysyi herra Desmalions.
"En mitään", vastasi hän väristen. "En tiedä... pelkään kaikkea...
kaikki on niin kauheaa..."
"Mutta vakuutan teille, että pyyntömme ei ole ollenkaan merkillinen
ja sen täyttämisestä voi olla teille ainoastaan suotuisat seuraukset,
siitä olen vakuutettu. Niin että jollei teillä ole mitään vastaan..."
Rouva Fauville kohotti kättään ylemmäksi ja ylemmäksi
hitaudella, joka osoitti hänen levottomuuttaan. Ja kysymyksessä
olevat asianhaarat loivat tämän murhenäytelmän yli todellista
juhlallisuutta, joka vaikutti sydäntäsärkevästi.
"Entä jos minä kieltäydyn?" kysyi hän äkkiä.
"Teillä on täysi oikeus kieltäytyä", sanoi poliisiprefekti. "Mutta
maksaako se vaivan? Olen vakuutettu, että teidän asianajajanne olisi
ensimmäinen neuvomaan teitä..."
"Asianajajani?" sopersi rouva Fauville ja ymmärsi tämän vastauksen
pelottavan tarkoituksen.
Päättäväisesti, villein ilmein, jotka vääristävät kasvoja suurten
vaarojen uhatessa, teki hän äkkiä sen mitä he halusivat. Hän avasi
suunsa. He näkivät valkoisten hampaiden kiiltävän. Yhdellä puraisulla
kaivautuivat ne hedelmään.
"Kas tässä..." sanoi hän.
Herra Desmalions kääntyi tutkintotuomariin.
"Onko teillä omena, joka löydettiin puutarhasta?"
"Tässä se on, herra prefekti."
Herra Desmalions asetti molemmat omenat rinnakkain.
Ja ne, jotka tunkeutuivat hänen ympärilleen innokkaina näkemään,
huudahtivat samalla kertaa.
Hampaiden merkit olivat täsmälleen samanlaiset.
Aivan samanlaiset! Ennenkuin he sanoisivat, että kaikki
yksityiskohdat sopivat yhteen, että jokaisen hampaan jälki oli
samanlainen, täytyi heidän odottaa asiantuntijan lausuntoa. Mutta
mitään erehtymisen mahdollisuutta ei ollut.
Herrat eivät lausuneet sanaakaan. Herra Desmalions katsoi ylös. Rouva
Fauville ei liikkunut, vaan seisoi kalpeana ja kauhusta suunniltaan.
Mutta kaikki se kauhu ja mielipaha, jota hänen ilmeikkäät kasvonsa ja
erinomaiset näyttelijälahjansa saivat aikaan, ei riittänyt kumoamaan
sitä valtavaa todistusta, joka oli kaikkien edessä.
Molemmat jäljet olivat yhtäläiset! Samat hampaat olivat purreet
molempiin omeniin!
"Hyvä rouva", alkoi poliisiprefekti.
"Ei, ei," huudahti tämä joutuen jonkunlaisen raivon valtaan. "Kaikki
on vain erehdystä. Ette te kai aio vangita minua? Minut vankilaan!
Sehän on hirveätä! Mitä minä olen tehnyt? Oh, minä vannon, että te
olette erehtynyt!"
Hän tarttui molemmin käsin päähänsä.
"Sydämeni jyskyttää haljetakseen. Mitä tämä kaikki merkitsee? En
ole tehnyt mitään pahaa. En tiedä mitään. Tehän kerroitte minulle
aamulla... Mies raukkani... ja tuo rakas Edmond, joka piti minusta...
ja jota minä rakastin! Minkä vuoksi minä olisin heidät tappanut?
Sanokaa! Miksi ette vastaa? Eihän tehdä murhaa ilman syytä, eikö
niin? Ettekö voi vastata?"
Hänet valtasi jälleen viha ja hän seisoi yhteenpuristettuine käsineen
tuomariensa edessä ja huudahti:
"Te ette ole parempia kuin pyövelit... teillä ei ole mitään oikeutta
kiduttaa naista tällä tavoin. Kauheata! Syyttää minua... vangita
minut... turhanpäiten! Se on halveksittavaa! Sellaisia pyöveleitä! Ja
erittäinkin te," sanoi hän kääntyen Perennaan, "te se olette -- niin,
minä tiedän -- te se olette viholliseni. Oh, minä ymmärrän! Teillä
oli omat syynne ollessanne täällä eilen illalla. Miksi ei teitä
vangita? Miksi, vaikka te olitte täällä minä olin muualla, enkä minä
tiedä mitään, ehdottomasti en mitään koko tapahtumasta. Minkä vuoksi
ei teitä vangita?"
Viimeiset sanat sanottiin tuskin kuuluvasti. Hänellä ei ollut yhtään
voimia jäljellä. Hänen täytyi istuutua.
Perenna meni hänen luokseen, kohotti hänen päätään, niin että
kyynelten täyttämät kasvot näkyivät ja sanoi:
"Jäljet molemmissa omenissa ovat aivan samanlaiset. Ei ole senvuoksi
epäilystäkään siitä, että molemmat eivät olisi teidän tekemiänne."
"Ei", sanoi rouva Fauville.
"_Kyllä_," selitti Perenna. "Se on tosiasia, jota on mahdoton
kieltää. Mutta tuon toisen jäljen teitte te ensin, se tahtoo sanoa,
teidän on täytynyt purra omenaa eilen, esimerkiksi..."
Rouva Fauville sopersi:
"Luuletteko niin? Niin, voi olla, nyt muistan... eilen aamulla..."
Mutta poliisiprefekti keskeytti hänet:
"Se ei hyödytä mitään, hyvä rouva; olen juuri kuulustellut
palvelijaanne Silvestreä. Hän osti itse hedelmät kello kahdeksan
illalla. Herra Fauvillen mennessä vuoteeseen oli vadissa neljä
omenaa. Kello kahdeksan aamulla oli niitä vain kolme. Se, joka
löydettiin puutarhasta, on ehdottomasti neljäs, ja tämä neljäs omena
merkittiin tänä yönä. Ja merkit ovat teidän hampaidenne tekemät."
Hän sopersi:
"Se en ollut minä... se en ollut minä... minä en ole tehnyt
merkkejä..."
"Mutta..."
"En ole tehnyt merkkejä, sen vannon, niin totta kuin luulen tulevani
autuaaksi. Ja minä vannon myöskin, että otan itseltäni hengen...
tapan itseni mieluummin kuin menen vankilaan. Minä otan itseltäni
hengen... otan hengen..."
Hän tuijotti suoraan eteensä. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen
noustakseen tuolilta. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän
horjui ja kaatui pyörtyneenä lattialle.
Kun häntä hoideltiin, viittasi Mazeroux don Luisille ja kuiskasi:
"Lähtekää tiehenne!"
"Vai niin, määräys on peruutettu? Minä olen vapaa?"
"Katsokaa miestä, joka tuli sisään kymmenen minuuttia sitten ja
puhelee nyt prefektin kanssa. Tunnetteko hänet?"
"Peijakas", sanoi Perenna heitettyään silmäyksen suurikasvuiseen,
punahipiäiseen mieheen, joka ei irrottanut hänestä silmiään.
"Peijakas, sehän on Weber, varapäällikkö."
"Ja hän on tuntenut teidät. Hän tunsi Lupinin ensi silmäyksellä.
Ei ole mitään valepukua, jonka läpi hän ei näkisi. Se on hänen
erikoisalansa. Ajatelkaa kaikkia niitä kujeita, joita olette tehnyt
hänelle ja kysykää itseltänne, häikäileekö hän saadakseen kostaa
teille."
"Luuletteko hänen puhuneen siitä prefektille?"
"Luonnollisesti hän on sen tehnyt ja prefekti on antanut määräyksen
tovereilleni pitää teitä silmällä. Jos te pienimmälläkään tavalla
näytätte haluavanne paeta, ottavat he teidät kiinni."
"Siinä tapauksessa ei ole mitään tehtävää."
"Ei mitään tehtävää? On vain johdettava heidän tarkkaavaisuutensa
pois teistä ja tehtävä se heti."
"Mitä se hyödyttäisi, kun minä kumminkin menen kotiin ja he tietävät
missä minä asun?"
"Mitä? Onko teillä rohkeutta mennä kotiinne kaiken tapahtuneen
jälkeen?"
"Missä te haluatte minun nukkuvan? Sillan allako?"
"Mutta hitto vie, ettekö ymmärrä, että tämän jälkeen tulee aivan
helvetillinen sekasorto ja että te olette sekaantuneet tähän yli
korvien, niin että kaikki kääntyvät teistä pois?"
"Mitä sitten?"
"Antakaa koko asian mennä hiiteen."
"Ja Cosmo Morningtonin ja Fauvillien murhaajien?"
"Siitä saa poliisi huolehtia."
"Te olette aasi, Alexandre."
"Tulkaa sitten Lupiniksi jälleen, saavuttamattomaksi Lupiniksi, jota
ei kukaan saa kiinni ja huolehtikaa itsestänne niinkuin ennenkin.
Mutta taivaan nimessä älkää olko kauempaa Perenna. Se on liian
vaarallista. Ja älkää sekaantuko julkisesti asiaan, joka ei koske
teitä."
"Kylläpä te puhelette, Alexandre! Se koskee minua sadan miljoonan
edestä. Jos Perenna ei seiso paikallaan, siepataan ne sata miljoonaa
minun nenäni edestä. Ja se olisi sitä suututtavampaa, kun minä nyt
ensi kerran voin ansaita muutamia kunniallisia lantteja."
"Entä jos teidät vangitaan?"
"Ei käy päinsä. Minä olen kuollut."
"Lupin on kuollut. Mutta Perenna elää."
"Kun he eivät ole vanginneet minua tänä päivänä, niin voin olla
rauhallinen."
"Se on vain ajankysymys. Ja tästä hetkestä alkaen on ankarat
määräykset. He aikovat ympäröidä teidän talonne ja pitää tarkkaa
vahtia sekä päivällä että yöllä."
"Erinomaista! Minä olen aina öisin tuntenut pelkoa."
"Mutta herra jumala, mihin te luotatte?"
"En luota mihinkään, Alexandre. Olen varma. Nyt olen varma siitä,
että he eivät rohkene minua vangita."
"Luuletteko te Weberin kursailevan teitä?"
"En välitä hituistakaan Weberistä. Ilman määräystä ei Weber voi tehdä
mitään."
"Mutta he antavat hänelle määräyksen."
"Niin, määräyksen vakoilla minua, mutta ei määräystä vangita minua.
Poliisiprefekti on joutunut kanssani tekemisiin siten, että hänen
on pakko pitää minua selkänsä takana. Ja sitten on tämä asia: koko
juttu on niin kauhea ja monimutkainen, että te, salapoliisit, ette
saa sitä ikinä selväksi omin neuvoin. Ennemmin tahi myöhemmin te
tulette hakemaan minua. Sillä ei ole olemassa ketään muita kuin minä
joka saattaisi taistella sellaisia vastustajia vastaan; ette te, eikä
Weber, eikä kukaan muukaan tovereistanne. Minä odotan käyntiänne,
Alexandre."
* * * * *
Seuraavana päivänä tutki asiantuntija hampaiden jäljet
molemmissa omenissa ja totesi myöskin sen tosiasian, että jäljet
suklaapalassakin olivat samat.
Vuokra-ajuri tuli ja todisti erään naisen, jättäessään oopperan,
vuokranneen hänet ja käskeneen ajaa suoraan Avenue Henri-Martin kadun
päähän ja lähteneen siellä ajurista.
Avenue Henri-Martin kadun päästä on vain viiden minuutin matka
Fauvillen taloon.
Ajuri asetettiin vastakkain rouva Fauvillen kanssa ja tunsi tämän
heti.
"Mitä hän oli tehnyt täällä talon lähistöllä yhden tunnin?"
Marie Fauville vietiin etsivään osastoon, hänen nimensä merkittiin
luetteloihin ja hän nukkui sen yön Saint-Lazare-vankilassa.
* * * * *
Samana päivänä kun sanomalehdet alkoivat julkaista yksityiskohtia
tutkinnosta, mm. hampaidenjäljistä, käytti kaksi johtavaa
päivälehteä, vaikkakaan he eivät vielä tienneet, kuka nimen oli
alkuunpannut, kertomustensa otsikkona don Luis Perennan lausumia
kauheita sanoja:
_Tiikerinhampaat_.