d'Artagnan, Portos... ja Monte-Cristo
Kello oli puoli viisi; poliisiprefekti Desmalions ei ollut vielä
tullut takaisin virastoonsa. Hänen yksityissihteerinsä asetti
kirjoituspöydälle pinkan kirjeitä ja raportteja, jotka hän oli
päällikölleen järjestänyt, soitti ja sanoi lähetille, joka tuli
sisään suuresta ovesta:
"Herra prefekti on kirjeellisesti kutsunut tänne muutamia herroja
kello viideksi. Tässä ovat nimet. Osoita heidät eri odotushuoneisiin,
etteivät he voi keskustella keskenään ja anna minulle heidän
korttinsa kun he tulevat."
Lähetti katosi. Sihteerin mennessä omaan huoneeseensa johtavalle
pienelle ovelle aukeni pääovi ja sisään astui mies, joka pysähtyi ja
nojasi horjuen tuolin selustaan.
"Vai niin, tekö se olette, Vérot!" sanoi sihteeri. "Mitä on
tapahtunut? -- Mistä on kysymys?"
Tarkastaja Vérot oli suuri ja karkeatekoinen mies leveine niskoineen,
olkapäineen ja punertavine hipiöineen. Hän oli nähtävästi voimakkaan
mielenliikutuksen vallassa, sillä hänen punasuoniset ja tavallisesti
niin verevät kasvonsa näyttivät nyt melkein vaaleilta. "Oh, ei
mitään, herra sihteeri," sanoi hän.
"Kyllä, kyllä, te ette ole näköisenne, kasvonne ovat harmaat... ja
kuinka te läähätätte!"
Päällikkö Vérot kuivasi otsaansa, kokosi voimiaan ja sanoi:
"Olen vain hiukan väsynyt. Viime aikoina olen ponnistellut yli
voimieni; olen ollut sangen innokas selvittämään erästä juttua, jonka
herra prefekti on jättänyt huolekseni. Mutta minusta tuntuu joka
tapauksessa kummalliselta."
"Haluatteko jotain vahvistavaa?"
"En, olen pikemmin janoinen."
"Lasillinen vettä?"
"Ei, kiitos."
"Mitä sitten?"
"Tahtoisin saada... tahtoisin saada..."
Ääni petti. Hän näytti epätoivoiselta ikäänkuin olisi kadottanut
äkkiä puhekyvyn. Mutta hän kokosi ponnistaen voimansa ja kysyi:
"Eikö herra prefekti ole täällä?"
"Ei, hän ei tule ennen kello viittä, silloin on hänellä tärkeä
kokous."
"Niin, tiedän... hyvin tärkeä. Tulen juuri sen vuoksi. Mutta olisin
halunnut tavata hänet ennen sitä. Olisin niin hartaasti halunnut
tavata hänet."
Sihteeri silmäsi Vérot'hon ja sanoi:
"Miten liikutettu te olette! Onko asianne niin kiireellinen?"
"Se on todellakin hyvin kiireellinen. Se koskee rikosta, joka tehtiin
päivälleen kuukausi sitten. Ja ennen kaikkea se koskee kahden murhan
estämistä, jotka ovat seurauksena ensimmäisestä rikoksesta ja jotka
aiotaan tehdä tänä yönä. Niin, ehdottomasti tänä yönä mikäli emme
ryhdy välttämättömiin toimenpiteisiin niiden estämiseksi."
"Ettekö halua istuutua, Vérot?"
"Nähkääs, koko asia on suunniteltu suorastaan pirullisen nerokkaasti!
Te ette voi ajatella..."
"Mutta kun te tiedätte sen etukäteen, ja kun herra prefekti varmasti
tulee antamaan teille rajoittamattoman valtuuden..."
"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti. Mutta on joka tapauksessa
kauheaa ajatella, että minä ehkä en tapaa häntä. Olen sen vuoksi
kirjoittanut hänelle kirjeen ja selittänyt kaiken, mitä asiasta
tiedän. Katsoin sen varmimmaksi."
Hän ojensi sihteerille suuren, keltaisen kirjekuoren ja lisäsi:
"Ja tässä on myöskin pieni rasia; asetan sen tähän pöydälle. Se
sisältää jotain, joka täydentää ja selittää kirjeen sisällön."
"Mutta miksikä ette pidä niitä omassa hallussanne?"
"En rohkene. Ne vartioivat minua... ne koettavat päästä minusta... En
tule rauhalliseksi ennenkuin joku toinen tuntee salaisuuden."
"Älkää olko levoton, Vérot. Herra prefekti tulee aivan varmasti pian.
Sillä aikaa neuvon teitä menemään sairashuoneeseen saamaan jotain
vahvistavaa."
Tarkastaja ei näyttänyt tietävän mitä hän tekisi. Hän kuivasi jälleen
hien, joka tihkui hänen otsaltaan. Sitten hän nousi ja jätti huoneen.
Kun hän oli mennyt, pisti sihteeri kirjekuoren pöydällä olevaan
paperipakkaan ja meni taas omaan huoneeseensa.
Hän oli tuskin sulkenut oven jälkeensä, kun toinen ovi taas aukeni
ja tarkastaja astui sisään sopertaen: "Herra sihteeri... On parasta,
että näytän teille..."
Miesraukka oli valkea kuin palttina. Hänen hampaansa kalisivat.
Nähdessään että sihteeri oli mennyt, koetti hän kulkea viistoon yli
lattian tämän huoneeseen, mutta hänet yllätti äkillinen heikkous ja
hän laskeutui tuolille istuen siinä muutamia minuutteja avuttomasti
tuijottaen.
"Mikä minun on? Onko minutkin myrkytetty? En pidä tästä... tämä
päättyy pahoin..."
Kirjoituspöytä oli niin lähellä, että hän saattoi ulottua siihen
kädellään. Hän otti lyijykynän, veti luokseen kirjoitusalustan ja
alkoi kyhätä kokoon muutamia kirjaimia. Mutta sitten hän sammalsi:
"Ei, se ei hyödytä mitään... Prefektihän lukee kirjeeni. Miten
ihmeessä on laitani! Tämä saa varmasti huonon lopun."
Äkkiä hän nousi ja huusi:
"Herra sihteeri, meidän pitää... meidän pitää... se tapahtuu tänä
yönä... ei mikään voi estää..."
Hän ojentautui käyttäen koko tahdonvoimansa ja meni pienin, lyhyin
askelin sihteerin ovea kohti. Mutta kappaleen matkaa kuljettuaan hän
hoiperteli ja oli pakotettu istuutumaan vielä kerran.
Koko hänen ruumiinsa tärisi mielettömästä kauhusta ja hän päästi
huudon, joka onnettomuudeksi oli liian heikko kuuluakseen. Hän
ymmärsi sen ja hänen katseensa etsi soittokelloa, mutta hän ei voinut
enää erottaa mitään. Oli kuin hänen silmilleen olisi painettu verho.
Sitten hän putosi polvilleen ja ryömi seinän luo hapuillen ilmaa kuin
sokea, kunnes hän vihdoin kosketti jotain puuta. Siinä oli väliseinä.
Hän ryömi sitä pitkin, mutta onnettomuudeksi hänen aivonsa olivat
niin sumentuneet, että hän sai huoneesta kokonaan väärän kuvan ja sen
sijaan että olisi kääntynyt vasempaan kuten olisi pitänyt, seurasi
hän seinää oikealle verhon taa, joka peitti kolmannen oven.
Hänen sormensa tarttuivat tämän oven lukkoon ja hänen onnistui avata
se. Hän huudahti läähättäen: "Auttakaa...! Auttakaa...!" ja tuupertui
jonkunlaiseen vaatesäiliöön tahi pesuhuoneeseen. "Tänä yönä! Rikos
tapahtuu tänä yönä! Saatte nähdä... hampaiden jäljet... se on
hirveätä! Oh, minkälaiset tuskat... tämä on myrkkyä... pelastakaa
minut! Auttakaa!"
Hänen äänensä sortui. Hän mutisi useita kertoja ikäänkuin houreessa:
"Hampaat! Hampaat! Ne pureutuvat yhteen!"
Sitten tuli hänen ääneensä yhä heikommaksi ja hänen valkoisilta
huuliltaan pääsi selittämättömiä ääniä. Hänen suunsa haukkoi ilmaa,
leukapielet liikkuivat ikäänkuin vanhoilla ukoilla, jotka näyttävät
lakkaamatta märehtivän.
Kuolonkamppailu oli alkanut.
* * * * *
Poliisiprefekti tuli kymmentä minuuttia vailla viisi.
Herra Desmalions oli kuluneen kolmen vuoden aikana hoitanut
tointaan tavalla, joka oli tehnyt hänet yleisesti kunnioitetuksi.
Hän oli karkeajäseninen, viidenkymmenen ikäinen mies älykkäine
ulkonäköineen. Hänen asunsa, jonka muodostivat harmaa liivipuku,
valkoiset säärystimet ja taiteellisesti sidottu kaulaliina, ei ollut
ollenkaan virkamiestä muistuttava. Hänen käytöksensä oli vapaata,
yksinkertaista ja hyväntahtoista.
Hän soitti, ja sihteerin astuessa sisään, kysyi:
"Ovatko henkilöt, jotka olen pyytänyt tulemaan, täällä?"
"Kyllä, herra prefekti, ja olen antanut määräyksen, että he saavat
odottaa eri huoneissa."
"Oh, ei olisi tehnyt mitään vaikka he olisivat tavanneetkin. Mutta
ehkä on paras niinkuin on. Toivon ettei amerikkalainen ministeri ole
vaivautunut itse tulemaan?"
"Ei, herra prefekti."
"Onko teillä heidän korttinsa?"
"Kyllä".
Poliisiprefekti otti viisi käyntikorttia, jotka hänen sihteerinsä
ojensi, ja luki:
"Mr Archibald Bright, Yhdysvaltain lähetystön ensimmäinen sihteeri...
Maître Lepertuis, asianajaja... Juan Cacérès, Perun lähetystön
attashea... ent. majuri kreivi d'Astrignac..."
Viidennessä kortissa oli ainoastaan nimi ilman osoitetta tahi
arvonimeä:
"Don Luis Perenna".
"Olen utelias tapaamaan sen miehen!" sanoi herra Desmalions. "Hän
kiinnittää tavattomasti mieltäni. Oletteko lukenut muukalaislegioonan
raportin?"
"Kyllä, herra prefekti, ja tunnustan, että tuo herra tekee minutkin
uteliaaksi."
"Niin, eikö totta! Oletteko koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta
uhkarohkeudesta? Sankarillinen hullu, suorastaan ihmeellinen. Mutta
niinpä hän saikin toveriensa keskuudessa lisänimen Arsène Lupin
tavastaan järjestää mitä hämmästyttävimpiä yllätyksiä. -- Kuinka
kauan on kulunut Arsène Lupinin kuolemasta?"
"Se tapahtui kaksi vuotta ennen teidän nimitystänne, herra prefekti.
[Ks. 813. Arsène Lupinin seikkailuja.] Hänen ja rouva Kesselbachin
ruumiit löydettiin erään pienen huvilan raunioista, joka oli palanut
lähellä Luxemburgin rajaa. Tutkimuksessa selvisi, että hän oli
kuristanut rouva Kesselbachin, tuon pedon, jonka rikokset tulivat
jälkeenpäin päivänvaloon, ja hirttäytynyt sytytettyään huvilan
palamaan."
"Se oli sopiva loppu tuolle kirotulle lurjukselle", sanoi herra
Desmalions, "ja tunnustan omasta puolestani näkeväni mielelläni,
ettei minun tarvitse taistella häntä vastaan. -- Katsokaamme,
missä olimmekaan? Ovatko Morningtonin perintöä koskevat asiakirjat
järjestyksessä?"
"Teidän kirjoituspöydällänne, herra prefekti."
"Hyvä. Mutta minä unohdin... onko tarkastaja Vérot täällä?"
"Kyllä, herra prefekti. Otaksun hänen menneen sairashuoneeseen
saamaan jotain vahvistavaa."
"Mikä häntä sitten vaivaa?"
"Hän näytti niin omituiselta... oikein sairaalta".
"Mitä tarkoitatte?"
Sihteeri kertoi keskustelunsa päällikkö Vérot'n kanssa.
"Ja te sanotte hänen jättäneen minulle kirjeen?" sanoi herra
Desmalions levottomin ilmein. "Missä se on?"
"Paperien joukossa, herra prefekti."
"Hyvin kummallista... tämä kaikki on erittäin ihmeellistä. Vérot
on ensiluokkainen tarkastaja, mitä suurimmassa määrin maltillinen,
eikä anna säikäyttää itseään helposti. Voitte mennä hakemaan häntä.
Tarkastan sillä aikaa kirjeeni."
Sihteeri poistui kiireesti. Tullessaan viiden minuutin kuluttua
takaisin hän selitti kummastuneena, ettei ollut tavannut päällikkö
Vérot'a.
"Ja merkillisintä", jatkoi hän, "on se, että lähetti, joka näki
hänen lähtevän tästä huoneesta, huomasi hänen melkein heti palaavan
takaisin, mutta ei nähnyt hänen poistuvan."
"Ehkäpä hän kulki vain tämän kautta tullakseen teidän luoksenne."
"Minun luokseni, herra prefekti? Olin huoneessani koko ajan."
"Silloin se on käsittämätöntä".
"Niin... ellemme otaksu lähetin tarkkaavaisuuden hetkeksi
suuntautuneen muualle, koska Vérot ei ole täällä eikä viereisessä
huoneessa."
"Niin asian täytyy olla. Hän on kai mennyt ulos saadakseen hiukan
raitista ilmaa ja voi tulla takaisin milloin hyvänsä. No niin, emme
tarvitse häntä nyt heti."
Prefekti katsoi kelloaan.
"Kymmenen minuuttia yli viiden. Sanokaa lähetille, että herrat saavat
astua sisään. Ei, odottakaa..."
Herra Desmalions epäröi. Kohottaessaan papereita oli hän huomannut
Vérot'n kirjeen. Se oli suuri, keltainen kirjekuori, Café du
Pont-Neufin leima vasemmassa yläkulmassa.
Sihteeri sanoi:
"Vérot'n poissaolon vuoksi ja sen johdosta, mitä hän sanoi, olisi
ehkä parasta, että te ensiksi katsoisitte mitä kirje sisältää."
Herra Desmalions tuumi hiukan.
"Olette ehkä oikeassa."
Hän leikkasi kuoren auki paperiveitsellä. Häneltä pääsi huudahdus:
"Ei. Kuulkaa nyt, tämä menee liian pitkälle!"
"Mistä on kysymys, herra prefekti?"
"Katsokaa... kirjoittamaton paperiarkki... siinä kaikki mitä kuoressa
oli..."
"Mahdotonta."
"Katsokaa itse... paperiarkki taitettuna neljään osaan ilman
kirjoitettua sanaakaan".
"Mutta Vérot kertoi minulle laajasti, että hän tässä kirjeessä teki
selkoa kaikesta, mitä tiesi asiasta."
"Niin hän ehkä sanoi, mutta näettehän itse! Ellen tuntisi tarkastaja
Vérot'a, saattaisin todellakin luulla, että hän koettaa tehdä minusta
pilaa."
"Tämä on mitä suurinta hajamielisyyttä..."
"Tietysti hajamielisyyttä, mutta minä ihmettelen häntä. Ei sovi olla
omissa mietteissään kun kaksi ihmiselämää on pelissä. Sillä hän kai
sanoi teille, että kaksoismurha oli suunniteltu täksi yöksi?"
"Kyllä, herra prefekti, ja erittäin levottomuutta herättävissä
olosuhteissa. Hän käytti sanaa pirullinen."
Herra Desmalions kulki huoneessa edestakaisin kädet selän takana,
pysähtyen pienen pöydän luo.
"Mikä tämä minulle osoitettu pieni paketti on: Herra
poliisiprefektille... avattava, jos sattuisi onnettomuustapaus."
"Aivan niin", sanoi sihteeri, "unohdin sen! Se on myöskin tarkastaja
Vérot'lta, ja erittäin tärkeä, kuten hän sanoi."
"Vai niin", sanoi herra Desmalions, joka ei voinut olla nauramatta,
"kirje tarvitsee todella selityksen ja vaikkakaan ei ole sattunut
mitään 'onnettomuustapausta', on kai parasta avata paketti."
Hän leikkasi poikki nauhan ja löysi käärepaperista rasian, pienen
pahvirasian, joka näytti lähteneen apteekista, mutta oli likainen ja
paljosta käyttämisestä kulunut.
Hän aukaisi kannen. Rasiassa oli muutamia kerroksia pumpulia, nekin
sangen likaisia ja niiden välissä puolikas suklaakakkua.
"Mitä hittoa tämä merkitsee?" mutisi prefekti kummastuneena.
Hän otti suklaapalan, katsoi siihen ja huomasi heti mikä tässä
suklaakakussa oli erikoista ja mikä juuri, ilman epäilyä, oli
saattanut päällikkö Vérot'n ottamaan sen talteen. Sen ylä- ja
alapuolella näkyivät selvät hampaiden jäljet, hyvin selvästi
toisistaan eroavina; hampaat olivat painuneet kymmenesosa tuuman
verran suklaaseen ja jokaisella niistä oli oma muotonsa ja leveytensä.
Herra Desmalions seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pää rinnalle
painuneena ja jatkoi muutaman minuutin kuluttua kulkuaan edestakaisin
huoneessa mutisten:
"Tämä on merkillistä. Tässä on arvoitus, johon mielelläni haluaisin
saada selityksen. Paperiarkki, hampaiden jäljet, mitä tämä kaikki
merkitsee?"
Mutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat paljon aikaa salaisuuteen,
joka ehdottomasti tulee paljastetuksi hetken kuluttua, sillä
tarkastaja Vérot'n täytyi olla joko poliisiprefektin virastossa tahi
jossain lähistöllä, ja hän sanoi sihteerilleen:
"En voi antaa kutsumieni herrojen odottaa kauempaa. Olkaa hyvä ja
pyytäkää heidät sisään. Jos tarkastaja Vérot tulee heidän täällä
ollessaan, minkä hän varmasti tekee, niin antakaa minulle tieto siitä
heti. Haluan tavata hänet heti hänen tultuansa. Tätä poikkeusta
lukuunottamatta huolehtikaa siitä, ettei minua häiritä."
Kaksi minuuttia myöhemmin päästi lähetti sisään maître Lepertuis'in,
lihavan, punakan herran poskipartoineen ja lasisilmineen,
lähetystösihteeri Archibald Brightin ja perulaisen attashea
Cacérèsin. Herra Desmalions, joka tunsi kaikki kolme, puheli hetken
heidän kanssaan ja meni sitten ottamaan vastaan majuri, kreivi
d'Astrignacin, la Chouïan sankarin, joka kunniakkaiden haavojensa
vuoksi oli ollut pakotettu ottamaan väliaikaisesti eron. Hän lausui
kreiville kohteliaisuuksia tämän osoittamasta urhoollisuudesta
Marokossa, kun ovi aukeni vielä kerran.
"Don Luis Perenna, arvaan minä?" sanoi prefekti ojentaen
kätensä keskikokoiselle, jäntevälle miehelle, joka kantoi
sotilaskunniamerkkiä ja kunnialegioonan punaista nauhaa.
Äsken tulleen kasvot ja ilme, hänen tapansa käyttäytyä sekä
hänen hyvin nuorekkaat liikkeensä saivat aikaan että hän näytti
nelikymmenvuotiaalta, mutta rypyt hänen silmäkulmissaan ja otsallaan
ilmaisivat, että hän kenties oli muutamia vuosia vanhempi. Hän
kumarsi:
"Aivan niin, herra prefekti."
"Tekö se olette, Perenna!" huudahti kreivi d'Astrignac. "Vai niin, te
elätte vielä?"
"Kyllä, herra majuri, ja olen ihastunut tavatessani teidät jälleen."
"Perenna elää! Me olimme kokonaan kadottaneet teidät näkyvistämme,
kun minä jätin Marokon. Luulimme teitä kuolleeksi."
"Minä olin vankina, siinä kaikki."
"Alkuasukkaiden vankina! Sehän on sama kuin varma loppu!"
"Ei, ei aivan, herra majuri; kaikkialta voidaan karata. Todistus
seisoo edessänne."
Poliisiprefekti ei voinut vastustaa haluaan tarkastaa näitä
tarmokkaita kasvoja hymyilevine katseineen, vapaine, päättäväisine
silmineen ja pronssinruskeine ihoineen.
Herra Desmalions antoi herroille merkin asettua suuren
kirjoituspöydän ympärille, istuutui itsekin ja virkkoi muutamia
sanoja johdannoksi:
"Kutsu, jonka olen lähettänyt teille, hyvät herrat, näytti kai teistä
sangen kummalliselta ja salaperäiseltä. Ja tapa, jolla aion alkaa
keskustelumme, ei tule vähentämään kummastustanne. Mutta huomaatte
piankin, että asia on aivan luonnollinen ja yksinkertainen. Minä
koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista."
Hän levitti eteensä joukon papereita, jotka sihteeri oli häntä varten
järjestänyt, ja jatkoi, kysyen tuon tuostakin neuvoa papereiltaan:
"Noin viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1860 asui Saint-Etiennessä
kolme orpoa sisarusta, Ermeline, Elisabeth ja Armande Roussel,
kahdenkymmenenkahden-, kahdenkymmenen- ja kahdeksantoista vuoden
ikäisiä, yhdessä serkkunsa Victorin kanssa, joka oli hiukan nuorempi.
Vanhin, Ermeline, jätti ensiksi Saint-Etiennen. Hän matkusti
Lontooseen, jossa meni naimisiin erään englantilaisen, Morningtonin,
kanssa; tämän kanssa oli hänellä poika, joka kastettiin Cosmoksi.
Perhe oli hyvin köyhä ja kärsi puutetta. Ermeline kirjoitti useita
kirjeitä sisarilleen pyytäen apua. Kun ei vastausta tullut, hän
keskeytti kirjeenvaihdon. Vuonna 1870 muuttivat mr ja mrs Mornington
Englannista Amerikkaan. Viisi vuotta myöhemmin he olivat rikkaita.
Mr Mornington kuoli 1878, mutta hänen leskensä jatkoi perimänsä
omaisuuden hoitoa, ja kun hän oli liikeasioissa nero, lisäsi hän
rikkauttaan kunnes se nousi tavattomaan summaan. Kuollessaan 1900
jätti hän pojalleen 400 miljoonaa frangia."
Summa näytti tekevän prefektin kuulijoihin vaikutuksen. Hän näki
majurin ja don Luis Perennan vaihtavan katseita ja kysyi:
"Te tunsitte Cosmo Morningtonin, eikö niin?"
"Kyllä, herra prefekti", vastasi kreivi d'Astrignac. "Hän oli
Marokossa minun ja Perennan siellä ollessa."
"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Cosmo Mornington oli alkanut
matkan maailman ympäri. Hän ryhtyi työskentelemään, sikäli kuin
olen kuullut, lääkärinä, ja hoiti sairaita suurella taitavuudella,
luonnollisestikin ilman korvausta. Hän asui ensiksi Egyptissä, sitten
Algeriassa ja Marokossa. Viime vuonna hän saapui Pariisiin ja kuoli
täällä kuukausi sitten hyvin arvoituksellisen onnettomuustapauksen
johdosta."
"Varomaton ruiske, eikö niin, herra prefekti?" kysyi amerikkalainen
lähetystösihteeri. "Siitä mainittiin sanomalehdissä."
"Niin", sanoi Desmalions. "Kiiruhtaakseen parantumistaan
pitkäaikaisesta influenssasta, joka oli pitänyt häntä vuoteenomana
koko talven, oli mr Morningtonilla tapana, lääkärinsä määräyksen
mukaan, antaa itselleen glyserofosfaatti-sooda-ruiskeita. Hänen
on täytynyt viimeisellä kerralla sitä tehdessään laiminlyödä
välttämättömät varovaisuustoimenpiteet, sillä haavaan tuli myrkytys,
tulehdus seurasi salamannopeasti ja muutamassa tunnissa oli
Mornington kuollut."
Poliisiprefekti kääntyi asianajajaan ja kysyi:
"Olenko selostanut oikein, maître Lepertuis?"
"Aivan varmasti, herra prefekti."
Herra Desmalions jatkoi:
"Seuraavana päivänä saapui maître Lepertuis tänne ja syystä, jonka
te ymmärrätte kuultuanne asiapaperin sisällön, näytti minulle Cosmo
Morningtonin testamentin, joka oli jätetty hänen haltuunsa."
Prefektin tarkastaessa papereitaan lisäsi maître Lepertuis:
"Pyydän ilmoittaa, että tapasin asiakkaani vain yhden kerran
ennenkuin minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteensa ääreen. Aikaisemmin
olin tavannut hänet silloin, kun hän jätti minulle testamentin, jonka
hän oli laatinut. Se tapahtui hänen sairautensa alussa. Keskustelun
kuluessa hän kertoi minulle panneensa toimeen tutkimuksia löytääkseen
äitinsä sukulaisia ja aikovansa terveeksi tultuaan jatkaa näitä
vakavasti. Tapahtumain kehitys esti hänet täyttämästä aiettaan."
Sillä aikaa oli poliisiprefekti ottanut paperien joukosta esille
avonaisen kirjekuoren, joka sisälsi kaksi paperiarkkia. Hän kääri
auki suuremman niistä ja sanoi:
"Tässä on testamentti. Pyydän teitä tarkkaavasti kuuntelemaan, kun
luen sen ja sen oheen liitetyn asiakirjan."
Kaikki istuivat suorina tuoleillaan ja prefekti luki:
"Amerikan Yhdysvaltojen kansalaisten, Hubert Morningtonin ja hänen
vaimonsa, Ermeline Rousselin vanhimman pojan Cosmo Morningtonin
testamentti ja viimeinen tahto. Minä lahjoitan ja testamenttaan
uudelle isänmaalleni kolme neljännestä omaisuudestani käytettäväksi
hyväntekeväisyystarkoituksiin minun omakätisesti kirjoittamieni
ohjeiden mukaan, jotka maître Lepertuis hyväntahtoisesti jättäköön
Yhdysvaltojen ministerille. Jäljellä oleva osa omaisuuttani,
noin sata miljoonaa frangia, käsittäen talletuksia eri pankeissa
Pariisissa ja Lontoossa, joista maître Lepertuisilla on luettelo,
lahjoitetaan ja testamentataan edesmenneen äitini muistoksi
hänen rakastetulle sisarelleen Elisabeth Rousselille tahi hänen
rintaperillisilleen; tahi Elisabethin ja hänen perillistensä
puuttuessa hänen sisarelleen Armande Rousselille tahi hänen
rintaperillisilleen, eli, siinä tapauksessa ettei kumpaakaan sisarta
eikä heidän rintaperillisiään tavata, heidän serkulleen Victor
Rousselille tahi hänen rintaperillisilleen. Siinä tapauksessa,
että minä kuolisin löytämättä Rousselin perheen eläviä perillisiä
tahi kolmen sisaren serkkua, pyydän ystävääni don Luis Perennaa
toimittamaan etsiskelyn. Tässä tarkoituksessa nimitän hänet
omaisuuteni eurooppalaista osaa koskevan testamentin toimeenpanijaksi
pyytäen häntä huolehtimaan tehtävistä, jotka saattavat esiintyä
kuolemani jälkeen tahi seurauksena kuolemastani ja pitämään itseään
minun edustajanani. Kiitokseksi näistä palveluksista ja muistaen ne
molemmat kerrat, jolloin hän on pelastanut henkeni, lahjoitan ja
testamenttaan sanotulle don Luis Perennalle miljoona frangia."
Prefekti vaikeni hetkiseksi. Don Luis mutisi:
"Cosmo raukka! En olisi tarvinnut tätä kiihoketta täyttääkseni hänen
viimeisen tahtonsa."
Herra Desmalions jatkoi lukemista:
"Siinä tapauksessa, ettei kolmen kuukauden kuluttua kuolemastani don
Luis Perennan ja maître Lepertuisin suorittamat etsiskelyt johda
mihinkään tulokseen, eikä kukaan Rousselin perheen elossa oleva jäsen
ole ilmoittautunut vastaanottamaan lahjoitusta, lankeavat kaikki
sata miljoonaa frangia ystävälleni don Luis Perennalle. Tunnen hänet
riittävästi tietääkseni hänen käyttävän omaisuuden tavalla, joka on
sopusoinnussa hänen jalojen tarkoitusperiensä ja suurpiirteisten
suunnitelmiensa kanssa, joita hän niin innokkaasti esitti minulle
teltassamme Marokossa."
Herra Desmalions vaikeni jälleen ja katsoi don Luisiin, joka
istui hiljaa ja liikkumatta, vaikkakin kyynel kimalteli hänen
silmäripsissään. Kreivi d'Astrignac sanoi:
"Minä onnittelen, Perenna."
"Sallikaa minun muistuttaa teille, herra majuri," vastasi hän, "että
tämä lahjoitus on ehdollinen. Ja minä vannon, että sikäli kuin
minusta riippuu, tulevat Rousselin perheen jälkeläiset etsityksi."
"Siitä olen vakuutettu", sanoi upseeri. "Minä tunnen teidät".
"Joka tapauksessa", kysyi poliisiprefekti don Luisilta, "te ette
kieltäydy vastaanottamasta tätä ehdollista lahjoitusta?"
"En", sanoi Perenna nauraen, "on asioita, joihin ei voi vastata
kieltävästi."
"Kysymykseni", sanoi prefekti, "johtui testamentin viimeisestä
pykälästä: Jos ystäväni Perenna syystä tahi toisesta luopuu tästä
lahjoituksesta, tahi jos hän on kuollut ennen sitä päivää, jolloin
se hänelle maksetaan, pyydän, että Yhdysvaltain lähettiläs ja
silloinen poliisiprefekti yhdessä huolehtivat Pariisiin, yksinomaan
amerikkalaisia ylioppilaita ja taiteilijoita varten rakennettavasta
yliopistosta ja sen ylläpidosta ja käyttävät rahat siihen
tarkoitukseen. Ja täten valtuutan poliisiprefektin joka tapauksessa
jälkeen jättämästäni omaisuudesta ottamaan kolmesataatuhatta frangia
pariisilaispoliisin rahaston hyväksi."
Herra Desmalions kääri paperin kokoon ja otti toisen.
"Tässä on lisäys testamenttiin. Se on kirje, jonka mr Mornington
kirjoitti maître Lepertuisille hiukan myöhemmin ja jossa hän
lähemmin selittää muutamia pykäliä: Valtuutan maître Lepertuisin
avaamaan testamenttini päivää jälkeen kuolemani poliisiprefektin
läsnäollessa, joka hyväntahtoisesti pitäköön asian täydellisesti
salassa yhden kuukauden. Täsmälleen kuukauden kuluttua pyydän häntä
kutsumaan virastoonsa maître Lepertuisin, don Luis Perennan ja
jonkun Yhdysvaltojen lähetystön huomattavan jäsenen. Testamentin
lukemisen jälkeen luovutetaan miljoonan frangin maksuosoitus
ystävälleni ja perilliselleni don Luis Perennalle hänen näytettyään
yksinkertaisen todistuksen henkilöllisyydestään sekä tavanmukaiset
laillisuustodistuksensa. Haluan, että todistuksen hänen
henkilöllisyydestään antaa majuri, kreivi d'Astrignac, joka oli
hänen esimiehensä Marokossa. Hänen sukulaisuussuhteistaan tehköön
selvää joku perulaisen lähetystön jäsen, sillä don Luis Perenna,
vaikkakin kansalaisuudeltaan espanjalainen, on syntynyt Perussa.
Edelleen haluan, ettei testamentin sisältöä ilmoiteta Roussel-perheen
perillisille ennenkuin kaksi päivää myöhemmin maître Lepertuisin
konttorissa. Lopuksi pyydän poliisiprefektiä olemaan ystävällinen
ja kutsumaan ylempänä mainitut henkilöt virkahuoneeseensa vielä
kerran, päivänä, jonka hän määrää, ei kuitenkaan aikaisemmin kuin
kuudenkymmenen, eikä myöhemmin kuin yhdeksänkymmenen päivän kuluttua
ensimmäisestä kokoontumisesta. Silloin, eikä ennen, on laillisten
perillisten nimet mainittava ja julkaistava heidän oikeuksiensa
mukaisesti, mutta älköön ketään tunnustettako ja mainittako, jollei
hän ole läsnä tässä kokouksessa, ja tällöin tulee don Luis Perenna,
jonka myös on oltava läsnä, lailliseksi perijäkseni, jollei ketään
Roussel-sisarusten tahi heidän serkkunsa Victorin elossa olevia
perillisiä ole ilmaantunut."
Poliisiprefekti pani molemmat kirjelmät uudelleen kuoreen ja jatkoi:
"Hyvät herrat, te olette kuulleet Cosmo Morningtonin testamentin,
joka selittää teidän läsnäolonne täällä. Kuudes henkilö liittyy
meihin pian; hän on eräs salapoliiseistani, jonka tehtäväksi olen
antanut suorittaa ensimmäiset etsiskelyt Roussel-perheestä ja
joka ilmoittaa nyt tiedustelujensa tulokset. Mutta nyt on meidän
seurattava testamentin tekijän säädöksiä. Don Luis Perennan
laillisuustodistukset, jotka lähetettiin minulle neljätoista päivää
sitten, olen itse tutkinut ja todennut täydellisesti tyydyttäviksi.
Hänen sukulaisuussuhteittensa johdosta olen kirjoittanut ja pyytänyt
hänen ylhäisyyttään Perun ministeriä kokoamaan tarkat tiedot."
"Ministeri on uskonut asian minulle", sanoi senor Cacérès,
perulainen attashea. "Se ei kohdannut mitään vaikeuksia. Don Luis
Perenna polveutuu eräästä vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka
muutti maasta kolmekymmentä vuotta takaperin säilyttäen kuitenkin
maatilansa ja omaisuutensa Euroopassa. Tunnen don Luis Perennan
isän Etelä-Amerikassa ja hän puhui aina ainoasta pojastaan mitä
suurimmalla kiintymyksellä. Juuri meidän lähetystömme, ilmoitti kolme
vuotta takaperin pojalle hänen isänsä kuolemasta. Minulla on täällä
jäljennös kirjeestä, joka lähetettiin Marokkoon."
"Ja minulla on don Luis Perennan poliisiprefektille luovuttamien
asiapapereiden joukossa alkuperäinen kirje. Ja te, herra
majuri, tunnette siis jälleen sotilas Perennan, joka taisteli
muukalaislegioonassa teidän johdollanne?"
"Tunnen hänet", sanoi kreivi d'Astrignac.
"Ilman erehdyksen mahdollisuutta?"
"Ilman pienintäkään erehdyksen mahdollisuutta ja ilman hitustakaan
epäilyä."
Poliisiprefekti jatkoi nauraen.
"Te tunnette siis sotilas Perennan, jota hänen toverinsa tuntien
hämmästynyttä ihailua hänen urotekojaan kohtaan, kutsuivat Arsène
Lupiniksi."
"Kyllä, herra prefekti", vastasi majuri terävästi "miehen, jota
sotilaat nimittivät Arsène Lupiniksi, mutta upseerit yksinkertaisesti
Sankariksi, miehen, josta sanottiin, että hän oli yhtä urhoollinen
kuin d'Artagnan, yhtä väkevä kuin Porthos..."
"Ja yhtä salaperäinen kuin Monte-Cristo", sanoi poliisiprefekti
nauraen. "Kaikki tämä on raportissa, jonka sain muukalaislegioonan
neljännestä rykmentistä. Meidän ei tarvitse lukea sitä kokonaan,
mutta se sisältää sen ennen kuulumattoman tosiasian, että sotilas
Perenna ennen kahden vuoden loppua sai sotilasmuistorahan,
nimitettiin kunnialegioonaan erinomaisista palveluksistaan ja
mainittiin päiväkäskyssä neljätoista kertaa. Otan sieltä täältä
yksityisseikkoja..."
"Ei, minä pyydän," vastusti don Luis, "ne ovat jokapäiväisiä asioita,
jotka eivät herätä kenenkään mielenkiintoa, enkä näe syytä minkä
vuoksi..."
"Päinvastoin, kaikkeen on maailmassa syynsä," selitti herra
Desmalions. "Te, hyvät herrat, ette ole täällä vain kuullaksenne
testamentin, vaan myöskin antaaksenne hyväksymisenne eräälle sen
pykälän määräämälle toimenpiteelle, joka suoritetaan heti, nimittäin
miljoonan frangin maksamiselle. On sen vuoksi välttämätöntä, että
me kaikki saamme tietää mitä tiedettävää lahjoituksen saajasta on.
Esitän senvuoksi, että jatkamme..."
"Siinä tapauksessa, herra prefekti," sanoi Perenna nousten ja mennen
ovelle, "sallitte minun kai..."
"Täyskäännös! Seis!... Asento!" komensi majuri d'Astrignac
leikillisesti.
Hän veti don Luisin takaisin keskelle huonetta ja painoi hänet
tuolille.
"Herra prefekti," sanoi hän, "minä pyydän armoa vanhalle
asetoverilleni, jonka ujous todellakin saattaa joutua kovalle
koetukselle, jos kertomus hänen urhoollisuudestaan luetaan hänen
läsnäollessaan. Ovathan sitäpaitsi raportit täällä ja me voimme
jokainen ottaa niistä osan. Näkemättä niitä lisään muutamia
kiittäviä sanoja niiden sisältöön ja huomautan, etten koko
sotilasaikanani ole tavannut miestä, jota voisi verrata Perennaan.
Ja kuitenkin olen nähnyt joukoittain kelpo poikia, sellaisia
vietävän peijakkaita, joita näkee vain muukalaislegioonassa,
ja jotka 'nolatakseen' toisensa, antavat hakata itsensä vaikka
kappaleiksi asian vuoksi, joka heitä huvittaa, eli, kuten he
sanovat, tuntuu heistä 'repäisevältä'. Mutta ei yksikään heistä
ollut verrattavissa Perennaan. Se veitikka, jolle me annoimme
lisänimiä d'Artagnan, Porthos ja de Bussy, ansaitsee tulla luetuksi
historian hämmästystä herättävimpiin sankareihin. Olen nähnyt hänen
suorittavan urotöitä, joista en mielelläni kerro, pelosta, että minut
katsotaan valehtelijaksi, tekoja niin epätodennäköisiä, että minä
vielä tänäänkin ihmettelen olenko todella nähnyt ne. Eräänä päivänä
Settatin luona, kun meitä seurasi..."
"Yksi sana vielä, herra majuri", huudahti don Luis hilpeästi, "ja
minä menen varmasti tieheni! Minun täytyy sanoa, että teillä on
hauska tapa säästää ujouttani."
"Rakas Perennani", vastasi kreivi d'Astrignac, "olen aina sanonut
teille, että teidän kaikkien hyvien ominaisuuksienne joukossa on yksi
vika, se, että te ette ole ranskalainen."
"Ja minä olen aina vastannut, herra majuri, että olen äidin puolelta
ranskalainen ja ranskalainen sydämeltäni sekä luonteenlaadullani. On
asioita, joita vain ranskalainen voi tehdä."
Molemmat miehet vaihtoivat jälleen lämpimän kädenpuristuksen.
"No niin," sanoi prefekti, "emme puhu enempää teidän mainetöistänne
emmekä tästä raportista. Mutta yhden asian haluan mainita, sen, että
te kahden vuoden kuluttua satuitte joutumaan neljänkymmenen berberin
muodostamaan väijytykseen ja jäitte vangiksi, tullen takaisin
muukalaislegioonaan vasta kuukausi sitten."
"Aivan niin, herra prefekti, hyvissä ajoin ottaakseni eron, koska
viisivuotinen palvelussitoumukseni oli loppu."
"Mutta kuinka Cosmo Mornington tuli maininneeksi teidät
testamentissaan, kun te, hänen sitä laatiessaan, olitte olleet
kadoksissa jo puolitoista vuotta?"
"Cosmo ja minä olimme kirjevaihdossa."
"Mitä?"
"Niin, ja minä olin ilmoittanut hänelle pian tapahtuvasta paostani ja
paluustani Pariisiin."
"Mutta kuinka te toimitte? Missä te olitte?... Ja kuinka te saitte
tilaisuuden..."
Don Luis hymyili vastaamatta.
"Monte Cristo, jos suvaitsette, herra prefekti. Vankeuteni ja
pakoni salaisuus on itse asiassa sangen omituinen. Joskus ehkä on
mielenkiintoista valaista niitä seikkoja. Mutta siihen saakka täytyy
minun pyytää lykkäystä."
Tuli hiljaisuus. Herra Desmalions tarkasteli vielä kerran tätä
ihmeellistä miestä eikä voinut olla sanomatta, noudattaen äkillistä
mielijohdetta, jota ei itsekään voinut selittää:
"Vielä sana, vain yksi. Minkä johdosta toverinne antoivat teille
tuon ihmeellisen lisänimen Arsène Lupin? Oliko se viittaus teidän
rohkeuteenne tahi ruumiilliseen voimaanne?"
"Se oli jotain muutakin, herra prefekti: erään mitä omituisimman
varkauden ilmitulo, jossa muutamat näennäisesti selittämättömät
seikat saattoivat minut tilaisuuteen ilmaista varkaan."
"Vai niin, teillä on sellaisiakin lahjoja?"
"Kyllä, herra prefekti, eräänlaista nokkeluutta, josta minulla
enemmän kuin kerran on ollut hyötyä Afrikassa. Siitä lisänimi Arsène
Lupin. Se oli heti tuon miehen kuoleman jälkeen ja hänestä puhuttiin
paljon siihen aikaan."
"Oliko se suuri varkaus?"
"Kyllä vain, ja se sattui kohtaamaan Cosmo Morningtonia, joka asui
Oranin maakunnassa. Siitä sai tuttavuutemme alkunsa."
Tuli jälleen hiljaisuus ja don Luis jatkoi:
"Cosmo raukka! Tämä tapahtuma antoi hänelle horjumattoman uskon
minun salapoliisilahjoihini. Hän sanoi aina: Perenna, jos minut
murhataan -- hänellä oli piintynyt päähäänpisto, että hän kohtaisi
väkivaltaisen kuoleman, -- jos minut murhataan, niin lupaa minulle,
että sinä etsit rikollisen!"
"Hänen aavistuksensa ei toteutunut", sanoi poliisiprefekti. "Cosmo
Morningtonia ei murhattu."
"Siinä erehdytte, herra prefekti," sanoi don Luis.
Herra Desmalions säpsähti.
"Mitä? Mitä sanotte? Cosmo Mornington."
"Sanon, että Cosmo Mornington ei kuollut, niinkuin te luulette,
varomattomaan ruiskeeseen, vaan hän kuoli, kuten aavistikin, rikoksen
kautta."
"Mutta teidän väitteennehän ei perustu mihinkään todistuksiin!"
"Se perustuu tosiasiaan, herra prefekti."
"Olitteko paikalla? Tiedättekö jotain?"
"En ollut. Kuukausi sitten olin vielä mustien keskuudessa. Vieläpä
tunnustan, että minä Pariisiin tullessani, kun en ollut lukenut
sanomalehtiä, en tiennyt Cosmon kuolemasta. Sain tietää sen vasta
teiltä, herra prefekti, aivan äskettäin."
"Siinä tapauksessa te ette tiedä asiasta enempää kuin minäkään ja
teidän on luotettava lääkärin todistukseen."
"Valitan, mutta hänen todistuksensa ei tyydytä minua."
"Mutta kuulkaapas, hyvä herra, mitä syytä teillä on esittää tällainen
otaksuma? Onko teillä jotain todisteita?"
"Kyllä".
"Mitä sitten?"
"Teidän omat sananne, herra prefekti."
"Minun sanani? Mitä tarkoitatte?"
"Kuten sanon, herra prefekti. Te aloitte kertomalla, että Cosmo
Mornington oli opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt suurella
taidolla; sitten te sanoitte, että hän oli antanut itselleen
ruiskeen, jonka varomaton suorittaminen aiheutti tulehduksen ja
tuotti muutamassa tunnissa kuoleman."
"Niin".
"No niin, herra prefekti, minä väitän, että mies, joka harjoittaa
lääkärinammattia suurella taidolla ja joka on tottunut hoitamaan
sairaita, kuten Cosmo Mornington, ei anna itselleen ruisketta
ryhtymättä tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Olen nähnyt
Cosmon työssä ja tiedän, miten hänen oli tapana toimia."
"Joten siis?"
"Joten lääkäri kirjoitti sellaisen todistuksen, jollaisen jokainen
lääkäri kirjoittaa, kun ei ole mitään, joka herättäisi hänen
epäilyksiään."
"Te arvelette siis..."
"Maître Lepertuis", sanoi Perenna kääntyen asianajajaan,
"huomasitteko jotain epätavallista, kun teidät kutsuttiin herra
Morningtonin kuolinvuoteelle?"
"En, en, mitään. Herra Mornington oli tajuttomana."
"Se on jo sinänsä omituista", huomautti don Luis, "että ruiske,
vaikkakin huolimattomasti tehtynä, aiheuttaa niin nopeita seurauksia.
Eikö ollut mitään merkkejä tuskasta?"
"Ei, tahi oikeammin sanoen, oli. Muistan hänellä olleen ruskeita
pilkkuja kasvoissaan, joita en ollut ensi käynnilläni huomannut."
"Ruskeita pilkkuja? Se vahvistaa otaksumiseni. Cosmo Mornington
myrkytettiin."
"Mutta millä tavoin?"
"Jollakin aineella, jota oli sekoitettu lääkepulloihin tahi ruiskuun,
jota sairas käytti."
"Mutta lääkäri?" väitti herra Desmalions.
"Maître Lepertuis", jatkoi Perenna, "huomautitteko lääkärille noista
ruskeista pilkuista?"
"Kyllä, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota?"
"Oliko se hänen tavallinen kotilääkärinsä?"
"Ei, hänen kotilääkärinsä, tohtori Pujol, joka on ystäväni ja
oli suositellut minua hänelle asianajajaksi, makasi sairaana. Se
lääkäri, jonka näin hänen kuolinvuoteensa ääressä, on kai ollut joku
lähistössä toimiva lääkäri."
"Minulla on tässä hänen nimensä ja osoitteensa. Tohtori Bellavoine,
rue d'Astorgue 14."
"Onko teillä lääkäriluettelo, herra prefekti?" Herra Desmalions
aukaisi lääkäriluettelon ja selaili lehtiä. Sitten sanoi hän:
"Ei ole olemassa tohtori Bellavoinea eikä rue d'Astorgue 14:ssä asu
lääkäriä."