Neljännessä värsyssä oli ensin

Täss' auroin sekä miekoinkin

isämme sotivat.

Mutta nähtävästi Runeberg tunsi ettei siinä vielä ollut kuvattu koko

Suomen kansa. Aatteen miehet olivat hekin olleet mukana, ja hänen

omana aikanaan taisteltiin juuri aatteen alalla. Siis yhtyi auraan ja

miekkaan myöskin _miete_. Ja täten tuli kuva semmoiseksi, että siinä

tosiaan esiintyy juuri Suomen kansa, eikä mikään muu.

Vertaus Vörösmartyyn on kuitenkin siinä kohden valaiseva, että siitä

huomaamme kuinka Maamme laulussa on myöskin yleiseurooppalainen

aines. Runeberg elävästi tunsi sen pakon, jonka alaisena Suomikin,

niinkuin niin moni muu maa, tähän aikaan oli, ja laulun ensimäisessä

muodostuksessa ilmaantuikin lopussa paljoa synkempi pakon tunnelma,

kuin mitä siinä nyt kuvataan. Mutta Runeberg tunsi runoilijan

tehtäväksi kuvata elämää valoisaksi, osottaa ristiriitojen

poistumista sopusoinnun tieltä. Ja mitkä vastukset voisivatkaan

olla voittamattomia kansalle joka elävässä yhteydessä luonnon ja

laulun kanssa taistelee hengen taistelua, ja jossa asuu köyhän

kärsivällisyys, alistuvaisuus ja ennen kaikkea rakkaus?

Täten syntyi kansallislaulumme, ja sen luomisessa Runeberg todellakin

esiintyi koko kansansa edustajana. Laulussa on sulanut yhteen

suomalaisen ja ruotsalaisen kansanaineksen edustamia virtauksia,

mutta niiden yhdistämiseen tarvittiin henki, jonka elämänkatsomus oli

siksi syvä ja sopusointuinen, että hän saattoi löytää koko henkisen

elämämme syntysanat.

Ja se nuorisopiiri, joka oli kokoontunut Runebergin ympärille, se

tajusikin mitä se häneltä oli saanut. Sitä todistaa muun muassa

Robert Tengströmin kirje Kellgrenille syksyllä 1846, jolloin

Tengström oli käynyt Kuopiossa tapaamassa Snellmania ennen

ulkomaanmatkalle lähtöänsä. Palatessaan Kuopiosta hän kävi Runebergin

luona ja sai silloin Maamme laulun julaistavaksi Fosterländskt

albumin kolmannessa vihossa. Siitä hän siis kirjottaa:

"Vasta eilisiltana hyvin myöhään palasin Kuopion-matkaltani, jolla

nautin niin paljon kuin ihmismieli vain jaksaa nauttia yhdellä

kertaa. Kaikki esineet, kaikki kauneudet, sanalla sanoen kaikki

mikä on ennen voinut kahlita mieltäni ja sydäntäni, kaikki se oli

nyt edessäni ilta-auringon surumielisiin säteihin kiedottuna, kun

ajattelin kuinka pian minun oli jätettävä kaikki. Siksipä ei Suomen

luonto ole koskaan tehnyt minuun voimakkaampaa vaikutusta kuin

nyt. Olin todentotta usein heltymäisilläni kyyneliin sen ylevän,

jylhän kauneuden johdosta, joka kaikkialla tuli näkyviini. Voit siis

kuvitella mielessäsi millaisen vaikutuksen minuun teki seuraava pieni

laulu, joka oli aivankuin minun sydämestäni sepitetty ja jonka sain

lähtiessäni Runebergiltä Porvoossa. Jätän siitä jäljennöksen sinulle

koetellakseni kykyäsi pidättää kyyneleitäsi."

Sitten seuraa jäljennös Maamme laulusta, ja senjälkeen hän jatkaa:

"Kas niin! Jos olet nyt kestänyt koetuksen, niin voit kehua olevasi

tavallista kylmäverisempi; jos taas, niinkuin luulen, jo alussa

tunsit itsesi voitetuksi, niin voit kuvitella mielessäsi minkälaisen

vaikutuksen minä sain tästä laulusta, kun matkalta palatessani,

pää täynnä mitä suloisimpia ja ihanimpia kuvia, jotka kaikki minun

ennen pitkää oli jättäminen, istuessani kahden kesken Runebergin

kanssa sydänyöllä sydämellisesti keskustellen, kuulin hänen puoleksi

vapisevin, usein katkonaisin äänin lausuvan sen. Ellen sillä

hetkellä olisi tuntenut olevani yhtä paljon kunnioituksen kuin

rakkauden valtaamana, olisin langennut hänen kaulaansa ja rukoillut

taivaan siunausta hänen päänsä päälle. Nyt kunnioitukseni oli vain

sydämellinen kädenpuristus ja pari kyyneltä. Runeberg huomasi

kuitenkin että kappale oli tehnyt minuun vaikutuksen ja sanoi

itsekin lukevansa sen kaikista rakkaimpiensa joukkoon, koska hän oli

siinä laulanut oikein sydämensä kyllyydestä. Minä pyysin kappaletta

Isänmaalliseen albumiin ja sainkin sen. Onnelliset me, jotka saamme

kunnian saattaa sen ensi kertaa julkisuuteen! Runeberg pyysi minua

menemään Ehrströmin luokse ja pyytämään että hän säveltäisi sen.

Siihen tarvittaisiin joku Mozart tai Beethoven! Oletko koskaan

kuullut täyteläisempiä, syvempiä ja miehekkäämpiä säveleitä? Oletko

koskaan nähnyt isänmaantunteen ilmenevän ihanammissa sanoissa? Ja lue

se ääneen, veljeni, ja kuuntele sointua ja poljentoa, niin nautintosi

on oleva kaksinkertainen! Jos kansassamme vain on sydäntä, jos siinä

vain on isänmaallista tunnetta, niin se on tässä kauneudenliekissä

sulava hehkuksi. Se on kulkeva niinkuin kaksiteräinen miekka

sielujemme läpi ja vaaran hetkellä se on oleva meidän Marseillen

marssimme. Siltä minusta tuntuu, ja minä iloitsen jo edeltäkäsin

siitä nautinnosta, minkä olen hankkinut sinulle toimittamalla sen

sinun tietoosi. Rakastakaamme, veljeni, isänmaatamme yli kaiken,

mutta kunnioittakaamme ja pitäkäämme ennen kaikkia muita sen

suurinta laulajaa arvossa! Hänessähän sykkii kuitenkin kansakunnan

sydän puhtaimmin, hänellehän kangastaa maamme mitä lämpöisimmässä

kuvastuksessa. Onnellinen Suomenmaa, jolla on semmoinen laulaja."

30.

Ulkonaiseksi syyksi siihen, että Runeberg ryhtyi Vänrikki Stoolin

tarinoita sepittämään, sanotaan että eräs kirjankustantaja oli

hommannut kokoelman muotokuvia 1808 vuoden sodan sankareista ja

pyytänyt Runebergia kirjottamaan tekstiä siihen. Tässä tarkotuksessa

oli ensiksi hankittu hänelle tietoja ja luonteenpiirteitä Otto von

Fieandtista, josta samaten oli varjokuva jo saatavana; ja senjohdosta

Runeberg ryhtyi runoilemaan, alkaen juuri Fieandtista.

Silminnähtävästi ei kuitenkaan tämä ulkonainen syy yksistään ole

aikaansaanut että Runeberg nyt vuosina 1846--1848 sepitti yhteensä

viisitoista runoa sodasta. Varmana sopii sitävastoin pitää, että

myöskin se herännyt isänmaallisuus, jota Runeberg nyt ympäristössään

huomasi ja jonka hän itse Maamme laulussa oli pukenut sanoiksi, vei

hänet takaisin alalle, jolla hän jo aikaisemminkin oli liikkunut,

ja jolla hän nyt saattoi liikkua varmemmin askelin, kun tunsi

edustavansa kansaansa.

Aiheita runoihinsa oli Runebergilla riittävästi. Montgomeryn

sotahistoria oli ilmestynyt 1842, ja sitä Runeberg itse sanoo

seuranneensa. Sotamuistelmia hän oli nuoruudessaan kuullut

kerrottavan, ja Porvoon tienoilla eli vielä sotavanhuksia tahi heidän

jälkeläisiään. Mutta pelkkiä sotatapahtumia hän ei tahtonut kuvailla,

vaan sotureissa elävää mielialaa.

Näin syntyivät tarinat, luultavasti seuraavassa järjestyksessä.

Vuoteen 1846 kuuluvat Otto von Fieandt, Viapori ja Sven Dufva.

Seuraavana vuonna sepitettiin Kaksi rakuunaa, Hurtti ukko ja

Sotavanhus. Niitä seurasi Döbeln Juuttaalla, Von Konow ja hänen

korpraalinsa ja Kulnev, jotka kaikki kuitenkin ehkä valmistuivat

vasta 1848. Lopuksi tulivat 1848 Luutnantti Zidén, Torpan tyttö,

Kuningas, Sotamarski, Vänrikki Stool ja Sandels. Sotamarskia ja

Vänrikki Stoolia oli kuitenkin luultavasti ajateltu jo 1846.

Tämä järjestys osottaa useassa kohden merkillistä sekä muodon että

aiheitten kehitystä.

Kansanrunouden poljento soi Otto von Fieandtissa sekä Kahdessa

rakuunassa ja vielä selvemmin Sotamarskissa. Ja huomattava on että

Fieandt puhuu suomea, rakuunat ovat Saimaan rannoilta kotoisin, ja

Tigerstedt, "Suomen poika", mainitsee myöskin äidinkieltään, jota

ei Klingspor ymmärrä. Muutkin tässä runossa esiintyvät puhujat ovat

kaikki suomalaisia.

Toinen ryhmä runoja liittyy runomitan puolesta Runebergin omaan

edelliseen runouteen. Perusmuotona on Joutsenen ja Mökin pojan

poljento, jonka kanssa sekin runomitta pitää yhtä, joka esiintyy

vanhassa englantilaisessa balladissa, Chevyn metsästyksessä, jonka

Runeberg oli ruotsintanut ja jota hän suuresti ihaili. Tätä poljentoa

muunnellaan kuitenkin eri tavalla eri runoissa, ja siten voidaan

saada lausutuksi mitä erilaisimpia tunnelmia. Tähän ryhmään kuuluvat,

niinkuin jo on mainittu, Kuoleva soturi ja Maamme, ja niiden lisäksi

Viapori, Sven Dufva ja Kulnev. Likeistä sukua tämän poljennon kanssa

on Vänrikki Stoolin, joka taas on aivan sama kuin Franzénin Vanhan

soturin runomitta. Torpan tyttö muistuttaa sekä Sven Dufvaa että

Vanhaa soturia; Hurtti ukko taas Pilven veikkoa.

Jo tästä näemme kuinka Runeberg nyt niinkuin usein ennen astui

päämääräänsä kohti askel askeleelta, alkaen siitä mihin hän ennen oli

tottunut. Ja samaa huomataan runojen aiheisiin nähden.

Viaporia ei Runeberg itse aikonut julaistavaksi niin kauan

kuin Cronstedtin pojat elivät. Sitä ei siis ole katsottava

muihin tarinoihin kuuluvaksi; mutta varmaan Runeberg sitä

runoilemalla on vapauttanut itsensä niistä synkistä tunteista,

jotka isänmaankavaltaminen hänessä oli herättänyt. Sentähden hän

myöhemmissä tarinoissa kyllä usein muistuttaa sodan huonoa johtoa,

mutta hän puhuu silloin siitä tavalla joka ei anna niin mustan mustaa

kuvaa kuin Viapori.

Jos taas seuraamme muiden tarinain sarjaa, niin huomaamme että

Runeberg alussa kuvailee sotureita jotka ovat ikäänkuin eristettyinä

muista. Fieandt ei osaa totella muita ja saa oman joukkonsa, Sven

Dufva käy samaten omaa tietään. Naurettavia puolia on molemmissa,

mutta myöskin sydän paikallaan. Sentähden molemmat saavatkin lopuksi

tunnustusta, toinen sotureiltaan, toinen päälliköltään.

Hurtti ukko käy samaten omaa tietään; ja hänelle, joka moittii

uusia tapoja, on vastakohtana sotavanhus, joka iloitsee nuorten

osottamasta urhoollisuudesta.

Tätä yksinäisten soturien sarjaa seuraa toinen, jossa sankarit

esiintyvät kaksittain: Kaksi rakuunaa, Von Konow ja hänen

korpraalinsa ja Zidén, jolla myöskin on korpraalinsa. Ensimäisessä

esitetään tavallisten soturien kumppanuutta, kahdessa jälkimäisessä

ylhäisemmän ja alhaisemman päällikön väliä. Kahdessa ensimäisessä

ei toimintapaikkaa mainita; kumppanit ovat ikäänkuin kahden kesken.

Mutta Zidén ja hänen korpraalinsa taistelevat muiden joukossa ja

etunenässä, ja heillä on osallisuutensa kauniissa voitossa.

Nyt mainittuihin runoihin liittyy Torpan tyttö, joka täydentää

tarinoissa annettua kuvaa kansan tunteista. Kuvailtuansa sankareita

jotka "kuolevat herroiksi", Runeberg muistuttaa niistäkin jotka

pettivät veljiensä toivon ja isiensä maan. Runo on aiheeltaan

vastakohta Pilven veikolle; molemmissa esiintyvät talonpojat

taistelevina, ja molemmissa lausutaan rakastavan naisen tunteita.

Vasta täten kuvailtuansa useita varsinaisen kansan edustajia

Runeberg alotti kolmannen tarinain sarjan: sen, jossa korkeimpia

päälliköitä kuvaillaan. Alku tehdään Döbelnistä ja Kulnevista -- siis

taas enimmän tutuista, sillä molemmat nämä päälliköt oli Runeberg

lapsuudessaan nähnyt. -- Aivan samalla tapaa on (runoissa Matka

Turusta ja Kuoleva soturi) ensimäinen hänen mainitsemansa sotatanner

Lemun niemi, jonka hän itse oli nähnyt.

Ylistämällä rinnakkain omaan kansaansa kuuluvaa ja entisen vihollisen

päällikköä Runeberg heti osottaa ettei mikään kansallisviha häntä

johda. Ja molemmissa näissä runoissa esiintyvät Suomen soturit jo

kokonaisuutena. Koko Suomen armeija rakastaa Kulnevia ja jokainen

voi saada kokea hänen kämmeniään. Döbeln taas arvostelee koko

armeijaa, vieläpä hän siinä näkee koko kansan edustajan. Ja taas on

kokonaiskuvaksi yhdistetty ennen käsiteltyjä erikoisaiheita. Standar

muistuttaa Hurtti ukkoa -- niinkuin tämä hän tahtoo seisoa eikä

juosta -- vanha rumpali on oikeastaan taistelun ulkopuolella, niinkuin

ennen kuvailtu sotavanhus, ja hän arvostelee "poikia", samaten kuin

tämä tekee; "moukka" muistuttaa selvästi Sven Dufvaa.

Döbelniin kaikki soturit luottavat, sillä he ovat sadassa taistelussa

oppineet tuntemaan häntä. Mutta on toisiakin päälliköitä, joihin ei

samalla tapaa voida luottaa, ja niitä Runeberg lopuksi kuvailee,

samoinkuin hän lopettaa kansaa kuvailevan sarjan Torpan tytöllä.

Runeberg kirjoitti itse vähän myöhemmin Montgomerylle:

"Yhden minä tiedän: että olen rakastanut niiden sankarien kunniaa,

jotka uskollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, seisoivat

he sitten ylempänä tahi alempana, ja että olen heistä sydämestäni

laulanut parasta mitä olen osannut. Myöskin siinä, missä olen

ollut katkera, on katkeruuteni alkulähteenä ollut rakkaus Suomen

urhoollisiin puolustajiin, kun olen tahtonut vapauttaa heidät

edesvastauksesta sotaa seuraavista onnettomuuksista. Tältä

näkökohdalta ovat ankarat kappaleet Kuningas ja Sotamarski

arvosteltavat."

Näemme siis että Runeberg, näitä runoja kirjottaessaan, oli

selvinneen ja vireän kansallistunteen johtamana. Ja tämä

kansallistunne esiintyykin selvästi Sotamarskissa; suomalaisina

soturit, ja varsinkin Tigerstedt, arvostelevat Klingsporia, joka

on vieras tässä maassa. Ja samoinkuin tämä runo on sävyltään

supisuomalainen, niin iva runossa Kuningas tulee sitä murhaavammaksi

siten että runomitta on sama kuin Tegnérin kuuluisassa runossa Kaarle

XII. Tätä kuningasta, kaikkien ruotsalaisten sankaruuden ihailijain

ihannetta, kuningas Kustaa Aadolf matkiikin, tehden täten itsensä

sitä mitättömämmäksi suomalaisen katselijan silmissä.

Mutta mitään vihollista tunnelmaa ruotsalaisia kohtaan yleensä

Runeberg yhtä vähän lausuu, kuin venäläisiä kohtaan. Päinvastoin hän

antaa ruotsalaisille hyvitystä varsin merkillisellä tavalla runossa

Sandels.

Epäilemättä Sandelsin kuva on sukua sekä sotamarskille että

kuninkaalle. Hän näetten rakastaa vatia niinkuin Klingspor ja

hänellä on kuninkaan näyttelemishalua. Kerrotaankin että myöhemmin

tanskalainen runoilija Frederik Paludan-Müller sanoi Runebergin

välistä olevan runoudessaan "teatterimaisen"; tuo Sandels

esimerkiksi, joka loistaa jalon Bijounsa selässä, eikö hän ole selvä

teatterisankari? Ja kun Runeberg sai tästä tiedon, niin hän kuuluu

vastanneen:

-- Niin, eikö ole merkillistä että Sandels aina on minulle esiintynyt

juuri ruotsalaisen luutnantin kaltaisena!

Aivan ilmeisesti Runeberg siis on tahtonut kuvailla Sandelsia

ruotsalaisuuden perikuvaksi. Hän on urhoollinen, mutta hän näyttää

urhoollisuuttaan. Erotuksen hänen ja suomalaisten välillä huomaa

helposti, jos vertaa häntä suomalaiseen urheaan luutnanttiin

Zidéniin, ja vielä enemmän jos muistaa Juuttaan "moukkaa".

Omituista onkin nähdä miten Runeberg Sandelsia kuvaillessaan lähestyy

Ruotsin runouttakin, samalla kun hän taas nojautuu edellisiin omiin

runoihinsa.

Sandelsia on ennenkin, runoissa Sven Dufva ja Kaksi rakuunaa,

esitetty urhoollisuuden kiittäjäksi ja palkitsijaksi. Luutnantti

Zidén taas on ikäänkuin johdatus Sandels runoon: siinäkin kuvaillaan

Virran taistelua ja runomittakin on tarinoissa uutta laatua, mutta

samanlaatuista kuin Sandels runon.

Mutta merkillisen johdonmukainen Runeberg näissä kahdessa runossa on

siinä kohden että sotaväki ei ole Sandelsin väkeä. Fahlanderin käskyä

Zidén kuulee, ylipäällikköä ei koko runossa mainita. Ja Sandels

antaakin käskynsä Fahlanderin kautta, käyttäen kaksi kertaa sanoja

"teidän väkenne".

Mutta kun sitten Runebergin tulee kuvailla Sandelsia ensimäisen

lippunsa vieressä, niin tämä tapahtuu muodossa, joka elävästi

muistuttaa -- ruotsalaisuuden perikuvaa, Frithiofia.

Frithiofin sadussa on runo, Viikinkikaari, jossa Frithiof esiintyy

koko sankaruudessaan. Kun taistelu lähenee, saa hänen mielensä

lennokkuutta, "ja hänen otsansa on sees, ja hänen äänensä on kaikuva,

ja kuin salaman jumala hän seisoo laivan kokassa". (Ruotsiksi: _Och

hans panna är klar, och_ hans stämma är hög, _och_ som Ljungaren står

han i förn.)

Sandels puolestaan istuu etumaisen lippunsa vieressä niinkuin

Frithiof seisoo kokassa, "ja hänen silmänsä oli tyyni, ja hänen

otsansa oli sees, ja hän loisti jalon Bijounsa selässä". (Ruotsiksi:

_Och_ hans öga var lugnt, _och hans panna var klar, och_ han sken pä

sin ädla Bijou.)

Poljento, kuva kokonaisuudessaan, lauserakennus, ja yksi

erikoispiirrekin -- kaikki samaa!

Onko katsottava köyhyyden todistukseksi Runebergille että hänen on

täytynyt noin nojautua toiseen runoilijaan, vieläpä semmoiseen, jota

hän oli niin ankarasti arvostellut?

Ei suinkaan. Varmaan hän olisi voinut tulla toimeen omilla

runollisilla varoillaan. Mutta Sandelsia kuvaillessaan hän ei vielä

tuntenut "ruotsalaisia luutnantteja". Ja hän on kerran itse sanonut

ettei runoilija muuta tietä voi asettautua toisen, hänen omastaan

paljon eroavan aikakauden kannalle, paitsi turvautumalla tuon

toisen aikakauden runouteen. Tämä tietysti yhtä hyvin koskee toista

kansaakin. Hän on siis tässä menetellyt samalla tapaa kuin Morvenia

ja Salamista kuvaillessaan: hänen aiheeseensa kuuluva runous on

soinut hänen korvissaan, ja sen henkeen hän on muodostanut kuvansa.

Pelkästä jäljittelystä tietysti ei voi olla puhetta; ja Sandelsin

kokonaiskuva on yhtä omintakeisesti esitetty kuin mikä muu tarinain

sankari tahansa. Ja runon mahtava loppu on mitä kauniin hyvitys

ruotsalaiselle urhoollisuudelle.

Mutta esittäen aluksi Sandelsia epäilyksen alaiseksi Runeberg

tässäkin käyttää samaa kuvailemistapaa kuin niin monessa muussa

tarinassa: kuvailluissa henkilöissä on heikkoja, jopa naurettavia

puolia, mutta runoilijan lempeä katsantotapa vaikuttaa että

jalommatkin luonteenpiirteet lopussa välähtävät esiin ja kokonaan

muuttavat mielipiteemme sankareista.

Runeberg sanoo itse rouva Lenngrenistä:

"On ihmeteltävä ilmiö hänen runoissaan, että hänen neronsa jossain

runossa selvästi ilmauva henki siitä näkymättömiä käänteitä

myöten tulvailee kaikkiin muihin, niin että kokonaisuus näyttää

täydelliseltä elimelliseltä kauneuden ja elämän tuotteelta, jonka

korkein merkitys sekä ilmaiseiksen siinä itsessään, että haarautuu ja

kuvastuu vaihtelevien osien moninaisuudessa."

Juuri samaa sopii sanoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Nekin

muodostavat kokonaisuuden, joka, niinkuin olemme nähneet, tosiaan

on "elimellisesti" kehittynyt. Katselkaamme siis tätä kokoelmaa

semmoisena kokonaisuutena.

Huomioon on silloin ensiksi otettava että aikaisemmin syntyneissä

runoissa miltei aina viitataan Kustaan tahi yleensä edelliseen

sotaan. Semmoisia viittauksia sisältävät Otto von Fieandt, Viapori,

Sven Dufva, Hurtti ukko ja Sotavanhus; ja samaa huomaamme Kuolevassa

soturissa, vieläpä jo Perhon haudassa. On ikäänkuin Runeberg olisi

alussa tuntenut tarvitsevansa kuvata sitä historiallista maaperää,

josta nuo yksitellen taistelevat sankarit ovat kehittyneet. Mutta

mitä likemmin hän eläytyy 1808 vuoden sodan henkeen ja mitä enemmän

hän näkee yksityisten vaikuttavan yhdessä, sitä vähemmin hän

tämmöisiä viittauksia tarvitsee. Döbelnille esiintyy kuitenkin vielä

Kustaan sodan edustaja täydentämässä Suomen sotajoukon kuvaa.

Tuo yhteys edellisen sodan kanssa tekee että isänmaallisuus syvien

rivien miehissä ilmaantuu perinnäisenä ja siis luontoperäisenä.

Sven Dufva esimerkiksi on sotilaan poika, ja hänelle on siis aivan

luonnollista "kuolla eestä kuninkaan ja maan"; vieläpä tämä on

hänestä mutkattomampaa kuin pellolla raataminen.

Mutta luontoperäisenä on isänmaan tunne sydämen asia eikä järjen.

Sven Dufvalla onkin siis pää huono, mutta hyvä sydän. Sitävastoin

Sotamarskissa kaksi kertaa sanotaan että Klingsporilta puuttuu sydän.

Ja Vänrikki Stoolissa kerrotaan alussa kuinka ylioppilas on ylpeä

asemastaan, maisterinnimestään, jonka hänen tietonsa, "mensa", ovat

hänelle hankkineet. Mutta kuultuansa sotakertomuksia hän tuntee

kuinka hänen ajatuksensa joutuu ennen tuntemattomille aloille,

_sydämelle_ syttyy elo, jonka viehätystä se ei ennen aavistanut.

Minkätähden? Sentähden että hän näkee ja ihmettelee sitä _rakkautta_,

jota maamme on saanut pojiltansa, vaikka se heille on suonut vain

pettua leiväksi. Ja nähdessään tätä rakkautta ylioppilas nöyrtyy, ja

vänrikki on hänen silmissään nyt "enemmän kuin kuningas".

Isänmaanrakkaus perustuu siis perinnäiseen tunteeseen, mutta myöskin

kansan totuttuun kieltäymykseen. Eikä Runeberg unhota luontoa:

Tigerstedt johtaa isänmaanrakkauden siitä; ja se joka ei luonnon

kauneudesta innostu puolustamaan tätä maata kuoloon asti, hän on

"sydämettä, _Jumalatta_".

Isänmaantunne on siis likeistä sukua sille tunne-elämälle, jossa,

Runebergin katsantotavan mukaan, ihminen elää totisinta, ylevintä

elämäänsä. Mutta tämän tunteen luontoperäisyydestä seuraa taas että

se ilmenee sitä valtaavammin mitä lähempänä ihminen on luontoa.

Sentähden varsinkin syvien rivien miehet ovat Runebergin sankareita,

jota vastoin sodan ylin johtaja, vieroutuneena luonnosta, myöskin on

vieroutunut isänmaallisuudesta: hänellä on vatsa eikä sydäntä, hän

rakastaa vatia eikä taistelua.

Mutta tuo erotus johtavien henkilöiden ja syvien rivien välillä,

se perustuu historiaankin. Ei ainoastaan 1808, vaan jo kolmessa

edellisessä sodassa oli Suomen sotureilla samaten ollut kelvottomia

johtajia, ja "herrojen" epäileminen oli siis sekin perinnäistä. Se

esiintyykin semmoisena Hurtti ukossa, ja se kai vaikuttaa rakuuna

Stooliinkin, kun hän Luodille sanoo: kellä on raha rinnassaan, hän

on liian hyvä taistelemaan. Mitalin saaminen on ensimäinen askel

herruuteen, siis itsekkäisyyteen. Ja tämä perinnäinen herrojen

epäileminen se kai vaikuttaa että myöskin Sandelsia epäillään.

Jos joku taas on osottautunut urhoolliseksi, niin tämä on side joka

yhdistää vihollisiakin, sitä enemmin suomalaisia ja ruotsalaisia.

Sentähden soturit luottavat Döbelniin, ihailevat lopuksi Sandelsia ja

rakastavat Kulnevia.

Suomalaisten ja ruotsalaisten soturien kesken taas yhteinen

isänmaanrakkaus tekee kaikki yhdenvertaisiksi; ylimmät päälliköt

semmoiset kuin Döbeln ja Sandels tunnustavat alhaisimpienkin arvon.

Varsinaisena vihollisena esiintyy siis vain pelkuri tai pettäjä, tahi

se joka käskee peräytymään kun soturit tahtovat taistella isänmaansa

puolesta.

Peräytymiskäsky taas tekee välistä välttämättömäksi että soturit

käyvät omaa tietään. Tämä ei kuitenkaan ilmene tottelemattomuutena,

vaan pikemmin niin että "sydämellinen käsky" on voimakkaampi kuin

ulkoapäin tullut. Varsinkin Sven Dufvassa tämä on huomattavissa, ja

samoin Hurtti ukossa.

Täten ilmenee sotureissa myöskin luontoperäinen itsenäisyys, joka

vielä enentää isänmaantunteen runollista vaikutusta. Vapaina

yksilöinä soturit toimivat, mutta samalla yhteydessä toinen

toisensa kanssa. Ja juuri täten "vänrikit" ovat ja tulevat aina

olemaan kansallisen yhteistoiminnan perikuvina. Itsenäisiä, mutta

isänmaanrakkauden johtamia lapsia Suomi-äitimme ennen kaikkea

tarvitsee.

Juuri tuo itsenäisyyden ja yhteistoiminnan yhteys johtaa ajatuksemme

siihen että Runeberg tarinoissaan on kuvaillut myöskin itseänsä ja

ympäristöänsä, aikaansa.

Ei koskaan ole maassamme ollut semmoista joukkoa isänmaallisia

kultuurisankareita, vanhempia ja nuorempia, kuin juuri tähän

aikaan. Runeberg, Lönnrot, Snellman, Stenbäck, Cygnaeus, Castrén,

Topelius ja moni muu kävivät kukin itsenäisesti omaa tietään,

mutta kaikissa hehkui isänmaanrakkauden pyhä liekki. Usein he

olivat yksityisseikoissa erimielisiä: Cygnaeus ei ymmärtänyt

Runebergin mielipiteitä runoudesta, Stenbäck ei hänen uskonnollista,

Lindfors ei hänen kansallista kantaansa, Snellman ei Maamme laulua

arvostellessaan nähnyt siinä mitään suomalaista, ja hän arvosteli

samalla kertaa ankarasti Lönnrotin kansanrunouden ihailua. Mutta

isänmaan menestys oli sentään kaikkien päämääränä; ja siksi he

kuitenkin liittyivät toisiinsa sydämellisessä rakkaudessa.

Yksi esimerkki vain, Kun kreikankielen professorinvirka 1847 oli

avoinna, kehotti Snellman Runebergia sitä hakemaan, sanoen yliopiston

tarvitsevan häntä. Runeberg kieltäytyi, hän tahtoi antautua niin

paljon kuin mahdollista runoudelle. Mutta juuri sinun, hän kirjotti

Snellmanille, tulee olla yliopiston opettajana, ja toivo siitä että

siksi tulet, lohduttaa minua sinun _ja kaikkien meidän yhteisestä_

vastoinkäymisestämme, Saima-lehden lakkauttamisesta. -- Eikö tämä

elävästi muistuta kahta rakuunaa? Ja Runeberg sanoikin kerran:

-- Snellman ja minä olemme aina maanneet saman peitteen alla, mutta

aina olemme toisiamme potkineet.

Ja eikö Runebergia yhtä hyvin kuin Snellmania aikoinaan pidetty

mahdottomana virallisissa tieteellisissä tempuissa? Ja eivätkö

molemmat tosiaan niinkuin Sven Dufva sanoneet: Jos muiden kanss' en

mennä saa, tok' yksin mennä saan? Ja eivätkö molemmat, yksitellen

taistellen, isänmaata pelastaneet?

Ja lopuksi: eikö tämän ajan valtaavasti esille pulppuava

isänmaantunne kohdannut vallanpitäjien puolelta jyrkkää

taantumiskäskyä? Eikö semmoista käskyä antamassa ollut omankin maan

miehiä? Eikö yleensä maamme kulttuurin kehitys silloin, sitä ennen

ja sen jälkeen ole tapahtunut yhtämittaisessa taistelussa ehkäiseviä

voimia vastaan? Eivätkö siis vänrikin kuvat aseellisesta sodasta

samalla kuvaile aseetonta, henkistä kultuuritaisteluamme?

Mutta Runeberg oli jo 1839 lausunut:

"Olisi tärkeätä historiallisessa tarkotuksessa tutkia, eikö kaikkia

ihmiskunnan edistysaskeleita ole astuttu taistellen jotakin

ehkäisevää pahaa vastaan. Elämä ilman kuolemaa pysähtyy paikoilleen;

vasta sotiessaan tätä vihollistansa vastaan se kehittää pyhää

voimaansa."

Eivätkö Vänrikki Stoolin tarinat osota meille juuri samaa? Eikö

Suomen soturien sankarimaisuus esiinny meille sitä ylevämpänä

mitä enemmän heitä estettiin sitä osottamasta? Ja eikö sama koske

kultuurisankareitamme?

Sentähden Runeberg esiintyykin meille samallaisena johtajana kuin

Döbeln oli. Hänellä yksin oli elämänkatsomus, joka saattoi kaikkia

johtaa, koota kaikki yhteistoimintaan.

Mutta hän ja hänen aikalaisensa tiesivät, ettei voitto riipu

yksistään ihmisten urhoollisuudesta, olkoonpa tämä kuinka suuri

tahansa. Ja sentähden Runeberg ei, Döbelniä kuvaillessaan, jätä

osottamatta että kansan yhtä hyvin kuin yksityisen henkilön kohtalon

määrää ja johtaa ainoastaan korkein voima, korkein rakkaus, ja että

siis isänmaallinen työ viepi onnelliseen tulokseen ainoastaan jos se

toimitetaan tämän rakkauden hengessä ja sitä palvellen.

31.

Porvoossa sepitettyjen runoelmien johdosta Runebergin maine

1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Suomessa häntä yhä yksimielisemmin

katsottiin kansamme paraitten henkisten ominaisuuksien edustajaksi.

Ruotsin akatemiakin lähetti hänelle 1839 -- samana päivänä jolloin

se kunnioitti Porthanin satavuotismuistoa ja Franzén esitti hänen

elämäkertansa -- suuren kultamitalinsa, ja senjohdosta Runeberg

joutui ystävälliseen kirjevaihtoon akatemian sihteerin kanssa, joka

ei ollut kukaan muu kuin sama von Beskow, jota Runeberg oli aikoinaan

niin kovakouraisesti pidellyt. Vieläpä nostettiin kysymys siitä että

Runeberg tulisi akatemian jäseneksikin, mutta asia raukesi, kun

katsottiin tarpeelliseksi että ennenkuin kuningas vaalin vahvistaisi,

Runeberg, "vieraan vallan alamaisena", maansa hallitukselta saisi

luvan ottaa kutsumuksen vastaan. Siihen ei häntä kuitenkaan näy

kehotetunkaan.

Venäjällä taas Grot teki hänen teoksiansa tunnetuiksi, ja ulkomaisiin

kieliin käännettiin yhä useampia hänen runoelmiaan.

Itse hän sillä välin vietti samaa vaatimatonta elämää kuin ennen,

karttaen suuria juhlia ja maljapuheita, mutta ottaen vierasvaraisesti

vastaan niitä jotka hänen luonaan kävivät. Siihen hänellä olikin

parempi tilaisuus kuin ennen, kun hän 1852 oli ostanut uuden

tilavamman talon.

Saatuansa Vänrikki Stoolin tarinain ensimäisen kokoelman valmiiksi --

se ilmestyi kirjana 12 päivänä joulukuuta 1848 -- oli Runeberg ensin

levähtänyt, kirjottaen hauskuudekseen komediaa, Selkkauksia, jota

hän ei kuitenkaan lopettanut. Sitten hän taas sairastui, mutta 1851

oli jo yksi uusi "vänrikki" syntynyt.

Samana vuonna Runeberg ystävänsä Dunckerin kanssa matkusti Ruotsiin,

missä häntä kaikkialla otettiin riemulla vastaan. Hän oli kuningas

Oskarin puheilla ja tutustui hänen poikiinsa; myöhemmin sekä Kaarle

(XV) että Oskar (II) lähettivät hänelle teoksiaan. -- Yksityisesti

Ruotsin arkkipiispa häneltä kysyi eikö hän tahtoisi muuttaa Ruotsiin,

missä hänelle olisi paikka tarjona. Runeberg vastasi vain:

-- Herra arkkipiispa, Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki

poikansa.

Tukholmasta lähdettiin pohjoiseen päin, käytiin Hernösandissa

Franzénin ja Uumajassa Dunckerin haudalla. Paluumatkalla tultiin

Pietarsaareen, missä kaupungin asukkaat antoivat Runebergille lahjan,

joka hänestä oli "Kalifornian vertainen": kalastajamökin, jossa hän

lapsuudessaan oli kesänaikoina isänsä kanssa oleskellut.

Kun hän heinäkuun lopussa palasi pitkältä matkaltaan Porvooseen,

kysyi eräs tuttava häneltä oliko Ruotsissa ollut hauskaa.

-- Kyllä siellä oli hauskaa, hän vastasi, mutta hauskempaa on päästä

taas Kroksnäsiin kävelemään paljain jaloin ja onkimaan ahvenia.

Mutta kesän loppu olikin kylmä ja sateinen, ja syksyllä neljä

Runebergin silloisista seitsemästä pojasta sairastui tulirokkoon;

yksi heistä kuolikin. Seuraavana vuonna, 1852, ahdisti taas vilutauti

runoilijaa itseään.

Vuosi 1853 oli runoilulle suotuisampi, ja jo oli kolme uutta

vänrikkiä syntynyt, kun Runebergille annettiin uusi toimi: hänet

määrättiin jäseneksi siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa

ehdotus uudeksi ruotsalaiseksi virsikirjaksi maallemme.

Runeberg piti velvollisuutenaan ottaa tämän toimen vastaan, ja

tunnollisesti hän ryhtyi tehtävänsä suorittamiseen. Eikä luultavasti

Suomessa silloin ollut toista miestä joka paremmin kuin hän olisi

tähän työhön pystynyt.

Tiedämme että hänelle alusta pitäen runous oli ollut likeisessä

yhteydessä uskonnollisen sielunelämän kanssa. Mutta kun

runous puolestansa oli hänen silmissään likeisesti yhdistetty

elämäntoimintaan, niin samoin uskonto hänestä oli elämää enemmän kuin

oppia. Muutamat hänen mietelmänsä osottavat kuinka syvästi hän tämän

uskonnollisen elämän käsitti.

"Ihminen elää todellisuudessa vain niin paljon kuin hän eläytyy

Kristukseen. Kaikki muu hänessä on pimeyden ja kuoleman vallan

alaista. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan maan

päälläkin. Hän elää ylhäisyydessä ja alhaisuudessa, todessa ja

leikissä, tiedossa ja uskossa, viisaudessa ja yksinkertaisuudessa,

mutta ei vain yksipuolisessa, latteassa, ahdasmielisessä,

saatanalaisessa.

"Mutta elämä Kristuksessa ja rakkaudessa häneen ei ole elämää jossa

taistellaan maailmaa, maata, ihmisiä vastaan. Se on rauhan elämä

täynnä rakkautta. Eläen Kristuksessa tulemme osallisiksi hänen

elämästään, rakastamme maailmaa sillä tulisella innolla, jolla hän

sitä rakastaa ja rakasti antaessaan henkensä sen pelastukseksi. Maa

ja mikä sen päällä elää ei ole enää kuollutta, syntistä, kadotettua

tomua, se on pikemmin Kristuksen puku, hänen ruumiinsa, jonka läpi

hän, sen sieluna, virtaa, sitä elähyttäen. Ilman Kristusta on kaikki

hengetöntä tomua, hänen kauttaan muuttuu kaikki hänen eläväksi

ruumiikseen, eikä kukaan rakasta häntä oikein, ellei samalla rakasta

sitä maailmaa, jossa hän elää ja liikkuu. Siis älkäämme hyljätkö

maailmaa, vaan pikemmin rakastakaamme sitä Kristuksen tähden,

niinkuin rakkaus iloitsee ei ainoastaan katsoessaan rakastetun

silmään ja etsiessään siitä tuikahdusta sen sielusta, vaan myöskin

pidellessään ja katsellessaan sen kättä, ei sen tomun tähden, josta

käsi on tehty, vaan sen henkilön tähden, jonka oma se on. Siis meidän

ei tule vihata, vaan rakastaa; rakastaa maata, koska Kristus pukee

sen viheriäksi ja ihanaksi, rakastaa ihmisiä, koska Kristus rakastaa

kaikkia, eikä tahdo että kukaan hyljättäisiin, mutta ennen kaikkea

rakastaa häntä, joka tekee kaikki rakastettavaksi, ja jota ilman

kaikki olisi tomua ja tyhjää, kuollutta ja kadotettua.

"Runouden on kuin uskonnon. Monet laulavat ja monet rukoilevat, ja

sanoissa, ulkonaisesti, on erotus pieni. Mutta toisen sanat ovat

yöhön käärittyinä, niitä peittää tyhjyys, kylmyys, pimeys, joka

tuntuu helpommin kuin selviää, kun taas toisen sanoja valaisee ja

lämmittää pieni salama, säde auringonsydämestä, josta ne saavat aivan

toisen ilmeen kirkkautta, lämmintä ja valoa.

"Ken ei omista Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, hän ei tule

koskaan siihen sisään.

"Taivaan valtakuntaa ei valloteta; se saadaan, annetaan lahjaksi.

Niin, jos tulisimme kaiken maailman tietojen ja viisauden ja vallan

ja hyveiden kanssa, ja tahtoisimme niillä voittaa taivaan, niin

olisi pieninkin pisara Jumalan rauhaa ja autuutta liian kallis

sillä ostettavaksi. Ja siitä huolimatta sataa Jumalan rauhaa ja

autuutta lakkaamatta ihmisten päälle! Miksi? Siksi että Jumala on

isä. Me saamme häneltä kaikki lapsuutemme emmekä täysikäisyytemme

oikeudella, ja lapsia me olemme kaikki Jumalan edessä, sekä nuorina

että vanhoina, sekä yksinkertaisina että viisaina, sekä heikkoina

että mahtavina. Rakkaus yksin antaa, ja rakkaus katsoo tarpeita eikä

vaatimuksia."

Tästä katsantotavasta johtuu se nöyrä mieliala, joka oli Runebergille

ominainen elämässäkin. Erittäin hän näyttää pitäneen arvossa sitä

nöyryyden muotoa, joka ruotsiksi ilmaistaan sanalla _saktmod_,

"hiljainen rohkeus", säveys. Sitä hän suositteli oppilailleen

siinä puheessaan, jonka hän piti erotessansa rehtorinvirasta, jota

hän hoiti lukuvuosina 1848--1850. Elämän taisteluissa, hän sanoo,

vaaditaan rohkeutta, ja nuoriso luulee itsellään olevan sitä

kylliksi. Mutta oikea rohkeus "ei ole leimahtavan tunteen haihtuvaa

liekkiä, ei hillitsemättömän maineenhalun uhkaavaa hyökkäämistä

vastuksia vastaan; se rohkeus, josta minä puhun, kumpuaa tyynesti ja

rauhallisesti hurskaan sydämen syvyydestä, ja sen kätkettyä lähdettä

sanotaan säveydeksi." Ja tämän lähteen hän sanoo tunnettavan sitä

ympäröivistä vartioista, jotka ovat jumalanpelko, totuus, uskollisuus

ja ahkeruus.

Toisellakin kertaa hän antoi samaan suuntaan menevän neuvon, joka

muodoltaankin on hänelle hyvin kuvaava.

Lukion lehtorina hän myöskin oli tuomiokapitulin jäsen ja tutkijana

papintutkinnoissa. Tästä syystä hän vähitellen tutustui suureen

osaan hiippakunnan papistoa, ja palatessaan joskus Porvooseen papit

mielellään kävivät Runebergillakin, joka aina osaaottavaisesti

seurasi heidän olojaan. Kerran nuorenpuolinen pappi valitti että

hänen kuuntelijoillaan, joihin hän muuten oli hyvin kiintynyt, oli

paha tapa: he usein nukkuivat kirkossa; mutta sitä pappi oli koettanut

tarmonsa takaa estää.

-- Ei -- sanoi silloin Runeberg ystävällisesti hymyillen -- niin

sinun ei pitäisi tehdä. Ovathan he kirkkoon tullessaan väsyneitä

viikon työstä, ja ehkä he ovat kävelleet penikulman tai pari

etsiäksensä Herran temppelistä henkistä lohtua ja virvotusta. Kummako

siis jos he kirkon rauhassa, ja tottumattomina ankaraan ajatustyöhön,

arvaamatta nukahtavat. Ei sinun siis pitäisi olla tyly heitä kohtaan.

Mutta kun huomaat että kuuntelijasi alkavat nukahtaa, niin hiljennä

vähitellen ääntäsi, ja kun näet kaikkien nukkuneen, niin lue Herran

siunaus ja jätä heidät rauhaan.

Pappi ymmärsi tämän omituisen neuvon tarkotuksen, ja hän oli koko

elämäkseen oppinut kohtelemaan kuuntelijoitaan leppeästi.

Nöyrästä, mutta hartautta ja ihmisrakkautta täydestä sydämestä siis

Runeberg ryhtyi virsikirjatyöhönsä; ja siihen hän pani lähes kolmen

vuoden ajan.

Komiteassa oli kolme jäsentä: Runeberg, Stenbäck ja molempien

nuoruudenystävä Lille, joka nyt oli jumaluusopin professori.

Jokaisen oli määrä tehdä täydellinen ehdotus, mutta molemmat muut

luottivat Runebergiin, joka yksin sai työnsä valmiiksi määrättyyn

aikaan, kevääseen 1856. Sitten yhdessä tarkasteltiin ehdotusta, ja

ilokseen Runeberg näki että hänen runoilijaveljillään ei ollut paljon

muistuttamista.

Tehtävä oli kuitenkin muodollisestikin ylen vaikea. Oli päätetty

että vanhasta virsikirjasta säilytettäisiin niin paljon kuin

mahdollista, ja ehdotus oli laadittava niin että sitä voitaisiin

käyttää vanhan virsikirjan rinnalla. Sentähden virsien lukua ei

enennetty, ja kun uusia virsiä hankittiin liiaksi vanhentuneiden

sijaan, koetettiin saada niitäkin niin usein kuin mahdollista

poistettujen nuotilla veisattavaksi. Paitsi että Runeberg siis

on kauttaaltaan korjaillut vanhoja virsiä, hän on sepittänyt yli

neljäkymmentä virttä edeltäkäsin määrätyistä aineista ja edeltäkäsin

määrätyillä runomitoilla. Vain harvoin, jos joku vanha virsi oli niin

epärytmillinen, ettei sitä kuitenkaan enää veisattu, hän vapaasti

valitsi runomittansa.

Mutta tämmöisessä vaikeassa työssä oli hänelle suureksi eduksi että

hän oli tottunut kilpaillen nojautumaan toisiin runoilijoihin; eikä

siis juuri ensinkään huomaa ennakolta määrätyn runomitan häntä

kahlehtineen. Ja aineissa semmoisissa kuin Davidin psalmeissa tahi

sunnuntaievankeliumeissa hän saattoi liikkua vapaammin, ainoastaan

runollisen inspirationinsa ohjaamana.

Tietysti ei ollut kysymystäkään siitä että Runeberg virsissään

esittäisi uskonnollista elämää yhtä itsenäisesti kuin omissa

runoissaan. Tulihan hänen laulaa seurakunnan eikä itsensä puolesta.

Mutta runollinen suurtyö sittenkin hänen virsikirjansa on. Vaikkapa

alistuen seurakunnan tarpeitten palvelijaksi, on Runeberg kuitenkin

virsikirjaansa vuodattanut runsaasti omaa ihanaa katsantotapaansa

ja lämmintä uskonnollista tunnettaan, ja kirja on samalla

tosikristillinen ja tosirunollinen, täynnä ylevää mielen lennokkuutta.

Virsikirjatyön aikana oli Runebergilla ollut kaksi juhlallista

hetkeä. Sodasta eloonjääneet upseerit ja heidän jälkeläisensä olivat

hankkineet suuren hopeakannun kunnialahjaksi Runebergille Vänrikki

Stoolin tarinain johdosta. Aikomus oli antaa se hänelle hänen

täyttäessään viisikymmentä vuotta; mutta ajan oloihin katsoen --

Turkin sota oli juuri syttynyt -- pidettiin tarpeellisena hankkia

keisarin lupa lahjan antamiseen. Runeberg sai siis syntymäpäivänään

ainoastaan avaimen siihen koteloon missä lahja säilytettiin, ja itse

kannu annettiin hänelle juhlallisesti vasta myöhemmin, senjälkeen kun

ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt oli hankkinut siihen keisarin

luvan. Tämä tapahtui tavalla joka sekin hyvin kuvaa ajan oloja.

Runo Viapori oli Runebergin tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa

tullut Ruotsissa painetuksi vuonna 1852. Armfelt pelkäsi että siitä

voisi johtua ikävyyksiä, jos asia tulisi keisarin tietoon, ja hän

teetti heti Grotilla venäjänkielisen käännöksen Kulnev-runosta,

käyttääksensä sitä, jos tarvittaisiin, Runebergin puolustukseksi.

Mitään selkkauksia ei kuitenkaan silloin syntynyt; mutta nyt, kun

keisari oudoksui tuota luvanpyyntiä ja kysyi mikä merkillinen mies

Runeberg sitten oli, Armfelt asiansa valaisemiseksi jätti keisarille

Kulnevinsa.

Pian, 1856, Armfeltilla oli tilaisuus osottaa Runebergille

hyväntahtoisuuttaan toisellakin tavalla, joka ei kuitenkaan ollut

runoilijalle oikein mieleen, vaikka se olikin aiottu lisäämään iloa

hänen viettäessään toista juhlaa, hopeahäitään, 23 päivänä tammikuuta

1856.

Runebergin toimeentulo oli näinä vuosina ollut kaikkea muuta kuin

huoletonta. Perhe oli lisääntynyt ja elintarpeiden hinnat kohosivat

Krimin sodan aikana tuntuvasti.

Silloin Snellman, jolle itselleen paremmat ajat olivat koittaneet

Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustua, kirjotti vuoden 1856

alussa Armfeltille kirjeen, jossa hän ehdotti että Runebergille

annettaisiin sekä uusi apuraha yleisistä varoista, hänen kirjallisten

ansioittensa tunnustukseksi ja hänen taloudellisten huoliensa

huojentumiseksi, että myöskin vuotuinen määräraha siksi ajaksi jona

hän pysyisi virsikirjakomitean jäsenenä. Runeberg oli, sanoi hän,

mies jolla oli oikeus vaatia maaltaan ei ainoastaan kunniaa, vaan

huoletonta toimeentuloakin. Hänen menonsa perheensä elatukseen

olivat lisäytyneet, kun hänellä oli kaksi poikaa yliopistossa, hän

oli velkaantunut ja senjohdosta hänen mielensä oli masentunut ja

hänen tuotantohalunsa ehkäisty. Jos asiasta voitaisiin tehdä nopea

päätös, niin että Runeberg saisi tiedon määrärahojen antamisesta

hopeahääpäivänään, niin hän voisi viettää tämän päivän katsomalla

tyynemmin tulevaisuutta kohti.

Armfelt vastasi ettei hän muulla tavoin voinut täyttää Snellmanin

pyyntöä, kuin siten että yliopiston kanslerin käyttövaroista oli

myönnetty 240 ruplaa (960 markkaa) vuodessa apurahaksi Runebergin

kahdelle yliopistossa opiskelevalle pojalle. Tämä avustuksen muoto

ei ollut Runebergille mieleen, hän kun piti sekä oikeutenaan että

velvollisuutenaan itse kustantaa poikiensa kasvatuksen. Niin pian

kuin siihen vain oli muodollista syytä, hän kehotti poikiansa

luopumaan apurahasta; toinen teki sen 1859, toinen 1860.

Hopeahäitään Runeberg muuten vietti iloisesti suuren ystävä- ja

tuttavapiirin ympäröimänä, joka oli sitä varten kokoontunut

Porvooseen. Sukulaiset ja lähimmät ystävät tulivat jo päivää ennen

ja kolmellekymmenelle hengelle toimitettiin asunto Runebergin

vierasvaraisessa kodissa. Juhlan edellinen yö valvottiin ystävien

seurassa, ja samoin itse hopeahäät kestivät aamuun saakka.

Kun sitten seuraavana päivänä iltapuolella kaupungin asukkaat

Runebergin kunniaksi olivat toimeenpanneet juhlan, oli runoilija

niin väsynyt, ettei hän oman kertomuksensa mukaan voinut pysyä

valveilla muuten kuin elävästi mielessään kuvittelemalla olevansa

vesilintuja ampumassa ja uikukkoja tarkasti tähystämässä. Ja kun

päälle päätteeksi illalla oli suuret tanssijaiset, niin Runeberg

niistä poistui kuin poistuikin ennen illallista, huolimatta nuorten

neitosten hartaista pyynnöistä ja Snellmanin tuimasta kysymyksestä:

"kuinka voit näin käyttäytyä yleisöäsi kohtaan?"

Vuonna 1857 ilmestyi virsikirjanehdotus painosta; se valmistui siihen

juhlaan, joka silloin vietettiin muistoksi siitä että kristinuskoa

seitsemänsataa vuotta aikaisemmin oli ensi kerran maassamme

saarnattu. Vähän aikaa ennen oli Lille Runebergille sanonut:

-- Kyllä sinä tästä työstäsi ansaitset jumaluusopin tohtorin arvon.

Runeberg oli siihen vastannut:

-- Miltäs näyttäisi, jos minä jumaluusopin tohtorin hattu päässäni

läksisin kettuja pyytämään?

Hän ei aavistanut että Lille näillä sanoillaan oli arkkipiispan

kehotuksesta koettanut urkkia Runebergin mielipidettä hänelle

aiotusta kunnianosotuksesta. Ja kun hän ei pontevammin vastustanut,

niin hän sai kuin saikin tohtorin arvonsa, ja hänen täytyi tulla

vihkiäisiin, jotka Lille toimitti. Se oli hänelle, kaiken komeuden ja

juhlimisen vihollinen kuin oli, kovin vastenmielistä. Ja kun Lille

jäljestäpäin kysyi mitä hän oli ajatellut Lillen puhuessa, kun hän

näytti niin syvämietteiseltä, niin hän vastasi:

-- Minä ajattelin: voi jos nyt olisin Kroksnäsin salmessa, joukko

ruovikkoon piiloutuvia sorsia edessäni.

Mutta virsikirjanehdotus toi mukanaan toisenkin seurauksen, joka oli

ilahuttavampi Runebergille.

Ehdotuksen oli ruotsia puhuva yleisö ottanut innokkaasti vastaan.

Monessa perheessä otettiin se kohta käytäntöön, ja samalla heräsi

ajatus siitä että osotettaisiin runoilijalle maan kiitollisuutta

sekä tästä että hänen muista runollisista lahjoistaan. Hänelle oli

myönnetty kustannusoikeus ehdotukseensa, ja nyt muodostui "yhtiö",

joka 1858 osti tuon oikeuden häneltä yleisön keskuudessa kootuilla

varoilla, yhteensä 72,000 markalla.

Ja samaan aikaan tapahtui tärkeä muutos hänen elämäntoimessaankin.

Vuonna 1856 vahvistettiin uusi koulujärjestys, ja sennojalla lukion

opettajanvirat järjestettiin uudestaan. Rehtorinvirka raamatun

alkukielissä lakkautettiin, ja kun mainittujen aineiden lehtori

Porvoon lukiossa oli nuori mies, hän siirrettiin kreikan kielen

lehtoriksi, ja Runeberg sai eron virastaan ja oikeuden nauttia

eläkkeenä koko palkkansa.

Täten oli runoilija melkein yhtaikaa saanut vapauden ja turvatun

toimeentulon. Hänen mielensä täyttyikin ilosta ja kiitollisuudesta ja

hän lausui tähän aikaan:

-- Luojalla on kaksi tietä, joita myöten hän johtaa ihmisiä luokseen.

Toisen ihmisen hän kesyttää kurituksella, toista hän nöyryyttää

ylenpalttisella hyvyydellään. -- Minua kohtaan, hän lisäsi, on Jumala

käyttänyt jälkimäistä tietä.

32.

Vuonna 1851 oli Runeberg runoillut uuden tarinan, Vänrikin

markkinamuiston, ja 1853 seurasivat sitä Heinäkuun viides päivä, Von

Törne ja Lotta Svärd. Senjälkeen "sai vänrikki yksikseen polttaa

sammalia, kun ylioppilaalla oli muuta tekemistä" niinkuin runoilija

itse sanoi, lisäten: "koittaa kai sentään päivä jolloin molemmat

taas saavat polttaa vaakunaa". Se päivä koittikin kun virsikirja oli

valmistunut 1856, ja silloin Runeberg, taas omien sanojensa mukaan,

"kohta laittoi maallisen soturin jaloilleen iloiten siitä että

hengellinen sota oli loppunut". Luultavasti tämä maallinen soturi oli

Kuormarenki, ja häneen liittyivät samana vuonna Munter ja Von Essen.

Sotilaspoika alotettiin; mutta sitten tuli virsikirjan tarkastaminen

väliin, niin että runo valmistui vasta 1858. Viimeksi mainitulta

vuodelta ovat Vänrikin tervehdys ja Matkamiehen näky. Vuonna 1859

valmistuivat Numero viisitoista Stolt, Wilhelm von Schwerin ja

Adlercreutz, vuonna 1860 Porilaisten marssi, Vanha Lode, Veljekset ja

kaikkien viimeisenä Maaherra.

Tässä järjestyksessä emme saata huomata samallaista aiheitten

kehitystä kuin ensimäiseen kokoelmaan kuuluvissa tarinoissa. Tämä

onkin aivan luonnollista. Päätettyänsä ensimäisen kokoelman Runeberg

jo vallitsi koko alansa ja hän saattoi siis nyt kuvata milloin

päällikköä, milloin syvien rivien miestä. Muutamien tarinain synnyn

aiheutti sitäpaitsi joku kertomus sodasta tahi joku luonteenpiirre,

joka tuli Runebergin tietoon.

Niin hän esimerkiksi jo 1848 oli, käydessään Loviisassa erään

ystävänsä luona, tutustunut kenraali G.A. Ehrnroothiin, joka

nuorena upseerina oli ollut mukana sodassa: hänet mainitaankin,

niinkuin tunnettu, Sotamarskissa. Hänestä kerrotaan, että hän

hyvin ystävällisesti otti vastaan entisiä sotamiehiä, joita kävi

useita hänen luonaan pyytämässä häneltä eläkettä varten todistusta

osanotostaan sotaan; Ehrnrooth oli näetten myöhemmin ollut

Suomen koko sotaväen päällikkönä. Kerran tuli hänen luoksensa

mies, johon Oravaisten tappelussa oli sattunut sama luoti, joka

haavotti Ehrnroothiakin, ja silloin kenraali asetti hänet istumaan

viereensä päivällispöytään, "vanttumiesten", lakeijojen suureksi

hämmästykseksi. Samaten Ehrnroothin kerrotaan paheksuneen kun

talonväki, ollessaan hänen puheillaan, seisoi hattu kädessä.

Yhdyttyänsä Ehrnroothiin Runeberg Loviisan ystävälleen useaan kertaan

toisti sanat: "hattuni ma pidän päässä, pidä sinä samaten", ja

lisäsi: "saat nähdä minkä kauniin runon näistä sanoista teen". Ja kun

Vänrikin markkinamuisto oli valmis, hän lähetti jäljennöksen siitä

samalle ystävälleen todistukseksi lupauksensa täyttämisestä.

Mistä Runeberg oli nuo sanat saanut, sitä ei tiedetä, ja samaten hän

kielsi Ehrnroothin olevan runossa esiintyvän kenraalin suoranaisena

esikuvana.

Matkamiehen näky perustuu sekin Runebergille annettuun

luonteenkuvaukseen Ramsay veljesten äidistä. Vänrikin tervehdyksen

saaja, Tigerstedt, oli vielä elossa kun runo kirjotettiin. Wilhelm

von Schweriniin on aihe saatu eräästä nuoren sankarin kirjeestä, joka

julaistiin vähää ennen, maaliskuussa 1859. Porilaisten marssissa taas

on meillä vielä yksi esimerkki siitä kuinka Runeberg kilpaili toisen

runoilijan kanssa.

Kun vuonna 1858 ruvettiin, sodan 50-vuotisen muiston johdosta,

avustamaan siitä eloonjääneitä sotureita, oli Topelius kirjottanut

sanat Porilaisten marssiin, manaten noita "menneen ajan haamuja"

heräämään haudoistaan ja ylistäen heidän urhoollisuuttaan. Tämä runo

laulettiin jo samana vuonna laulajaisissa sotavanhuksien hyväksi,

mutta Runeberg ei sitä saanut kuulla ennenkuin 1859, jolloin,

hänen Helsingissä ollessaan, ylioppilaat lauloivat sen eräässä

iltaseurassa, jossa hän ja Topeliuskin olivat. Silloin hän kysyi

Topeliuselta:

-- Sinäkö olet kirjottanut sanat?

-- Niin.

-- Mikset ole pannut porilaisia laulamaan itse?

-- Sen voi ainoastaan vänrikki tehdä.

Ja seuraus oli, että Runeberg, joka ensin oli aikonut ottaa

Topeliusen sanat kokoelmaansa, kirjotti kuin kirjottikin oman runon,

pannen porilaiset itse laulamaan.

Jos siis ainakin muutamat toisen kokoelman tarinat ovat syntyneet

satunnaisesti saaduista aiheista, niin sopii kuitenkin kysyä, eikö

tämänkin kokoelman runojen syvintä juurta ole etsittävä runoilijan

tunne-elämästä runojen syntymisaikana. Ja samalla on kysyttävä

eroaako tämä kokoelma jossakin kohden edellisestä.

Toukokuun 13 päivänä 1848 laulettiin Maamme laulu Paciusen

säveltämänä ylioppilaiden kevätjuhlassa, Cygnaeus piti kuuluisan

puheensa isänmaalle ja Topelius sepitti juhlan johdosta runonsa

Suomen nimi. Valtaava isänmaallinen innostus täytti mielet, varsinkin

kun samaan aikaan useassa Europan maassa näytti koittavan uusi päivä

kansojen vapaudelle. Varmaan siis Runeberg ensimäisen tarinakokoelman

ilmestyttyä saattoi tuntea vielä suuremmassa määrässä kuin ennen

että hän oli laulanut kansansa sydämestä ja ilmaissut sen pyhimpiä,

elinvoimaisimpia tunteita.

Mutta isänmaan olot muodostivat jyrkän vastakohdan tälle

innostukselle.

Aikaa yhtä hyvin kuin runoilijaa kuvaa sattuvasti Runebergin ottelu

sensuurin kanssa, kun tarinain ensimäinen osa oli valmis painoon.

Sensorina oli kreikankielen professori N.A. Gyldén, Runebergin

entinen kilpatoveri apulaisvirkaa hakiessa. Suurin osa kirjaa oli

jo painettu, mutta lopussa oli muutamia paikkoja jotka epäilyttivät

Gyldéniä. Runeberg silloin kävi sensuurikomitean puheenjohtajan

luona, joka ei ollut sen vähempi mies kuin yliopiston sijaiskansleri,

senaattori ja kenraali J.M. Nordenstam. Tämä vaati ensiksi pari

pienempää muutosta: Kuninkaassa sanottiin että Viapori oli menetetty

"halvan kavaltamisen kautta", ja Döbeln kysyi: "Kuin käy sun sitten,

_kansa poloinen_?" Nämä paikat Runeberg heti muutti, pannen edellisen

lauseparren sijaan "se pylväs kaatunut", ja toiseen paikkaan "väki

urhoinen". Mutta lopuksi Nordenstam tahtoi muutettaviksi Döbeln runon

loppusäkeet, alkaen sanoista "Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu".

Runeberg silloin jyrkästi kielsi:

-- Niitä en muuta.

Nordenstam puolestaan pani kovan kovaa vastaan ja vastasi ettei koko

teosta saataisi julaista, jollei muutosta tehtäisi. Runeberg sanoi

silloin tyynesti:

-- Jääköön sitten julkaisematta.

Mutta saatuaan paperinsa takaisin hän lisäsi:

-- Ikävä vain että jo useat arkit ovat sensorin luvalla painetut.

-- Niin, se on ikävä. Suuriko painos on?

-- Kaksituhatta kappaletta.

-- Sepä melkoista.

Ja leppyen hän tarttui Runebergin käteen sanoen:

-- Miksette voi muuttaa tätä paikkaa, kun jo muutitte toiset?

-- Nuo paikat olivat vähemmin tärkeitä, tätä minä en voi muuttaa.

Ja hän teki lähtöä. Mutta silloin Nordenstam lausui:

-- No antakaa tänne sitten!

Ja painolupa annettiin.

Jos siis Runebergin oma teos pääsi verrattain helposti sensuurin

kourista, niin on tunnettua että juuri seuraavina vuosina painetun

sanan vapaus supistettiin yhä ahtaammalle. Samaten muissakin kohden

taantumuspyrinnöt pääsivät voitolle: yliopiston asetukset muutettiin,

filosofian professorin virka lakkautettiin, ylioppilasosakunnat

hajotettiin j.n.e.

Vielä kovemman koetuksen ajan toivat Suomelle Krimin sodan vuodet.

Ristiriitaisia tunteita liikkui ihmisten mielissä. Keisari Nikolai

oli taantumuksen vankin pylväs Europassa; Venäjän tappio tiesi

siis vapauden voittoa. Mutta englantilaiset, jotka kerskailivat

sivistyksestään, käyttäytyivät Suomessa niinkuin rosvot: he

kaappasivat kauppalaivastomme ja polttivat Pohjanmaan laivaveistämöjä

ja tervavarastoja.

Näissä vaikeissa oloissa Runebergin, samaten kuin Topeliusen,

mielipide oli se että luja, vankkumaton uskollisuus maan

historiallisesti määrättyä asemaa kohtaan oli paras, samalla kuin

se oli jaloin politiikka. Sitäpaitsi Runeberg keisari Nikolaissa

näki "mitä vahvimman sulun sitä meille vieraan kansallisuuden tulvaa

vastaan, joka oman painonsa voimasta uhkaa hyökyä meille".

Mutta ulkomailla levitettiin huhuja suomalaisten kapinallisuudesta,

jopa kerrottiin että Runeberg oli kadonnut ja lähetetty Siperiaan

j.m.s. Häntä pyydettiin kirjeessä jollekin ruotsalaiselle ystävälleen

osottamaan nämä huhut vääriksi, ja sen hän tekikin, kirjottaessaan

Beskowille. Mutta kun samalla pyydettiin häntä samaa tietä

selittämään kansan mielialaa, niin hän vastasi:

"Olen kaiken aikani tahtonut olla niin kaukana politiikasta kuin

mahdollista, ja uskon että minun toimenpiteeni niin suurissa asioissa

kuin nykyään ajetuissa merkitsevät vähemmin kuin ei mitään. En

sentään luule vähemmin harrastavani isänmaallisia asioita, en vain

tahdo suorastaan niihin tarttua, vaan tarmoni takaa koettaa niitä

edistää toimimalla uskollisesti sillä pienellä alueella, joka on

minulle työalaksi suotu."

Mutta henkinen ahdinkotila kesti yhä, ja sodan jälkeenkin, kun

paremmat ajat jo olivat odotettavissa Aleksanteri II:n kanssa,

hallitsi Suomessa vielä aluksi kreivi Berg, eikä nähty vielä toivotun

vapauden koittavan.

Tämmöiset olot ovat omiansa synnyttämään isänmaallisia tunteita aivan

erityistä laatua.

Elävästi tunnetaan että Suomella, vaikka se joutuisikin

suurpolitiikan hampaihin, ei tässä politiikassa ole mitään

varsinaista tehtävää. Kansamme tehtävä on sitävastoin se kultuurityö,

jota se toimittaa -- "Europan etuvartiona"; tätä nimitystä on

Runeberg -- taas samoin kuin Topelius -- käyttänyt juuri tähän

aikaan. Tämä tehtävä vaatii kaikki Suomen lapset ankaraan työhön,

"köyhä äiti tarvitsee kaikki poikansa". Mutta ollen aatteellista

laatua kansallisen tehtävämme tulee olla yhtämittaista edistystä, se

ei voi sietää taantumista, sillä ainoastaan yhtämittaisesti edistyen

me voimme säilyttää asemamme kansakuntien joukossa. Edistymisessä --

siinä kansamme kunnia, taantumisessa sen häpeä.

Tämä katsantotapa kuultaa selvästi toisen kokoelman tarinain läpi.

Tietysti ei siten että kuvaillut sankarit olisivat vain vertauskuvina

käytettyjä runoilijan isänmaallisten mielipiteiden valaisemiseksi.

Vaan niin että hän sotureissa kuvailee tunnelmia, jotka, samalla kuin

ne ovat historiallisesti oikeita, ovat likeistä sukua runoilijan oman

ajan tunnelmille.

Ensiksi on huomioon otettava että isänmaantunne nyt esiintyy paljoa

enemmän selvinneenä ja syventyneenä kuin edellisessä kokoelmassa.

Siinä oli tämän tunteen varsinaisena lausujana runoilija itse

(runoissa Vänrikki Stool, Döbeln Juuttaalla), mutta soturit käyttävät

vain ylimalkaisia sanoja: maa, kuningas ja maa, isien maa, eikä

niitäkään usein (runoissa Pilven veikko, Sotavanhus, Torpan tyttö,

Sven Dufva, Otto von Fieandt, Sotamarski, Döbeln Juuttaalla).

Tigerstedt, "Suomen poika", on innossaan vielä melkein poikkeuksena.

Toisin nyt. Isänmaa esiintyy personallisuutena jo krenatöörille; hän

laulaa siitä kuinka isänmaa ja soturit katsovat toisiinsa. Lotta

Svärdille ja Adlerereutzille isänmaa on köyhä äiti, Dunckerille

äiti ja morsian. Von Törne on Fieandtin sukua, ja molemmista kaipaa

suomalainen rotu parantamista, mutta kuinka tulisesti senohessa Törne

ihailee maatansa ja kansaansa! Von Essenkin muistaa Suomen lippua,

Buss korpraali samoin Suomen vereen kastettuja tantereita, Speltkin

puhuu maansa kunniasta. Ja krenatööri lopettaa laulunsa toivomuksella

"Jumala isänmaata varjelkoon", vänrikki Heinäkuun viidennessä

päivässä puhuu isänmaasta innolla joka muistuttaa Maamme laulua;

vieläpä hän mainitsee Suomen eri osia ikäänkuin terottaaksensa

mieleemme että hän puhuu koko Suomesta.

Isänmaan yhteydessä esiintyy useassa runossa kansakin, ja sen

luonnetta ja tehtävää kuvaillaan suuremmalla pontevuudella kuin

ennen, varsinkin Heinäkuun viidennessä päivässä.

Mutta yhä ovat uskollisuus, kärsivällisyys ja uhrautuvaisuus

tämän kansan pääominaisuuksia -- siis luonteenpiirteitä, joita

on tarpeen myöskin kansamme kultuuritaistelussa, mutta jotka

samalla ovat sopusoinnussa runoilijan -- ja kansan perinnäisen --

elämänkatsomuksen kanssa.

Toiselta puolen esiintyy nyt tunne paon häpeästä ja mieliharmi

pakokäskystä paljoa polttavampana kuin ennen.

Sotamarskissa olivat Suomen soturit, innostuneina ensimäisestä

voitostaan, tulleet siihen päätökseen, etteivät urhomiehet "kehtaa

haastaa tuommoisesta" kuin Klingsporista. Mutta kohta ensimäisessä

uuden jakson runossa krenatööri ottaa kuin ottaakin puhuaksensa

sotamarskista, vaatien häntä edesvastuuseen. Ja kuinka syvä on häpeän

tunne semmoisessakin miehessä kuin Spelt on! Hurtti ukko kyllä tunsi

samaa, mutta vain omasta puolestaan, krenatööri puhuu kaikkien

sotamiesten puolesta, mutta Spelt tuntee koko maansa häpeän.

Yhtä syvä on sama tunne Gregori Tigerstedtissä. Ja merkillistä on

että Runeberg, sepittäessään Heinäkuun viidettä päivää, samalle

paperille kirjotti nämä sanat:

"Miten olisi käynyt meidän maineemme, jollei olisi ollut semmoisia

kuin Duncker, kun kaikki petti tuolla korkeammalla?"

Mutta juuri sama ajatus palaa Adlercreutz runossa. Tämä runo on taas

kokonaiskuva koko armeijasta, samoinkuin Döbeln Juuttaalla. Mutta

pääaihe on nyt paon häpeä, joka valtaa koko armeijan, päällikön yhtä

hyvin kuin jokaisen soturin, ja jota ei saada poistetuksi muuten kuin

Hertzenin tahallisella tottelemattomuudella päällikön käskyä kohtaan.

Ja yhtymällä Hertzenin tunnelmaan Adlercreutz pelastaa Suomen kunnian.

Samassa määrin kuin isänmaantunne selvenee ja edistymisen

välttämättömyyden tunne syventyy, huomataan nyt toisenlainen kanta

Ruotsiakin kohtaan.

Tosin Runeberg on ruotsalaiselle urhoollisuudelle nyt pystyttänyt

vielä kauniimman muistopatsaan kuin Sandels runossa: Wilhelm von

Schwerin kuvastaa ihanasti tätä urhoollisuutta, samalla kun hän

siihen yhdistää ruotsalaisen ylimyksen mitä hienoimman esiintymisen.

Merkillistä on että tässäkin lähtökohtana on epäilys Schwerinin

rohkeudesta, mutta hän poistaa epäilyksen paljoa kauniimmalla tavalla

kuin Sandels.

Toiselta puolen on huomioon otettava että tästä kokoelmasta Sandels

on kokonaan poistunut. Döbelnkään ei esiinny muuta kuin Adlercreutzin

rinnalla (Vänrikin markkinamuisto, Adlercreutz) ja Lurjusta

tutkimassa; tässä toimessa hän on paikallaan, samaten kuin Juuttaalla

"moukan" mielialaa tarkastamassa. Ja kun hän julistaa Lurjuksen

aimo _suomalaiseksi_ soturiksi, niin tämä hänen suussaan merkitsee

enemmän kuin jos Adlercreutz sen sanoisi: se on samallainen tunnustus

suomalaisille kuin Sandelsin "noin suomalainen taistelee".

Adlercreutz taas, hän ei tarvitse ketään tutkia, hän tuntee kaikkien

soturien tunteet, sillä hän on "uskollinen suomalainen". Ja hänestä

laulaen runoilija erottaa mitä hän on Ruotsissa tehnyt ja mitä

meille, ja hän terottaa mieleemme että Adlercreutz sittenkin kuuluu

meille.

Samaten jo krenatööri muistelee Suomea ja Ruotsia erillään

toisistansa, mutta samalla hän tietää että hän uskollisessa

rakkaudessa on kastanut Ruotsinkin hiekkaa verellään. Ja palkaksi hän

on saanut kerjurielämän, aivan samaten kuin jo Franzénin Vanha soturi

sai palkakseen "luutnantin arvon ja elinkautisen nälän".

Suomalainen kuin on, krenatööri, kun päälliköistä tulee puhe,

mainitsee etupäässä "kaksi suurta", Adlercreutzin ja Cronstedtin.

Cronstedt on myöskin Gregori Tigerstedtin päällikkö, mutta muuten

on Adlercreutz toisen kokoelman pääsankari. Hän esiintyy von

Törnessä ja Wilhelm von Schwerinissä, Spelt lausuu ajatuksensa hänen

voitostaan, ja kun Adlercreutzkin ylistää soturia, niin tämä soturi

on suomalaisuuden perikuva, Munter, ja kaikki sanottava lausutaan

sanoissa "hän oli suomalainen".

Samoinkuin ruotsalaiset, niin venäläisetkin nyt ovat enemmän

syrjäytetyt: heidän urhoollisuutensa tunnustetaan kuitenkin

Adlercreutz runossa. Ja huomioon on otettava että Ukko Lode runo

asettaa koko sodan sovinnollisuuden valoon. Lämpimän hartauden

ohessa ilmenee Lodessa myöskin halu lieventää taistelujen tuottamia

kärsimyksiä. Ei enää, niinkuin Kuolevassa soturissa, vain valiteta

näitä kärsimyksiä, eikä osoteta vain satunnaista hyväntahtoisuutta,

niinkuin Pistool tekee. Ihmisystävällisyys on muuttunut tavaksi,

periaatteeksi, eikä sitä harjottaessa kysytä onko kärsivä ystävä vai

vihollinen.

Jo tämä runo riittää todistamaan ettei Runeberg ihaile sotaa

semmoisenaan. Mutta samaa todistaa sekin seikka että hän yleensä

hyvin vähän, ja aikaa myöten yhä vähemmin, kuvailee varsinaista

tappelua; pääasiana ovat hänelle ne tunteet, jotka elähyttävät

sotureita.

Ja kun nämä tunteet eivät koske yksistään sotilaallisia

velvollisuuksia, vaan yleisesti isänmaallisia, niin on aseellisten

soturien rinnalla nyt kuvailtu aseeton sankarikin: Maaherra. Jopa nyt

jo runon aiheena voipi olla vain menneen tapahtuman arvostelu:

Veljekset.

Näin on Vänrikki Stoolin tarinoita katsottava Suomen kansan

isänmaallisen tunne-elämän kuvaukseksi. Tämän tunne-elämän

pääpiirteet olemme jo löytäneet; lisättävä on vain että toisessa

kokoelmassa myöskin varsinaisen kansan osanottoa siihen pontevammin

kuvaillaan. "Lurjuksessa" ei niinkuin Sven Dufvassa ole perinnäistä

halua kuolla kuninkaan ja maan edestä, ja sittenkin hän innostuu

sitä tekemään. Toiselta puolen krenatööri ja Spelt, niinkuin jo on

mainittu, itsetietoisesti, eikä enää vaistomaisesti, käsittävät

velvollisuutensa isänmaata kohtaan; ja Buss Munterista puhuessaan,

vänrikki Dunckeria ylistäessään terottavat mieleemme alhaisempienkin

arvoa. Samaten kenraalin käytös krenatööriä kohtaan osottaa

pontevampaa tasa-arvoisuuden puolustamista kuin ennen on Runebergin

runoudessa esiintynyt. Mutta helposti näkee että tällä kuvalla

on juurensa hänen edellisessä runoilijatoiminnassaan, varsinkin

Jouluillassa.

Kaikki nämä piirteet kuvastavat kuinka runoilija nyt toimii

yhteiskunnassa joka on heräämäisillään ja jossa uudet kansanainekset

pyrkivät ottamaan osaa yhteiseen edistystaisteluun. Sentähden

ristiriidatkin kärjistyvät enemmän kuin ennen, varsinkin

taantumisen ja edistymisen välillä, mutta myöskin kun kysymyksessä

on heikon oikeuksien suojeleminen (Maaherra) tahi eri käsitykset

velvollisuudesta (Veljekset).

Mutta muistettava on että tarinat tämän ohessa myöskin ovat

historiallisia kuvia kansamme mielialasta tärkeänä sen elämän

käännekohtana. Ja tässäkin kohden Runeberg nyt esiintyy ikäänkuin

varmempana kuin ensimäisessä kokoelmassa. Yleensä ei nyt niin usein

kuin siinä nojauduta 1808 vuoden sodan takaisiin aikoihin. Lode,

von Törne ja von Essen olivat kaikki olleet mukana Kustaan sodassa,

mutta siitä ei mainita mitään. Lotta Svärd on toisenlainen nyt kuin

edellisessä sodassa. Munter on tosin sama nyt kuin silloin, mutta

pääpaino pannaan tässä runossa siihen että esi-isätkin ovat olleet

sotureita ikivanhoista ajoista asti -- niinkuin sotilaspojankin

esi-isät. Nämä henkilöt siis selvemmin edustavat Suomen historiaa

kokonaisuudessaan. Ja Adlercreutzissa on samaten koko sotajoukko

Kustaan soturien jälkeläisiä; Porilaisten marssissa taas johdetaan

sotilaallinen sukupuu koko kansan puolesta aina Narvaan, Leipzigiin

ja Lützeniin saakka -- Topeliusen välskärin jäljissä!

Päinvastoin edellisessä kokoelmassa vain kolme runoa sisälsi

lyhyitä viittauksia sodan jälkeisiin aikoihin: Otto von Fieandt,

Von Konow ja hänen korpraalinsa sekä Döbeln Juuttaalla. Mutta jo

verratessamme viimeksi mainitun runon loppua Adlercreutzin loppuun

huomaamme jälkimäisessä suuremman varmuuden sodan merkityksestä. Ja

uudessa kokoelmassa on koko kahdeksan runoa, joiden toiminta-aika

kokonaan tahi osaksi on sotaa myöhempi: Vänrikin markkinamuisto,

Heinäkuun viides päivä, Von Essen, Sotilaspoika, Vänrikin tervehdys,

Matkamiehen näky, Ukko Lode ja Veljekset. Nämä runot siis kuvaavat

sodan vaikutuksia myöhempään, runoilijan omaan aikaan. Ja mitä siis

tarinat kokonaisuudessaan tarkottavat, sen lausuu ylioppilas -- nyt

hänkin puhuen maansa puolesta -- kun hän (Vänrikin tervehdyksessä)

kiittää sotureita heidän uskollisuudestaan, kestävyydestään. Heidän

verensä on vuotanut maamme uskon, toivon ja muiston tähden, sen

tulevaisuuden pelastamiseksi. Sillä heidän kauttansa tunnussanaksemme

yhä voipi jäädä: vielä koittaa päivä, kaikki ei vielä ole ohitse.

Niin on Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissaan antanut kansallensa

sen, minkä Tengström aikoinaan sanoi siltä puuttuvan: isänmaallisen

sankarirunouden, joka osottaa kansalle sen parhaita ominaisuuksia,

mutta ei vaadittuina, vaan nähtyinä, toteutuneina historiallisessa

toiminnassa; ja toteutuneina tavalla joka kelpaa esimerkiksi kaikille

ajoille ja kaikilla aloilla.

33.

Jo ennenkuin Vänrikki Stoolin tarinoiden toinen kokoelma ilmestyi

(joulukuussa 1860), oli Runeberg ankarasti sairastunut reumaattiseen

kuumeeseen, ja tämä tauti vaivasi häntä niin että hän koko seuraavana

vuonna ei pystynyt mihinkään runotyöhön. Vuonna 1862 hän ryhtyi

kirjottamaan "perhekuvausta" En voi, joka hänestä oli sopiva

"välityö"; ja kappale ilmestyi jouluksi samana vuonna.

En voi liittyy monessa kohden Runebergin aikaisempiin komedioihin.

Tässäkin esiintyy ihmisiä, joilla on joku omituinen piirre,

"maneeri", mutta tämä ei käsitä koko heidän olentoansa. Vanha herra

von Dann on pahoillaan siitä että ihmiset pitävät niin paljon

mahdottomana, mutta hän liiottelee tätä paheksumistansa. Nuori

maalari Frank taas tuntee oikeutettua itsenäisyydentunnetta, mutta

hän liiottelee sitäkin. Vaan molemmissa on samalla tunteita joihin

voivat yhtyä: Frankin äitiä on von Dann nuoruudessaan rakastanut, ja

Julia on molemmille rakas.

Tältä kannalta katsottuna on kappale kaunis todistus siitä ettei

Runeberg, liikkuessaan suuren runouden väljillä vesillä, ole

unhottanut pientä perhemaailmaa. Siinäkin voi esiintyä ristiriitoja,

jotka erottavat ihmisiä toisistaan; mutta epäsuhteita sovittamassa

ovat tälläkin alalla luontoperäiset, yleisinhimilliset tunteet, ja

semmoisiakin voittoja kelpaa runoilijan voittaa.

"Suuri, missä pienellä ei ole sijaansa, on mielettömän ajatus", sanoi

Runeberg itse.

Saatuaan En voi valmiiksi otti Runeberg lopettaaksensa Salaminin

kuninkaat, josta ennallaan kolme näytöstä oli valmiina.

Selvemmin kuin koskaan ennen on Runeberg tässä teoksessaan

nojautunut ulkoapäin saatuun muotoon: antiikkiseen, kreikkalaiseen

draamaan. Tämä seikka on usein, meidän aikoihimme saakka, johtanut

arvostelijoita harhaan: on verrattu näytelmää Sofoklesin draamoihin,

ikäänkuin Runeberg olisi tahtonut kirjottaa hänkin antiikkisen

draaman. Ja missä on eroavaisuuksia huomattu hänen ja antiikin

välillä, on niitä pidetty puutteina: Runeberg ei muka ole voinut

pysyä antiikkisessa katsantotavassa.

Aivan toisen tuloksen saamme jos katsomme tätä draamaa samoista

näkökohdista kuin niitä Runebergin edellisiä teoksia, joissa hän

myöskin on nojautunut muihin runoilijoihin.

Olemme nähneet että hän niissä sentään aina pysyy omintakeisena.

Jos hän muualta lainaakin muodon, niin tämä tapahtuu vain siksi

että mainittu muoto soveltuu ilmaisemaan mitä hän itse tahtoo saada

lausutuksi. Mutta kun hän kotimaisaiheisissa runoelmissaankin

asettautuu yleisinhimilliselle kannalle, ja kun hän sanoo runouden

ylistävän "ikuisesti olevaa", niin on itsestään selvää, ettei hän ole

tahtonutkaan kirjottaa draamaa joka kuvailisi antiikille ominaista

katsantotapaa, vaan omintakeisen teoksen aiheesta johon antiikkinen

muoto sopii.

Tämä selviää hänen omista lausunnoistaankin. Puhuessaan legendoista

ja kirjottaessaan Macbethista, hän selvästi erottaa toisistansa

antiikkisen ja uudenaikaisen, kristillisen maailmankatsomuksen; ja

kun hän jälkimäisen henkeen kirjottaa legendansa, niin olisi kai

ollut mieletöntä senjälkeen siirtyä katsantotapaan, joka hänestä

edusti alhaisempaa, historiallisesti voitettua kantaa.

Samoin hän jo 1833 oli lausunut, että nykyajan draamassa toimivien

henkilöiden omallatunnolla on sama tehtävä kuin antiikkisen draaman

kuorolla, ja että siis edellisessä kuoro on tarpeeton. Kun hän nyt

kirjottaa draaman ilman kuoroa, niin tämäkin osottaa että hän itse

katsoo sitä tarkotukseltaan uudenaikaiseksi.

Mutta miksi hän sittenkin valitsi muissa kohden antiikkisen muodon?

Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen tulee meidän ensiksi muistaa

mitä Runeberg jo 1833 oli sanonut runoudesta ja sen lajeista.

Runous ylistää "ikuisesti olevaa" kuvaamalla ihmisen, yksilön

suhdetta kaikkiyleisyyteen. Tämä voi tapahtua ensiksi niin että

yksilö ja kaikkiyleisyys esitetään sopusoinnussa; toiseksi niin että

yksilö esiintyy etsivänä jotakin kaikkiyleisyyden muotoa, jotakin

yleistä aatetta (rakkautta, kunniaa t.m.s.), johon hän innostuu

ja yhtyy, siten osottaen yksilön ja kaikkiyleisyyden sovitusta.

Edellisessä tapauksessa syntyy eepillistä runoutta, jälkimäisessä

lyyrillistä, ja jälkimäinen muoto seuraa ensimäistä aivan samaten

kuin ihmiselämässä nuorukaisikä seuraa lapsuudenikää.

Sanottakoon tästä määritelmästä muuten mitä hyvänsä, varmaa on että

sekin, niinkuin yleensä Runebergin runouden teoria, ihmeen hyvästi

soveltuu häneen itseensä. Hänen runoutensa näetten osottaa useampaan

erään juuri tämmöistä kehitystä murtumattomasta sopusoinnusta

ristiriitaan, jonka sovituksen hän kuitenkin löytää. Puhumattakaan

hänen aikaisimmasta runoudestaan, merkitsevät Hirvenhiihtäjät

ja Hanna toiselta puolen, Jouluilta ja Nadeshda toiselta, juuri

semmoista kehitystä.

Mutta runoudella on kolmaskin muoto: draama. Ja sen määritteli

Runeberg 1833 niin, että tragediassa -- komedian hän jättää sikseen

-- kaikkiyleisyys esiintyy ikuisena lakina, jota vastaan yksilö

rikkoo, mutta joka kuitenkin osottautuu ikuisesti olevaksi siten

että rikkova yksilö murtuu. Ja tämä runouden muoto seuraa taas

lyyrillistä, samoinkuin miehuudenikä nuorukaisikää.

Ja taas huomaamme että Kuningas Fjalar, johon tämä määritelmä

täsmälleen sopii, hänen omassa runoudessaan seuraa Nadeshdaa.

Voisi sanoa ettei Fjalar runoelma muodoltaan ole varsinainen draama.

Aivan oikein; mutta olihan samoin Jouluillan muoto pääasiallisesti

eepillinen, vaikka lyyrillisyys Augustan romanseissa ikäänkuin

murtaa eepillisen tyyneyden sulun. Samoin Kuningas Fjalar jo on

rakenteeltaan, jollei muodoltaan, aivan draamallinen.

Ja huomioon on otettava että Runeberg itse vuoden 1841 lopussa ei

sano vielä uskaltavansa ryhtyä draaman kirjottamiseen. Hän tuntee

itsensä liian paljon kertovaiseen runouteen taipuvaksi ja hän pelkää

joutuvansa draamaa sepittäessään harhateille. Kun hän kuitenkin

Fjalarin jälkeen alkoi Salaminin kuninkaat, niin hän varmaan silloin

jo tunsi oikean ajan tulleen; ja koko tämä runollinen kehitys on uusi

ja ihmeteltävä todistus siitä, kuinka Runeberg aina mittasi voimiansa

ennenkuin johonkin tehtävään ryhtyi.

Mutta se ikuinen ja yleinen laki, jota tragedia ylistää,

osottamalla sitä vastaan rikkovan yksilön murtumista, se

esiintyi Fjalar-runoelmassa jumalien tahdon muodossa, ja sitä

julistettiin Dargarin ennustuksessa. Ja aivan samassa muodossa se

esiintyy Leiokritosille. Molemmille kuninkaille ennustetaan että

he, noudattaen omaa tahtoansa eivätkä jumalien, saavat aikaan

päinvastaista mitä toivovat.

Olemme jo nähneet minkä tähden Runeberg Fjalar-runoelmassa näin

menetteli. Rohjetaksensa asettaa oman tahtonsa jumalien tahtoa

vastaan täytyy Fjalarilla olla semmoinen asema, ettei mikään

maallinen voima häntä voi vastustaa. Mutta silloin täytyy jumalien

puhua hänen omassatunnossaan, ja saadaksensa tämän omantunnon äänen

havainnolliseksi, täytyy runoilijan esittää se ennustuksen muodossa.

Toteuttaessaan uhkauksensa Fjalaria vastaan jumalat taas toimivat

hiljaisesti, "jumalat eivät melua" sanoo Runeberg itse. Mutta juuri

sentähden ei tästä aiheesta synny mitään draamaa, sillä draamassa

vastakkaiset voimat esiintyvät näkyvinä katselijan silmien edessä,

toimivien henkilöiden edustamina. Ja samalla kun Fjalar noin

suoranaisesti ja yksin taistelee jumalien tahtoa vastaan, samalla

myöskin hänen kansansa ikäänkuin jää pois näyttämöltä; sen puolelta

ei mikään henkilö esiinny toimivana.

Salaminin kuninkaissa taas Runeberg varmaan on tahtonut esittää juuri

hallitsijan suhdetta kansaansa. Leiokritos ei niinkuin Fjalar etsi

minkään ennen kuulumattoman uroteon mainetta; hallitsijavallastakin

hän tahtoo pitää kiinni vain poikansa tähden; hän on siis vielä

enemmän kuin Fjalar voittanut itsekkäisyytensä. Kysymyksessä

on siis tässä etupäässä hänen hallitustapansa. Siitä hän ja

Leontes keskustelevat, siitä näyttävät meille jo draaman alkuosat

havainnollisia kuvia.

Mutta jos kansa esiintyy näyttämöllä, niin täytyy sen edustajissa

asua joku voima, jonka kautta jumalat vaikuttavat ja joka voi uhata

hallitsijan valtaa. Tämä on oikeuden voima.

Ja tästä johtuu luonnollisesti että Runeberg sijottaa draamansa

homerilaiseen sankariaikaan.

Sillä uudenaikaisessa lain-alaisessa yhteiskunnassa taistelu

hallitsijan ja kansan oikeuksista, niinkuin kaikki tiedämme, tapahtuu

eduskunnissa ja usein kirjallisestikin; siinä tulee kysymykseen

lainpykälien selitys y.m.s. Kaikki tämä ei ole havainnollista,

sitä ei siis voida näyttämöltä esittää. Ja yhtä vähän Runeberg oli

taipuvainen kuvailemaan semmoista uudenaikaisen yhteiskunnan tilaa,

jossa kansa, kyllästyneenä hallitsijan itsevaltaisuuteen, nousee

ilmikapinaan. Semmoisessa taistelussa varmaan ei hänestä jumalain

tahto esiintynyt. Ja joka tapauksessa 1840-luvun tosiolot eivät

hänelle näyttäneet esimerkkiä kumpaisestakaan menettelytavasta.

Toista oli niissä oloissa, joihin Runeberg sijotti draamansa. Nämä

olot ovat "patriarkaalisia", kirjotettua lakia ei ole, mutta oikeus

elää kansassa _tapana_; ja jos hallitsija rikkoo sitä vastaan, niin

tämä voi kääntyä hänelle turmioksi.

Juuri tältä kannalta Runeberg, kirjottaessaan Snellmania vastaan

Fjalarista, selittää Sofoklesin Antigonea. Hallitsijan tahto sotii

tapaa vastaan, ja tämä tapa, että kuolleelle hänen omaisensa suovat

kunniallisen hautauksen, se perustuu taas yleisinhimilliseen

tunteeseen, jonka semmoisena pitäisi olla lakina kaikille. Helppo on

nähdä kuinka Hegel, niinkuin Runeberg mainitseekin, voi tästä johtaa

vastakohdan valtion ja perheen välillä, koska perhe juuri paraiten

edustaa tapaa. Ja saman näkökannan Snellman sitten sovitti Fjalariin.

Mutta Runebergista olivat varmaan valtio ja perhe vain muotoja,

joissa ilmeni jotakin yleisempää. Ja sentähden hän sanoi

levottomuudella tarkastaneensa Fjalariaan ja tyydytykseksensä

huomanneensa ettei tuota ristiriitaa perheen ja valtion välillä siinä

ollutkaan. Mutta tämän hän kirjottaa ja Antigonea hän selittää juuri

samaan aikaan kun hän jo oli alkanut Salaminin kuninkaansa. On siis

luonnollista että perusaate siinäkin on aivan samallainen kuin se

minkä hän Antigonesta on löytänyt.

Missä kohden Leiokritos siis rikkoo sitä oikeudenkäsitystä vastaan,

joka hänen kansassaan elää tapana ja edustaa jumalien tahtoa?

Ei siinä kohden että hän on anastanut vallan vaikkei hänellä siihen

ole muodollista oikeutta. Osa kansaa, nuoret, joita Hyllos edustaa,

ovat siitä välinpitämättömiä, ja sitäpaitsi ei näytelmän alussa

tiedetä onko oikea kruununperillinen Eurysakes elossa. Teukros

taas, hänen setänsä, joka oli koettanut saada saaren haltuunsa

veljenpoikansa nimessä, hän ei kansankaan katsantotavan mukaan ollut

siihen oikeutettu eikä Leontes semmoista oikeutta tunnusta. Vieläpä

Leiokritos myöntää olevansa valmis väistymään ilman taistelua, jos

kaikki hänen alamaisensa tunnustaisivat Eurysakeen oikeuden, ja

itselleen hän sanoo: "olin alamainen, voin siksi jälleen tulla".

Mutta missä kohden Leiokritos rikkoo jumalien käskyä vastaan, sen

Leontes sanoo, kun hän isälleen lausuu, että Zeus perustaa kaikki

heikon oikeuteen. Luontokin sitä todistaa, sillä on määrätty lakinsa

ja järjestyksensä, pieni viihtyy siinä yhtä hyvin kuin suurikin.

Ja jos tarkastamme missä muodoissa tämä heikon oikeus esiintyy

draamassa, niin näemme että Leontes ensin puolustaa köyhää Eubulosta

rikasta vastaan, toiseksi naista väkivaltaa vastaan, kolmanneksi

kovaonnista, haaksirikkoista Eurysakesta sydämettömyyttä vastaan.

Eikä missään näissä selkkauksissa puhuta muodollisesta oikeudesta.

Ensimäisessä tapauksessa on olemassa molemminpuolinen sopimus, jota

voidaan tulkita eri tavoin; mutta varmaan Leonteen tuomio perustuu

samaan tunteeseen, minkä jo kansa on lausunut: Rhaisteelle on

simpsukka vain pieni kukkura hänen rikkautensa lisäksi, Eubulosille

se on kaikki. Toisessa tapauksessa sanoo luonnollinen tunne, ettei

turvatonta naista saa rääkätä; kolmannessa rikotaan vierasvaraisuuden

kaikkialla pyhänä pidettyä tapaa vastaan.

Mutta tiedämme että heikon oikeuksien puolustaminen oli

yksi Runebergin pääharrastuksia, elämässä ja runoudessa. Jo

Hirvenhiihtäjissä on tapa heikon puolella: Pietarille olisi häpeäksi

pitäjässä, jollei hän tarjoisi kerjurille hevoskyytiä. Heikon

oikeuksia myöskin ensimäinen vänrikki, Pilven veikko, puolustaa,

ja sekä Nadeshdassa että Fjalarissa kosketellaan samaa kysymystä.

Aiheeltaan siis Salaminin kuninkaat likeisesti liittyy runoilijan

edellisiin teoksiin.

Vieläpä aiheen käsitteleminenkin osottaa samaa. Runoilija kirjotti

1840-luvulla kolme ensimäistä näytöstä, ja tämä puolisko loppuu

siihen, että Leontes kehottaa Eurysakesta alistumaan ja vartomaan.

Tämä neuvo muistuttaa elävästi Potemkinin neuvoa "tottele ja varro",

ja samalla kun se on ajan oloja kuvaava, se on uutena todistuksena

siitä ettei Leontes taistele Eurysakeen muodollisen oikeuden

puolesta. Hän ei katso itseänsä velvotetuksi yllyttämään kansaa

isäänsä vastaan mutta ennakolta hän sanoo isälleen, että jos taistelu

syttyy ja Eurysakes joutuu vaaraan, silloin hän on velvollinen

suojelemaan häntä.

Mutta tässä draaman osassa kansa ei vielä esiinny toimivana; se vain

alussa antaa neuvojaan -- niinkuin Sjolf Fjalarille -- mutta kun

Rhaistes pyytää sen apua, se lykkää asian Leonteelle. Ja Eubulosta

kansa kehottaa "siveyteen". Vasta kolmannen näytöksen lopussa

kerrotaan että kansa on käynyt levottomaksi, mutta ei siitäkään

sittemmin välittömästi johdu mitään.

Kun sitten draama tähän keskeytyi, niin näyttää siltä kuin Runeberg

taas olisi kammonut kuvailla sitä, jonka vastinetta hän ei ollut

todellisuudessa nähnyt: eripuraista yhteiskuntaa.

Päinvastoin hän, niinkuin jo on osotettu, 1840-luvun keskipaikoilla

elävämmin kuin ennen tunsi kansansa yhteyden. Ja kun hän ryhtyi siitä

laulamaan, niin hän ensiksi taas joutui lyyrilliselle alalle, jota

hän katsoi vaaralliseksi draamaa muodostettaessa, toiseksi seuraavan

ajan olot yhä enemmän kehittivät yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Ja

draaman loppuosa jäi kirjottamatta.

Mutta Vänrikki Stoolin tarinoissa oli aihe, joka vähitellen kehittyi

yhä draamallisemmaksi: ristiriita soturien edistymishalun ja

päällikköjen taantumishalun välillä. Alussa tämä ristiriita esiintyy

täysin eepillisenä Sven Dufvassa ja Hurtti ukossa. Krenatöörissä,

kuormarengissä ja Gregori Tigerstedtissäkin asuu rikas lyyrillinen

tunnelma, mutta he vielä "tottelevat ja vartovat". Hertzen ja

Adlercreutz sitävastoin seisovat täysin draamallisessa asemassa:

heidän tulee joko rikkoa ulkonainen tottelemisvelvollisuutensa,

taikka jäädä kuuroiksi omantuntonsa äänelle, joka käskee heidän

taistella.

Mutta miksi on taisteltava? Siksi että Suomi on "köyhä, turvaton

äiti", jota pojat eivät saa jättää puolustamatta.

Adlercreutzia myöhemmät ovat Porilaisten marssi, Vanha Lode,

Veljekset ja Maaherra. Ensimäisessä ilmaistaan pontevasti ja

voitonvarmasti sama tunnelma kuin Adlercreutzissa: verta vuotamatta

Suomen pojat eivät jätä isänmaataan sorrettavaksi. Lode runo

muistuttaa, niinkuin jo on osotettu, kärsivien oikeutta. Mutta

Veljekset ja Maaherra sisältävät kumpikin jyrkän ristiriidan,

edellinen vielä jyrkemmän kuin Adlercreutz. Siinä on kysymyksessä

eikö ole isänmaanystävän sisäinen velvollisuus murtaa ulkonaisen

"velvollisuuden sulku", kun tämä sotii omantunnon ääntä vastaan.

Mutta miksi on veljesten tarina niin "hirveä", miksi ei osoteta muuta

sovitusta kuin kovan veljen kyynelet?

Siksi että Johan Wadenstjerna kyllä ajattelee maataan, kansaansa, sen

uskoa, voimaa ja mainetta -- mikä kaikki on oikeutettua -- mutta hän

ei ajattele Suomea äidiksi. Hän ei sille uhraa mitään, hän vaatii

muilta.

Kuinka toisin Maaherra! Hän tosin nojautuu lakiin, mutta laki ei

tässä kohden ole muuta kuin kansassa elävän oikeudentunnon tulkki:

koko yhteiskuntajärjestyksemme perustuu siihen ett'ei syytöntä

rangaista toisen rikoksesta; ja syyttömät ovat tässä samalla

heikkoja: lapsia ja naisia. Heikon oikeuksia siis viimeinen yhtä

hyvin kuin ensimäinen "vänrikki" puolustaa.

Kun Runeberg siis 1863 ryhtyi viimeistelemään Salaminin kuninkaitaan,

niin hän saattoi tehdä sen aivan toisilla edellytyksillä kuin

puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin. Kansallistunto oli

vahvistunut; jos kohta ei kaikkia esteitä vielä oltu voitettu, niin

oli jo uusi aika tulossa. Kreivi Berg sai eronsa 1861 ja varma

lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta annettiin samaan aikaan.

Mutta samalla oli jo syntynyt eripuraisuuksia kansalaisten kesken:

sodan aikana valtiollisesta asemasta, samaan aikaan mutta varsinkin

sodan jälkeen kielikysymyksestä. Nyt saattoi Runeberg, nojautuen

todellisuuteen, kuvailla jakaantunutta kansaa ja ryhtyä päättämään

draamansa kerran määrätyn suunnitelman mukaan.

Tietysti ei sentään saa jälkimäisestä puoliskosta etsiä mitään kuvaa

1860-luvun Suomesta. Semmoista ei Runebergilla ollut tapana sekottaa

teoksiinsa; mutta yhdessä kohden tekisi melkein mieli luulla että

tunnelma on tuon ajan herättämä.

Semmoista runollista innostusta, joka esimerkiksi Robert

Tengströmissä eli, sitä ei enää nuorisossa ollut. Tengström oli

kuollut jo 1847, hänen hengenheimolaisensa Castrén 1852 ja Kellgren

1856. Myöhemmin nousevan nuorison keskuudessa oli usein vallalla

järkiperäinen katsantotapa, joka koetti, varsinkin Hegeliin

nojautuen, todistaa oikeaksi mitä 1840-luvun nuoret tunsivat. Eiköhän

Runebergissa liene ollut tunto siitä, kun hän neljännen näytöksen

alussa antaa Eubulosin moittia Hyllosin kylmyyttä ja järkiperäisyyttä?

Pääaiheeltaan on Runebergin teos kuitenkin semmoinen että se soveltuu

mihin aikaan hyvänsä. Heikkoja ja sorrettuja on kaikkialla, ja jos

kohta Runeberg esittää kysymyksen heikkojen oikeudesta yksityisten

henkilöiden kuvissa, niin hän samalla kyllin selvästi lausuu yleisen

periaatteensakin.

On jo huomautettu ettei Leontes puolusta mitään muodollista oikeutta,

vaan semmoista joka perustuu ihmisystävällisiin tunteihin. Sentähden

hän jo kolmannessa näytöksessä, kun huhu kertoo Eurysakeen kuolleen

ja kansa vaatii Leiokritosta edesvastuuseen siitä, tahtoo miekallaan

saattaa kapinoitsijat takaisin "siveyteen". Sillä kansalla ei ole

tässä tapauksessa edes muodollista oikeutta Leiokritosta vastaan.

Neljännessä näytöksessä taas Hyllos kehottaa häntä nuorison johtajana

nostamaan kapinan Leiokritosta vastaan. Nuoret eivät tiedä mitään

Ajaasta, mutta Leiokritosta, tirannia he vihaavat. Leontes silloin

ensin muistuttaa Hyllosille että Leiokritos on hänen isänsä. Hyllos

taas vastaa että nuoret ovat isänmaansa poikia, ja isänmaa vaatii

heitä taisteluun tirannia vastaan. Mutta Leontes silloin ankarasti

vastustaa tuota "kapinanrähinää." Miksi? Varmaan siksi ettei isänmaa

lapsiltaan vaadi vihaa vaan rakkautta.

Mutta toiselta puolen sama Leontes sanoo isälleen että tämän

suurimpana vaarana on juuri rakkaus Ajaan sukuun: sitä hän ei koskaan

voi saada sammumaan, vaikka hän sitä satoja vuosia vainoisi.

Jos täten Leontes edustaa heikkojen oikeuden tunnustamista, niin

Rhaistes on hänelle siinä kohden suora vastakohta. Hän vainoo ja

vihaa heikkoja, hän siis hankkii Leiokritosille vihaa, ja hän on

syypää itse kapinaankin. Vihassaan Eubulosta ja Hyllosta vastaan

hän tulee vaanimaan heitä, mutta kertoo samalla kansan alkavasta

levottomuudesta: ja tästä Hyllos sitten saa aihetta yllyttääksensä

kansaa kapinaan. Lopuksi Rhaistes haavottaa Leontesta ja valmistaa

siten jumalain ennustuksen täyttämistä: haavotettu Leontes on

Leiokritosin helppo tappaa.

Mutta Rhaistes on ollut Leokritosin kätyri ja kuningas on siis itse

syypää kaikkiin hänen tekoihinsa -- sitä enemmän kun Leiokritos itse

jo alussa, tunnustaen itselleen että Rhaistes on konna, ikävöi sitä

päivää, jolloin hän ei enää tarvitse hänen apuaan. Hän tahtoisi

hallita enemmän sydämellä kuin harkinnalla, mutta sitä hän ei sano

hallitsijan aina saavan tehdä. Liian myöhään hän huomaa erehtyneensä;

vasta kuolemassa hän yhtyy Leonteeseen, josta ei viha vaan eri

käsitys velvollisuudesta on hänet erottanut.

Vielä kerran esiintyy Runebergin runoudessa tuo vastakohta, jonka

olemme niin usein tavanneet: sydän, luontoperäiset tunteet toisella

puolen, järkeily toisella. Ja taas näemme kuinka järkeily erottaa,

sydän yhdistää.

Sydäntä Tekmessakin edustaa. Hän on tottunut uhrautumaan; vielä

enemmän, hän on, sanoo Leontes, oppinut elämän ylevimmän taidon:

hän voi muuttaa omat kärsimyksensä muiden lääkkeiksi. Tässä

uhrautuvaisuudessaan hän voi liittyä muihin, surkutella vihollistansa

Leiokritosta, ja viedä hänelle lohduttavan viestin Leonteelta.

Samaten hän draaman lopussa muistuttaa pojalleen ettei sydämen kovuus

ole oikeutta. Ja Eurysakes taipuu, osottaaksensa että voimakkaampi

kuin hallitsijan tahto on se rakkaus joka yhdistää äidin ja pojan.

Sillä tuo rakkaus perustuu uhrautuvaisuuteen toisella puolen,

kiitollisuuteen toisella, siis samoihin luontoperäisiin tunteihin,

joita Runeberg ennenkin on niin usein ylistänyt.

Näin käsitettynä Salaminin kuninkaat, huolimatta antiikkisesta

muodostaan, on syvästi kansallinen ja uudenaikainen. Vänrikki

Stoolin tarinoissa oli Runeberg katsonut taaksepäin ja kuvaillut

tapahtumia joista historiallinen asemamme kansakuntien joukossa

suuressa määrin on riippunut. Tässä hän on runoilijan ennustavalla

katseella antanut meille runollisia ohjeita siitä, miten meidän

on tulevaisuudessa meneteltävä, säilyttääksemme tätä asemaamme.

Sillä yhä meidän päiviimme saakka on taistelu heikon oikeudesta

kiihtymistään kiihtynyt, eikä taistelun lopullista ratkaisua vielä

nähdä. Kansakuntien välillä, yhteiskuntaluokkien kesken, ryhmittäin

ja mies miestä vastaan tämä taistelu riehuu. Järkeilystä turhaan apua

odotetaan: mitä erilaisimmat pyrinnöt luulevat voivansa todistaa

että oikeus on niiden puolella. Ulkonaiseen valtaan ei myöskään ole

luottamista. Mutta Runeberg on opettanut meitä turvautumaan sydämessä

asuviin voimiin. Ne yhdistävät, ne sovittavat kaikki ristiriidat.

Sillä sydän asettaa tarkotuksensa taistelujen yläpuolelle, se

kohottaa ihmisen ikuisesti olevan yhteyteen. Mutta ikuisesti oleva ei

ole mitään pilventakaista, se elää keskuudessamme luontoperäisimpien

tunteiden muodossa.

Jalouden voittoon on Runeberg aina horjumattomasi luottanut, mutta

niin että tätä voittoa ensin on etsittävä ihmisen omasta sydämestä.

"Jokaisessa, hän sanoo, on olemassa tunne väärän suistumisesta häviön

kuiluun, vaikkapa tuo väärä olisi omaa sydänverta."

Joka tämän uskoo ja sen mukaan toimii, hän voipi myöskin yhtyä näihin

Runebergin sanoihin:

"Vasta silloin olet oikea historioitsija, kun tunnet eläneesi

kaikkina aikoina siinä iloisessa varmuudessa, että paha on itsestään

suistunut häviön kuiluun ja että hyvä elää vielä valossa."

34.

Useammin kuin kerran oli Runeberg lausunut että hän, saatuansa

Salaminin kuninkaat valmiiksi, herkeisi runoilemasta. Niin

tapahtuikin. Draama ilmestyi kirjakauppaan joulukuun 17 päivänä

1863, ja kaksi päivää myöhemmin kohtasi runoilijaa metsästysretkellä

halvaus, joka teki kaiken runoilemisen mahdottomaksi.

Vaimonsa uskollisesti ja hellästi hoitamana hän kuitenkin eli vielä

neljättätoista vuotta. Hänen sielunkykynsä olivat kyllä vielä

turmeltumattomina, mutta lukea hän ei itse jaksanut eikä kauan

kuulla luettavan; puhekin oli kankeaa. Ajan vietteeksi hän maaten

vuoteellaan katseli peilistä kuinka ikkunan ulkopuolella pikkulinnut

noukkivat niitä varten sinne laudalle asetettuja jyviä, ja kun kerran

huoneeseen joutui hiiri, niin hän vähitellen kesytti sen, jopa hän

samalla tapaa hankki itselleen seurusteluksi tavallisen kärpäsen.

Kun hänen syntymäpäivänään lukion nuoriso tuli häntä laululla

tervehtimään, niin hän lausui ilonsa siitä että hänestä oli tullut

semmoinen mies että koulunuoriso hänen tähtensä sai lupapäivän. --

Hiljaa ja rauhallisesti saapui kuolema 6 päivänä toukokuuta 1877.

Hän oli elänyt kyllin.

Hän oli kansaltaan ja ajaltaan saanut niiden parhaat, puhtaimmat,

pyhimmät aatteet, ja hän oli antanut ne takaisin kansalleen ja

kaikille ajoille runollisesti kirkastettuina. Hän on osottanut että

Suomen kansassa elää omintakeinen siveellinen ja kultuurielämä, mutta

että pieni kansamme, eläen tätä elämää, samalla palvelee aatteellisia

tarkotuksia, joiden toteuttamiseen koko ihmiskunta pyrkii.

Me tiedämme nyt hänen suuruutensa syyt. Ne voidaan lausua yhdellä

sanalla, ja se sana on uskollisuus.

Hän oli uskollinen itsellensä. Hän oli saanut suuret lahjat,

niin hyvin ihmisenä kuin runoilijana. Varsinkin hänen ehtymätön

ihmisystävällisyytensä on omiansa ihmetyttämään meidän aikamme

lapsia, ja moni on ehkä taipuvainen lukemaan sen sopusoinnun, jota

hänen runoutensa kaikkialla henkii, tuon onnellisen mielenlaadun ja

onnellisten ympäröivien olojen ansioksi; arvellaan helposti että tuo

sopusointu tuli ikäänkuin itsestään, jota vastoin se meidän aikamme

ankarissa ristiriidoissa olisi paljoa vaikeampi saavuttaa.

Ja totta onkin että ne olot, joissa Runeberg kehittyi, nyt näyttävät

meistä tavattoman suotuisilta ihanteellisen ja sopusointuisen

katsantotavan muodostumiselle. Mutta me tiedämme nyt että hän

yhtä vähän kuin kukaan muu ihmislapsi sai osakseen pelkkää iloa

ja rauhaa. Kovia sisäisiä taisteluja hänkin on taistellut. Mutta

hän oli uskollinen paremmalle itselleen. Hän ei tinkinyt pois

mitään ihmisvelvollisuuksistaan, hän etsi "jalouden voittoa" ensiksi

omassa sielussaan, kuolettaen siitä itsekkäisyyden, ilmestyipä tämä

missä muodossa hyvänsä. Sen turmiollisuudesta hän oli niin lujasti

vakuutettu, että hän kerran vertasi itsekkäisyyttä matoon, joka,

enemmän kuin ruumista kalvaava, imeskelee elon ja ilon pois ihmisen

olemuksesta ja saapi hänet ennen aikojansa vanhenemaan. Ja hän jatkaa:

"Elää itseänsä varten, se on kuihtua itsekseen; mutta elää ikuisesti

tuoretta varten, Jumalaa, ihmiskuntaa, luontoa varten, se on kylpeä

oikeassa nuoruudenlähteessä."

Tämä hänen vakaumuksensa aikaansai että hän niin elävästi tunsi

myöskin yhteytensä muiden kanssa. Hän sanoikin:

"On käsittämätöntä, että, vaikka jokainen meistä sanoo _olen

olemassa_, me kuitenkin niin yleisesti katsomme olevamme keskenämme

peräti erilaiset. Eikö meissä kaikissa asu sama henki, joka

tuhansista suistamme lausuu tuon _olen olemassa_ ja toteuttaa itsensä

ja meidät?"

Koko hänen runoilijatoimintansa on tämän kaikille yhteisen hengen

palvelemista. Ja täten hän osottautui uskolliseksi myöskin kansalleen

ja runottarelleen.

Tavottelematta omaa kunniataan tahi etuaan hän alistui palvelemaan

ihanteitaan. Ja siinä kohden hän edustaa Suomen kansaakin, jonka

historiallinen tehtävä on palvella samassa alistuvaisuudessa

ihmiskunnan yhdistäviä ihanteita.

Ja samoin hän ei runoilijana asettautunut erilleen muista ihmisistä,

arvostellen tahi suoranaisesti opettaen heitä. Hän alistui

kuvailemaan todellisuutta, mutta sitä oikeaa todellisuutta, josta hän

itse sanoi:

"Runous näkee ja esittää todellisen, oikean todellisuuden, jonka

juuret ovat Jumalassa ja joka kukoistaa maailman läpi. Runous ei

kohenna luontoa, ei tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se

auttaa ihmiskuntaa tunkemaan katseillaan läpi pinnan sekavuuden.

Ihmiskunta istuu elämän rannalla ja itkee tumman aallon vaahtoa

ja levottomuutta. Silloin tulee runous, auringonvälähdys pilvien

lomitse, ja näyttää ihmisille kuinka syvä, kirkas ja puhdas se järvi

on, joka noin aaltoilee."

Tämmöisen auringonvälähdyksen on Suomen kansan runoilija meille

perinnöksi jättänyt. Mutta henkistä perintöä ei kukaan ilman

omaa henkistä työtä saata omaksensa tehdä. Jos Runebergin

mielestä jo Franzénin ymmärtäminen ei ollut lapsen leikkiä, niin

vaaditaan samaten siltä, joka tahtoo täysin ymmärtää Runebergin,

sisäistä henkistä kokemusta "elämän virvatulista ja harhatulista,

erehdyksistä, intohimoista, taisteluista ja rikoksista".

Tämmöistä kokemusta aikamme näyttää meille runsaasti tarjoavan. Mutta

kuinka moni saattaa nykyään siitä "voitonriemuisin sydämin luoda

katseen siihen enkelien asumaan maailmaan, jonka runoilija meille

avaa?"

Eikö näytä sensijaan siltä kuin olisivat yhdistävät henkiset voimat,

joita Runeberg ylisti, nyt joutumaisillaan tappiolle? Luontoa,

runoutta elämänvoimaksi katsottuna, uskontoa, rakkautta, sanalla

sanoen äärettömyyttä, ei näytä enää palveltavan, mutta sensijaan

rehentelevät äärelliset itsekkäät pyrinnöt, rajottava, erottava

järkeily.

Nytkin kyllä pyritään vapautumaan itsekkäisyyden rajotuksesta,

mutta tavallisesti tämä ei tapahdu äärettömyyteen yhtymällä, vaan

antautumalla yhteiskunnallisiin ja kansallisiin pyrkimyksiin, jotka

kyllä saattavat olla itsessään oikeutettuja, mutta jotka kuitenkin

ovat äärellisiä, ja jättävät sijaa yhteisitsekkäisyydelle, joka

erottaa enemmän kuin se yhdistää.

Tällä ajan virtauksella on ollut historialliset syynsä; mutta ajan

pitkään se ei voi tyydyttää äärettömyyttä kohti pyrkiviä ihmissieluja.

Ja mitä elävämmin kansassamme herää halu elämään korkeampaa,

ristiriitojen ylipuolella kukkivaa elämää, sitä selvemmin on tämä

kansa tunteva ja tunnustava, että sen tulee olla uskolliselle

kansallissankarillensa uskollinen.

Runebergin neroa ei kukaan voi jäljitellä, mutta ihmisenä hän kelpaa

esimerkiksi jokaiselle.

Niinkuin hän me voimme miehekkäässä taistelussa edistää jalouden

voittoa omassa sydämessämme ja siten päästä kaikille yhteisen hengen

yhteyteen. Ja mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän selviää

myöskin meille kuinka Runebergiin soveltuvat hänen omat sanansa:

"Me taistelemme niinkuin uupuneet uijat maailman aavalla ulapalla,

jonka pohja on vain vähän syvemmällä kuin että ihmisen jalka siihen

ulottuu. On kuitenkin silloin tällöin joku, joka pystyy löytämään

lepopaikan ja sellaisen ympärille kokoontuvat kaikki hänen hukkuvat

kurjat veljensä, pitävät hänestä kiinni ja pelastavat, häneen nojaten,

itsensä ja muut. Mutta semmoista kutsuvat hänen autetut veljensä

ihailulla ja ilolla ihmiskunnan johtajaksi ja sankariksi, suureksi

mieheksi."