Karjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen
jännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin
lähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän
iloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta
kuka oli soutaja?
Ja kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta,
käänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto
karjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki
hänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja
käveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset
turhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin
hänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton,
että hän alistui ylpeästi kohtaloonsa...
Mutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat
käyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa
kielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden,
mikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja
kun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat
kiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain
nyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään,
kunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he
Anttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin
herkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän
houkutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän
uhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat
veteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla
aironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan
pois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset
masentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan
vaikeni synkeästi eteensä tuijotellen...
* * * * *
Helena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset.
Kun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi
tyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi
tulla takaisin... Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän
vaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa
olo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä
keskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä.
Sillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt
varmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä
olisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli
käynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois,
kun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin
syyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin...
Kolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta
sitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun
oli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä
näkyvissä.
Kauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt
kun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli
nähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan
masentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia
kohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta.
-- Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä
hengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle
mekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä
tekemättömäksi.
Kuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti
häntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin
kasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin
epäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas
itseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän
itsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja
siksi hänkin saarelle kiirehti.
Lastatut veneet olivat raskaat soudettavat, mutta pian silti matka
joutui. Kun lähestyttiin Murhisaarta, heitti Helena soudun ja kääntyi
katsomaan: ei ääntä, ei elon merkkiä.
Helena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle.
Hän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne
myrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle.
Siinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu
näkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt.
Hakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin
nousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä
lehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää
päätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä.
Kun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti
katselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua
varjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena
polvilleen hänen viereensä.
-- Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä
virkoaa.
Ja Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä
kantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja
tuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä
hän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja
syöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan...
Helena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman
kouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului
häntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän
kuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat
näkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt
tuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman
katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko
ihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan
sen tuskaa lieventää.
Saapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan,
jonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle
laittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja
kantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla
vilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli
kaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui
hänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin
voimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin,
koetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli
kuollut...
Eivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi
heidän äänensä. -- -- --
Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa,
tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman
edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan.
Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen
menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki
näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi
Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden
eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli
vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli
tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.
Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa
perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle
lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman
näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä
ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet
rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia,
jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä...
Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat.
Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin
vaatinut. Vika ei ollut hänen.
Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen,
ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi,
miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän
antanut mitään selitystä... Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion
seinään...
Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen
irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti
kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi
ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan
viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän
Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta
ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan.
Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja
uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja
onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. -- -- --
Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen
suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä
sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin
mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi.
Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa,
mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne
olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla
omanaan...
Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.
Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava
isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he
koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen
viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.
Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän
rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä,
mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren
viidestä kuolleesta.
Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään
rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen
ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat
paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja
yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys
karjalaisista.
Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin
pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa
vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn
koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt
Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu
hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten.
Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon
karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta... -- -- --