Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne
sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen
juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään,
mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen
taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää,
leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa
vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon
loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän
ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se
leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen
tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen
lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia
puuhaamaan.
Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä
kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen
alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä
tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan
sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan
kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi
koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan,
kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan.
Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää
pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä,
asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti
ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän
havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten
lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut
lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten
monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat...
-- Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.
Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa,
olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan
päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi
puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli
takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta,
miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä
isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä
vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta
nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa...
-- Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.
Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki
olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.
Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti
vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen
hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran
kysymyksen:
-- Ethän sinne menettää aio?
Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun
oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää
heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko
susilauman...
Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin
väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella,
ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata
rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja
pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa
niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei
näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena
palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.
Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen
aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat
aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta.
Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen
uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin
syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei
savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan
maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.
Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen
kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi
mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä
kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään
rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin
kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin
olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa
julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää
päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain
vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen
heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan
Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen,
jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin
hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen,
joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera
ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska
ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen
edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen
silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä
surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi
suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?
Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli
kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka
yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon
kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä
toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä...
Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille
oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi.
Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt
puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi
ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut
kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän
johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti
ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän
oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi
vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi
olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt
mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin
perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin
pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään!
Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli
tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti
ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja
hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta
näkemästä ja todistamasta...
Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta
keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen,
kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki.
Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.
Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas
painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:
-- Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.
Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.
Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan
pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.
Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä
kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet
kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten
kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta
huutoa ei kuulunut.
-- Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin
mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.
Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän
heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä
suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi
ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten
suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina
ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä
pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei
ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli
muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo
heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä
ollut odottaminenkaan...
Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa,
joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan
luotuina, ja istui Antin viereen.
-- Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet
ilmestyivät hänen silmiinsä.
Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi
vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä
pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien
aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän
piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään
ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin
puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen
pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.
-- Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia
ollut mitä yksinkertaisin.
Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos
ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten
oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän
itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut
heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen
suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin
ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän
kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään
tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo
vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin,
samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan
työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko
se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä
rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten
täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän
kohtalonsa tuli olemaankin...
Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä
kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko
he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa
saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä
vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää
ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman
ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut
joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto,
viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka
surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa
oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi
aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta
sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.
-- Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen.
Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron
mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta
heidän naisestaan tehneet...
Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja
missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan
ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa,
se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen
kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi
Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin
vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman
masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi,
vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta
vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin...
Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka
oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan
muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää!
Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä.
Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen
taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä
varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä
mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä...
-- Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko.
Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä
kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut
ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja
osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli
usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen,
niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa,
että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä
kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu
hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään
voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli
tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä.
Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin
saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä
viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka
oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli
kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan.
Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään,
niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän
tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista
kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja
jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka
todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki
työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki
tämä Iivana lauleskellen...
Antti nousi.
-- Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan
murkinalle.
Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen
pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin,
tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan
kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet
saarelta huomattaisiin.
Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään
hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja
jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän
antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli
vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu,
niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut
lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis
tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen
valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa
yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan
valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää...
Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan
ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään,
ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta
huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä... Antti lepuutti airojaan ja
kuunteli sekä mietti.
Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka
on, niin kauhealta mahtaisi tuntua... Mutta samalta taitaa tuntua, jos
tyynesti poiskin soutelisi...
Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä,
kärsimättömänä... Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti
soutelemaan.
Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui
olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta
toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat
tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta...
Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään
näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus
varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se,
mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman...?