Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään,
eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan
vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan
puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät
hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi
puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä
pidättäen...
Mitä hänen oli tehtävä?
Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai
koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu
auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään
ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä
tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut
saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja
ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät
siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.
Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota
samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli
oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille
aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja
hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen
tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin
huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen
tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.
Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan
kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli
Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään.
Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää;
pieni poika vain itki katkerasti.
Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta
siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin
tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän
kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja
ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.
Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä
selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain
Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita
takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä
selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin
vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain
silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän
hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion
reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma
istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli
tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne
seisahtui.
-- Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.
-- Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?
Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi
Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.
Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva
somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli
alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin
makuulleen painautuvan.
Nyt oli hänen aika toimia.
Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä
sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä
ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä
saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen
päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa...
Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa.
Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma,
joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään
rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui
maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun
kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka;
lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti
ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon.
Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas
levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.
Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion
ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi
hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina
varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut
lähteä kiertämään...
Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa
parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä
ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän
olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi
kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.
Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden
pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään
joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän
pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei
vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä
kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten
kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä
kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään
yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä
vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta
taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä
kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta
keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa...
Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä
sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää
näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen
päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei
näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon
hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä
ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen
liian keveästi.
Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista
asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen
valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen
päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti,
sillä saarelle hän ei voinut jäädä.
Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän
käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui
hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne
nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen
se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.
Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille,
kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli
tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää
huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen
katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:
-- Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!
Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla
alttiiksi.
Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä
ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen
puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi
ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja
päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.
Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli
koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin
pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa
niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti
liikauttaa sitä.
Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja
ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin
saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä.
Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan
siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas
tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen
ruveten venettä nytkyttämään irti.
Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi
niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti.
Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän
suojaan. Ja syytä olikin.
Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan
katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen
olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen
peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä
maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan
pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan
pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken,
joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön,
ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin
puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi
pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa
pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti
se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi
epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti
hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla
liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti
varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska
eivät ääntä päästäneet...
Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin
surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen... Antti kiiruhti toiselle
veneelle... Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka
kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä.
Vihdoinkin irtausi... Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan
sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen,
antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne
kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen.
Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli
tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan
saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto
keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli,
ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen...
* * * * *
Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama
aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli
pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla
ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut
veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin
voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan,
ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle.
Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen,
huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan
tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen
kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan
sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä...
Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan
ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen
pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa
venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian
ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti
kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin
henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja
intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan
turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon
puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä
kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän
korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä
kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen
aikana tapahtuisi...
Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät
matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan
takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen
Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle,
kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella
nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen
ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki
kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä
kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui
Antille vain:
-- Tulta!