Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo,
jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista
nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut
ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan
ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen
ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat
koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei
saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä
lopullinen tuho.
Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli
musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa
tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti...
Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne
olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat
varoillaan.
Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa
pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki
arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he
olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.
Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin
kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja
poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä
olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi
kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään
sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten
kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan
karjalaisten tuloa...
Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku.
Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut
kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena
hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja
vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja
laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten
sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion
halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi
henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu.
Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka
epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia
vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan
harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä
ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen
vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä
katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan
vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva
alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja
omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät
sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade
pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä
järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi
se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni
syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta...
Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä
taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä
matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen
sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta
vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä
oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja
huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, --
rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa.
Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan
sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien
paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman
kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin...
Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle,
jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan,
ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä
rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta
alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä
hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen
kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa
lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien
suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion
seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei
voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle...
Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui.
Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät
veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien
sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta
kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle
pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue.
Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran
käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä...
Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat
karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli
viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä
kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään
tulen hauteessa haukottelemaan.
Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas
tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari
ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta
kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina,
mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan.
Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä
ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä
kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut,
miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos...
Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten
puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne
Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä
ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla
koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet
toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän
arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa
valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä
antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä,
ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi.
Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä
rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota
nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista...
-- Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen
syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.
-- Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen
lastaan lähemmäksi.
Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan.
Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan
katsellen ympärilleen.
-- Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä,
Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin... suolet lappaisin
tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme
jossain taas liene vaanimassa...
Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota,
poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon
parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän
pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi
sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon
suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka
johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan.
Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden
tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän
meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä
halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän
sinnekin katsomaan.
Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja
pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä
synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä.
Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja
kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys
ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon
toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.
Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että
turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo
miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle
Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.
-- Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä
on tapahtunut, sitä ei voi auttaa... Syö, vaimo, sinäkin... Tuossa on
pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit
ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen
hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule
vierelle tänne istumaan, tänne...
Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi
puhkee sanomaan:
-- Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi
veneeseen, jos tulisi äkkilähtö...?
-- Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin
väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta
nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet
soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.
Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet
heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa
synkkänä Helenaa:
-- Mene rantaan veneeseen lapsinesi.
Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman
seuraavan perässä.
-- Nouse veneeseen, komentaa tämä.
Helena tottelee.
-- Tänne kätesi!
Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet
pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää
jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:
-- Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit...
* * * * *
Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan;
sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja
uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja
antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä,
yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy
toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki,
joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan
nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy
tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella
kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen,
aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä,
yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun
yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa
ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni
laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma
tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan,
ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin
liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan
katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole
todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi...
Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä.
Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin
suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin
hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin
mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja
toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua
odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.
Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee
tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten
kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä
kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran,
tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän
rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen.
Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa
selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan
esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies
itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan... Olisikohan
pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä
puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee
valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari
autiolla selällä.