Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat
vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien
kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas,
että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni
taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin
huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.
Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi.
Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin
että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken
alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan
virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin
suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt
tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa,
vihreydellään somasti paikkaa pukien.
Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka,
koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta
harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun
Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat
Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut,
mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan
kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät,
kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa
jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon
antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan
paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes
jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen
jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta
ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä
ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion
reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki;
huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli
saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana
kaikki alleen lannistaen...
Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni
kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin
kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin
korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata,
saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka
olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut
vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli
ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion
reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan
päälakeen... Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei
suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin...
Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky,
kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut
sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta
suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen
hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä
patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka
lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti
kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat,
muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden
ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan
uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden
valtamereen...
* * * * *
Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi
saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä
pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään
ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena
tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo
kiihkeämmäksi...
Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi
selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa
ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava
ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi
keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean
Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa,
jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan
yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin,
aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa,
ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti
estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa
onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea
himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy
pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.
Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia
oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva
päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun
taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan
sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut
ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön
merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä
ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada
lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin
väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman
valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu
aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa
kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet
jäävät helmiksi maan päälle...
Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja
synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja
lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii
suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä
osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen
onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen
seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama
humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun
ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt
sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus
ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se
kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien.
Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin,
jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen
rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut.
Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla
määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän
kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli
perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan
laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.
Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä
selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret,
jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan
onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon
helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla
valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy
rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen,
yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen
sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä,
pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen
komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt
elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi
hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet,
ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina
ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat
kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja
luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa
vastaan.
Erämaan rauha -- se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua.
Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä
ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään
suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla
kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta
tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala
ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää
keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan,
raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen
kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa,
jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla... Ja jos poistuu
järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta
pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen;
ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen,
että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto
säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö.
Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme
polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma
oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka
puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet
ja puree.
Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli
tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin
olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi
peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa
muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja
malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se
salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä...
* * * * *
Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän
ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko
vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä,
ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut
koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja
ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun
Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä
haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut
kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt
mennä enää häntä häiritsemään... Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja
varmaan tämän teon kostaa kipeästi...
-- Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori
kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika
Helenan jaloissa itki katkerasti.
-- En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa
levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi
raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä
enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa...
Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla
tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen
painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi
hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin
yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata
huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta...
-- Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan.
Hyvin me sinua perillä pidetään.
Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla.
Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi
päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen
nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin
Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta,
pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi...
-- Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta
tunsi vastustamatonta kiihoitusta.
Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen
iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja
mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja
loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten
tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.
-- Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen
vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme.
Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen
kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä
viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä
joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta
sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori
ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku
muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt
hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi
tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista
tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen,
innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä
kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen
voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen
kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi,
oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui.
Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen
heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle
tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin
saavutustensa perillinen...
Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken
kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana,
jonne oltiin pyrkimässä?
Kus kuldaine kulgenov,
Valgei-tukku voappunov?
Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan
joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta
jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan
jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin
Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse
koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan
jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa
pidetty...
Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän
uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt
pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi
juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui
kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä,
sillä muuten ei päässyt...
-- Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.
Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.
Vaiti olivat kaikki...
Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan
Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan... Sanaton
kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui...
Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi
Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen.
Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa
takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet
taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista
virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli
vielä tulisi, niin... Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka
oli ollut tuo kallion laelta ampuja...
Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.
-- Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme
joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan
synkästi.
Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.
-- Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti
oli ampuja?
Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei
kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon
surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä
eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön
todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden.
Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle
seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa,
ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.
-- Koskelle, komensi hän.
Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta
aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten
pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat
valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman
valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen
saari.
Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan
järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka
uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun
järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti
ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti
olevan...
Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin
olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta
surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen
suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli
kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun
tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet
eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se
pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että
oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi
kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin
paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti
Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.
-- Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla
pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.
-- Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta
kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee... Kun iskee tulta
valkeanaan... Pannaan edes noita veneitä kiinni... Jos menevät, niin
silloin...